Kissat ovat yhtä kuin Zen

Olen joskus kirjoittanut, että kissat lähenevät eniten sitä, mitä voidaan tarkoittaa termillä zen. Kissojen olemisessa on sellaista sulokkuutta, rentoutta ja vaivattomuutta, jota esimerkiksi ihminen ei todellakaan voi tavoittaa. Kissa elää hetkeä, mutta kuitenkin samalla ikuisesti, koska ihminen kiintyy siihen niin suuresti. Aion saada aikaiseksi jonkinlaisia kirjallisia töitä tänäkin yönä. Olen jostain syystä nauttimaan kirjoittamisesta etenkin yöaikaan. Silloin tuntuu siltä kuin saisi olla enemmän rauhassa maailman ja omien ajatusten kanssa. Olen alkanut miettimään, että nykyaikainen maailma koostuu kaaoksesta, joka syntyy subjektiivisten mielipiteiden, arvojen ja miellejohtumien anarkiasta. Objektiivisuus ja periaatteet toisivat tähänkin ajatustoisintoon aivan erilaisia ja kannatettavampia piirteitä. Kuitenkin suurin osa ihmisistä eivät ole filosofeja ja hakevat vain omien mielihalujensa tyydyttämistä ja palkintokäyttäytymistä. Olen sitä mieltä, että raha on nykymuotoisessa merkityksessään aivan liian vähän käsitelty konseptio. Rahaan tulisi yhteiskunnassa liittää periaatteita, joiden kautta se voidaan ymmärtää siten, miten se todella on. Rahaa tulisi käsitellä jo koulussa mahdollisimman varhaisella luokka-asteella. Olisi siis mietittävä niitä merkityksiä, mitkä rahan käsittämiseen liittyvät. Rahassa on mietittävä merkityksiä etenkin sen mukaan, millaisia relaatioita rahalla on sekundaarisesti. Miten sitä käytetään, ja minkälainen käyttö on katsottava kunnialliseksi ja järkeväksi rahankäytöksi. Olen sitä mieltä, että voimakkaasti kokeminen vaikuttaa suurella tavalla siihen, miten ihminen käsittää ihmisyyden ja olemisen. Eli yhteyksien kokeminen erilaisten asioiden ja ihmisten välillä määrittää sen, millainen ihmisestä tulee, ja vähemmän tärkeästi sitä, miltä ihminen toisten ihmisten mielestä vaikuttaa. Voimakkaasti kokeminen tarkoittaa etenkin universaalisten periaatteiden kokemista, vaikka nämä filosofian trivialisoijat väittäisivätkin nykyään, että kaikessa tulisi pyrkiä provinsiaaliseen ja sekundaariseen. On aivan selvää, että filosofian ja asioista ajattelemisen tulisi olla mahdollisimman yleispätevää ja maailmallista. Mikä aiheuttaa sen, että aateliset ihmiset mutta etenkin naiset vaikuttavat niin mondeeneilta liittyy siihen, että heiltä puuttuu provinsiaalisuutta ja vähämerkityksellisyyttä, jossa välinpitämättömyys ja huomioonottamattomuus elävät aivan samanlaisina kaikkien ihmisten toiminnassa ja ajattelussa. Eli toisin sanoen: ratkaisu asioihin ei aina ole materiaalisesti lähellä olevin vastauksin. Minun mielestäni on hienoa, että nykypäivän urbanisoituneessa maailmassa ihmisten ei tarvitse olla parhaita ystäviä kaikkien lähellä olevien naapureidensa kanssa. On siis korostettava etenkin luovan osallistumisen näkökulmaa ihmisten kesken aikaansaatavissa yhteisöjen parantamiseen liittyvissä hankkeissa, ja luovaan osallistumiseen liittyy etenkin solumainen toiminta, jonka yhteydessä esimerkiksi nykyään käytettävät yhteydenpitovälineet mahdollistavat materiaalisesti kaukana toisistaan sijaitsevien ihmisten yhteyden ja yhteydenpidon. On kirjoitettava niin sanotuista yhden yön suhteista, että ne eivät ole koskaan minulle sopineet. Olen aina ajatellut, että esimerkiksi ruumiillinen läheisyys on asia, joka seuraa etenkin muunlaisesta yhteyden kokemisesta. Joku voi varmaan tämän takia väittää minua impotentiksi, mutta se on aivan jokaisen asia erikseen miten haluaa suhtautua seksiin, ja itselleni se vaatii tosiaankin toisen ihmisen tuntemista. Toisin kuin monille, minun mielestäni ihminen ei tunne toista ihmistä vain sen perusteella, jos kahden ihmisen sukupuolielimet ovat suhteessa toisiinsa, ja ihmettelen niitä ihmisiä, jotka tällaiseen provinsiaalisuuteen pystyvät ja sitä harrastavat. Mä haluan puhua ensin. Tässä minulla ei kuitenkaan ole varsinaisesti mitään eettistä estettä, vaan vain se, että en halua enkä pysty nussimaan ilman toisen ihmisen perusteellisempaa tuntemista ja siitä johtuvaa luottamista. On kirjoitettava eksentrisyydestä, vertailusta ja porvarillisuudesta. Kun tulee esiin hahmo, jossa on autismia ja omasta taustastaan ja luonteestaan johtuvaa eksentrisyyttä, on vertailua harrastavilla pikkuporvareilla twistejä lahkeessaan. Mielestäni vertailu on miltei aina turhaa sen takia, koska se kertoo aina suhteellisuuksista, ja mielestäni suhteellisuuksien kautta eläminen on aina etenkin syvintä porvarillisuutta. Se siis, että näytetään toisia/toista paremmalta. Tällaisille ihmisille on tärkeää etenkin se, ettei tuo vaan tervehtisi! Porvarillisuuteen liittyy aina halu paremmalta tai jotenkin näiden mukaan kunnollisemmalta näyttäminen. Mutta kun tulee vanhasta aatelista ja on jotenkin autistinen, on siinä mielessä onnellisessa tilanteessa, koska toisten ihmisten mielipiteet eivät kiinnosta, eikä niitä myöskään pysty koskaan edes havaitsemaan. Siinä mielessä esimerkiksi minä en harrasta minkäänlaista vertailua, koska vertailu liittyy aina kilpailuun ja paremmalta näyttämiseen. Esimerkiksi minulla ei ole koskaan ollut tarvetta kilpailla veri suussa kaikenlaisten jääkendojen, hiihtämisten ja luisteluiden merkeissä. Minulla ei siis ole koskaan ollut tarvetta kilpailla, joka tietysti on nykyaikaisen yhteiskunnan merkeissä ja arvoissa aikamoinen faux pas. Olisin siis onnellisimmillani, jos voisin asua ja hallinnoida sukutilaa maaseudulla, missä ei todellakaan tarvitsisi ajatella, mitä joku naapuri ajattelee. Toinen vaihtoehto olisi tietysti asua niin suuressa paikassa, jossa ei paikan suuruuden takia myöskään olisi tarvetta vertailla itseään pikkumaisesti ja porvarillisesti toisiin ihmisiin ja asioihin. Kaikki sellaiset ihmiset, mutta etenkin henkisesti feminiiniset ihmiset, ovat taipuvaisia vertailemaan itseään toisiin, nimenomaan, jos he haluavat vertailla itseään toisiin etenkin hierarkian mielessä. Tällaiset ihmiset käyvät hyvin yhteen sellaisten asemien kanssa, joissa ei ole muuta tarkoitusta kuin toistaa toisten määrittelemiä asioita ja kysymyksiä, mutta luovien ihmisten kanssa tällaisia pikkuporvareita ei tulisi antaa tulla tekemisiin. Vertailuun keskittyvät hierarkkiset ihmiset ovat taipuvaisempia