Graf Alexander Stenbock – Fermor
Minkä koen baltialaiseksi? Minun mielestäni tyypillisimmät baltialaiset ominaisuudet ovat vahvimmassa muodossaan tulleet esiin ruumiillistuneena runoilija Eduard Graf Keyserlingissä. Hänen persoonallisuudessaan ja hänen työssään. Voidaanko kaikki nämä ominaisuudet luetella? Minä mainitsen vain muutamia: Individualismi, jota on vaikea luokitella ja se voi joissain olosuhteissa johtaa eksentrisyyteen ja epäkeskisyyteen. Taipumus synkkään yksinäisyyteen, sosiaalinen omatunto, herkkyys, korostuneen käytännöllisen halveksuminen. Mutta myös huumorintaju, ironian taju, joka ei rajoitu vain itseen. Hajamielisyys, joka keskittymisen kohdalla johtuu omista ajatuksista. Anekdoottien kertominen (Baltit pystyvät kertomaan parhaita tarinoita!). Tapoihin kietoutuminen (myös vaikka haluaisi niitä paeta). Kyvykkyys kuulua joukkoon ja erota siitä.
Itävaltalainen kirjailija Felix Salten kirjoitti Eduard von Keyserlingistä tarinan: Näissä kasvoissa oli hienovaraista taipumusta hiljaiseen kuunteluun, lempeä intensiteetti, kenelle annat luottamusta lempeyteen. Ja Thomas Mann kirjoitti baltialaisen runoilijan kuolemasta: Taide oli hänelle epäilystä, hyvää, itsekasvatusta, melodiaa ja unelmaa.
Minkä koen baltialaiseksi omassa työssäni?
Kysymykseen voi vastata yleisesti: Asettamisen taito ja taide. Tietynlainen tapa, joka saa kokemuksesta esiin jotain vahvaa konkreettisuutta, eli ei pelkästään teoreettisuutta. Ja se sosiaalinen omatunto.
Kirjani ovat suurelta osin kokemuksen asetteluita. Osat omasta elämänkerrasta peilaavat myös runsaasti baltialaisia juttuja esiin välillisesti ja välittömästi.
Ensimmäisessä kirjassani Kokemukseni kaivostyöläisenä kuvaan ensimmäistä liikuntoani Ruhrin alueen työläisenä. Elin yhden vuoden heidän parissaan. Nuori baltti joka tuskin kasvanut lapsuutensa aristokraattisesta ympäristöstä, kohtaa työläisten vieraan, vallankumouksellisen ympäristön. Näiden maailmojen yhteentörmäys luo kirjaan sen jännittävyyden.
Steinbock vapaaehtoisessa kerron kokemuksistani Baltian maanpuolustusjoukoissa. Se on myös kirja, joka käsittelee olosuhteita kotimaassa vuosina 1918-1920. Se on kertomus epäkypsän, kokemuksia haluavan elämälle ahneen kuusitoista-seitsemäntoistavuotiaan vaiheista. Werner Bergengruen kirjoitti siihen aikaan Deutschen Allgemeine Zeitungissa: Niin kuten Stenbock tunsi, ajatteli ja käsitteli maailman luomisesta alkaen kaikkia lurjuksia, jotka hyppäsivät luokkahuoneesta ja juoksivat vasikannahan perässä... Vaikka kertomukseni on enemmän esitys tyypillisestä Baltian yläluokasta tulevasta nuoresta miehestä, joka horjahtaa suojaisesta vanhempiensa kodista maailmanhistoriaan.
Guido K. Brandin kirjallisuushistoriassa (Tuleminen ja muutos – Saksan kirjallisuuden historia vuodesta 1880 nykypäivään) kertoo hän minun sotakirjastani: Vielä kerran syttyi sota, liekehti itäisellä rajamaalla ja sammui diplomaattiseen pöherrykseen. Talot paloivat alas, vangit joutuivat teurastetuiksi, ja mikä mieli tässä kaikessa oli? Provinssit tuhoutuivat täysin. Stenbock-Fermor kirjoitti sitten vuonna 1931 toisen kirjan sisäisestä tuhosta: Saksasta alhaalta käsin, Matka proletaarisen provinssin läpi. Se ei ole romaani, pikemminkin sydämiä vatkaava kertomus miljoonien ihmisten kasaantuneesta ja keskittyneestä kurjuudesta. Unenomaisella tarkkuudella ja järkyttävällä varmuudella käsittelee se köyhistä köyhimpiä heidän tummuudessaan, ihmisruumiista, usvasta ja nälästä täynnä olevista huoneista, puhuu niiden kanssa tulevaisuudesta ja muistuttaa yhteenpudonneista alhaalla makaavista lapsensilmistä, jotka kertovat Saksan hädästä.
Ensinnä neljännessä kirjassani Kapteeni von Messerin talossa, on jälleen puhe Balteista ja heidän ympäristöstään. Tällä kertaa emigrantti-Balteista. Muutamia kuvia mecklenburgilaisesta kylästä omaelämäkerrallisessa muodossa. Ulkoisesti tulee sodanjälkeinen maailma ravistelluksi ajan tapahtumista – kapteeni von Messerin talossa, jonka balttilainen perhe on vuokrannut, kaukana päätöksistä, pohjoisen Saksan yksinäisyydessä, jossa vain henkäys ilmaa kertoo suuresta myrskystä. Arjen pienille asioille ovat ihmiset hellästi antautuneet.
Kertomuksen tyyli on ironinen. Vaikka hollantilainen lehti Algemeen Handelsblad käsitteli asiaa, niin kuin se kritiikissään kirjoitti: Stenbock-Fermor on humoristi, jonka raitis pilkka muistuttaa jossain mielessä Hildebrandiamme. Se merkitsee, että ympäristön kuvaaja, ympäristön jota hän ironisoi, mutta pitää parempana mitä muuta ympäristöä tahansa.
Ja niin myös kertomuksessani Teerkuhlenin Linna ovat baltit keskiössä, yhtä hyvin se ei tullut tiukasti sanottua, Lüneburgin kenttä tuotti ympäristöllisen seudun näyttävyyden. Frankfurter Zeitung kirjoitti tästä kirjasta: Hän (sankari) matkaa omituisen aatelisen setänsä linnasta ja oppii hänessä ja hänen vaimossaan tuntemaan kaksi ihmistä, jotka johdattavat hänet takaisin todelliseen minään esimerkin ja oivalluksen avulla. Ibor-sedässä ja Ingmar-tädissä yritin kuvata ihmeellisiä ja arvostettavia sukulaisiani Iwan Pahlenia ja Carin Pahlenia ja rakentaa heille pienen muistomerkin. He ovat hekotelleet paljon kirjalleni!
Siinä mielessä baltische Spiegel ei arvannut. Minun kirjoissani ja elokuvissani yleisesti käsitellään ulkobaltialaisia asioita.
Mitä minä ajattelen olevan sellaisia asioita, joista voisin kiittää baltialaisuuttani?
Onnellista lapsuuttani! Uskon siihen: että lapsuuden kokemukset on suunnan antava vaihe jokaisen ihmisen historiassa. Onnellinen lapsuus tuottaa immuniteetin kaikenlaisille kommelluksille.
Kävin ennen ensimmäistä maailmansotaa joitain vuosia kansakoulua Saksassa. Silloin kävin kotona vain juhlien ja lomien aikaan. Silloin kotimaalla oli minulle poikkeuksellinen hohto. Ajattelin isäni tilaa Nitauta Liivinmaalla. Ratsastukset, piknikit, yhteisö - loputtomassa taianomaisessa leikissä sisarusten kanssa. Perheen turvassa, joka tuotti tietynlaisen vallitsevan harmonian. Ajattelin lapsuudenmaisemia: puistoa, metsiä ja merta. Ja talven taikaa: kuurassa kiiltelivät puut, kirkas viima lauloi ja kimalteli pakkasessa, ja valtava lumimatto hohteli hopeansinisenä. Ja kaupunkiresidenssi Riikassa, Basteiboulevard numero 61! Meidän katumme! Unohtumattomana matkat Riikaan, kun risteilijä Regina kesäloman aikaan toi minut Stettinistä taloon. Leveä kehittynyt merenala Dünalla, jonka ääriviivat muistuttivat vanhaa Hansakaupunkia, kuten Lyypekkiä tai Danzigia. Mahtava sääntöritarien linna ja sen paksut tornit, Pyhän Jaakobin hoikka kirkontorni, Tuomiokirkko, joka kantaa kypärän päätä ja herkkä, kohoava Pyhä Pietari!
Ja lopullisesti – meri. Oleskelu kesällä Neubadissa. Vertaamaton hiekkaranta. Auringonlasku, jonka jokainen aina muisti: verenpunainen leveys, joka vajosi helmiäisen väriseen mereen, sen aikana kun pilvenlaivat taivaalla loistelivat kaikissa väreissään.
Kukaan ei tullut kieltämään tätä kokemusta kotimaasta. Niinkin ironinen kirjailija kuin Kurt Tucholsky, joka ei halunnut näyttää sydäntään, lopetti yhden terävimmistä poleemisista kirjoituksistaan seuraavalla tunnustuksella:
Ja seisoo kaikissa vastakohdissa – ravistamattomana, ilman lippua, ilman posetiivaria, ilman hellämielisyyttä ja ilman esiin vedettyä miekkaa – hiljainen rakkaus kotimaatamme kohtaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti