Todellisuudesta ja sosiaalisesta jatkuvuudesta

Todellisuus on meille joko se millaisena se meille annetaan tai se millaisena me tahdomme itse sen kokea. Valmiina kokemisen meille välittää kommentaariaatti, joka käsittää tiedottomasti toimivia ihmisiä, jotka toimivat poikkeuksetta niin sanotuissa ”sisältöä määrittelevissä” ammateissa. Nämä ihmiset ovat siis niitä ihmisiä, jotka ovat valmiita määrittelemään todellisuuden perusrakenteen käsitteiden ja muotoilujen kautta ihmisille, siten ettei heidän tarvitse itse ottaa huomioon sitä, mitä jokin asia merkitsee heille itselleen ja miten he itse sen kokevat. Todellisuuden perusrakenteen muodostavat tunnustushierarkiat, jotka ovat useasta erilaisesta tasosta muodostuneita todellisuuden manipuloinnin tärkeimpiä välineitä. Tunnustushierarkia tarkoittaa todellisuuden rakenteen hahmottamisessa käytettyä instrumenttiä, joka sanoo missä muodossa ja arvorakenteessa todellisuus hahmottuu havaitsijan näkyviin. Tunnustushierarkiassa siis on lukuisia erilaisia tasoja kuten suojan ja ravinnon tarpeen taso tai korkeakulttuurin ja taiteen taso. Kommentaariaatti hyödyntää tunnustushierarkiaa siten, että se saa ihmiset vaikutteellisuuden kautta kokemaan arvotunteita samassa merkitysvallallisessa tasossa omiin pyrkimyksiinsä nähden. On tärkeätä määritellä käytettyjä käsitteitä: vaikutteellisuus tarkoittaa toiminnan riippuvaisuutta toisten ihmisten toiminnalle asettamista määreistä; arvotunne tarkoittaa johonkin toiminnan ulottuvuuteen nähden koettua arvotuksen tapahtumaa ja merkitysvalta on kommentaariaatin jotakin asiaa kohden koetun tunteen ja arvon suuruuden asteen määrittävä komponentti. Yhteiskunnassa kommentaariaatin pyrkimys on ylläpitää itseään arvoinstituutioiden ja tuki-instituutioiden avulla, joihin se pyrkii asettamiskonstanteilla ja vertailukohdallisilla symboleilla. Asettamiskonstanttien ja vertailukohdallisten symbolien symmetria on sellainen, että vertailukohdalliset symbolit asettuvat tukemaan arvoinstituutioita niiden saamassa ympäristössä ja arvotunteesta merkitysvallan kautta todellisuuteen tuleva asettamiskonstantti keskittyy tukemaan arvoinstituutioita tuki-instituutioiden muodossa. Ihmisten kosketuspinta annettuun todellisuuteen liittyy siis suuresti vertailukohdallisiin symboleihin ja asettamiskonstantteihin. Vertailukohdalliset symbolit edustavat sosiaalisessa yhteisöelämässä staattisia arvon määreitä, jotka liitetään viihdetähtiin, muotiin, urheiluun, so. kaikkeen pinnallisimpaan yhteisöelämässä ilmenevään, joita voidaan erotella jollakin tavalla esimerkiksi vaikka iltapäivälehtiuutisoinnin kautta. Asettamiskonstantit puuttuvat ihmisen arvotukselliseen toimintaan siten, että ne ohjaavat arvotunteiden kokemisen symboleihin ja niihin kuuluviin tunnustushierarkian tasoihin, so. ne siis ylläpitävät staattista yhteiskuntaa, jossa ei ilmene muutosta, sen voidaan jopa väittää tarkoittavan jonkinlaista yhteiskunnallisesta elämästä automaattisesti seuraavaa jäykkyyttä, jonka ylläpitämiseen osa yhteiskunnan jäsenistä on tiedostamattomasti ohjattu ja valjastettu. On varmasti totta, että kaikilla ihmisillä on taipumus tämänkaltaiseen sosiaalisen jatkuvuuden ylläpitämiseen sovitun todellisuuskäsitteen kautta, mutta siitä huolimatta on katsottava, että todellisuuden käsite vaatii sitä, että arvio todellisuuden osien arvosta ja niiden järjestyksestä tai vaikka nautintojen hyvyydestä määrittyy itsenäisen ajatustoiminnan ja kokemisen kautta, siten ettei vain joku yksittäinen taho määritä kaikille todellisuutta koettavaksi, koska silloin todellisuuden kokeminen tapahtuisi tahdottomasti ja siitä tulisi ehkä kaiken kaikkiaan tylsempi tapa ymmärtää todellisuutta ja kokea nautintoja. Missä siis tällainen todellisuuden omiminen ja sen tiukkarajainen määrittely enimmässä määrin tapahtuu? Voidaan ajatella, että kaikki tietoa välittävät ihmiset ottavat osaa kommentaariaatin toimintaan ja jos siitä tahdotaan päästä pois, olisi ensiksikin laitettava kaikki opettajat istumaan luokan eteen puolitoistametriseen kuoppaan aasinhattu päässä. Sosiaalinen jatkuvuus siis on todellisuuden jatkumista ihmisten havainnoissa, ja sen voidaan katsoa joko tarvitsevan yhtenäisen todellisuuskäsitteen ylläpitämistä säätelyllä tai sitten siihen voidaan katsoa johtavan ihmisten jonkinlainen intuitionistinen tapa kokea todellisuutta yhtäläisillä tavoilla arvotunteita kokemalla. Kommentaariaatti on taho, joka on kehittynyt yhteiskunnan kokemasta pelosta erilaisuutta kohtaan. Se ei hyväksy monia erilaisia totuuden määritelmiä vaan pyrkii yhtenäistämään ne samanlaiseksi todellisuudeksi, jota muka kaikki kokevat. Ne jotka kokevat voimakkaasti tiettyihin asioihin suuntautuvia arvotunteita ovat niitä, jotka myös pyrkivät määrittelemään itselleen ja toisille ihmisille todellisuutensa käsitteen siten kuin he sitä kokevat. Jotta yhteiskunta voisi olla suvaitsevainen ja toiseuden huomioonottava, ei sen tule lähteä arvottamaan todellisuuskäsityksiä kommentaariaatin määrittämän merkitysvaltaskaalan kautta, vaan sen tulee voida itse kokea arvotunteiden kokemisen syvin merkitys ja se originaalisuus joka niiden kokemiseen omalla tavalla liittyy. Ihmiselämässä on monia ja toisistaan eroavia piirteitä ja puolia jotka eivät välttmättömästi liity toisiinsa suoranaisesti, mutta jotka joko ovat osittaisia seurauksia tai jotka implikoivat jonkin toisen todellisuuden puolen itsestään. Tunnustushierarkia juuri on pelkistys tästä todellisuuden yhteisharmoniasta, huono asia vain on se, että se pyrkii rakentamaan todellisuuden jostain tietystä tasosta tai tasoista käsin ja unohtaa siinä sen, että loppujen lopuksi kaikki hierarkian tasot ovat jossain lopullisimmassa mielessä toisiinsa liittyviä ja yhtä arvokkaita, vaikka yksilöt näyttäisivätkin kokevan niihin suuntautuvia arvotunteita erilaisilla ja jopa yksilöllisesti muuttuvilla tavoilla. Tähän valintaan, jossa päätetään se, kokevatko ihmiset valmiina annettua ja leimattua todellisuutta vai kokevatko he itse kaikki käsitteetkin alusta loppuun asti, liittyy tietysti voimakkaasti myös etiikka ja onkin sanottava, että eettinen relativismi seuraa yllä määritellystä todellisuuden määritelmästä. Todellisuuden kokeminen vapaasti tekisi runoilijoista ja filosofeista yhteiskunnan merkkihenkilöitä ja silloin sellaiset nimet kuten Nietzsche, Sartre, Mallarme, Rimbaud, Verlaine ja Baudelaire nostettaisiin arvoon arvaamattomaan. Nimenomaan Baudelaire käy esimerkistä, jonka mukaan nautinnot on koettava vapaasti ilman ennakkosensuuria ja salailua, se on etenkin ihmisen kokonaisuuden hyväksymistä sellaisenaan, hyvässä ja pahassa.