Raatikainen: Ihmistieteet ja filosofia

Vertaile ja arvioi ymmärtävien ja tulkitsevien ihmistieteiden lähtökohtia sekä niitä kohtaan esitettyä kritiikkiä

Ymmärtää tarkoittaa asian ympärille kietoutumista. Tarkoittaminen on ymmärrettävä tässä siksi, mitä sanalla ymmärrämme. Meidän on siis ymmärrettävä sanan ymmärtää merkitys ymmärtääksemme mitä ymmärrys on. Meidän täytyy siis tulkita latinalaisista aakkosista rakentuva kielemme sana sisäistääksemme yhteisenä ymmärretyn kognitiivisen prosessin. Sanaan voidaan toki liittää useita muiden kuin ymmärryksellisten syiden vuoksi emotionaalisesti herättäviä mielleyhtymiä ja vertauskuvia. Esimerkiksi Helsingin yliopiston professori ja teoreettisen filosofian professori Ilkka Niiniluoto on kuvannut verbin ”ymmärtää” sisäistyneisyyttä naisella, joka kietoo reitensä miehen lantion ympärille (Niiniluoto: Tieteenfilosofisia esseitä). Ymmärtää onkin ehkä naisen luuloteltua tai olevaa essentiaa ainakin arkijärjessä kuvaavampi verbi kuin mittaamisen ja laskelmointiin useimmiten liitetty ”selittää”, joka liittyy loogisen positivismin, myöhäisemmän loogisen empirismin filosofiseen perinteeseen.

Voidaan kysyä, mikäli haluamme erottaa hermeneuttisessa filosofisessa perinteessä ymmärtämisen ja tulkitsemisen, mikä on niiden välinen järjestys? Ihmistieteiden sisällä pyritään erottamaan ymmärtävät tieteet luonnontieteistä, jotka ”selittävät”. Selittävät tieteet olettavat hypoteettis-deduktiivisen selitysmallin, jossa yksittäiset havainnot sidotaan ennakkohypoteesiin; lakiin, jonka nähdään vaikuttavan tehdyissä havainnoissa.

Induktion ja deduktion ongelma voidaan liittää ihmistieteiden eroamiseen luonnontieteistä ja ihmistieteiden sittemmittäiseen ”laadullistumiseen”. Induktiossa laki johdetaan toistuvista havainnoista. Induktiopohjainen ihmistiede tarkoittaisi ihmisessä vallitsevien piirteiden muotojen ja attribuuttien havaittavaksi tulon ylöskirjaamista. Hypoteettis-deduktiivinen ihmistiede tarkoittaisi ihmisen postuloimista, valmiin ihmiskäsityksen asettamista ihmisestä tehtävien havaintojen perustalle. Ihmisestä tehtävissä havainnoissa on muistettava ainoastaan ihmisen rajat, joita rajaavat tekijät on postmodernistisen teorian mukaan haihdutettu pois. Ihmisen rajallisuus on liitettävissä ihmisen mielentilojen invarianssiin. Mitkä mielentilat toistuvat ihmisen toiminnassa ja mistä ne ovat vaikuttuneet aktivoituneiksi.

Behavioristisen mielenteorian mukaan ihminen on havainnoitava olio, jolla ei voi olla omia, introspektiossa ilmituotuvia mielen tiloja. Ihmisestä voi behavioristien mielestä ottaa vaarin vain toinen ihminen: mistä tunnettu vitsi kahden behavioristin kohtaamisesta, jossa osapuolet toteavat toistensa kuulumiset. Behavioristisen teorian mukaan ihminen voi havainnoimalla ihmistä ehdollistaa tätä ärsykkeillään ja muokata hänestä itsensä kaltaisen. Kaikki mitä ihminen kokee voi olla vaikutusta vain siitä millaisia ehdollistumia tämä on saanut.

Tulkitsemme usein sitä mitä joku toinen on sanonut tai sellaista esimerkiksi ajallemme tai kulttuurillemme vierasta kirjoitusta tai mitä tahansa hengentuotetta, jonka voimme kokea jossakin määrin ”vieraaksi”. Jos emme voi ymmärtää meidän on pakko tulkita. Toimia tulkkina, eli kääntää kohdattu ymmärrettäväksi tuo julki tulkinnan luonteen. Tulkitsemisessa tulkin ilmaisu on aina tämän omasta tulkinnasta värittynyttä. Esimerkiksi kirjallisuuden, mutta etenkin runouden ja kaunokirjallisuuden kääntämisessä kääntäjän oma kirjallinen ilmaisu korostuu (ks. esimerkiksi Pentti Saarikoski). Ilmituotu ymmärtäminen ja tulkinta voivatkin olla erillisiä sisäistetystä ymmärtämisestä ja tulkinnasta. Voitaisiin väittää kääntämisen ja kielen ymmärtämisen olevan mahdollista ilman ymmärretyn ja tulkitun eksplikoimista, mutta voidaan myös herättää arveluita siitä, näkyvätkö tulkitun ja tulkitsemattoman sekä ymmärretyn ja ymmärtämättömän tasot ihmisessä jo behavioristin silmissä.

Tiedämme ihmisen tulkinneen vieraskielisen sanan tai lauseen väärin jos hän ilmaiseen omalla kielellämme erilaista asioiden tilaa ilmaisevan lauseen kuin mitä virallinen käännös ilmaisee oikeaksi. Omien mielentilojemme tulkinta ja toisten mielentilojen tulkinta ja ymmärtäminen asettavat tulkinnan ja ymmärtämisen kuitenkin täysin eri valoon kielten oppimiseen nähden. Kieli on objektiivinen merkitysten luomisen väline, jonka avulla ymmärrämme loogisen ja epäloogisen. Kun ohjaamme tulkinnan ja ymmärtämisen muun inhimillisen toiminnan huomaan, havaitsemme astuneemme soiselle alalle. Ihmisen toiminnasta luodut teoriat eivät toimi, koska emme voi luoda sääntöä intersubjektiivisesta ymmärryksestämme. Tiedämme joidenkin ihmislajille ominaisten mekanismien vuoksi kuuluvamme yhteiseen joukkoon, joten voimme siksi todeta eroavamme vaikkapa sioista. Ihmisen antropomorfismi eli eläimen ihmiskaltaistaminen sekä ihmisen eläimenkaltaistaminen liittyvät intersubjektiiviseen tasoon, jota ihmistieteet käsittelevät. Ihmistieteet tulkitsevat ja ymmärtävät ihmisten välisiä suhteita ja perehtyvät sen myötä sekä subjektiin että subjektien välisiin (inter-) linkkeihin. Luonnontieteilijä voi todeta ihmisen olevan vaikka sika, jos hän ei saa tietoa ihmisestä ja jos hänen aistinsa kertovat hänelle joistain päätelmään oikeuttavista seikoista. Luonnontieteilijän ei tarvitse kainostella päätelmiensä kanssa. Hänhän ei tunnusta esimerkiksi ”olemuksen” käsitettä. Kaikki kokemus on luonnontieteilijälle täysin yhtä oikeutettua tiedon lähdettä.

Luonnontieteet toimivat hypoteettisen deduktion mukaisesti mallilla jonka mukaan entiset teoriat korvautuvat uusilla sitä mukaa kuin voimme todistaa toisillemme uutta tietoa. Tieto legitimoidaan tieteellisessä yhteisössä. Tieteellinen yhteisö on yhteisten lakien mukaan toimiva yhteisö. Yhteisten lakien mukaan toimiva yhteisö noudattaa samoja sääntöjä. Samoja sääntöjä noudattava yhteisö rankaisee säännöistään poikkeavia yhteisönsä sisäisiä ihmisiä. Säännöistä poikkeavat, ennen yhteisön sisäiset henkilöt sijaitsevat poikkeamisen jälkeen yhteisön ulkopuolella. Sellaiset tieteellisen yhteisön jäsenet, jotka eivät halua tulla erotetuksi yhteisöstään, noudattavat tieteellisen yhteisön sääntöjä. Voidaan kysyä, voidaanko erottaa luonnontieteiden ja ihmistieteiden tieteelliset yhteisöt. Monet kovaa tiedettä promoseeraavat ajattelijat kuten Pertti Lindfors ovat halveksuneet avoimesti ”lässyhumanismia” (esim. Vapaa-ajattelija v. 2000) ja sen viljelemiä johdannaisrikkaruohoja kuten steinerilaisuutta ja fenomenologiaa. Toisaalta sellaiset suomalaiset ajattelijat kuten Georg Henrik von Wright ja Jaakko Hintikka ovat lähestyneet ajoittain ajattelijanuransa vaiheissa myös Lindforsin(kin) halveksumia lässyhumanisteja.

Onko tiede sitten jotain sellaista jonka todisteiden on saatava hyväksyntä ainoastaan tieteellisen yhteisön sisällä? Esimerkiksi evoluutioteoria tai kehitysoppi, jota ei ole pystytty kovien empiiristen todistusaineiston vähyyden vuoksi todistamaan hallitsee ajatustottumuksia etenkin populaaritieteessä, millaisena se tulee esiin esimerkiksi Oxfordin Yliopiston tieteen kansantajuistamisen professorin Richard Dawkinsin kirjoituksissa ja tv-ohjelmissa, jonka voin todeta tässä kohdin omasta mielestäni (jos ihmistieteistä kirjoittaessa hyväksymme lässyhumanististen olosuhteiden vuoksi sen, että ihmisellä voi olla mielipide jostain asiasta) epäpäteväksi sijaksi tieteestä käytävälle vuoropuhelulle. Populaaristettu tieteellinen maailmankäsitys ei kehitä ihmistä vaan luovii hänet sopivaksi koneeksi teorioille, jotka saattavat joidenkin yksittäisten henkilötapausten kohdalla sijaita ainoastaan suuruudenhullun tieteentekijän hermostossa.

Luonnontieteet eivät pidä ihmistieteiden omavaltaisuuden vaatimuksesta ja julkilausumattomuudesta. Esimerkiksi Kari Enqvistin mukaan fysikaalinen olemassaolo määrittää kaiken muun olemassaolon ja filosofoinnin (Olemisen porteilla ja Vien rucolan takaisin). Olisi todella kirjoitettava vaatimus filosofian peruskurssiin sijoitettavasta käynnistä fysiikan laitoksella katsomassa ihmisiä, joiden mielestä ihmisellä ei voi olla mielipiteitä asioista. (Kamppinen) Tieteiden usein julkilausumattoman hierarkian kieltäjiä on kuitenkin harvassa, ja ihmistieteet kuten psykologia ja sosiologia toimivat alapäätään ruokkivassa ketjussa jonka ylimmillä sijoilla ovat luonnontieteet.

Ymmärtävä ihmistiede on ihmiseen ei-tiheästi määriteltyyn hahmoon suunnattua huomiota joka pyrkii tulkitsemaan hänestä tehtyjen havaintojen kertoman liitettä ihmisen olemukseen ja sen havaitsemiseen erilaisissa olosuhteissa. Voidaan herättää esiin argumentteja siitä, onko ihmistieteen tarkoitus ymmärtää tietynlaista olemusta, joka voisi uhata empiirisen itseään muuttavan ja muokkaavan luonnontieteen asemaa ihmisen itsen- ja maailmantuntemuksen varmistamisen välineenä. Esimerkiksi uskonnolliset näkemykset ja marxilaisleninistiläiset teoriat korostavat ennen kokemusta olemassa olevaa pohjaa, joka jotenkin muokkaa kokemusta laadultaan tai määrältään (esim. Empirio-kritisismi). Kokemus ei ole aina samanarvoista esimerkiksi materialistissa ja joissain metafyysisissä teorioissa.

Ymmärtävät ihmistieteet pyrkivät tulkitsemaan ja ymmärtämään sitä, minkä ihminen kokee kokemuksestaan merkitykselliseksi, minkä vuoksi ne toteuttavat tietyssä mielessä loogisen empirismin periaatteita. Mikä koetaan merkitykselliseksi kokemuksesta määrittää induktionkin tapauksessa tavallisesti sen, miten koetamme leventää havaintokokemuksen ihmisessä ja millaisia yhteyksiä näemme esimerkiksi saman ihmisen kohdalla tehdyissä havainnoissa.

Arkitiede on sitä miksi kutsumme tiedeyhteisön kammioista karannutta tiedonmurusta, joka muokkautuu kansan suussa helposti ymmärrettäväksi ja prejudisoitavaksi vakaumukseksi, mistä ovat esimerkkeinä Darwinin mutatioitumattomat varpuset ja banaanikärpäset, valaan kehittymistä koskevat virheelliset havainnot, Dawkinsin mielikuvituksellinen silmän kehittymistä muka kuvaava tietokoneohjelma jota ei todella ollut, sekä Ernst Haeckelin sikiökaavioväärennökset. Luonnontiede on hallitsevaa tiedettä, koska ihmisen naturalistinen maailmankäsitys on eniten havaittava henkisen rappion keskelle joutuneissa oloissa, jonka ympärillämme olevat tiedotusvälineet ja reaaliaikaisuus mahdollistavat.

Tavallisimpia ihmistieteitä ovat sellaiset tieteenalat kuin psykologia, historia ja sosiologia. On kuitenkin mielenkiintoista ajatella sitä, miksi voidaan kutsua niitä tieteen keskellä vallitsevia suuntauksia, jotka saavat ihmisen rakentamaan teorioita mekanistisen ajatuskaavan mukaan. Esimerkiksi historiatieteet ovat näinä päivinä osittain niin kutsutun dialektisen materialismin mukaisen vastakohtaisuuskehityksen ohjaaman vaikutushistoriallisen klikin hallussa. Voidaan esimerkiksi sanoa jonkin historiallisen henkilön tehneen sen ja sen teon koska olemuksellismekanistisen hypoteesin mukaan sellaiset määritellyt henkilöt olivat pahoja ja sortivat häntä. Luonnontieteitä sanotaan populaarissa kielenkäytössä koviksi tieteiksi, jotka feministisen tutkimusperinteen raiskausfantasioissa ”työntyvät pehmeisiin tieteisiin” (Janne Vainio) ja ottavat nämä haltuunsa. Voidaan kuitenkin saman diskursiivisen peitteen varjossa sanoa historiatieteiden viimeaikaisen mekanistisuuden, sosiologian kurjistumisintoilun ja psykoanalyytikkojen kahvikutsujen olevan tiedettä julmimmillaan. Niissä vain entistä teoriaa ei kumota uusilla, ja mahdollisesti uusilla havainnoilla todistetuilla teorioilla vaan havainnot upotetaan paradigmaan joka hallitsee koko tieteenalaa. Esimerkiksi toisen maailmansodan aikaisesta Saksasta ei voi kovinkaan usein keskustella johdattumatta juutalaisten joukkosurmaan joka matematiikalla tarkasteltuna oli kuitenkin vain pieni sivujuonne koko sodassa. Tietysti se antaa uusia viitteitä sodan luonteesta, mutta ei se välttämättä kosketa aikaa tutkivaa historiaa, vaikka sota koskettikin määriteltyä momenttien joukkoa ajasta.

Tulkintaan sisältyy niin sanottu ”suopeuden ongelma”, jonka ratkaisu kertoisi sen, miten suhtautua kaikkeen hermeneuttisesti koettuun. Wilhelm Diltheyn suorittama erottelu perusymmärtämiseen ja korkeampaan ymmärtämiseen tuo esiin probleemin ymmärtämisen moniluonteisuudesta, joka haluaa välttämättä säilyttää kulttuurikohtaisuuden ja ympäristökohtaisuuden tieteissä, kun kovat tieteet pyrkivät universalismiin ja vähäesteisyyteen. Onkin ehkä niin, että ihmistieteiden trivialisoiminen mekanistisilla empiriovastaisilla käsityksillä tukee pienten empiiristen tieteenalojen pyrkimystä jatkaa omien tulostensa legitimoimista. Kovien tieteiden kuten neurotieteen ja lääketieteen yleensä, tuloksilla on käytännöllinen merkitys, jota voidaan käyttää hyväksi promoseeratessa mahdollisesti pelkästään tutkimuksellisia tavoitteita ja edellytyksien hankkimisia.

Teoreettinen mietiskely on epäilemättä siirtynyt pois käytännöllisen järjen edestä tieteiden kentällä. Ihmistieteissä teoreettisen mietiskelyn ovat korvanneet tavanomaiset ajatustottumukset, jotka eivät uhkaa kovien tieteiden empiiristä asemaa muuten kuin erinäisten filosofeiksi tekeytyvien urheiluvalmentajien kirjasissaan esittämien argumenttien tasollisilla vertaisilla. Lopputuloksena voi olla se, että tieteiden ala kutistuu populaarin leventymisen luulon sijasta palautteen ja tulosvastuun tullessa yliopistoon sosiologian assistenttien kiusaksi ja pähkäiltäväksi. Tiedettä on oltava riittävästi jotta voidaan pitää yllä ”tieteellistä maailmankuvaa”. Kaiken aikaa tieteen sisälläolosta saatavaa käsitystä ei olekaan kovin monella.

Ihmistieteet voidaan irrottaa muusta tieteestä, luonnontieteestä, siten että ne käyttävät erilaisia metodeja suuntautuessaan erilaisiin tutkimuskohteisiin. Ihmistiede itsessään sisältää itseensä kysymyksen kohteen ja metodien ykseydestä. Mitä olemmekaan tarkoittaneet tieteellä sen historian ajan? Tiede on yhtenäisten menetelmien käyttämistä tiheän tiedon hankkimista varten. Yhtenäinen menetelmä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että mittaamme tieteen kohdetta käyttäen samoja, jaettuja suureita ja matemaattisia menetelmiä, jotka eivät vaihtele esimerkiksi mittaajan ja havainnoitsijan edellytyksistä ja tilanteesta käsin. Tiede mutta etenkin luonnontieteet kuten fysiikka, biologia ja kemia, olettavat itseensä oletuksen siitä että niitä voidaan havainnoida aina samoin. Ihminen voi muuttaa havaintojaan vain tarkentamalla omaa tieteellistä järjestelmäänsä rakentaakseen itselleen parempia menetelmiä yhä tiheämmän tiedon hankkimista varten. Luonnontiede kokee kohteensa olevan niin kuin se esittäytyy havainnoitavaksi, ainoastaan havainnoija voi erehtyä käyttämällä vääriä välineitä havainnointiinsa.

Ihmistieteet pyrkivät määrittämään ihmistä yhtenäisillä metodeilla. Ihmistieteiden lähtökohdat poikkeavat luonnontieteiden lähtökohdista siten, että tulkintaa ja ymmärtämistä kuvitellaan voitavan standardisoida vain harvoin. Kun ei mitata, ei käytetä jaettuja suureita. Kun ymmärretään, ymmärretään niitä kohtia jotka koetaan voitavan liittää ihmisen paradigmaan. Tulkinnan ja ymmärtämisen käsitteet eroavat toisistaan vain siten että ihmistieteen harjoittaja ymmärtää siten kuin hän voi, osaa ja tahtoo tulkita havainnoitavasta ihmisperäisestä tai ihmiseen palaavasta kohteesta.