arvostelemaan kaikenlaista yksilöllisyyttä ja vapaata ilmaisua sen takia, koska heillä ei ole omien rajoitteidensa takia kykyä eikä halua ilmaista itseään tai yleensäkään olla minkäänlaisella tavalla yksilöllinen ja erottuva. Sen takia heidän arvostelunsa voi olla niin vertailevaa ja julmaa. Heidän mukaansa ihmisen tehtävä ei ole luoda henkisesti, vaan tehtävä on etenkin arvostella kaikenlaista toisista ihmisistä poikkeamista. Toisin sanoen suuri osa ihmisistä ei tue heteronormatiivisuutta ja omaa tapaa nähdä muut ihmiset ja asiat. Tällaisissa tilanteissa yksilölliset arviot ja arvostelmat saavat aina vastaansa minä olen sinua parempi-asennoitumista. Nämä siis mukautuvat muodolliseen hierarkiaan ja suhtautuvat sen kautta kaikkeen tavallisuudesta poikkeavaan. Hierarkiassa on kyse vertailusta ja vertailussa on kyse hierarkiasta. Tavanomaiset ihmiset, jotka ovat valmiissa eläkevirassa ja hyvissä palkkatuloissa, saavat tällaisessa järjestelmässä aina kokea itsensä paremmaksi kuin ne, jotka eivät ole menestyneet samalla tavalla muodollisesti. On esimerkiksi itsestäni sanottava, että olen täysin tyytyväinen omaan olemiseeni tällä hetkellä, vaikka esimerkiksi kiinteämmät tulot voisivat tuoda enemmän tasapainoa arkeen ja olemiseen. Heteronormatiivisuus ja semanttinen pluralismi asioiden ja käsitteiden suhteen antaa ihmisille enemmän vapautta suhtautua omiin asioihinsa, eli toisin sanoen, vaikka porvarit ovat eri mieltä, jokaiselle asialle ei ole määritelty vastausta siihen, että jokin tietty asia tarkoittaisi aina samaa ja jakamatonta. Jokin asia ei siis itsessään merkitse jotain muuta, vaikka porvarit ja pikkuporvarit olisivat tunkemassa tämän vastaista asennoitumistapaa kaikkeen mikä yhteiskunnassa tapahtuu. Porvarit haluavat siis olla kuvittelemassa sen kaltaista tilannetta, jonka mukaan koko yhteiskunta olisi täynnä hälytysmerkkejä kaiken merkityksen mielessä. Porvarillisuuden merkit, joista johdetaan merkityksiä, ovat siis hyvin tärkeitä olemisen valtaa hyödyntäville ihmisille, koska heidän ei tarvitse tehdä muuta kuin toimia näiden tahojen määrittämien ohjeiden mukaisella tavalla. Ontokratia määrittää etenkin sen, mitä ei saa tehdä, ajatella tai sanoa. Vaikutteellisuus eli riippuvaisuus valtaa pitävän ryhmittymän määrittelyistä ja arvojen merkityksistä on tekijä, joka edesauttaa porvareiden valtaa. Ideologinen nautinto on se asia, jonka vuoksi valtaa pitävän ryhmittymän määrittelyistä riippuvainen ihminen alkaa toimia olemisen vallan mukaisesti. Kommentaariaatti on tämä henkisesti feminiinisten ihmisten muodostama ryhmittymä, joka hyödyntäen vaikutteellisuutta alkaa palvelemaan ontokratian tai olemisen vallan muodostamia toiminnan määrittelyjä. Olemisen valta määrittyy etenkin pikkuporvarillisten ihmisten kokemasta epävapaudesta, eli kun he kokevat yksilöinä, etteivät he voi olla vapaita yksin, haluavat he sen takia estää tällaisen vapauden sopimisen kaikilta muiltakin ihmisiltä, mutta etenkin niiltä, jotka vaikuttavat vapauden mielessä vähänkin muista poikkeavilta. He saavat siis ideologista nautintoa, eli kun he joutuvat myymään omat periaatteensa, joka palvelee heille nautintona, kun kukaan ei saa omia periaatteitaan johdettua esimerkiksi politiikan ja sen tekemisen mielessä. Ideologinen nautinto voi siis tarkoittaa myös jonkinlaista johdettua nautintoa, joka voidaan selkeästi yhyttää jonkinlaiseen korruptioon, jota ei esimerkiksi Suomessa joidenkin ihmisten mukaan ilmene. Ajatuskäytännöt ja henkiset arvotkin voivat olla korruptiota, eikä siihen aina tarvitse liittyä minkäänlaista kovaa valuuttaa kreditin mielessä. Olemisen vapauden puolesta taistelevat sellaiset ihmiset, jotka toimivat ja ajattelevat vapaasti ja tästä suoraan johtaen tällaiset ihmiset antavat myös kaikille muille ihmisille samanlaisen oikeuden toimia ja ajatella vapaasti. Henkisesti maskuliiniset ihmiset eivät lannista ja vähennä toisten ihmisten tekemisen ja ajattelun merkitystä, koska tähän liittyy merkittävällä tavalla se periaate, etttä minkäänlaista pyrkimyksissä etenemistä ei tulisi väheksyä, oli se sitten kuinka hidasta hyvänsä. Olemisen vapaus voidaan joskus perustella olemisen oikeudella, joka on olemisen vallan ja olemisen vapauden välissä. Olemisen oikeus tarkoittaa nimenomaisesti sellaisia perusteita, jotka perustelevat olemisen vapauden oikeuden, vaikka se voi joskus määritellä myös olemisen valtaa ja niitä perusteita, mitkä tulee ottaa huomioon, kun yhteiskunnassa käytetään valtaa. Olemisen vapauden yhteydessä olemisen oikeus perustelee niitä syvimpiä vapauteen kuuluvia aatteita, joiden mukaan ihmisten tulisi saada ajatella ja toimia vapaasti siihen asti, etteivät nämä vapaudet vahingoita toisten ihmisten vastaavia vapauksia. Ideologinen nautinto ja olemisen vallan hyväksyminen jakamattomasti perustuu aina sellaiseen henkiseen aaltoon, jonka myötä ihmiset voivat tulla niin sanotusti elintasoesteetikoiksi, jossa yhteydessä olemisen vallan määrittelemät kovimmat ja pintapuolisimmat arvot saavat valtaa, ja esimerkiksi elämään syvästi vaikuttavat esteettiset arvot alkavat muodostumaan pintapuolisimman ahneuden ja rahan halun kautta. Tätä aihetta tässä mielessä on siis lähestynyt esimerkiksi Herbert Marcuse, jota pidettiin vuoden 1968 opiskelijaprotestien isoisänä. Eli elintasoesteetikko on siis ihminen, joka muodostaa kauneuden arvoja etenkin yksityisen taloutensa tasosta johtuen, eli toisin sanoen tämä ihminen välittää siitä, mikä vaikuttaa kapitalismin arvojen mukaisesti hyvältä ja kauniilta, toisin sanoen tavaroita kulutukseen tuottavat ihmiset päättävät siitä, mikä koetaan yhteiskunnassa kauniiksi ja arvostettavaksi. Eli ajatellaan mikä rahan kautta näyttää hyvältä ulkoisesti, ja tämän kautta rahan rahvaanomaisin merkitys määrittää sen, kuka saa arvostusta yhteiskunnasssa ja toisten ihmisten keskellä. Tämän mielessä rahasta tulee jonkinlainen puskuri, jolla voidaan säädellä kaikenlaisia yhteiskunnassa muodostuvia merkityksiä, mutta etenkin käsitystä siitä, että tällaiset ihmiset voisivat olla jotenkin erityisen poikkeavia myönteisessä muodollisessa merkityksessä. Tällaiseen liittyy suuret etiketit, logot ja tuotemerkit, joiden myötä tällaisen ihmisen kokema kokonainen valta kasvaa, on siis jotenkin erityisen hienoa ja arvoa korottavaa kun voidaan liittää tällaisia brändejä omaan nimeen ja omaan minuuteen. Minä olen esimerkiksi lähes aina poistanut omista merkkivaatteistani ja tuotteistani logot ja tuotemerkit, koska vaikka haluaisi joskus odottaa hyvänlaatuisia vaatteita jne, ei se tarkoita sitä, että haluaisi olla joidenkin tuotemerkkien suoranainen mannekiini. Brändit ovat niitä olemisen vallan välittäjiä, jotka haluavat yhdistää itsensä jonkinlaiseen elintasoon. On esimerkiksi hauska juttu Seppo Lappalaisen romaanissa ”Akaton mies”, jossa kaupunkiin naisen luo lähtevä nuori isäntä kertoo itsellään olevan ”valkoisen saabin ja punaisen (hankkijan) mainoshattu”. Minua on jostain syystä aina kiehtonut Pietro Mascagnin ooppera Cavalleria Rusticana joka siis vapaasti käännettynä tarkoittaa maalaisritarillisuutta tai maalaisaatelisuutta. Mielelläni itsekin jatkaisin suvun tiluksien tuottamista Kaavilla, nyt kun entinen tilan päärakennuskin on täysin tyhjillään ja odottamassa uusia asujiaan. Tekisin nykyiseen päärakennukseen laajennuksina ainakin kaksi sivusiipeä, joista toiseen sijoittaisin kirjaston muut osat ja toiseen ruokasalin. Lisäksi entinen ulkosauna pitäisi varmaankin kunnostaa nykyistä parempaan käyttömuotoon. On selvää, että vaikka Kaavi on varsin kaukainen paikka, tulisi sinne kehittää jonkinlaista liiketoimintaa, koska pelkkä päärakennuksessa asuminen olisi liian hedelmätöntä ja kyllähän mitä hyvänsä paikkaa on kehitettävä toiminnallisuuden kannalta sellaiseksi, että sellaisissa voitaisiin nähdä myös muita ihmisiä ja toimittava tulevaisuuden kannalta. Onhan selvää, että Virrantalon Beckerien nimeä tulisi myös pitää kunnassa yllä, ja sen takia, vaikka (nykyiset) sukulaiset - vastoin kuin aiemmat polvet - siellä ovat varsin epäpoliittiisia, että joku suvusta istuisi esimerkiksi kunnanvaltuustossa Kaavilla. Olen ajatellut kirjoittaa New Yorkeriin omasta valokuvanäyttelyhankkeestani ja todennäköisesti myös amerikansuomalaisista yleensä. Aion myös kertoa omasta taustastani amerikansuomalaisuuden mielessä. Varmaan New Yorker, vaikka sillä on miljoonien levikki, on esimerkiksi New York Timesiin verrattuna enemmän paikallislehti esimerkiksi Parisienin tavalla, joka poikkeaa siinä mielessä New York Timesin muodosta. Lisäksi aion kirjoittaa englantilaisiin ja baltiansaksalaisten yhdistyksen lehtiin. Lisäksi aion parantaa omaa ruotsinkielen taitoani ja sitä kautta alkaa kirjoittamaan mielipidekirjoituksia ainakin Hufvudstadsbladetiin ja mahdollisesti myös Dagens Nyheteriin Tukholmassa. Tämä taustaan uppoaminen ei kuitenkaan ole aatelisten sukujen ja sukupiirien yhteydessä minkäänlainen harvinaisuus, koska aatelisuuteen liittyy aina etenkin historian arvostaminen, oman suvun liitteet historiaan ja taustalla aina näkyneet tapahtumat. Aion käydä ritarihuoneella lukemassa tiettyjen säätyvaltiopäivien lokia, koska haluan saada selville, mitä omat sukulaiseni ovat ritaristossa säätyvaltiopäivillä sanoneet. Olen tietoinen esimerkiksi siitä, että Adolf von Becker on 1800-luvun lopulla sukua edustaessaan tuonut esiin ensimmäisen lausunnon tekijänoikeuslain kehittämisestä, mikä ymmärtääkseni meni yleisesti läpi äänestyksissä ja se lisättiin koko Suomen lakiin tuon jälkeen. Aion kirjoittaa elämänkertakirjan omista isovanhemmistani ja otsikoksi olen suunnitellut ”Virrantalon Leo ja Salli – äidinvanhempieni tarina”. Tuossa yhteydessä Virrantalo tarkoittaa etenkin heidän asuinpaikkaansa. Olen kaikkien muiden isojen projektieni tavalla suunnitellut myös täydennysosan tekemistä tähän astiseen kolmeosaiseen sukuhistoriikkiin. Aion kirjoittaa näytelmiä, yhden kabareen/revyyn, yhden oopperalibreton ja lukuisia elokuvakäsikirjoituksia. Lisäksi työn alla on niin sanottu ”Elämäni romaani”, jossa kerron vaiheistani lapsuudenkodista ja syntymästä alkaen, vaikka varmaan joku voisi sanoa, että minun kannattaisi aloittaa kertominen viimeistäänkin isovanhempieni vaiheista alkaen. Kuitenkin esillä on rappio, dekadenssi ja eksentrisyys niitä tasapainottavien kirjoittamisen ja opiskelun ohessa. Reinhold von Beckerin elämäkerta on vieläkin käsikirjoituksen asteella, ja olenkin miettinyt, että voisin kirjoittaa Reinholdin elämästä ja saavutuksista myöskin näytelmän, jonka voisi julkaista joko ennen elämäkerran julkaisua tai vaihtoehtoisesti vasta sen jälkeen. Ja on aivan selvää, etten näytelmässä muuhun kuin Kansallisteatteriin tule tyytymään. Olen kuitenkin sellaista porvarillisuutta vastaan, jossa jonkinlaiset suojatut yhteisöt suhtautuvat naureskellen ja pilkallisesti siihen, jos joku työskentelee matalapalkka-alalla. On sanottava, että oma perheeni on äidin puolen talouksista varakkain, mutta olen myös tullut tekemisiin nykysuvun kautta mm. kaupankassan, peltisepän ja metsurin kanssa, vaikka on tietysti selvää, että en ole näiden kanssa ollut erilaisuudesta johtuen paljon tekemisissä. Kuitenkin kuvittelu siitä, että meidän porukka on pelkästään jonkinlainen pelkästään sen takia, että työnimikkeet ja palkat poikkeavat, se on pikemminkin pullistelevan joukon aiheuttamaa pelkoa. Esimerkiksi sellaisessa ohjelmassa kuin ”Who do you think you are – Stephen Fry” huomaan jonkinlaista pikkuporvarillisuutta, jossa alemmasta keskiluokasta tuleva perhe myhäilee ja naureskelee sellaisille esivanhemmilleen, jotka vielä muutamaa sukupolvea aikaisemmin olivat erilaisessa taloudellisessa ja yhteiskunnallisessa tilanteessa kuin he tässä päivässä. Minä tulen siis äitini puolelta suvusta, joka on kaikesta loistoaateluudestaan huolimatta köyhtynyt ja proletarisoitunut, ja siinä saakin olla kekseliäs, kun mietitään tarkoittaako tämä aateluus itsessään jotain muuta kuin näiden ihmisten nykyisiä työsuhteita ja elinolosuhteita. Olen monesti sanonut, vaikka suvun pieniä lapsia ei minun syliini koskaan näissä tapahtumissa istutetakaan, että meidän suvullamme aatelisuudesta kertoo etenkin se, että etenkin isovanhempien vielä eläessä, sukulaisilla oli kiinteä tapa olla tekemisissä toistensa kanssa ja kokoontua juhlapäivinä yhteen ”nauttimaan toistensa seurasta”. Tämä kiinteä sukulaisyhteys tuotti aina eron esimerkiksi isäni puolen porvarillisiin ja ylemmän keskiluokan suvusta erkaantuneisiin suhteisiin ja käsitystapoihin. Mutta lopulta, siitä huolimatta on varsin vaikeaa keksiä keskinäistä puheltavaa, jos muut ihmiset eivät ole kiinnostuneita lukemisesta, itsensä sivistämisestä ja korkeamman tietoisuuden hankkimisesta menemällä korkeakouluihin opiskelemaan. Olen humoristisesti ja itseironisesti joskus ajatellut, että olen tosiaan Sartren Flaubertin tavalla perheen/suvun idiootti, koska oppineisuudestani johtuen poikkean niin suuresti keskimääräisestä lähisuvun jäsenistä. Ja tietysti porukka, jolla on vielä jonkinlainen aatelisuuden risti kannettavanaan, ajattelevat, että selkeästi toisista poikkeva ihminen on varmasti jotain meitä huonompaa tai vähemmän arvostettavaa. Olen tosiaankin joutunut monesti kärsimään omasta oppineisuudestani, koska minulla ei ole ollut sellaista lähtökohtaa, että esimerkiksi vanhempien tai muiden (elävien) sukulaisten esimerkki olisi ollut tavoiteltavana opinnoissa. On varmasti niin, että jonkinasteinen alisuoriutuminen joissakin aineissa ja aiheissa, on varmasti seurausta siitä, ettei omaa opiskeluaan ole voinut mallintaa läheisten esimerkkien kautta. Vaikka suvussa vielä 1800-luvulla suurin osa miehistä olivat joko upseereita tai tavallisimmin juristeja/muita tieteilijöitä, jotka saivat koulutuksen yliopistossa, ovat ammattinimikkeet tänä päivänä jopa proletarisoituneita. Eli kansakunnan kaapin päälle pääseminen ei nykypäivänä seuraa suorasti jonkinlaisesta sukutaustasta, juurien tuntemisesta tai jonkinlaisesta ”aatelisuudesta”: Vaikka monet lähisukulaiset käyvät säännöllisesti kutsuttuina ritarihuoneen tanssiaisissa, on tällainen perinne todellakin jostain historiassa aiemmin tulleesta perinnöstä kertovaa. Perinteisesti aateli on käsitetty toisia paremmaksi ihmisryhmäksi, mutta miten siinä tilanteessa, kun osa aatelisen suvun sukulaisista on matalapalkka-aloilla, voisi ajatella, että tällaiset ihmiset ovat kuitenkin toisia parempia. Vaikka on yleisesti totta, että nykypäivänä kaikissa aatelissuvuissa suurin osa ihmisistä on keskiluokkaisia, ei tällaisessa tilanteessa aatelisuutta voi ajatella kuin historian ja perinteen kannalta. Muinainen toisiin ihmisiin nähden koettu paremmuus on vetäytynyt menneeseen historiaan. Old days' on tietysti yleinen ja varsin haluttu ja toistuva asia suvun piirissä pohdittavaksi, mutta voidaan sanoa monessa mielessä, että suku on suurelta osaa proletarisoitunut sen takia, koska oikeanlaisia arvoja ei olla voitu hyväksikäyttää ja sopeutuminen on ollut liian hidasta. Kyllä siihen varmasti liittyy myös jonkinlainen korkeamman tiedon halveksuminen, koska esimerkiksi yksi sukulainen, joka korostaa aatelisuuttaan ja pippelinsä pituutta, on varsin paksupäinen ja sukuun ja sen historiaan liittyvätkin asiat tulee tavallisesti hänelle selittää moneen otteeseen. Olen taas saanut kirjoituksiani myytyä useille lehdille, vaikka olenkin lisäksi hakenut töitä myös duunitorin kautta netissä. Kyllä jonkinlainen oma tulotaso olisi mukava säännöllisen elämän mahdollistamiseksi, ettei tarvitsisi elää sukulaisten rahoilla.