Wanha kirja-arviointi

Minna Lindgren: Leif Segerstam – Nyt!, Gummerus, 475 s.

Minna Lindgrenin kirjoittama kapellimestari/säveltäjä Leif Segerstamin tähänastisesta elämästä tarinoiva opus saa lukijan pohtimaan elämänkertakirjallisuuden yleistä tarkoitusta ja sen kertailmenemisen mielekkyyttä.

Voiko esiintymään ja havainnoitsijoiden tarpeita tyydyttämään tottunut taiteilija luoda omilla sanoillaan itselleen objektiivista deskriptiivisyyttä noudattavan vaskeakin vahvemman monumentin?

Tämän maamme ”musiikkielämän” hämäriin kulmakuppiloihin sijoittuvan kirjan sisältö koostuu pääosin Lindgrenin referoimista, elsassilaisen valkoviinihöyryn keskellä vietettyjen iltojen aikana Segerstamin pulputtamista monologeista, jotka saivat jo maineikkaan Seppo Heikinheimon kyseenalaistamaan Segerstamin todelliset kyvyt hänen itsensä omaksi leipälajikseen tunnustamassa sävellystyössä.

Segerstamin sävellysten opusnumerot taitavat lähennellä jo toistasataa näinä päivinä. Karuna ja karvaisena kapellimestarina tunnettu Segerstam kokee kuitenkin olevansa ennen kaikkea säveltäjä. No miksei kolmevuotiaana lukemaan ja neljävuotiaana nuotteja tavaamaan oppinut nuoruusaikanaan kiistattomasti ihmelapsena nähty ja päivässämme (lähes) yleisesti musiikilliseksi neroksi tunnustettu maestro voisi olla ainakin hivenen verran kommentariaattia enemmän omanarvonsa ytimen tunteva? – Suotakoon se hänelle, vaikka geniusmainen, suurien mestareiden kanssa suvereenisesti omalla kielellään kommunikoiva tarkk’ampuja saisikin toisinaan täysiä huteja täyteläisen muodokkaitten magnitudisaavutusten ohella. Pitihän Goethekin karrieerinsa aallonhuippuna väritutkimuksiaan, joiden ääressä ko. ”reviirin” spesialistit ovat jo parinsadan vuoden ajan punastelleet häpeästä.

Kirja mahdollistaa lähentymisen kohti Segerstamin useaan suuntaan vedettyä persoonaa, joka oireili ja ilmeni lähi- ja ulkopiirilleen vuosikymmenten aikana erilaisina perhekriiseinä ja lukemattomina naissuhteina, joiden kertaamisesta Segerstam tuntuu kirjan mukaan saavan erikoista nautintoa. – Määrä on tässäkin suhteessa Segerstamille laatua tärkeämpää.

Kertomus Helsingin kaupunginorkesterin naispuolisten jäsenten tuntemuksista Segerstamin johtaman ohjelmiston harjoittelun jälkeen tuo mieleen tavan, jolla kertoman mukaan tunnistettiin naisenistumat penkit sen jälkeen kun Franz Liszt oli johtanut ko. tilassa 1800-luvulla.

Laisser aller, Segerstam! – Te ette tarvitse sordiinoja.