Kissat ovat yhtä kuin Zen

Olen joskus kirjoittanut, että kissat lähenevät eniten sitä, mitä voidaan tarkoittaa termillä zen. Kissojen olemisessa on sellaista sulokkuutta, rentoutta ja vaivattomuutta, jota esimerkiksi ihminen ei todellakaan voi tavoittaa. Kissa elää hetkeä, mutta kuitenkin samalla ikuisesti, koska ihminen kiintyy siihen niin suuresti. Aion saada aikaiseksi jonkinlaisia kirjallisia töitä tänäkin yönä. Olen jostain syystä nauttimaan kirjoittamisesta etenkin yöaikaan. Silloin tuntuu siltä kuin saisi olla enemmän rauhassa maailman ja omien ajatusten kanssa. Olen alkanut miettimään, että nykyaikainen maailma koostuu kaaoksesta, joka syntyy subjektiivisten mielipiteiden, arvojen ja miellejohtumien anarkiasta. Objektiivisuus ja periaatteet toisivat tähänkin ajatustoisintoon aivan erilaisia ja kannatettavampia piirteitä. Kuitenkin suurin osa ihmisistä eivät ole filosofeja ja hakevat vain omien mielihalujensa tyydyttämistä ja palkintokäyttäytymistä. Olen sitä mieltä, että raha on nykymuotoisessa merkityksessään aivan liian vähän käsitelty konseptio. Rahaan tulisi yhteiskunnassa liittää periaatteita, joiden kautta se voidaan ymmärtää siten, miten se todella on. Rahaa tulisi käsitellä jo koulussa mahdollisimman varhaisella luokka-asteella. Olisi siis mietittävä niitä merkityksiä, mitkä rahan käsittämiseen liittyvät. Rahassa on mietittävä merkityksiä etenkin sen mukaan, millaisia relaatioita rahalla on sekundaarisesti. Miten sitä käytetään, ja minkälainen käyttö on katsottava kunnialliseksi ja järkeväksi rahankäytöksi. Olen sitä mieltä, että voimakkaasti kokeminen vaikuttaa suurella tavalla siihen, miten ihminen käsittää ihmisyyden ja olemisen. Eli yhteyksien kokeminen erilaisten asioiden ja ihmisten välillä määrittää sen, millainen ihmisestä tulee, ja vähemmän tärkeästi sitä, miltä ihminen toisten ihmisten mielestä vaikuttaa. Voimakkaasti kokeminen tarkoittaa etenkin universaalisten periaatteiden kokemista, vaikka nämä filosofian trivialisoijat väittäisivätkin nykyään, että kaikessa tulisi pyrkiä provinsiaaliseen ja sekundaariseen. On aivan selvää, että filosofian ja asioista ajattelemisen tulisi olla mahdollisimman yleispätevää ja maailmallista. Mikä aiheuttaa sen, että aateliset ihmiset mutta etenkin naiset vaikuttavat niin mondeeneilta liittyy siihen, että heiltä puuttuu provinsiaalisuutta ja vähämerkityksellisyyttä, jossa välinpitämättömyys ja huomioonottamattomuus elävät aivan samanlaisina kaikkien ihmisten toiminnassa ja ajattelussa. Eli toisin sanoen: ratkaisu asioihin ei aina ole materiaalisesti lähellä olevin vastauksin. Minun mielestäni on hienoa, että nykypäivän urbanisoituneessa maailmassa ihmisten ei tarvitse olla parhaita ystäviä kaikkien lähellä olevien naapureidensa kanssa. On siis korostettava etenkin luovan osallistumisen näkökulmaa ihmisten kesken aikaansaatavissa yhteisöjen parantamiseen liittyvissä hankkeissa, ja luovaan osallistumiseen liittyy etenkin solumainen toiminta, jonka yhteydessä esimerkiksi nykyään käytettävät yhteydenpitovälineet mahdollistavat materiaalisesti kaukana toisistaan sijaitsevien ihmisten yhteyden ja yhteydenpidon. On kirjoitettava niin sanotuista yhden yön suhteista, että ne eivät ole koskaan minulle sopineet. Olen aina ajatellut, että esimerkiksi ruumiillinen läheisyys on asia, joka seuraa etenkin muunlaisesta yhteyden kokemisesta. Joku voi varmaan tämän takia väittää minua impotentiksi, mutta se on aivan jokaisen asia erikseen miten haluaa suhtautua seksiin, ja itselleni se vaatii tosiaankin toisen ihmisen tuntemista. Toisin kuin monille, minun mielestäni ihminen ei tunne toista ihmistä vain sen perusteella, jos kahden ihmisen sukupuolielimet ovat suhteessa toisiinsa, ja ihmettelen niitä ihmisiä, jotka tällaiseen provinsiaalisuuteen pystyvät ja sitä harrastavat. Mä haluan puhua ensin. Tässä minulla ei kuitenkaan ole varsinaisesti mitään eettistä estettä, vaan vain se, että en halua enkä pysty nussimaan ilman toisen ihmisen perusteellisempaa tuntemista ja siitä johtuvaa luottamista. On kirjoitettava eksentrisyydestä, vertailusta ja porvarillisuudesta. Kun tulee esiin hahmo, jossa on autismia ja omasta taustastaan ja luonteestaan johtuvaa eksentrisyyttä, on vertailua harrastavilla pikkuporvareilla twistejä lahkeessaan. Mielestäni vertailu on miltei aina turhaa sen takia, koska se kertoo aina suhteellisuuksista, ja mielestäni suhteellisuuksien kautta eläminen on aina etenkin syvintä porvarillisuutta. Se siis, että näytetään toisia/toista paremmalta. Tällaisille ihmisille on tärkeää etenkin se, ettei tuo vaan tervehtisi! Porvarillisuuteen liittyy aina halu paremmalta tai jotenkin näiden mukaan kunnollisemmalta näyttäminen. Mutta kun tulee vanhasta aatelista ja on jotenkin autistinen, on siinä mielessä onnellisessa tilanteessa, koska toisten ihmisten mielipiteet eivät kiinnosta, eikä niitä myöskään pysty koskaan edes havaitsemaan. Siinä mielessä esimerkiksi minä en harrasta minkäänlaista vertailua, koska vertailu liittyy aina kilpailuun ja paremmalta näyttämiseen. Esimerkiksi minulla ei ole koskaan ollut tarvetta kilpailla veri suussa kaikenlaisten jääkendojen, hiihtämisten ja luisteluiden merkeissä. Minulla ei siis ole koskaan ollut tarvetta kilpailla, joka tietysti on nykyaikaisen yhteiskunnan merkeissä ja arvoissa aikamoinen faux pas. Olisin siis onnellisimmillani, jos voisin asua ja hallinnoida sukutilaa maaseudulla, missä ei todellakaan tarvitsisi ajatella, mitä joku naapuri ajattelee. Toinen vaihtoehto olisi tietysti asua niin suuressa paikassa, jossa ei paikan suuruuden takia myöskään olisi tarvetta vertailla itseään pikkumaisesti ja porvarillisesti toisiin ihmisiin ja asioihin. Kaikki sellaiset ihmiset, mutta etenkin henkisesti feminiiniset ihmiset, ovat taipuvaisia vertailemaan itseään toisiin, nimenomaan, jos he haluavat vertailla itseään toisiin etenkin hierarkian mielessä. Tällaiset ihmiset käyvät hyvin yhteen sellaisten asemien kanssa, joissa ei ole muuta tarkoitusta kuin toistaa toisten määrittelemiä asioita ja kysymyksiä, mutta luovien ihmisten kanssa tällaisia pikkuporvareita ei tulisi antaa tulla tekemisiin. Vertailuun keskittyvät hierarkkiset ihmiset ovat taipuvaisempia arvostelemaan kaikenlaista yksilöllisyyttä ja vapaata ilmaisua sen takia, koska heillä ei ole omien rajoitteidensa takia kykyä eikä halua ilmaista itseään tai yleensäkään olla minkäänlaisella tavalla yksilöllinen ja erottuva. Sen takia heidän arvostelunsa voi olla niin vertailevaa ja julmaa. Heidän mukaansa ihmisen tehtävä ei ole luoda henkisesti, vaan tehtävä on etenkin arvostella kaikenlaista toisista ihmisistä poikkeamista. Toisin sanoen suuri osa ihmisistä ei tue heteronormatiivisuutta ja omaa tapaa nähdä muut ihmiset ja asiat. Tällaisissa tilanteissa yksilölliset arviot ja arvostelmat saavat aina vastaansa minä olen sinua parempi-asennoitumista. Nämä siis mukautuvat muodolliseen hierarkiaan ja suhtautuvat sen kautta kaikkeen tavallisuudesta poikkeavaan. Hierarkiassa on kyse vertailusta ja vertailussa on kyse hierarkiasta. Tavanomaiset ihmiset, jotka ovat valmiissa eläkevirassa ja hyvissä palkkatuloissa, saavat tällaisessa järjestelmässä aina kokea itsensä paremmaksi kuin ne, jotka eivät ole menestyneet samalla tavalla muodollisesti. On esimerkiksi itsestäni sanottava, että olen täysin tyytyväinen omaan olemiseeni tällä hetkellä, vaikka esimerkiksi kiinteämmät tulot voisivat tuoda enemmän tasapainoa arkeen ja olemiseen. Heteronormatiivisuus ja semanttinen pluralismi asioiden ja käsitteiden suhteen antaa ihmisille enemmän vapautta suhtautua omiin asioihinsa, eli toisin sanoen, vaikka porvarit ovat eri mieltä, jokaiselle asialle ei ole määritelty vastausta siihen, että jokin tietty asia tarkoittaisi aina samaa ja jakamatonta. Jokin asia ei siis itsessään merkitse jotain muuta, vaikka porvarit ja pikkuporvarit olisivat tunkemassa tämän vastaista asennoitumistapaa kaikkeen mikä yhteiskunnassa tapahtuu. Porvarit haluavat siis olla kuvittelemassa sen kaltaista tilannetta, jonka mukaan koko yhteiskunta olisi täynnä hälytysmerkkejä kaiken merkityksen mielessä. Porvarillisuuden merkit, joista johdetaan merkityksiä, ovat siis hyvin tärkeitä olemisen valtaa hyödyntäville ihmisille, koska heidän ei tarvitse tehdä muuta kuin toimia näiden tahojen määrittämien ohjeiden mukaisella tavalla. Ontokratia määrittää etenkin sen, mitä ei saa tehdä, ajatella tai sanoa. Vaikutteellisuus eli riippuvaisuus valtaa pitävän ryhmittymän määrittelyistä ja arvojen merkityksistä on tekijä, joka edesauttaa porvareiden valtaa. Ideologinen nautinto on se asia, jonka vuoksi valtaa pitävän ryhmittymän määrittelyistä riippuvainen ihminen alkaa toimia olemisen vallan mukaisesti. Kommentaariaatti on tämä henkisesti feminiinisten ihmisten muodostama ryhmittymä, joka hyödyntäen vaikutteellisuutta alkaa palvelemaan ontokratian tai olemisen vallan muodostamia toiminnan määrittelyjä. Olemisen valta määrittyy etenkin pikkuporvarillisten ihmisten kokemasta epävapaudesta, eli kun he kokevat yksilöinä, etteivät he voi olla vapaita yksin, haluavat he sen takia estää tällaisen vapauden sopimisen kaikilta muiltakin ihmisiltä, mutta etenkin niiltä, jotka vaikuttavat vapauden mielessä vähänkin muista poikkeavilta. He saavat siis ideologista nautintoa, eli kun he joutuvat myymään omat periaatteensa, joka palvelee heille nautintona, kun kukaan ei saa omia periaatteitaan johdettua esimerkiksi politiikan ja sen tekemisen mielessä. Ideologinen nautinto voi siis tarkoittaa myös jonkinlaista johdettua nautintoa, joka voidaan selkeästi yhyttää jonkinlaiseen korruptioon, jota ei esimerkiksi Suomessa joidenkin ihmisten mukaan ilmene. Ajatuskäytännöt ja henkiset arvotkin voivat olla korruptiota, eikä siihen aina tarvitse liittyä minkäänlaista kovaa valuuttaa kreditin mielessä. Olemisen vapauden puolesta taistelevat sellaiset ihmiset, jotka toimivat ja ajattelevat vapaasti ja tästä suoraan johtaen tällaiset ihmiset antavat myös kaikille muille ihmisille samanlaisen oikeuden toimia ja ajatella vapaasti. Henkisesti maskuliiniset ihmiset eivät lannista ja vähennä toisten ihmisten tekemisen ja ajattelun merkitystä, koska tähän liittyy merkittävällä tavalla se periaate, etttä minkäänlaista pyrkimyksissä etenemistä ei tulisi väheksyä, oli se sitten kuinka hidasta hyvänsä. Olemisen vapaus voidaan joskus perustella olemisen oikeudella, joka on olemisen vallan ja olemisen vapauden välissä. Olemisen oikeus tarkoittaa nimenomaisesti sellaisia perusteita, jotka perustelevat olemisen vapauden oikeuden, vaikka se voi joskus määritellä myös olemisen valtaa ja niitä perusteita, mitkä tulee ottaa huomioon, kun yhteiskunnassa käytetään valtaa. Olemisen vapauden yhteydessä olemisen oikeus perustelee niitä syvimpiä vapauteen kuuluvia aatteita, joiden mukaan ihmisten tulisi saada ajatella ja toimia vapaasti siihen asti, etteivät nämä vapaudet vahingoita toisten ihmisten vastaavia vapauksia. Ideologinen nautinto ja olemisen vallan hyväksyminen jakamattomasti perustuu aina sellaiseen henkiseen aaltoon, jonka myötä ihmiset voivat tulla niin sanotusti elintasoesteetikoiksi, jossa yhteydessä olemisen vallan määrittelemät kovimmat ja pintapuolisimmat arvot saavat valtaa, ja esimerkiksi elämään syvästi vaikuttavat esteettiset arvot alkavat muodostumaan pintapuolisimman ahneuden ja rahan halun kautta. Tätä aihetta tässä mielessä on siis lähestynyt esimerkiksi Herbert Marcuse, jota pidettiin vuoden 1968 opiskelijaprotestien isoisänä. Eli elintasoesteetikko on siis ihminen, joka muodostaa kauneuden arvoja etenkin yksityisen taloutensa tasosta johtuen, eli toisin sanoen tämä ihminen välittää siitä, mikä vaikuttaa kapitalismin arvojen mukaisesti hyvältä ja kauniilta, toisin sanoen tavaroita kulutukseen tuottavat ihmiset päättävät siitä, mikä koetaan yhteiskunnassa kauniiksi ja arvostettavaksi. Eli ajatellaan mikä rahan kautta näyttää hyvältä ulkoisesti, ja tämän kautta rahan rahvaanomaisin merkitys määrittää sen, kuka saa arvostusta yhteiskunnasssa ja toisten ihmisten keskellä. Tämän mielessä rahasta tulee jonkinlainen puskuri, jolla voidaan säädellä kaikenlaisia yhteiskunnassa muodostuvia merkityksiä, mutta etenkin käsitystä siitä, että tällaiset ihmiset voisivat olla jotenkin erityisen poikkeavia myönteisessä muodollisessa merkityksessä. Tällaiseen liittyy suuret etiketit, logot ja tuotemerkit, joiden myötä tällaisen ihmisen kokema kokonainen valta kasvaa, on siis jotenkin erityisen hienoa ja arvoa korottavaa kun voidaan liittää tällaisia brändejä omaan nimeen ja omaan minuuteen. Minä olen esimerkiksi lähes aina poistanut omista merkkivaatteistani ja tuotteistani logot ja tuotemerkit, koska vaikka haluaisi joskus odottaa hyvänlaatuisia vaatteita jne, ei se tarkoita sitä, että haluaisi olla joidenkin tuotemerkkien suoranainen mannekiini. Brändit ovat niitä olemisen vallan välittäjiä, jotka haluavat yhdistää itsensä jonkinlaiseen elintasoon. On esimerkiksi hauska juttu Seppo Lappalaisen romaanissa ”Akaton mies”, jossa kaupunkiin naisen luo lähtevä nuori isäntä kertoo itsellään olevan ”valkoisen saabin ja punaisen (hankkijan) mainoshattu”. Minua on jostain syystä aina kiehtonut Pietro Mascagnin ooppera Cavalleria Rusticana joka siis vapaasti käännettynä tarkoittaa maalaisritarillisuutta tai maalaisaatelisuutta. Mielelläni itsekin jatkaisin suvun tiluksien tuottamista Kaavilla, nyt kun entinen tilan päärakennuskin on täysin tyhjillään ja odottamassa uusia asujiaan. Tekisin nykyiseen päärakennukseen laajennuksina ainakin kaksi sivusiipeä, joista toiseen sijoittaisin kirjaston muut osat ja toiseen ruokasalin. Lisäksi entinen ulkosauna pitäisi varmaankin kunnostaa nykyistä parempaan käyttömuotoon. On selvää, että vaikka Kaavi on varsin kaukainen paikka, tulisi sinne kehittää jonkinlaista liiketoimintaa, koska pelkkä päärakennuksessa asuminen olisi liian hedelmätöntä ja kyllähän mitä hyvänsä paikkaa on kehitettävä toiminnallisuuden kannalta sellaiseksi, että sellaisissa voitaisiin nähdä myös muita ihmisiä ja toimittava tulevaisuuden kannalta. Onhan selvää, että Virrantalon Beckerien nimeä tulisi myös pitää kunnassa yllä, ja sen takia, vaikka (nykyiset) sukulaiset - vastoin kuin aiemmat polvet - siellä ovat varsin epäpoliittiisia, että joku suvusta istuisi esimerkiksi kunnanvaltuustossa Kaavilla. Olen ajatellut kirjoittaa New Yorkeriin omasta valokuvanäyttelyhankkeestani ja todennäköisesti myös amerikansuomalaisista yleensä. Aion myös kertoa omasta taustastani amerikansuomalaisuuden mielessä. Varmaan New Yorker, vaikka sillä on miljoonien levikki, on esimerkiksi New York Timesiin verrattuna enemmän paikallislehti esimerkiksi Parisienin tavalla, joka poikkeaa siinä mielessä New York Timesin muodosta. Lisäksi aion kirjoittaa englantilaisiin ja baltiansaksalaisten yhdistyksen lehtiin. Lisäksi aion parantaa omaa ruotsinkielen taitoani ja sitä kautta alkaa kirjoittamaan mielipidekirjoituksia ainakin Hufvudstadsbladetiin ja mahdollisesti myös Dagens Nyheteriin Tukholmassa. Tämä taustaan uppoaminen ei kuitenkaan ole aatelisten sukujen ja sukupiirien yhteydessä minkäänlainen harvinaisuus, koska aatelisuuteen liittyy aina etenkin historian arvostaminen, oman suvun liitteet historiaan ja taustalla aina näkyneet tapahtumat. Aion käydä ritarihuoneella lukemassa tiettyjen säätyvaltiopäivien lokia, koska haluan saada selville, mitä omat sukulaiseni ovat ritaristossa säätyvaltiopäivillä sanoneet. Olen tietoinen esimerkiksi siitä, että Adolf von Becker on 1800-luvun lopulla sukua edustaessaan tuonut esiin ensimmäisen lausunnon tekijänoikeuslain kehittämisestä, mikä ymmärtääkseni meni yleisesti läpi äänestyksissä ja se lisättiin koko Suomen lakiin tuon jälkeen. Aion kirjoittaa elämänkertakirjan omista isovanhemmistani ja otsikoksi olen suunnitellut ”Virrantalon Leo ja Salli – äidinvanhempieni tarina”. Tuossa yhteydessä Virrantalo tarkoittaa etenkin heidän asuinpaikkaansa. Olen kaikkien muiden isojen projektieni tavalla suunnitellut myös täydennysosan tekemistä tähän astiseen kolmeosaiseen sukuhistoriikkiin. Aion kirjoittaa näytelmiä, yhden kabareen/revyyn, yhden oopperalibreton ja lukuisia elokuvakäsikirjoituksia. Lisäksi työn alla on niin sanottu ”Elämäni romaani”, jossa kerron vaiheistani lapsuudenkodista ja syntymästä alkaen, vaikka varmaan joku voisi sanoa, että minun kannattaisi aloittaa kertominen viimeistäänkin isovanhempieni vaiheista alkaen. Kuitenkin esillä on rappio, dekadenssi ja eksentrisyys niitä tasapainottavien kirjoittamisen ja opiskelun ohessa. Reinhold von Beckerin elämäkerta on vieläkin käsikirjoituksen asteella, ja olenkin miettinyt, että voisin kirjoittaa Reinholdin elämästä ja saavutuksista myöskin näytelmän, jonka voisi julkaista joko ennen elämäkerran julkaisua tai vaihtoehtoisesti vasta sen jälkeen. Ja on aivan selvää, etten näytelmässä muuhun kuin Kansallisteatteriin tule tyytymään. Olen kuitenkin sellaista porvarillisuutta vastaan, jossa jonkinlaiset suojatut yhteisöt suhtautuvat naureskellen ja pilkallisesti siihen, jos joku työskentelee matalapalkka-alalla. On sanottava, että oma perheeni on äidin puolen talouksista varakkain, mutta olen myös tullut tekemisiin nykysuvun kautta mm. kaupankassan, peltisepän ja metsurin kanssa, vaikka on tietysti selvää, että en ole näiden kanssa ollut erilaisuudesta johtuen paljon tekemisissä. Kuitenkin kuvittelu siitä, että meidän porukka on pelkästään jonkinlainen pelkästään sen takia, että työnimikkeet ja palkat poikkeavat, se on pikemminkin pullistelevan joukon aiheuttamaa pelkoa. Esimerkiksi sellaisessa ohjelmassa kuin ”Who do you think you are – Stephen Fry” huomaan jonkinlaista pikkuporvarillisuutta, jossa alemmasta keskiluokasta tuleva perhe myhäilee ja naureskelee sellaisille esivanhemmilleen, jotka vielä muutamaa sukupolvea aikaisemmin olivat erilaisessa taloudellisessa ja yhteiskunnallisessa tilanteessa kuin he tässä päivässä. Minä tulen siis äitini puolelta suvusta, joka on kaikesta loistoaateluudestaan huolimatta köyhtynyt ja proletarisoitunut, ja siinä saakin olla kekseliäs, kun mietitään tarkoittaako tämä aateluus itsessään jotain muuta kuin näiden ihmisten nykyisiä työsuhteita ja elinolosuhteita. Olen monesti sanonut, vaikka suvun pieniä lapsia ei minun syliini koskaan näissä tapahtumissa istutetakaan, että meidän suvullamme aatelisuudesta kertoo etenkin se, että etenkin isovanhempien vielä eläessä, sukulaisilla oli kiinteä tapa olla tekemisissä toistensa kanssa ja kokoontua juhlapäivinä yhteen ”nauttimaan toistensa seurasta”. Tämä kiinteä sukulaisyhteys tuotti aina eron esimerkiksi isäni puolen porvarillisiin ja ylemmän keskiluokan suvusta erkaantuneisiin suhteisiin ja käsitystapoihin. Mutta lopulta, siitä huolimatta on varsin vaikeaa keksiä keskinäistä puheltavaa, jos muut ihmiset eivät ole kiinnostuneita lukemisesta, itsensä sivistämisestä ja korkeamman tietoisuuden hankkimisesta menemällä korkeakouluihin opiskelemaan. Olen humoristisesti ja itseironisesti joskus ajatellut, että olen tosiaan Sartren Flaubertin tavalla perheen/suvun idiootti, koska oppineisuudestani johtuen poikkean niin suuresti keskimääräisestä lähisuvun jäsenistä. Ja tietysti porukka, jolla on vielä jonkinlainen aatelisuuden risti kannettavanaan, ajattelevat, että selkeästi toisista poikkeva ihminen on varmasti jotain meitä huonompaa tai vähemmän arvostettavaa. Olen tosiaankin joutunut monesti kärsimään omasta oppineisuudestani, koska minulla ei ole ollut sellaista lähtökohtaa, että esimerkiksi vanhempien tai muiden (elävien) sukulaisten esimerkki olisi ollut tavoiteltavana opinnoissa. On varmasti niin, että jonkinasteinen alisuoriutuminen joissakin aineissa ja aiheissa, on varmasti seurausta siitä, ettei omaa opiskeluaan ole voinut mallintaa läheisten esimerkkien kautta. Vaikka suvussa vielä 1800-luvulla suurin osa miehistä olivat joko upseereita tai tavallisimmin juristeja/muita tieteilijöitä, jotka saivat koulutuksen yliopistossa, ovat ammattinimikkeet tänä päivänä jopa proletarisoituneita. Eli kansakunnan kaapin päälle pääseminen ei nykypäivänä seuraa suorasti jonkinlaisesta sukutaustasta, juurien tuntemisesta tai jonkinlaisesta ”aatelisuudesta”: Vaikka monet lähisukulaiset käyvät säännöllisesti kutsuttuina ritarihuoneen tanssiaisissa, on tällainen perinne todellakin jostain historiassa aiemmin tulleesta perinnöstä kertovaa. Perinteisesti aateli on käsitetty toisia paremmaksi ihmisryhmäksi, mutta miten siinä tilanteessa, kun osa aatelisen suvun sukulaisista on matalapalkka-aloilla, voisi ajatella, että tällaiset ihmiset ovat kuitenkin toisia parempia. Vaikka on yleisesti totta, että nykypäivänä kaikissa aatelissuvuissa suurin osa ihmisistä on keskiluokkaisia, ei tällaisessa tilanteessa aatelisuutta voi ajatella kuin historian ja perinteen kannalta. Muinainen toisiin ihmisiin nähden koettu paremmuus on vetäytynyt menneeseen historiaan. Old days' on tietysti yleinen ja varsin haluttu ja toistuva asia suvun piirissä pohdittavaksi, mutta voidaan sanoa monessa mielessä, että suku on suurelta osaa proletarisoitunut sen takia, koska oikeanlaisia arvoja ei olla voitu hyväksikäyttää ja sopeutuminen on ollut liian hidasta. Kyllä siihen varmasti liittyy myös jonkinlainen korkeamman tiedon halveksuminen, koska esimerkiksi yksi sukulainen, joka korostaa aatelisuuttaan ja pippelinsä pituutta, on varsin paksupäinen ja sukuun ja sen historiaan liittyvätkin asiat tulee tavallisesti hänelle selittää moneen otteeseen. Olen taas saanut kirjoituksiani myytyä useille lehdille, vaikka olenkin lisäksi hakenut töitä myös duunitorin kautta netissä. Kyllä jonkinlainen oma tulotaso olisi mukava säännöllisen elämän mahdollistamiseksi, ettei tarvitsisi elää sukulaisten rahoilla.

Mikä filosofiassa on tärkeää minulle

 Filosofia on minulle tarkoittanut aina olennaisen ja merkityksellisen erottamista epäolennaisesta ja vähän merkityksellisestä. Myös käsitteiden tulee aina nimetä sellaisia asioita, jotka ovat mahdollisimman yleisiä ja mahdollisimman paljon erilaisia ristiriitoja sovittavia. Filosofia kertoo siis sen mikä on todella tärkeää. Tärkeäksi asiaksi voidaan sanoa esimerkiksi jonkinlaisia piirteitä ihmisyydestä, jotka ovat kunnioitettavia ja arvostettavia. Filosofia kertoo siis jostain siitä, mikä on arvokasta ja mikä on vähemmän arvokasta ja yleistä. Minua on kritisoitu myös tästä universaalisesta käsityksestä, koska jotkut haluaisivat trivialisoida ja viedä merkityksen filosofialta. Mielestäni on tehtävä erottelu niiden välille mikä on yleistä ja mikä on erillistä ja johdettua yleisestä. Asiat siis ovat monessa mielessä itsessään, vaikka erilliset asiat ovat monesti johdannaisia yleisyyksistä. Tästä voi joku nähdä jonkinlaisen platonismin, mutta kuten olen sanonut ja kirjoittanut aiemminkin, että en ole koskaan omaksunut ajatteluni osia keneltäkään tunnettavammalta filosofilta, eli vaikutteita ei voida löytää vaan ainoastaan samankaltaisuuksia ja vastaavuuksia, joka varmasti kertoo siitä, että filosofin tulee aina suunnata katseensa yleisyyteen ja tuohon yleisyyteen suuntautumisen takia joku ajattelu voi vastata toista ajattelua, koska siinä tapauksessa varmaankin filosofi on saanut käsityksen filosofin ja ajattelijan roolista ja asemasta. En kuitenkaan näistä ajatuksista huolimatta ole myöskään hegeliläinen absolutisti. Mielestäni etiikka, arvoteoria ja logiikka ovat tärkeitä asioita, joskin kaksi ensimmäistä toiminnan kannalta ja viimeinen etenkin teoriassa. Olen aina suuntautunut filosofiaan käytännön kautta, joka luo siihen yhteyden etenkin politiikkaan ja poliittiseen osallistumiseen. Filosofiaa tulisi siis voida hyödyntää yhteiskunnan sisällä ja sen tulisi johtaa käytännön toimintaan. On sanottava, että Suomessa monet ajattelevat filosofian olevan hiusten halkomista, joka ei millään tavalla esiinny käytännön elämässä. Sen takia etenkin arvoteorian kautta filosofian merkitystä käytännön elämässä tulisi kasvattaa, esimerkiksi jo sellainen katsomusaine kouluissa, jonka nimi on arvojen, asenteiden ja arvostelukyvyn kritiikki, jonka nuorille opettaminen kasvattaisi heidän kykyään erottaa olennainen ja vähemmän olennainen. Olen miettinyt sitäkin, miten määrittyy sellainen poliittinen taho, joka olisi eniten oikeassa, ja olen tullut siihen tulokseen, että minkäänlainen yksittäinen poliittinen liike ei voi julkistaa itseään parhaimmaksi tai ainoaksi vaihtoehdoksi. On selvää, että poliittiset puolueet määrittyvät myös epäolennaisesta ja erillisestä. Ihmiset näiden puolueiden taustalla eivät ole perustavalla tavalla erilaisia ihmisiä, vaan eroavuus määrittyy etenkin ihmisten tavasta ajatella. Minkä käsitteiden kautta puolueet aloittavat poliittisen harkintansa määrittää myös monessa määrin sitä, ,minkä puolueen tällainen ihminen valitsee. Voidaan sanoa, että Vihreät ovat Suomessakin enemmän koostuneita paljon tietynkaltaisista ihmisistä, koska sen tuoma agenda on muuttanut yleisemmin kaikkien muidenkin puolueiden näkökantoja tärkeistä asioista, kuten luonnosta, eläimistä ja ilmastonmuutoksesta. On siis sanottava, että se miten puolueensa valitsee on monessa mielessä sattumanvaraista ja erityistä, se ei siis perustu minkäänlaiseen johdatukseen, joka väittäisi että kansalaisille sopii vain yksi puolue puolueen samankaltaisuuden ansiosta. Tietysti on muistettava puolueiden kadeerit, jotka toistavat ”ajattelussaan” tiukasti puolueohjelmaa. Arvot ovat kuitenkin universaalisia, koska ihmiset muistuttavat aika paljon toisiaan, ja ihmisen hyvää kuvaava termi on monessa mielessä yleistä eikä erityistä. Tietynlaiset faniklubit perustuvat ilotyttöihin ja erityiseen. Tällainen toiminta, joka kertoo arvostuksesta, ei kuitenkaan yllä yleisyyteen, koska ihmisten tapana on korostaa joitain ominaisuuksia ihmisestä riippuen, ja vastaaminen yhteisön pseudoarvoihin ja siihen pyrkiminen suurimpana tavoitteena kertoo kyllä nimenomaan arvollisesta ja moraalisesta rappiosta ja ihmisten pyrkimyksestä vaikuttaa samanlaiselta kuin kaikki toiset. Konformismi on siis sellainen tekijä joka on omiaan lisäämään epäolennaisuuteen suuntautumisesta, koska konformismissa alin pohjasakka määrittää arvot ja pakottavat heikommat ne omaksumaan. Jo Platon on kertonut Thrasymakhos väittäneen, että etiikka määrittyy vahvempien arvoista, joka kertoo siitä, että tämä ei ole pyrkinyt hyväksymään minkäänlaista erilaisuutta ihmisten keskuudessa. Kun hyväksytään erilaisuus ja rohkaistaan sitä, voidaan huomata se, että ihmiset tarvitsevat entistä vähemmän päättäjiä ja johtajia sanelemaan heille pseudomoraaliaan. Nimenomaan Thrasymakhos ajattelee että johtajat kaikessa rajoittuneisuudessa määrittävät tällaisten ihmisten mielestä kaiken sen, mikä määrittelee arvoja ja toimintaa. On selvää, että johtajat ottavat myös hyödyn asemastaan, joka ei ole etiikalla perusteltavissa. Sen takia autorisaarisia osia yhteiskunnasta tulisi poistaa, koska vain silloin voidaan luoda tasa-arvoinen side kansalaisen ja esimerkiksi poliitikon välillä. Valta perustuu useimmiten, koska kaikki eivät ole Marcus Aureliuksia, monessa mielessä aseman hyödyntämistä ja ihmisten yhteisen hyvän vastaisuutta, koska tällaisessa systeemissä ihmiset ovat erilaisessa asemassa. Vaikka moni voisi sanoa, että täydellinen johtajuuden poistaminen maailmasta tai ainakin sen merkityksen muuttamista, olisi mahdotonta, niin mielestäni tähänkin voidaan pyrkiä tasaisin ja hiljaisin askelin. Kaiken ei tarvitse muuttua heti, eli ei siis tarvita minkäänlaista vallankumousta, vaan asoita voidaan kaiken hyvin edistää politiikan rauhallisemman alueen metodeilla. Kuitenkin pitäisi lisätä poliitikkojen ja kansalaisten välistä tiedonantoa ja keskustelua. Eli luottamusmies-aseman tulisi perustua aina poliitikon integriteettiin ja avoimuuteen ja siihen, että kansalaisten toiveista erotetaan olennainen ja tärkeä. Politiikolla on siis oltava jonkinlaista kykyä joukkopriorisointiin, joka tarkoittaa sellaista mekanismia, missä ihminen valitsee arvonsa ja miten hän näkee siinä yhteisyyttä ja olemassaoleviin arvoihin ja yhteiskunnalliseen instituutioihin ja todellisuuteen. Ihmiset siis vertaavat joukkopriorisaatiolla omia arvojaan todellisuuteen, joka vaatii sitä, etteivät arvot voi tulla vaikutteellisiksi siinä, kun ihminen miettiní ja järjestää omaa ajatteluaan. Voidaan sanoa, vaikka esimerkiksi aatelistoon on liitetty paljon erilaisia arvoja, ei mielestäni voida sanoa, että jonkinlainen arvo ja sen kuvaama käsite olisi parhain, koska arvojen kehittäminen ja tarkastelu pitää esimerkiksi poliittisen osallistumisen kautta olla koko ajan liikkeessä ja käsitteitä kuvatessa tulisi siis etenkin tarkastella käsitteiden rajapintoja ja niiden sisäistä merkitystä. On siis voitava tunnistaa käsitteet ja arvot erilaisissa sukulaissuhteissa toisiinsa. Sillä tavalla voidaan päästä etenemään ajattelun hahmottamisesta. On siis sanottava, että arvoteoria on käytännössä kaiken filosofian ja sen motivoivan toiminnan takana. Kukaan ei edes ala harrastamaan filosofiaa, jos tämä ei tunnusta sen suurta merkitystä todellisuuden kannalta. On siis alettava ajattelemaan, että mikä on olennaista ja yleistä. Filosofia on kaikille ihmisille sama ja sen takia sen tulee vastata myös maailman antamiin tarpeisiin. Ja tämän yleisyyden kautta voitasiin löytää esimerkiksi sellaisia arvoja, jotka parantaisivat maailman kaikenlaisia ongelmia, kuten nälänhätää, konflikteja ja ílmastonmuutosta jne. Filosofiassa on siis tiedettävä se ja suuntauduttava siihen suuntaan, että filosofi tietää tekevänsä jotakin yleistä ja tärkeää. Toisten käsitteiden analysointi, kommentointi tulkinta ja debatti eivät ole minkäänlaista oikeaa filosofiaa. Se sopii älyjumpaksi ja loogisen ajattelun ja alykkyyden ilmaisukentäksi. Myös toiminnan on oltava yleistä ja se ei saa olla filosofisesti epämerkityksellistä. Vaikka nykyaikana ajatellaan, että kaikenlaiset tyttelit saavat tuklla filosofiaan, niin on sanottava, että alkuperäinen ajattelijan luonne ja filosofin merkitys merkityksellisyyden kannalta uhkaa monesti kadota, kun naiset mieltymyksineen tulevat harrastamaan filosofiaa omalla tavallaan. Esimerkiksi poliittiset arvot eivät niminä merkitse mitään, vaan se miten ihmiset ne kokevat ja pystyvätkö he yhdistämään omat arvonsa esimerkiksi poliittisen puolueen arvoihin määrittyy parhaimmassa tapauksessa paljon yleisemmästä kuin millä tasolla kadeerit toimivat. On totta, että jotkut omaksuvat jonkin puolueen sen takia, koska se vaikuttaa joltain. On kuitenkin sanottava että politikankaan ei tulisi perustua minkäänlaiseen plagiointiin ja tällaiset poliitikot, jotka laskevat suustaan arvoja kysyttäesä listan oman puolueensa ylös kirjaamia arvoja, on tällainen poliitikko täysi pseudopoliitikko, koska hän ensinnäkin ei edes omaa minkäänlaisia aitoja ja itse kehitettyjä arvoja. Vaikutteellisuus tarkoitttaa nimenomaisesti sellaista tilannetta, jossa ihmisen olennaisen havaitsemista ohjaa jonkin muu taho , eli tällainen ihminen ei ole vapaa ja autonominen, vaan hän toimii saneltujen impulssien kautta. Eli kun ihminen ei ole autonominen, tarkoittaa se monesti etenkin passiivisuudesta ajattelussa. Nämä eivät siis ajattelem eivätkä sen myötä pysty priorisoimaan arvojaan ja tämä johtaa siihen, että tällaiset ihmiset ovat altttiimpia suhteellisesti ja reaktiivisesti valitsemaan itselleen toisten sanelemat arvot. Filosofiassa olennaista on riippumaton ajattelus ja riippumattomassa ajattelussa on tärkeää havaita arvoja, jotka läpäisevät joukkopriorisoinnin. Eli arvotunteita kokiessaan, etenkin herkällä iällä lapsuudessa ja nuoruudessa, ihminen pyrkii tunnistamaan sen, mikä on tärkeää ja adaptiivisen tulkinnan jälkeen subjektiivinen elementti arvotunteita kokiessa häviää, samalla kun ne muokataan vastaamaan objektiivisia periaatteita, eli tässä mielessä ennen yleiseksi muokkaamista ihmisen on kuoletettava subjektiivinen halunsa hyötyä jotenkin erillisesti arvoistaan. Eli ideologinen nautinto tarkoittaa subjektiivisesta hyödyntavoittelusta, joka tarkoittaa sitä, että ihmiset pyrkivät eduillaan edistämään vain omaa hyväänsä ja näin ollen hyötymään arvoajattelusta. Tässä mielessä esimerkiksi mainittu kaveri yliopistossa, joka luki filosofiaa, pyrki ottamaan subjektiivisen hyödyn siitä, kun opiskelijanaiset loivat tarpeen nussimiselle ja korottivat sen omaan rooliinsa filosofiaa ylemmäksi ja etenkin tuon takia naiset pysyvät alati subjektiivisina. Erityinen ja oma hyöty on aina filosofian vastaista, koska filosofiasta ei tulisi pyrkiä hyötyään muuten kuin älyllisen nautinnon kautta. Kirjoittihan Aristoteles, että korkeiden asioiden pohtiminen on suurinta onnellisuutta maailmassa. Mikä on arvokasta ja mikä on tärkeää: nämä kysymykset ovat filosofian olennaisia alkukohtia. Siinä mielessä filosofian on etenkin valmistettava ihmisiä politiikan tekoon. Politiikassa ja filosofiassa tulisi myös muistaa käsitteiden heteronormatiivisuus, koska kaikki sanat eivät sinänsä kuvaa aina jotain tiettyä asiaa ja käsitteiden intensio ja ekstensio voivat muuttua asemiltaan. Filosofia aloittaa siis olennaisen pohtimisesta ja sen jälkeen se pyrkii poimimaan ilmiöistä, yleisestä ja erityisestä käsitteellisiä vastaavuuksia.Olen sitä mieltä, että kuten Wittgenstein kuvasi tikapuita, käsitteillä on vain välineellinen merkitys, eli välineellisyyden tulisi tulla filosofian tekemiseen kehittämällä käsitteitä. Olen myös sitä mieltä, että käsitteet ja keinot kuvata todellisuutta ovat suuressa määrin yksityisiä, koska suurin osa ihmisistä eivät toimi universaalien periaatteiden mukaisesti. Siinä mielessä minkäänlaisia käsitekokonaisuuksia ei tulisi korostaa muualla kuin filosofian historioissa, ja varsinaisessa filosofiassa ja sen hyödyntämisessä yleisten periaatteiden löytämiseksi ja toteuttamiseksi tulisi käyttä kykyä konseptualisoida omaa ajatteluaan ja siihen auttamatta liittyviä käsitteitä. Mikä on tärkeää ja mikä on vähemmän tärkeää on kysymys, sillä vaikka ihminen joutuisikin tekemään vähemmän tärkeitä asioita nykymaailmassa, tulisi muistaa aina olennainen ja huomioida se, ettei arvojen tulisi kohdistua vähemmän arvokkaisiin asioihin, joksi voidaan mielestäni laskea esimerkiksi se, kun keskitytään vain rahan tekemiseen sen itsensä kannalta. Onhan sanottava siitäkin, että esimerkiksi valuutan ja rahan käsitteille tulisi kuvata paljon yleisempi ja yhteiskunnallisesta todellisuudesta kertova käsitesisältö, ja arvojen, asenteiden ja arvostelukyvyn kritiikissä tulisi tarkasti huomioida myös rahan merkityksen pohtiminen, ja millainen talousjärjestelmä voisi parhaiten huomioida ihmisten tarpeet, yhteiselämän ja moraalin. Sosiaalinen ulottuvuus ihmisten elämässä on vaarallista, koska se voi viedä monesti merkityksen ajattelulta, koska sosiaalinen dominanssi ympäristössä aiheuttaa usein tärkeiden asioiden väheksymistä. Muille ihmisille päin naamaa nauraminen ja toisille kommentoijat elävät nimenomaan sosiaalisessa todellisuudessa, joka ei tunne ihmisten rajoja ja yksityisyyttä, joka tulee suoda kaikille kansalaisille. Sosiaalinen media tunkee ihmisten koteihin, ja sen myötä älyllisesti keskinkertaiset ihmiset saavat liian paljon itselleen kuuluvaa huomiota ja klikkauksia. Nykyään vallitsee todellakin huomiotalous ja yhteiskunta on alkanut muistuttamaan spektaakkeliyhteiskuntaa. Mediassa näkyvät ihmiset, mutta etenkin teiniradioiden toimittajat ovat jutuissaan ja vitseissään auttavia, mutta siitä huolimatta nykyisen huomiotalouden kautta nuoret ihmiset valitsevat niitä asioita, joita he pitävät arvokkaina. Eli siis ne joihin huomio luodaan, ovat keskinkertaisia ja kaikessa näkyviä, on seurauksena että heidän tekemänsä ja koristamat arvot ovat ”viiltäviä kuitteja”: Muistan myös miten joku iltapäivälehti uutisoi jonkun ”mediapersoonan” olleen kukkakaupassa vaimonsa kanssa, ja tämä mies oli päivittänyt someaan kuvalla ja kommentilla paikassa: ”Tappakaa minut”. Ironia ja asioilla leikittely ei todellakaan ole suurieleistä ja pitkään tiettyä asiaa korostavaa saati sitten epähienotunteista ja rahvaanomaista liioittelua. Olisihan se voinut kirjoittaa ”Tappakaa minut” sijasta vaikka, että ”kukkakaupassa on kauhean kivaa. Auki: jne”. Käsitteiden väliset rajapinnat ovat siis todellisuudessa filosofiassa paljon tärkeämpää kuin jotkut sanat, joiden sanotaan merkitsevän yleisesti ja ikuisesti jotain tiettyä. Ja kuinka paljon käsitteitä tarvitaan maailman ja ihmisen ilmiöiden kuvaamiseksi on myös tärkeä asia. Käsitteiden luominen ei ole minkäänlainen sanojen keksimisen akatemia, vaan käsite syntyy silloin, kun kielellinen lahjakkuus yhdistää ilmiöön sitä hyvin kuvaavan käsitteen. Voidaan siis katsoa, että ilmiöt ovat täydellisimpiä, kun ne on tarkasti kuvattu ja kuvauksessa on rajoituttu olennaisia asioita kuvaavien termien mahdollisimman pieneen lukumäärään. Näin ollen voidaan katsoa sitä, millaisissa tilanteissa arvot ovat yleisiä ja missä johdannaisia, voidaan sanoa, että johdannaisten suuri lukumäärä kertoo paljon tietyn käsitteen arvokkuudesta ja yleisyydestä. Filosofia on viisauden rakastamista, ja se jo kertoo filosofian opiskelijoille sen, ettei filosofia ole itsessään jossain tietyssä paikassa, vaan kaikkien ihmisten jopa epäfilosofisesta puheesta voidaan löytää jonkin asteista viisautta. Filosofian opiskelija ei ole yhtä kuin filosofi, ja sen takia kieltäydyin jo filosofian opintojen alussa toiminnasta toisten filosofian opiskelijoiden kanssa, koska se olisi saattanut vaikuttaa omaan ja alkuperäiseen ajatteluuni. Kun tunnistetaan asiat, joissa on viisautta ja olennaisuutta, pyritään tällaisten termien sisällisellä tarkastelulla tuomaan käytännön elämään käytännöstä kertovia periaatteita, joista voi olla hyötyä toiminnassa esimerkiksi poliittisten päämäärien edistämiseksi. Ontokratia ei yllä filosofian ja etiikan tasolle. Se pyrkii aina viemään merkitystä epäolennaisilla tavoilla ja korostamalla heikkojenn ihmisten ainoaa tapaa kokea itsensä merkitykselliseksi, eli sosiaalista elementtiä, jossa ei ole kuin toistuvuutta elämässä, sillä toistuvuuden vastaista toimintaa on filosofian tekeminen. Sosiaaliseen dominanssiin pyrkiminen on rahvaan tapa runnoa paremmat ihmiset omien kavioidensa alle. Ontokratia tarkoittaa ihmisten ryhmittymää, joka pyrkii viemään vapailta ihmisiltä heidän vapauttaan ja arvoja. Kommentaariaatti toimii ontokratian erityisihmisten periaatteiden tavalla ja ohjatessaan ihmisten arvotunteita se käyttää hyödykseen vaikutteellisuutta, joka on pelkistävää ja sulkevaa tulkintaa ilmiöistä ja asioista. Vaikutteellisuuden kautta ihmisen arvot pelkistetään konformismin alttarilla yhdentekeväksi ja triviaaliseksi, ja sen jälkeen on olennaista huomata, että epävapaiksi tulleet ihmiset alkavat maanisesti yleistämään ja levittämään arvomielipiteitään myös toisten ihmisten toteutettavaksi. Se kertoo siis siitä, että vastineeksi epävapaudestaan epävapaat ihmiset saavat yhteiskunnassa mediahuomiota eli sellaista huomiota, joka ei pysty enää huomaamaan ja tunnustamaan inhimillistä paremmuutta. Tämä tarkoittaa siis ideologista nautintoa, jossa ihmiset antautuvat ontokratian edessä ja hakevat sen huomiota antamalla omat periaatteensa ja ajatuksensa pois ilman taistelua ja vastarintaa. Vaarallisin ontokratia on niiden jäsentensä kautta, jotka ovat onnistuneet keplottelemaan itsensä korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan, koska siinä heidän keskinkertaiset ja samantekevät arvot saavat liian paljon myönteistä huomiota osakseen, koska rivikansalainen on, noh, aika altis olemaan ajattelematta missään yhteydessä koko elämiänsä aikana. Esimerkiksi pikkuporvarillisten ihmisten asenteet järjestyksestä poikkeavia kohtaan on todellakin vain yhden suvaitsemattoman ja sisään päin lämpeävän valtakeskittymän mielipiteitä eikä todellakaan mitään muuta. Jos poikkeaa mallista, jonka porvarit luovat elämälle, on se tietysti silloin täysin hyväksymätöntä ja tällainen ihminen on todellakin epätoivottua materiaalia ja meistä poikkeavaa. Porvaristolla on malli kaikkien elämälle jo ennen kuin kukaan ihminen on syntynyt. Siinä on olennaista hyöty ja se, miltä asiat näyttävät. Rahaa täytyy hankkia sen takia, koska se kuuluu asiaan, ja nimenomaan: JOLTAIN NÄYTTÄMISEEN. Minä en ole vammainen, vaikka minä sisäpiirin vitseillä ärsytän joskus isoäitiäni. Ja se, minkä takia jotkut minua vammaisena pitävät, ei ne syyt miksi ne niin luulevat kuulu millään tavalla heille. Ja tiedoksi vain: muutama rikosilmoitus on tullut jo jätettyä yksityisyydensuojan loukkaamisen johtamana. Mahdollisesti virkavalta ottaa lähiaikoina teihin yhteyttä. Kivat teille! Pitäisi lukea taas väitöskirjaa varten. Aion hakea apurahaa Adolf von Beckerin elämäkerralle, Uno von Schrowen elämäkerralle, filosofian väitöskirjalle, Reinhold von Beckerin elämäkerran viimeistelyyn ja Brooklyniin perustettavalle valokuvanäyttelylle. Suosittelijoita kaikille löytyy. Lisäksi muita projekteja on PALJON. Olen jossain määrin perinyt varmaan myös isäni puolelta porvarillisuutta, sillä mielestäni ihmisen pitää tehdä jotain, kun ei esimerkiksi juo viinaa tai ole ulkomailla. On hyvä, että olen jollain tavalla pystynyt hyödyntämään saamani koulutuksen. Filosofian opiskelu ei välttämättä Suomessa anna mahdollisuuksia suurten rahojen tienaamiseksi, mutta se, mikä antaa siihen merkitystä on se, että parhaimmassa tapauksessa se antaa välineitä ajattelemiseen ja ajattelun kehittämiseen. Huomiotalous, sosiaalinen media ja pyrkimys joltain näyttämiseen on tuonut esimerkiksi naisille, jotka ovat alttiimpia vastaamaan odotuksiin ja hakemaan nautintoa, tarpeen näyttää sosiaalisessa mediassa ja julkisuudessa erään tunnetun ammatin mukaiselta harjoittajalta .- mikä se oli - ”viihdeyrittäjä”. Olen lukenut viime aikoina satiirin teoriaa, vaikka sen voisi varmaan lukea minun tietyistä kirjoituksista ainakin varsinaisessa käytännön muodossa, jota käytäntöä minä niin kovin arvostan ja nostan korkealle.

Das Heimatlied (Lied für Baltendeutsche)

 O Heimatland, auf der Begeist’rung Schwingen

schwebt unser Lied empor zu deiner Ehr’!
Wie Sturmesrauschen soll es brausend klingen,
wie Glockenklang, so rein, so voll und hehr!
   Von Kurlands wald’gen Gauen
   durch Livlands Bergesauen
hell tönt’s im Dreiklang bis zu Estlands Strand,
sei uns gegrüßt, o altes Heimatland!

Wie rauscht das Meer um deine weißen Küsten
und singt ein Lied von alter Hansa-Macht!
Wie stolz und stark sich deine Tannen brüsten,
die einsam stehn auf hoher Felsenwacht.
   Ob Stürme sie umschmettern,
   sie trotzen Sturm und Wettern,
denn ihre Wurzel senkt durch Stein und Sand
sich fest hinein ins alte Heimatland.

Und wetterhart, das trotz’ge Haupt im Nacken,
steht um dich deiner Söhne Ehrenschmuck,
die Faust bereit, den Griff des Schwerts zu packen,
bereit die Hand zu festem Bruderdruck.
   Im Kämpfen und im Lieben
   mit Herzblut dir verschrieben,
so schirmen dich, verschlungen Hand in Hand,
der Heimat Söhne, altes Heimatland!

Mag Leid, mag Glück durch uns’re Tage treiben,
wir halten stand, vereint unwandelbar;
„In Treuen fest!“ soll unsre Losung bleiben,
wie sie der Väter Stolz und Ehre war!
   Daß uns dies Vatererbe
   nicht sterbe, noch verderbe,
so schwört aufs neu’, ihr Brüder stammverwandt,
die alte Treu’ dem alten Heimatland!

Luhangan muinainen vallasväki – Reethit

Kornetti Alexander Reethiä (1713-1773) voidaan pitää nykyaikaisen Luhangan seurakunnan ja kunnan perustajana. Ilman hänen toimintaansa 1760-luvulla ei Luhanka olisi saanut omaa kappeliseurakuntaansa ja olisi näin ollen jatkanut Sysmän osana tässäkin mielessä. Reeth käytti vaikutusvaltaansa pitäjässä hyväkseen, kun sai Luhangan säterin itselleen takaisin ja sai oman vanhan aateluutensa todistetuksi. Hän on varmaankin ollut karismaattinen ja aikaansaava mies, koska hän sai Luhanka-asiassa kahteen otteeseen audienssin Kuningas Adolf Fredrikille. Kornetti oli ohjaava voima kaikissa seurakunnan perustamista koskeneissa käytännönkin asioissa, kuten kirkon rakennuttamisessa. Ilman häntä ei olisi Luhangan kuntaa. Reethin elämä päättyi, kun palvelijat murhasivat hänet kullan ja hopean takia. Onneksi heidät laitettiin siitä vastuuseen myöhemmin. Reethin perintö elää, ja varmasti hänen alkuperänsä on näytellyt osaa hänen menestyksessään. Seuraavaksi esitellään hänen sukuaan.

Reeth-suku on skotlantilaista alkuperää ja siirtynyt sieltä Suomeen joko 1500- tai 1600-luvun alussa. Reethien ja Luhangan välillä on vallinnut syvä kohtalonside, ja voitaisiinkin varmaan sanoa, että ilman Reethejä ei olisi Luhankaa mutta toisaalta myös, että ilman Luhankaa ei olisi Reethejä. Ensimmäinen Suomessa tunnettu Reeth tai Reid oli Evert Hornin leirijärjestyksen valvoja (rumormästare) komppanian ratsumies David Reid, joka ei ollut vielä aatelinen. Hän sai Jacob de la Gardien kirjeellä Luhangan talon itselleen vuonna 1613. Talon elinikäinen läänitys Reidille ja hänen vaimolleen vahvistettiin vuonna 1624. Heille syntyi kaksi poikaa David ja Alexander.

Vuonna 1605 syntynyt Alexander saavutti mainetta kolmikymmenvuotisessa sodassa ja sai vuonna 1669 vahvistuksen isänsä läänityksiin Luhangassa, 5 1/3 manttaalin verot Norrköpingin päätösten ehdoilla. Alexander Reeth oli aviossa Elina Matintyttären kanssa, ja avioliiton kautta hän sai myös Virtaan tilan Sysmästä. Nuoremman veljeksen Davidin samanniminen poika peri isänsä jälkeen tämän Lammilla sijainneet tilukset.

Nämä edellämainitut Reidit eivät suoranaisesti polveudu Hans Johansson Reidista, jonka suku aateloitiin Ruotissa vuonna 1653 ja suvun aiempi aatelisasema katsottiin hyväksi Britanniassa. Aateloimisen jälkeen suvun jäsenets saivat käyttää nimeä af Reeth. Kuitenkin edellämainitut Reidit polveutuivat samasta skotlantilaisesta aatelissuvusta kuin 1700-luvulla Luhangassa mainetta niittänyt kornetti Reeth. 1653 aateloitu Hans Reeth jäi oman sukuhaaransa viimeiseksi aateliseksi, ja toisen sukuhaaran ennätti hakea vahvistus omalle aatelisuudelleen vasta noin sata vuotta ensimmäisen aatelisoinnin jälkeen.

Seuraavasta polvesta löytää mainitun 1600-luvulla eläneen Alexander Reidin kolme poikaa Gustaf, Johan ja David. Hänellä on mahdollisesti ollut myös kaksi tytärtä. Isä Reid kuoli vuonna 1668 ja hänet haudattiin Sysmän kirkkoon kuorin alle. Vanhin poika David sai vuonna 1659 haltuunsa Virtaan tilan ja kuoli lapsettomana luutnanttina vuonna 1692. Hän ennätti myös hoitaa toisinaan Luhangan säteriä ja toimi myös nuorena kuolleen Johan-veljensä lasten huohoojana. Juuri näistä lapsista on muodostunut Luhangan historiaan suuresti osaa ottanut suvun haara, sillä kolmannen veljeksen lapset toimivat toisella paikkakunnalla.

Johan Reidilla oli siis kaksi lasta: Alexander ja Carl Gustaf, joista toiseksi mainittu muodostui jälkeläistensä kanssa ja kautta tärkeäksi persoonaksi Luhangalle, samalla kun ensin mainttu poika kuoli lapsettomana. Carl Gustaf peri sedältään Luhangan säterin. Tämä poika oli syntynyt 1660-luvulla ja teki sotilasuraa kohoten kapteeniksi ja kuoli kotikartanossaan Luhangassa vuonna 1742. Hänellä oli peräti viisi poikaa ja kolme tytärtä, joista suurin osa pysyi pitkään Luhangassa.

Nämä pojat jatkoivat suvun sotilasperinnettä: Carl Gustaf, joka syntyi 1690-luvulla palveli korpraalina Karjalan rakuunarykmentissä ja osallistui suureen Pohjan sotaan, Gustaf osallistui hattujen sotaan, Alexander Magnus taas oli kornetti Uudenmaan rakuunoissa 1764 alkaen. Herman-niminen poika kuoli ilman virkaa ja naimattomana vuonna 1765 ja viides poika Johan on ollut Luhangan rusthollin vapaaehtoinen sotilas (volontär för Luhango rusthåll). Helena nimisestä tyttärestä ei löydy tietoja, mutta Anna Christina sen sijaan oli aviossa turkulaisen konstaapelin ja kauppiaan pojan Henrik Svanströmin kanssa. Kolmas tyttäristä Magdalena kuoli naimattomana Helenan tapaan.

Alexander Magnus oli tosiaan se, joka eniten kuljetti mukanaan syrjäisen Luhangan seurakunnan ja kunnan kohtaloita. Hän hankki itselleen takaisin alkuaan sukulaisilleen annetun Luhangan säterin vuonna 1759. On kirjoitettu, että: ”Hän osoitti myös vuonna 1766 kiistattomasti ritaristodeputaation edessä jäävittömillä asiakirjoilla periytyvänsä aateloidusta Hans Reethistä. Alexander Reeth kuoli väkivaltaisesti vuonna 1773.

Reeth-suku alkoi kornetin ja kartanonherran poismenon jälkeen menettää merkitystään, sillä esimerkiksi vain yhdellä kapteeni Carl Gustaf Reethin pojista – Johnilla – oli lapsia. Hän itse kuoli vuonna 1753 käytyään läpi varsin kirjavat vaiheet. Ensimmäinen avioliitto teki hänestä lisäksi perinnöttömän, koska hän avioitui talonpoikaisen naisen kanssa. Toinen vaimo oli kuitenkin kirkkoherran tytär. Hänellä oli neljä lasta: Arvid, Gabriel, Carl Gustaf ja Alexander.

Luhangan historiikissa on kirjoitettu, että: ”Luhangassa suuresti vaikuttanut suku hajaantui kuitenkin tämän polven aikana lopullisesti vuonna 1812 samalla kun suvun jäsenet unohtivat yksi toisensa jälkeen noblesse oblige-, aateluus velvoittaa-periaatteen ja sen traditiot. Reeth-suvun olemassaolo ja sen jäsenten edistysmieliset ja kunnianhimoiset pyrkimykset saivat laajojen maaomistusten antaman tuen kanssa aikaan muun muassa Luhanka-nimisen pitäjän syntyyn johtaneen kehityskulun.”

Viimeinen mieslinjainen Reeth Luhangassa oli muonamiehen vaimo Maija-Leena Reeth, joka kuoli vuonna 1906.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Baltisches Erbe (Muistoja vanhasta kotimaasta) Osa 2/65 käännettynä

Graf Alexander Stenbock – Fermor

Minkä koen baltialaiseksi? Minun mielestäni tyypillisimmät baltialaiset ominaisuudet ovat vahvimmassa muodossaan tulleet esiin ruumiillistuneena runoilija Eduard Graf Keyserlingissä. Hänen persoonallisuudessaan ja hänen työssään. Voidaanko kaikki nämä ominaisuudet luetella? Minä mainitsen vain muutamia: Individualismi, jota on vaikea luokitella ja se voi joissain olosuhteissa johtaa eksentrisyyteen ja epäkeskisyyteen. Taipumus synkkään yksinäisyyteen, sosiaalinen omatunto, herkkyys, korostuneen käytännöllisen halveksuminen. Mutta myös huumorintaju, ironian taju, joka ei rajoitu vain itseen. Hajamielisyys, joka keskittymisen kohdalla johtuu omista ajatuksista. Anekdoottien kertominen (Baltit pystyvät kertomaan parhaita tarinoita!). Tapoihin kietoutuminen (myös vaikka haluaisi niitä paeta). Kyvykkyys kuulua joukkoon ja erota siitä.

Itävaltalainen kirjailija Felix Salten kirjoitti Eduard von Keyserlingistä tarinan: Näissä kasvoissa oli hienovaraista taipumusta hiljaiseen kuunteluun, lempeä intensiteetti, kenelle annat luottamusta lempeyteen. Ja Thomas Mann kirjoitti baltialaisen runoilijan kuolemasta: Taide oli hänelle epäilystä, hyvää, itsekasvatusta, melodiaa ja unelmaa.

Minkä koen baltialaiseksi omassa työssäni?

Kysymykseen voi vastata yleisesti: Asettamisen taito ja taide. Tietynlainen tapa, joka saa kokemuksesta esiin jotain vahvaa konkreettisuutta, eli ei pelkästään teoreettisuutta. Ja se sosiaalinen omatunto.

Kirjani ovat suurelta osin kokemuksen asetteluita. Osat omasta elämänkerrasta peilaavat myös runsaasti baltialaisia juttuja esiin välillisesti ja välittömästi.

Ensimmäisessä kirjassani Kokemukseni kaivostyöläisenä kuvaan ensimmäistä liikuntoani Ruhrin alueen työläisenä. Elin yhden vuoden heidän parissaan. Nuori baltti joka tuskin kasvanut lapsuutensa aristokraattisesta ympäristöstä, kohtaa työläisten vieraan, vallankumouksellisen ympäristön. Näiden maailmojen yhteentörmäys luo kirjaan sen jännittävyyden.

Steinbock vapaaehtoisessa kerron kokemuksistani Baltian maanpuolustusjoukoissa. Se on myös kirja, joka käsittelee olosuhteita kotimaassa vuosina 1918-1920. Se on kertomus epäkypsän, kokemuksia haluavan elämälle ahneen kuusitoista-seitsemäntoistavuotiaan vaiheista. Werner Bergengruen kirjoitti siihen aikaan Deutschen Allgemeine Zeitungissa: Niin kuten Stenbock tunsi, ajatteli ja käsitteli maailman luomisesta alkaen kaikkia lurjuksia, jotka hyppäsivät luokkahuoneesta ja juoksivat vasikannahan perässä... Vaikka kertomukseni on enemmän esitys tyypillisestä Baltian yläluokasta tulevasta nuoresta miehestä, joka horjahtaa suojaisesta vanhempiensa kodista maailmanhistoriaan.

Guido K. Brandin kirjallisuushistoriassa (Tuleminen ja muutos – Saksan kirjallisuuden historia vuodesta 1880 nykypäivään) kertoo hän minun sotakirjastani: Vielä kerran syttyi sota, liekehti itäisellä rajamaalla ja sammui diplomaattiseen pöherrykseen. Talot paloivat alas, vangit joutuivat teurastetuiksi, ja mikä mieli tässä kaikessa oli? Provinssit tuhoutuivat täysin. Stenbock-Fermor kirjoitti sitten vuonna 1931 toisen kirjan sisäisestä tuhosta: Saksasta alhaalta käsin, Matka proletaarisen provinssin läpi. Se ei ole romaani, pikemminkin sydämiä vatkaava kertomus miljoonien ihmisten kasaantuneesta ja keskittyneestä kurjuudesta. Unenomaisella tarkkuudella ja järkyttävällä varmuudella käsittelee se köyhistä köyhimpiä heidän tummuudessaan, ihmisruumiista, usvasta ja nälästä täynnä olevista huoneista, puhuu niiden kanssa tulevaisuudesta ja muistuttaa yhteenpudonneista alhaalla makaavista lapsensilmistä, jotka kertovat Saksan hädästä.

Ensinnä neljännessä kirjassani Kapteeni von Messerin talossa, on jälleen puhe Balteista ja heidän ympäristöstään. Tällä kertaa emigrantti-Balteista. Muutamia kuvia mecklenburgilaisesta kylästä omaelämäkerrallisessa muodossa. Ulkoisesti tulee sodanjälkeinen maailma ravistelluksi ajan tapahtumista – kapteeni von Messerin talossa, jonka balttilainen perhe on vuokrannut, kaukana päätöksistä, pohjoisen Saksan yksinäisyydessä, jossa vain henkäys ilmaa kertoo suuresta myrskystä. Arjen pienille asioille ovat ihmiset hellästi antautuneet.

Kertomuksen tyyli on ironinen. Vaikka hollantilainen lehti Algemeen Handelsblad käsitteli asiaa, niin kuin se kritiikissään kirjoitti: Stenbock-Fermor on humoristi, jonka raitis pilkka muistuttaa jossain mielessä Hildebrandiamme. Se merkitsee, että ympäristön kuvaaja, ympäristön jota hän ironisoi, mutta pitää parempana mitä muuta ympäristöä tahansa.

Ja niin myös kertomuksessani Teerkuhlenin Linna ovat baltit keskiössä, yhtä hyvin se ei tullut tiukasti sanottua, Lüneburgin kenttä tuotti ympäristöllisen seudun näyttävyyden. Frankfurter Zeitung kirjoitti tästä kirjasta: Hän (sankari) matkaa omituisen aatelisen setänsä linnasta ja oppii hänessä ja hänen vaimossaan tuntemaan kaksi ihmistä, jotka johdattavat hänet takaisin todelliseen minään esimerkin ja oivalluksen avulla. Ibor-sedässä ja Ingmar-tädissä yritin kuvata ihmeellisiä ja arvostettavia sukulaisiani Iwan Pahlenia ja Carin Pahlenia ja rakentaa heille pienen muistomerkin. He ovat hekotelleet paljon kirjalleni!

Siinä mielessä baltische Spiegel ei arvannut. Minun kirjoissani ja elokuvissani yleisesti käsitellään ulkobaltialaisia asioita.

Mitä minä ajattelen olevan sellaisia asioita, joista voisin kiittää baltialaisuuttani?

Onnellista lapsuuttani! Uskon siihen: että lapsuuden kokemukset on suunnan antava vaihe jokaisen ihmisen historiassa. Onnellinen lapsuus tuottaa immuniteetin kaikenlaisille kommelluksille.

Kävin ennen ensimmäistä maailmansotaa joitain vuosia kansakoulua Saksassa. Silloin kävin kotona vain juhlien ja lomien aikaan. Silloin kotimaalla oli minulle poikkeuksellinen hohto. Ajattelin isäni tilaa Nitauta Liivinmaalla. Ratsastukset, piknikit, yhteisö - loputtomassa taianomaisessa leikissä sisarusten kanssa. Perheen turvassa, joka tuotti tietynlaisen vallitsevan harmonian. Ajattelin lapsuudenmaisemia: puistoa, metsiä ja merta. Ja talven taikaa: kuurassa kiiltelivät puut, kirkas viima lauloi ja kimalteli pakkasessa, ja valtava lumimatto hohteli hopeansinisenä. Ja kaupunkiresidenssi Riikassa, Basteiboulevard numero 61! Meidän katumme! Unohtumattomana matkat Riikaan, kun risteilijä Regina kesäloman aikaan toi minut Stettinistä taloon. Leveä kehittynyt merenala Dünalla, jonka ääriviivat muistuttivat vanhaa Hansakaupunkia, kuten Lyypekkiä tai Danzigia. Mahtava sääntöritarien linna ja sen paksut tornit, Pyhän Jaakobin hoikka kirkontorni, Tuomiokirkko, joka kantaa kypärän päätä ja herkkä, kohoava Pyhä Pietari!

Ja lopullisesti – meri. Oleskelu kesällä Neubadissa. Vertaamaton hiekkaranta. Auringonlasku, jonka jokainen aina muisti: verenpunainen leveys, joka vajosi helmiäisen väriseen mereen, sen aikana kun pilvenlaivat taivaalla loistelivat kaikissa väreissään.

Kukaan ei tullut kieltämään tätä kokemusta kotimaasta. Niinkin ironinen kirjailija kuin Kurt Tucholsky, joka ei halunnut näyttää sydäntään, lopetti yhden terävimmistä poleemisista kirjoituksistaan seuraavalla tunnustuksella:

Ja seisoo kaikissa vastakohdissa – ravistamattomana, ilman lippua, ilman posetiivaria, ilman hellämielisyyttä ja ilman esiin vedettyä miekkaa – hiljainen rakkaus kotimaatamme kohtaan.

Baltisches Erbe (Muistoja vanhasta kotimaasta) osa 1/65 käännettynä

Gertrud von den Brincken

Ennen kuin vastaan varsinaiseen kysymykseen: millä tavalla baltialainen kotini ja sukuperintöni vaikuttaa olemiseeni ja työhöni, täytyy minun lähestyä kysymystä kahdelta suunnalta ja yrittää rajoittaa sitä. Niin juuri, ne ovat rajoitukset, jotka nousevat monina hetkinä ylöspäin. Yhä vahvemmin elämäni kuluessa tulee minulle tietoisuuteen, että ihmisten tosiasiallinen koti ei ole tästä maailmasta. Eräässä runossani olen tuonut tämän esiin.

Ah, suurten kurkien muuton aikaan

Olen riittämättömyyden vallassa

sen kaiken kanssa mitä kutsutaan kodiksi

Myös toinen rajoitus on maailmankatsomuksellinen: minä uskon, että jokainen personaliteetti on vain osa itsestään, että minun hetkittäinen minäni on vain osa minusta, että jokainen ihmiskohtalo varmasti merkitsee vain hetkittäistä korostumista. Ja niin pidän hyvin selvänä, että minulla on ollut elämässäni useita kotimaita, ehkä yksi Ohion aukeilla, toinen siellä, missä Imatra kuohuaa tai missä Jordan lainehtii.

Mutta nyt aion sanoa jotain yhdestä kotimaasta, joka kuuluu minun nykyiseen minääni, joka kuuluu niin täydesti, että emme voi sanoa eroavamme toisista. Kuten minä olen yksi osa siitä, on se yksi osa minua ja emme voi tulla toisistamme eroamaan.

Ihmiset ovat nostaneet syytöksiä kirjojani kohtaan, että minä olisin niissä tuonut esiin vain mieltymykseni kotimaamme luontoa kohtaan, joka ei pätisi yhtä ihmisten kanssa. Se ei kuitenkaan yllä siihen että minulle mikään muu ihmisten joukko olisi niin lähellä ja niin läheistä sukua kuin baltit tietysti, johon olen yhdistettyvä veren- ja kohtalonsiteen kautta. Kuitenkin toistuu syytös muodossaan, että minä ihmisiin itsessään ja yleisesti en yhdistäisi luonnollisesti kokonaisuutena minuuteeni suurienkaan rakkauden siteiden kautta. Pitää monesti muistella Manfred Kyberin huumorikasta sanaa: meidän keskuudessamme on tuholaisia. Todellisesti rakkautta ansaitsevaa ihmisten alapuolella on samanaikaisesti vain poikkeavuudet. Kuitenkin tuollaisia poikkeavuuksia on, Jumalalle kiitos, meidän keskuudessamme paljon!

Lukuisasti tulee nykyään kommentteja korviin kuten: Kotimaa ilman ihmisiään ei olisi minulle kerrassaan mitään tai En halua nähdä kotimaata muuttuneena sellaiseksi, millainen se nykyään on, missä ihmiset eivät voisi kohdata sitä enää oikeimmassa tunteessa.

Pätee se tai ei, kuten monet sanovat: ilman huonekalujaan ei perintötaloni enää ole perintötalo, tai En halua nähdä enää äitiäni hänen läpikäymänsä sairauden takia.

Kuka puhuu ja tuntee niin, ei todellakaan ole sellainen, joka olisi Baltiassa syntynyt; hän kuuluu sielulliseen suurkaupunkiproletariaattiin, jolla ei ole yleensä ja erikseen minkäänlaista kotimaata ja jotka ovat kaikki samanlaisia. He haluavat sitä kautta tulla enemmän onnelliseksi kuin toisin tuntevat, he haluavat saada oikeuksia ja kaikki haluavat antaa heille oikeuden että voisivat poistaa sanakirjoistaan sanan kotimaa ikuisesti ja pysyvästi. Silloin kotimaa on jotain täysin erilaista, kuin miten kotimaansa poissulkeneet ihmiset kokevat, koska he kokevat vain tietyn yhteiskuntapiirin, joka tarkoittaa heille totaalisia olosuhteita. Kotimaa on niin paljon jotain muuta, jonka takia en voi sitä edes sanoin kuvailla. Ehkä en halua ajatella niin loogisesti, mutta uskon, että haluan tuntea loogisesti. Ja sitä kautta tunnen, mikä kotimaa on: se on puiden hiljaista kahinaa, joka kuuluu maan pinnalla, joka on meidän maamme. Ja kun puita kaadetaan, puistot ja puutarhat katoavat – kahina jää jäljelle kuulumaan. Se on ilmassa, joka piti pintansa rinteiden ja heinäsuovien päällä, joka on niin täynnä merta, muistoja ja ikuisuutta, että mikään ei sen lisäksi voi täyttää kokemusta niin täydellisesti kuin se. Se on auringonlaskussa, joka punastaa yksisuuntaiset maantiet metsähorisonttiin, minkä takana lepää Saksa. Se on katseessa, joka linnavuorista, kappelinraunioista ja kukkuloista ikuisuuteen pitkin maata menee ja kätkee sen itsessään syvimpään sielunpaikkaan asti. Se on maaperä, josta lapsuutemme kasvoi ja lapsuus miten se todella oli, ei voi vanhentua. Suvut sukujen ympärillä, jotka täällä maaksi tulivat, tähän maahan ovat ne tulleet. Ja vaikka puiset ristit lahoaisivat ja marmoritaulut halkeaisivat – Elämä ei lahoa! Elämä on se, mikä ikuisesti vielä siellä on, vaikka se tyhjennettäisiin, sytytettäisiin tuleen tai petettäisiin. Meidän kotimaamme ei ole peruuttamattomasti hävinnyt, niin saavuttamattomalta kuin se tänään meille näyttää. Rakastamme sitä niin kauan ja uskomme siihen, että se tiedottaa meistä, toimistamme, tekemisistämme ja olemisestamme, niin pitkään se ei ole kenellekään kuin meille oma.

Ja minä rakastan, minä rakastan, minä rakastan sitä.

Itä-Hämeen kirjallisuuden varhais- ja kehitysvaiheista 1800-luvulta 1900-luvulle - kirjailijakuvia Itä-Hämeestä (Itä-Häme-lehteen)

On kirjoitettu, että pienestä koostaan ja suhteellisesta syrjäisyydestään huolimatta Itä-Hämeellä on ollut merkittävä rooli suomalaisessa sivistyselämässä. Paikka oli erämaataistelujen aluetta, jossa savolaiset ja hämäläiset kohtasivat. Maan vastuuntuntoisimpien säätyläisten ja näiden suurien kartanoiden alueena Itä-Häme on antanut monen runoilijan mielikuvitukselle vahvat ja kantavat siivet.

Esimerkiksi Santeri Ivalon kahden historiallisen romaanin tapahtumapaikkana on Itä-Häme. ”Erämaan taistelussa” päähenkilönä on Sysmästä kotoisin oleva talonpoika Tuomas Tuomaanpoika Karmala, ja kirjassa kerrotaan paljon tarinaa Päijänteen itäisestä rannasta. Romaanin jatkona julkaistiin nimikkeellä ”Erämaan nuijamiehet”, jossa kuvaillaan nuijasodan aikaa, kun ihmiset nousivat kapinaan Itä-Hämeessä ja Savossa. ”Kertomuksen keskeisimpinä henkilöinä ovat Sysmän lujatahtoinen, talonpoikainen nimismies Matti Leinonen, hänen kaunis tyttärensä Elisa ja nuori Sysmän Karmalasta pohjautuvaa suurta hämäläissukua oleva pappismies Mikko Martinpoika Silta. Huomattava henkilö on myöskin entinen voudinrenki, aatelismieheksi keinotellut Koskipään Sipi.”Sipi Henrikinpoikaa pidetään Silfverbögel-nimisen Sysmään liittyvän aatelissuvun kantaisäksi.

Ivalon kirjoittamien historiallisten kertomusten kolmas osa ”Suomalainen seikkailija” kertoo Hovilan ja Voipalan suurten aateliskartanoiden ainoasta perillisestä Otto Johan Tandefeltista. On sanottu, että hänen elämäntarinansa on ”ihmeellisempi kuin seikkailurikkainkaan romaani”.

Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista löytyy muutaman Itä-Hämeeseen sijoittuvan runon ja tarinan. ”Vänrikin markkinamuisto” sijoittuu Heinolan maaherrakaupungin markkinoille. Lisäksi ”Veljekset”-runossa kuvatut tapahtumat sijoittuvat Hartolaan ja tarkemmin sanoen siellä sijaitsevaan Kalhon kartanoon. Jalmari Finnen romaani Sysmäläinen sijoittuu myös nimensä mukaiseen paikkaan ja kertoo Tandefeltien kantaisästä Arvid Henrikinpojasta ja tämän morsiamesta Brita Ekestubbesta. Finne on muokannut romaanista myös näytelmän.

Nuorena Uuno Kailaan tavoin kuollutta Uno von Schrowea on jo käsitelty erillisessä jutussaan, mutta voidaan sanoa hänen olleen ensimmäinen Itä-Hämeestä tullut taiderunoilija, jonka tuotannossa etenkin runot ”Pieni mierolainen” ja ”Morsian” ovat laadukkainta materiaalia. Lisäksi Schrowe on ylistänyt kotiseutuaan runollaan Hämeen maa:

Kas kuinka rinteet kunnasten

ne siintää etähällä

ja laaksot verho lehtojen

vaatettaa vihreällä!

Ja niityt kuinka kukoistaa

ja viljapellot aaltoaa!

Soi luonto kaikkialla:

oi, tää on Hämeen maa.

Maakunnan oman tyttären Maila Talvion tuotantoa ei tietysti pysty liian paljon korostamaan.Hän harrasti romaanitaiteessaan paljon paikallisia aiheita, esimerkiksi vaikkapa kirjat ”Haapaniemen keinu”, joka liittyy nuorten eri mielialoja sisältäneeseen keinumiseen Hartolan Nipulisssa. Kertomuksessa ”Ailissa” näkee selkeästi Hartolan ympäristön taustalla. Pienessä kertomuksessa ”Kansan seassa” Talvio kuljettaa lukijaansa jännittävällä retkellä ympäri Hartolaa. Maila Talvion varhaistuotanto perustuu täydellisesti Itä-Hämeeseen.

Talvion seuraava teos ”Pimeänpirtin hävitys” on tietyssä mielessä zoomattu kuva itäisen Hämeen räikeistä yhteiskunnallisista vastakohtaisuuksista, jotka olivat olemassa esimerkiksi torpparilaitoksen takia. Kertomuksessa on mahtavia kartanoita ja niiden vieläkin mahtavampia omistajia aatelissuvuista. Viimeksi mainittujen loiston aika elää kuitenkin kirjassa vähempien ihmisten mielissä vain perintömuistona ja taruna.

”Louhilinnassa” tuntuu myös paikallinen tuntemus. On sanottu että kirjan tapahtumispaikan esikuvana on pidetty todennäköisesti Paason kartanoa sen menneinä loistonpäivinä. Seuraava romaani ”Yölintu” on osittain tositapahtumiin perustuva värikäs kertomus Hartolan ja lähipitäjien herrojen ja rouvien elämästä menneinä aikoina. Kirjan nimi johtuu todennäköisesti Jääsjärven rannalla olevasta Yölinnun kylästä, jonka kuitenkin kuvastaa totuuteen etenkin Echon kartano.

Maila Talvion muistelmateos on nimeltään ”Rukkaset ja kukkaset”, jossa kirjailija tuo Mari-nimisen tytön kautta esiin näkyjä lapsuutensa seuduilta Nipulin sydänmaalta ja Hartolan Rautaveden rannoilta. Kertomuksessa esiintyvät kaikki 1800-luvun lopun pitäjän säätyläiset ja talolliset oikeilla nimillään. On sanottu, että Rukkaset ja kukkaset on Maila Talvion sanainen kunnianteko omalle synnyinseudulleen.

Hartolassa syntyneistä kirjailijoista on mainittava Helmi Vihne, joka julkaisi omakustanteena pienoisromaanin Syvälle syihin, joka on näyttänyt syntyneen Maila Talvion jonkinasteisen vaikutuksen alaisena. Vihneen kertomus sijoittuu lähes täydellisesti Kirkkolan kartanon maille ja tiluksille.Romaanin aiheena on sellaiset sosiaaliset ja yhteiskunnalliset epäkohdat, jotka sojottivat esillä itähämäläisessä kartanomiljöössä ja tässä tapauksessa etenkin Hartolassa ja korosteisesti Kirkkolan kartanossa.

Hartolassa ovat syntyneet myös Uuno Kailas ja Arvi Kivimaa, joista ensimmäisenä mainittu on saanut suuremman jälkimaineen, vaikka kuolikin vain 32-vuotiaana. Kailas ei ole varsinaisesti käsitellyt paljoakaan paikallisaiheista, mutta runossa ”Synnyinseutu” on laulettu:

Mä muistan talon punaisen                 Samassa runossa Kailas siunaa synnyinseutunsa

ja pitkän aittarivin

omenapuut ja nurmikon                       Mä siunaan sen, mä siunaan sen:

ja ruokakellon soiton -                          Voi, synnyinseutu, hyvin!

ja sirpin kalkkeen tahkohon

ja tuulimyllyn loiton

ja sarat kotipeltojen -

kuin kylvettyinä kivin -

Novellissa ”Bruuno on kuollut”, Kailas pistäytyy synnyinkaupungissaan Heinolassa. Kivimaan kertomuskokoelmassa Maan ja auringon lapset on ainakin kolme kertomusta Hartolasta, nimittäin ”Virrankartanon rouva”, ”Viimeinen kohtaaminen” ja ”Vanha Iisakki, postimies”. Näiden kolmen aiheet on selvästi havaittavissa reaalimaailmasta. Kivimaa on tilittänyt suhdetta kotiseutuunsa runossa ”Kaksi kotimaata”:

Olen kaipuuni kelloja soittanut                                  Kotimaata armasta mull' oli kaksi

sinun, Päijänne, rantojas vasten,                                Häme toinen, Eurooppa toinen.

olen nähnyt: aamu on koittanut                                  Käy etelän taivas tummemmaks

yli aaltojes vaahtolasten,                                            tuo syvä ja aurinkoinen.

suven iltojen mykkään murheeseen                           Sinä jäät, Häme, tyyni ja uskollinen,

olen hiljennyt kerallasi,                                              sinä, Päijänne, lauluinesi.

ja etelän taivaan autereen                                           Suven iltaan, kehtoon murheiden

olen nähnyt kunnailtasi                                               minut hiljennä omaksesi.

Myös I.K. Inha on kirjoittanut osittain tosiin paikkoihin liittyvän luonnonkirjan ”Suomen maisemia”. Itä-Häme näkyy etenkin luvuissa ”Päijänne” ja ”Sortunut sävel”. Edellinen on kuin luonnontuoreutta sisältävä runo Itä-Hämeestä ja toinen enemmän kulttuurikuvaus. Myös Zacharias Topeliuksen ”Finland framstäldt i teckningar” edustaa samantyylistä matkakirjallisuutta, jossa käsitellään myös Itä-Hämeen luonnonkauneutta ilmentäviä seutuja.

Yksi sellainen kirjailija, joka ei ole asunut tai syntynyt Itä-Hämeessä, mutta joka on kirjoittanut alueeseen liittyvää kirjallisuutta on Minna Canth. Hän on kirjoittanut pienen ja hauskan pilailun ”Hän on Sysmästä”; jossa käytetään hyväksi kaikenlaisia populaareja käsityksiä Sysmästä ja sysmäläisyydestä. On kerrottu, että sysmäläiset eivät ole seuranäytelmästä mieltään pahoittaneet, vaan sitä on esitetty kaikissa Sysmän kylissä.

Lempi Kepilä-Peltonen on käsitellyt suppeassa tuotannossaan kotiseutuaiheita. Se on jokaisessa mielessä lämpimän kotiseutuhengen elävöittämää. On hänestä kerrottu, että hän teki kotiseututyötä kahdella tavalla. Ensiksikin hän keräsi esineitä vuonna 1928 perustettuun kotiseutumuseoon ja samalla aikaa talletti kansankulttuuria kotiseututarinoita ja sukumuistoja. Tällaisia itähämäläisiä kertomuksiksi muovautuneita muistelmia on julkaistu alueen sanomalehtien alakertoina ja kaunokirjallisten viikkolehtien jatko-osaisina romaaneina. Hänen tuotannostaan on mainittava ”Ukonsaaren aarteet”, ”Maanpakolainen”, ”Kaikuja korvesta” ja ”Omenapuiden kukkiessa”.

Arvo Kippola toimi noin kaksikymmentä vuotta kirjallisuusarvostelijana useissa lehdissä. Hän oli kirjoittajana varsin monipuolinen ja tuottoisa. Esimerkiksi teos ”Sarvet ja siivet” koostuu vuosien aikana julkaistuista esseistä, esitelmistä ja muistiinpanoista. Noin neljässäkymmenessä esseessä käsitellään mm. Toivo Pekkasta, Henry Milleriä ja Aaro Hellaakoskea, minkä lisäksi filosofejakin esitellään. Arvo Kippola oli myös runoilija ja hän antoi materiaalisen muodon suurimmille maakunnan näkymille ja mielikuville. Runossa Itähämäläisiä tuokioita tunnelmoidaan:

Vuolas virta vihrein rantamain                                 yötuulen henki, viri väikkein

tai lampi liikkumaton, lahti,                                     käy pitkin vettä, viljan terää.

Jossa                                                                         Punertuu jo seinä,

neitseelliset koivut kuvastuu.                                   kiekuu naapurissa kukko.

Kaislikossa                                                               Pihamaalle ukko

herää narahtaen, lintu säikky                                   ilmestyy: ”Hei, poutaa!”

         - hetken läikky

jälleen kaikki uneksuu.                                           Jo joku katiskoilleen soutaa,

                                                                                siimalleen kenties,

Silmänkantamin                                                      airot läikkein

juoksee harjujonot,                                                 joille taittaa aamun säteen.

niinkuin jättiläisen                                                 Hymähtelee mies.

hartioille

torppa, peltopilkka                                                 Lypsinraina käteen.

uskalikko jossain kohoaa.

Haastaa kellonkilkka.

Laulurastaan

kaipuun-täysi sarja, vastaan

yli veden toinen jokeltaa.

Viittaa lehdellänsä heinä

havahtuva, herää

Vaikka hänet olisi varmaan pitänyt kronologisemmassa järjestyksessä mainita, on Sysmän kappalainen Erik Johan Blom merkittävä kirjailija ja kääntäjä. Häntä on sanottu aikansa oppineimmaksi uskonpalvelijaksi. Hän on kääntänyt suomeksi mm. G.E. Lessingin ”Emilia Galottin”, ”Minna von Barnhelmin”, H. Conciencen ”Ravintolan isännän”, E. Tegnerin ”Frithiofin sadun” sekä Runebergin ”Hirvenhiihtäjät”. Hänen käännöksensä saivat ainakin menneenä aikana paljon tunnustusta kaikilta tahoilta. Betty Järnefelt-Rauanheimo on kirjoittanut romaanin ”Myötä ja vastoinkäymisissä”, koka keskittyy Sysmän kappalaisen, mainitun Erik Johan Blomin monitäyteisen elämän kuvaamiseen. Kirjassa tulee esiin Blomin monisärmäinen persoona. Myös tämän perusteella voidaan sanoa Blomin olleen etenkin ristiriitojen täyttämä mies, jota kirjailija kuvailee suurella lämmöllä ja antaumuksella. Käännöstyönsä laajuudesta huolimatta tai ehkä juuri sen takia, Blomilta muistetaan omasta tuotannosta vain runot ”Savonmaalle” ja ”Suomen impi”. Hän oli tietojen mukaan kielitaitoinen mies, ja hän osasi ainakin seitsemää kieltä.

Reino Rauanheimo on kuvaillut Itä-Hämeen kesäistä hellettä ja kesäpäiviä kirjassaan ”Hiljainen pirtti”. Osa Mika Waltarin sukua oli kotoisin Itä-Hämeestä ja on kerrottu, että hän valmisteli Sinuhensa Hartolassa. Samassa yhteydessä syntyi myös työpäiväkirja ”Neljä päivänlaskua”. On kirjoitettu että: ”Tämän toden ja sadun sivuilla Kalhon kankaat ja Enon kirkkaat vedet välkkyvät kotiseudun suvisen auringon laskiessa”. Waltari on myös sivunnut Itä-Hämeeseen littyviä aiheita ja vaikutelmia kertomuksessaan ”Itä-Hämeen outo lintu”. Myös Mika Waltarin tytär Satu on kertonut kirjoitelmassaan ”Haikeat leikit”lapsuudestaan sukulaiskartanoissa Hartolassa.

Lauri Pohjanpää vietti kaksi vuotta Itä-Hämeen kansanopiston johtajana, ja noilta ajoilta vanhasta ja tulipalon hävittäästä kansanopiston päärakennuksesta kertova balladi ”Vanha kartano” on jäänyt aikakirjoihin hänen nimellään:

Sen huoneissa huokaa ja nyyhkyttää

sen puistoissa vaikeroi.

Vai syksyn tuuliko ulkona

läpi lehmuksien soi?

Myös salapoliisiromaaneita on kirjoitettu Heinolan miljöössä, ja yksi tällainen kirjailija on ollut Vilho Helanen romaanillaan ”Kohtalon silta”. Kirjailija on ikuistanut kirjaansa lukuisia aikansa kaupunkilaisia. Pääosassa kirjassa on mm. Heinolan rautatiesilta ja Puukemian tehdasalue.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri