Tunnustushierarkia tarkoittaa sellaista instituutioiden kokoelman järjestystä, jonka avulla ihmiset voivat tavoittaa suurimman määrän vapautta ja valinnan vapautta yhteiskunnan sisällä. Se koostuu siis näennäisessä arvojärjestyksessä olevista instituutioista, jotka järjestäytyvät tunnustushierarkian sisälle sen perusteella, kuinka suuresti ja millä tavalla vapaus voi toteutua niiden piirissä. Arvollisesti korkein on sellainen instituutio, jonka piirissä on eniten vapautta ja pyyteettömyyttä. Näin ollen korkeimpia arvoja ja instituutioita tutkiessa voidaan havaita, että niiden piirissä arvo on etenkin itseisarvoa kuin välinearvoa. Mitä välineellisempi jokin arvo on, sitä pyyteellisempi ja epävapaa se on. Kuitenkin tulisi tässä yhteydessä varoa ontokratian alaisen kommentaariaatin pyrkimystä vaikutteellistaa arvoja ja instituutioita ulkoa käsin merkitysvallalla siten, että kommentaariaatti voisi alkaa kontrolloida arvojen ja instituutioiden merkityksiä. Vapaa tunnustushierarkia ja sen sisäiset arvot ja instituutiot perustuvat vapaaseen, ristiriidattomaan ja pyyteettömään järjestelmään, ja sen sisäiset arvot voidaan todistaa oikeiksi maksimointiavaruuden kautta, jossa niitä testataan totaalisessa muodossa yhteiskuntaan. Jos vapaus tuo kaikille yleistettynä vapautta erityisesti on se parempi arvo kuin esimerkiksi tasa-arvo, jota ei voida todistaa arvon määrittelyssä erittäin hyväksi tai edes hyväksi. Ontokratian vaikutteellistamat merkitykset muuttavat siis arvotuksen ja toiminnan rakennetta siten, että ne voidaan muuttaa vastaamaan pelkkiä tarpeista tulevia subjektiivisia mielipiteitä, jotka eivät ole kyvyllisiä tulemaan objektiivisiksi. Niitä ei voida yleistää tunnustushierarkiaan sen takia, koska niitä ei voida todistaa totalisoinnin kautta yleisiksi arvoiksi, koska ne eivät ole kaikille samalla tavalla hyväksi ja koska niiden olemassaolo suoranaisesti uhkaa ihmisten vapautta ja esimerkiksi kaiken vapauden pohjalla olevaa kapitalistista talousjärjestelmää. Instituutioiden kehittäminen ja muuttaminen täytyy siis alkaa instituution sisältä käsin, koska mikäli ulkoisille voimille annetaan rooli siinä, kun instituutioita muutetaan, alkavat he vaikutteellistaa instituutioita ja ihmisiä toisten instituutioiden vapauden viemiseksi. Yhteiskunnassa tulee siis määrittää se, millaisia tehtäviä mikäkin instituutio hoitaa ja millainen niiden arvo on kulloinkin yhteiskunnassa. Helposti voidaan katsoa, että vapaassa yhteiskunnassa korkeimmilla hierarkia-asteilla ovat etenkin pakottamaton uskonto, metafysiikka, tieteet, taiteet ja filosofia. Samalla aikaa alimmilla hierarkia-asteilla sijaitsevat esimerkiksi ruoka, ehkäisy, hygienia jne. jotka ovat merkittävällä tavalla etenkin välinearvoisia ja joiden keskuudessa ei voida samalla tavalla valita, kuin voidaan vaikka taidemusiikin tai uskonnon tapauksissa. Kuitenkin vapaa markkinatalous on omiaan tekemään esimerkiksi ruokailusta myös enemmän valinnan sisäistä, koska ihmisille annetaan mahdollisuus valita ja tuotetaan samalla heidän keskuuteensa erilaisia tuotteita, jotka lisäävät valinnanvapautta. Kuitenkin kommentaariaatti pyrkii tekemään merkitysvallalla sen strategisten päämäärien eli ihmisten orjuuttamisen takia asioita, joiden myötä jotkut instituutiot vahvistuvat ja tulevat pyyteellisiksi ja lopulta alkavat kyseenalaistamaan koko status quon, jolloin tunnustushierarkian perustavin periaate, eli valinnanvapauden ja pyyteettömyyden kautta arvioiminen menettää kokonaan merkityksensä. Kommentaariaatti pyrkii tuomaan merkitysvaltansa takeeksi arvoinstituutioita, joiden lähelle se asettaa poliisin roolissa toimivia tuki-instituutioita. Tämä jo vääristää tunnustushierarkiaa, koska se perustuu vapaaehtoisuudelle ja ihmisten pitkän ajan aikana kehittyneelle arvostamisen kyvylle. Puhtain arvostamisen tapa, joka perustuu preferenssiautonomiaan, maksimointiavaruuteen, erottelukapasiteettiin, adaptiiviseen tulkintaan ja joukkopriorisointiin on ainoa tapa, jolla yhteiskunnassa voidaan etsiä arvotunteiden joukosta objektiivisia arvoja ja toteuttaa niitä. Ontokratian ja kommentaariaatin pyrkimyksenä on tehdä ihmisten enemmistöstä epävapaita, jotta he eivät välittäisi pienen ontokraattisen eliitin toiminnasta omien pyrkimystensä täyttämiseksi. Kuitenkin ontokratian tavoittelema olemisen valta on pelkästään nykyajan tuoma harha, jossa pyritään pyöreään ja pulleaan elämään ja olemassaoloon, joka ei todellisuudessa perustu kuin leipään ja sirkushuveihin, joka sisältää nykyisen monilla ihmisillä havaitun pyrkimyksen pelkkään tyhjäaivoiseen viihteeseen. Ihmisten on vapaassa tunnustushierarkiassa voitava harrastaa itsekritiikkiä ja instituutioiden kritiikkiä antamatta järjestelmän ulkopuoliselle kommentaariaatille valtaa tässä asiassa. Esimerkiksi itseironia on tärkeä kehittävä huumorin muoto. Satiiriakaan ei tule unohtaa. Tässä mielessä ihmisille voidaan antaa mahdollisuus oman performatiivisen roolinsa mukaan toimimiseen, jossa tulee olla tarkkana siitä, ettei anna ontokratian tyhjän olemisen vallan tarjoamiselle merkitystä, koska ihmiselämän on perustuttava vaivannäköön ja itsensä kehittämiseen myös vapaa-ajalla. Ei voida siis tehdä kovin perustavaa erotusta vapauden ja vastuun välillä, koska ne eivät ole itseselitteisiä asioita. Joskus vapaus on todella merkittävää vastuunottoa, ja joskus vastuunotto on todellista vapautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti