Novelli

Minotauroksen äiti

”Mitä sinä nyt taas tuollaista pakiset? Oletko taas lukenut niitä kirjoja, jotka kiihottavat sinut puhumaan tuohon tyyliin? Niitä kirjoja joita kaiken maailman yliopistoissa kehotetaan lukemaan? Etkö tajua ettei tuollainen puhe ole tässä kartanossa sallittua? Sinun pitäisi mennä ja pyytää anteeksi Isältäsi, että olet edes taipunut ajattelemaan tuollaisella tavalla. Mistä sinä olet todella saanut tuollaista jumalattomuutta päähäsi? Miten hän voisi olla tässä väärässä ja sinä oikeassa, etkö ole edes ajatellut asiaasi tuolta kantilta”, seitsemänkymmentä elinvuotta ylittänyt hurskaallinen vanhus paasasi noin viisikymmentä vuotta nuoremmalle ja verekkäämmälle lapsenlapselleen. ”Mutta minähän nyt vain yritin kertoa, etteivät mitkään käsitteet voi yhteisöelämässä saada jonkinlaista absoluuttista määrettä, vaan jonkin käsitteen sisään mahdultuva ilmiö voi poiketa ilmeämistavassaan, kaikkea ei sanella meille kuin jonkinlaisena korkeampana totuutena. Kaikki on liitteessä alimpaan ja ruohonjuurimaisimpaan käytännön tasoon, jota ei noin vain voi ohittaa minään provinsiaalisena merkityksettömyytenä. Jos ajateltaisi, että ”isä” on aina kaikentietävä ja hyvä, niin miksi minun kokemukseni sotii tuon näkemyksen kanssa ja ei voi olla muistamatta tiettyjä tapauksia ja tilanteita, jolloin nuo kaksi määrettä eivät mitenkään löytäneet toteutumiskanavaansa. Miksi hän parkuu, jos hän on täysin voittamaton ja inhimillisistä heikkouksista vapaa? Miksi hän tuskastelee jokaisen onnistumatta jääneen käytännön asian kanssa ja valittaa ja narisee jatkuvasti? Eikö hänen pitäisi nähdä tuollaisten pikkuongelmien triviaalisuus ja olla välittämättä niistä kuin itsensä herran ja hidalgon pitäisi?”, nuorukainen vastasi paatoksellisesti. ”Mutta sinun on ymmärrettävä se, että ei kaikkea voi sanoa täydelliseksi vaikka vastuun vuoksi pitäisikin, Isäs ei ole vääärässä vaikka hän näyttäisi siltä olevansa. Ja mistä hän sitten muka niin ärsyttävästi ja pitkäveteisesti valittaisi? Niin tietenkin, koska sinä et vastaa sitä mitä hän on. Sinun pitäisi pysytellä lähempänä Häntä ja pyrkiä toimimaan hänen jatkeenaan. Et sinä itse tuollaisilla kerettiläisillä ja jumalattomilla asenteillasi ja reklamoinneillasi pitkälle pääse, sinun on ymmärrettävä se”, mummo jatkoi. Samaan aikaan nuorukainen muisti isänsä olemuksen selkeimmillään ja ajatteli häntä erinäisissä tilanteissa: hän muisti kuinka ”isä” aina saunasta tultuaan hankasi suhteellisesti nähden pientä pippeliään kylmän suihkun alla ja samanaikaisesti kumartui nöyrästi alaspäin; hän muisti kuinka isä aina ryysti viimeiset tipat lasista auditiivisesti korostetulla tavalla; hän muisti kuinka isä aina tuuletteli ruumiinsa onteloita kaikenlaisista ylimääristä kovaäänisellä ja kerjäläisoopperaan viittaavalla tavalla, välittämättä toisten samassa taloudessa asuvien asiaan liittyvistä huomioista. ”Kyllä mummo tietysti nyt oli oikeastaan täysin oikeassa, ei ollut isän syy, jos olinkin kasvanut hänestä yli, vaikka tosin kovin voimakkaasti hän oli sitä vastustanut: ”Sinä et ou kiinnostunut niistä asioista joista minä oun. Kun minä sanon päivä, niin sinä sanot yö. Kun minä sanon kyllä niin sinä sanot ei”. Kyllä kaikella koetulla ei olisi voinut olla sellaista reaktiota karkottamatta minua tästä kaatopaikan don juanista.” ”Katsos mummo, minulla ei voi olla samanlaista isän käsitettä kuin mikä sinulla on, koska minun isän roolia näytellyt hahmo ei ole koskaan voinut päästää ihmisiä luokseen, koska hänet erottaa toisista ihmisistä karkeat pinnalliset tavat ja voimakkaat henkiset defenssit, joilla ei mielestäni voi olla näkemättä hänen omasta lapsuudestaan johtuvia voimakkaita juuria. Liekö häntä opetettu ottamaan tällainen Isän ja Pojan asetelma kaikkien ihmisten, vanhempien tai nuorempien, kanssa, sitä sopii epäillä.” Vanhus kakoi hetken aikaan henkeään ja jatkoi sitten moralisointiaan: ”Mitä sinä lapsi oikein sanailet, ei Isässä voi ilmetä heikkouksia, joita ei olisi lapsissakin, mielestäni sinunkin pitäisi ruveta niistämään voimakkaammin nasaalisten tautien kuten flunssan ja poskiontelontulehduksen ehkäisemiseksi, eikä maidon hinnan muistaen sinunkaan tulisi sitä airahtaa aina tuhlaamaan”, poskiltaan astetta punakkamaksi muuttunut vanhus tapaili voimaperäisesti ilmaisuaan. ”Ei voi olla minun syytäni, että minä veljeni kanssa olemme kasvaneet ukkoon nähden kaikilla henkisillä asteilla hänen ylitsensä. Maneerit ovat ihmisellä yleensä hänen sivistyksensä tasoon nähden verrannolliset, ja minua ei voida syyttää siitä, että menin yliopistoon etsiäkseni jotain korkeampaa suunnannäyttäjää kuin mitä tämä sisällyksettömän sanan rahvaanomainen ja henkisesti häiritsevä kantaja on”, nuorukainen selitti kiivaasti. ”Luoja meitä varjelkoon!”, vanhus totesi ääni vavahdellen. ”Siihen ei ole tarvetta, on kuitenkin hyvä, että kun tämä henkinen ristiriitaisuus ”Luojan” ja ”Isän” tai ”Herran” väliltä poistetaan, ovat uskovaiset valmiita viemään vastuun takaisin ”Korkeammalle Tasolle”, sieltä se on vielä helpompaa poistaa. ”Ei ole olemassa mitään Luojaa, usko se jo lopulta”, nuorukainen skandeerasi ja sai vanhuksen sulkemaan silmänsä.