Yhteiskuntasopimusta ei tarvita
Yhteiskuntasopimuksen käsite esiintyy länsimaisen filosofian historiassa. Sillä tarkoitettiin sitä, että vain toisiinsa liittyneet ja yhtenäisten periaatteiden eteen työtä tekevät ihmiset voisivat järjestää yhtenäisen ja toimivan yhteiskunnan ja siinä vallitsevan järjestyksen.
Monet filosofit, jotka ovat kritisoineet ajatusta yhteiskuntasopimuksesta, ovat ajatelleet, ettei tuollainen sopiminen siitä, mikä on yhteisöllistä ja yhteisöön sopivaa toimintaa ja käyttäytymistä, ota huomioon ihmisten diversiteettiä ja se lopulta sen takia tunnustaisi vain tietynlaisen tekemisen, olemisen ja ihmiset.
Esimerkiksi tietyt ranskalaiset filosofit ovat arvostelleet ajatusta yhteiskuntasopimuksesta, koska se on rajannut ulkopuolelleen paljon syrjäytyneitä ihmisiä, jotka eivät aina edes täydellisesti näy yhteiskunnan rakenteissa. Filosofisen yhteiskuntasopimuksen on siis katsottu väärin perustein pakottavan ihmiset yhdenmukaisuuteen huomioimatta yksilöllisyyttä.
Sopiminen yhteiskunnallisesti tarkoittaa sitä, että siinä joidenkin ihmisten näkökulmat pitää ohittaa yhtenäisyyden edessä. Suomessa yhteiskuntasopimus tarkoittaa sitä, että saataisiin työmarkkinajärjestöjen kesken aikaan yhtenäistupo, jossa määriteltäisiin eturyhmittymien toimintaa. Sopiminen ei mielestäni sovi tämän hetkiseen Suomeen sen takia, että tällä hetkellä ei yhtenäissopimuksella saavutettaisi merkittävää taloudellista hyötyä. On otettava huomioon se, että todellisia asioita kuten leikkauksien ja sopeuttamisen tarvetta tulee vielä ehdotetun yhteiskuntasopimuksen voimaan tulon jälkeenkin.
Vaihtoehtona yhteiskuntasopimukselle on pidetty pakkolakeja, jotka olisivat siis nimensä mukaisesti yksiviivaisempia kuin yhteiskuntasopimus työmarkkinajärjestöjen kesken. Mielestäni tehdyssä työssä, mutta etenkin yksityisen työn kohdalla, työntekijöitä suurempi valta on työnantajalla ja sen pitäisi olla totta myös näissä päätöksissä.
Kun otetaan huomioon se, miten sosialisteja miellyttäen "sopimalla" rakennettu hyvinvointiyhteiskunta on muuttanut joidenkin yhteiskunnan pahoinvointiyhteiskunnaksi, tulisi olla selvää, ettei tällainen "sopiminen" sovi Suomeen. Eri eturyhmittymät ovat irvistelleet tälle hankkeelle ja sitten kuitenkin sopeutuneet tuohon pakkoajatukseen sen takia, koska pääministeri ja poliittinen eliitti on inttänyt sopimuksen hyvyyttä jo toista vuotta.
Tavoitteet kilpailukyvyn saavuttamisessa eivät toteudu vaikka yhteiskuntasopimus tulisikin voimaan. Tällainen löyhä sopiminen ei ole kaikille samalla tavalla hyvä ratkaisu kuin mikä on se, jos puhtaalla juridiikalla säädetään yhteisesti niistä periaatteista, jotka tarvitsemme suomalaisen työn edistämiseksi.
Palkansaajien eturyhmittymille ei tule antaa nykyistä suurempaa valtaa minkäänlaisella yhteiskunnallisen päätöksenteon sektorilla. Niillä on jo nykyään liian paljon valtaa. Tämmöinen pierun hajuinen yhteenliittymissopimus poliittisen vallan ja eturyhmittymien välillä ei tule onnistumaan. Suomessa ei tarvitse muistella mitään Kalevi Sorsia, joiden aikana konsensuksella edistettiin asioita. Se aika on jo mennyt.
Poliittisesta päätöksenteosta on tehtävä tiiviimpää, lakien tulee muistuttaa kansalaisten mielipidettä niistä suoran osallistumisen keinoin, eikä mitään poliittisen eliitin päättämää sopimusta tarvita. Loppujen lopuksi työnantajalla on oltava enemmän valtaa kuin työntekijällä. Joustot ja paikallinen sopiminen estävät sen, ettei suurta "sopimusta" saada aikaan.
