Gertrud von den Brincken
Ennen kuin vastaan varsinaiseen kysymykseen: millä tavalla baltialainen kotini ja sukuperintöni vaikuttaa olemiseeni ja työhöni, täytyy minun lähestyä kysymystä kahdelta suunnalta ja yrittää rajoittaa sitä. Niin juuri, ne ovat rajoitukset, jotka nousevat monina hetkinä ylöspäin. Yhä vahvemmin elämäni kuluessa tulee minulle tietoisuuteen, että ihmisten tosiasiallinen koti ei ole tästä maailmasta. Eräässä runossani olen tuonut tämän esiin.
Ah, suurten kurkien muuton aikaan
Olen riittämättömyyden vallassa
sen kaiken kanssa mitä kutsutaan kodiksi
Myös toinen rajoitus on maailmankatsomuksellinen: minä uskon, että jokainen personaliteetti on vain osa itsestään, että minun hetkittäinen minäni on vain osa minusta, että jokainen ihmiskohtalo varmasti merkitsee vain hetkittäistä korostumista. Ja niin pidän hyvin selvänä, että minulla on ollut elämässäni useita kotimaita, ehkä yksi Ohion aukeilla, toinen siellä, missä Imatra kuohuaa tai missä Jordan lainehtii.
Mutta nyt aion sanoa jotain yhdestä kotimaasta, joka kuuluu minun nykyiseen minääni, joka kuuluu niin täydesti, että emme voi sanoa eroavamme toisista. Kuten minä olen yksi osa siitä, on se yksi osa minua ja emme voi tulla toisistamme eroamaan.
Ihmiset ovat nostaneet syytöksiä kirjojani kohtaan, että minä olisin niissä tuonut esiin vain mieltymykseni kotimaamme luontoa kohtaan, joka ei pätisi yhtä ihmisten kanssa. Se ei kuitenkaan yllä siihen että minulle mikään muu ihmisten joukko olisi niin lähellä ja niin läheistä sukua kuin baltit tietysti, johon olen yhdistettyvä veren- ja kohtalonsiteen kautta. Kuitenkin toistuu syytös muodossaan, että minä ihmisiin itsessään ja yleisesti en yhdistäisi luonnollisesti kokonaisuutena minuuteeni suurienkaan rakkauden siteiden kautta. Pitää monesti muistella Manfred Kyberin huumorikasta sanaa: meidän keskuudessamme on tuholaisia. Todellisesti rakkautta ansaitsevaa ihmisten alapuolella on samanaikaisesti vain poikkeavuudet. Kuitenkin tuollaisia poikkeavuuksia on, Jumalalle kiitos, meidän keskuudessamme paljon!
Lukuisasti tulee nykyään kommentteja korviin kuten: Kotimaa ilman ihmisiään ei olisi minulle kerrassaan mitään tai En halua nähdä kotimaata muuttuneena sellaiseksi, millainen se nykyään on, missä ihmiset eivät voisi kohdata sitä enää oikeimmassa tunteessa.
Pätee se tai ei, kuten monet sanovat: ilman huonekalujaan ei perintötaloni enää ole perintötalo, tai En halua nähdä enää äitiäni hänen läpikäymänsä sairauden takia.
Kuka puhuu ja tuntee niin, ei todellakaan ole sellainen, joka olisi Baltiassa syntynyt; hän kuuluu sielulliseen suurkaupunkiproletariaattiin, jolla ei ole yleensä ja erikseen minkäänlaista kotimaata ja jotka ovat kaikki samanlaisia. He haluavat sitä kautta tulla enemmän onnelliseksi kuin toisin tuntevat, he haluavat saada oikeuksia ja kaikki haluavat antaa heille oikeuden että voisivat poistaa sanakirjoistaan sanan kotimaa ikuisesti ja pysyvästi. Silloin kotimaa on jotain täysin erilaista, kuin miten kotimaansa poissulkeneet ihmiset kokevat, koska he kokevat vain tietyn yhteiskuntapiirin, joka tarkoittaa heille totaalisia olosuhteita. Kotimaa on niin paljon jotain muuta, jonka takia en voi sitä edes sanoin kuvailla. Ehkä en halua ajatella niin loogisesti, mutta uskon, että haluan tuntea loogisesti. Ja sitä kautta tunnen, mikä kotimaa on: se on puiden hiljaista kahinaa, joka kuuluu maan pinnalla, joka on meidän maamme. Ja kun puita kaadetaan, puistot ja puutarhat katoavat – kahina jää jäljelle kuulumaan. Se on ilmassa, joka piti pintansa rinteiden ja heinäsuovien päällä, joka on niin täynnä merta, muistoja ja ikuisuutta, että mikään ei sen lisäksi voi täyttää kokemusta niin täydellisesti kuin se. Se on auringonlaskussa, joka punastaa yksisuuntaiset maantiet metsähorisonttiin, minkä takana lepää Saksa. Se on katseessa, joka linnavuorista, kappelinraunioista ja kukkuloista ikuisuuteen pitkin maata menee ja kätkee sen itsessään syvimpään sielunpaikkaan asti. Se on maaperä, josta lapsuutemme kasvoi ja lapsuus miten se todella oli, ei voi vanhentua. Suvut sukujen ympärillä, jotka täällä maaksi tulivat, tähän maahan ovat ne tulleet. Ja vaikka puiset ristit lahoaisivat ja marmoritaulut halkeaisivat – Elämä ei lahoa! Elämä on se, mikä ikuisesti vielä siellä on, vaikka se tyhjennettäisiin, sytytettäisiin tuleen tai petettäisiin. Meidän kotimaamme ei ole peruuttamattomasti hävinnyt, niin saavuttamattomalta kuin se tänään meille näyttää. Rakastamme sitä niin kauan ja uskomme siihen, että se tiedottaa meistä, toimistamme, tekemisistämme ja olemisestamme, niin pitkään se ei ole kenellekään kuin meille oma.
Ja minä rakastan, minä rakastan, minä rakastan sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti