Sosiaalisesta ja metafyysisestä

Teini-ikäisenä kun mietin minulle parhaiten sopivaa ihanneyhteiskuntaa, mieleeni tuli kuva yhteisöstä, joka on kokoontunut yhteen viisausjärjestyksessä, ja ne jotka olivat viisaimpia saivat ansaitusti toisten, vähemmän viisaiden huomion ja arvonannon. Sen voi katsoa helposti saaneen alkunsa Platonin Valtion yhteiskuntakäsityksestä, vaikka en kuitenkaan ollut lukenut Valtiota ennen kuin vasta 18-vuotiaana. Siinä mielessä olen kai anarkisti, että tuen vieläkin ihanneyhteiskuntaa, joka koostuisi löyhästi toisiinsa liittyvistä pienyhteisöistä kuten mm. Kropotkinilla. Haluaisin myös aidosti Bakuninin hengessä, että kaikki menneestä kertovat tiedot ja tiedoista koostuvat arkistot tulisi muutaman sukupolven välein tuhota. Tällainen ajattelu kai liittyy osittain sukurasitteeseen, mutta olisi liian yksioikoista selittää se pelkästään siihen tukeutuen. Vapaa havainnointi ja ajattelu monesti estyy historiallisen determinismin vuoksi ja siksi siihen tulee suhtautua varovaisella tavalla. Historia voi monesti tehdä yksilöstä sosiaalipartikkelin, sosiaalisen elämän teatterin tahdottoman näyttelijän. Jotta yksilö estyisi siltä, on hänen otettava kantaa historiaan ja ajan luonteeseen ja siihen miten ne määrittävät yhteisöelämässä toimivien ihmisten toimintaa ja ajattelua. Luotan vakaasti sykliseen käsitykseen ajan ja kulttuuriyhteisöjen luonteesta. Lineaariseen ajatteluun ihmisen kokohetkisestä kehittymisestä ei luota enää kuin vain muutamat neandertalilaisen tasolla olevat insinööriopiskelijat, josta uskosta hekin lisääntyneen elämänkokemuksen jälkeen viisaasti erkanevat. Välineellinen järki on monesti vaarallinen yhteisöelämässä, koska se käsittää ihmisyksilöt sosiaalipartikkeleina. Esimerkiksi nainen ylläpitää omaa olemistaan olemalla liitteessä (esimerkiksi facebookin avulla) useisiin satoihin ”kavereihin”, jotka antavat naiselle vertaistukea elämän myllerryksessä ja mellerryksessä. Egon Friedell kirjoittaa napakasti Uuden ajan kulttuurihistoriassaan siitä, miten nainen on yksin ollessaankin toisten ihmisten kanssa. Nainen ei ole milloinkaan yksin, millä voidaan hyvin selittää se, miksi naisten suista ja kynistä ei useasti putkahda mitään kovinkaan luovaksi arvotettavaa substanssia. Nainen suhtautuu ihmisiin välineinä, vain miehisellä miehellä ja miehisellä naisella on yhdessä mahdollisuus muodostaa sellainen vuorovaikutuksen muoto, joka perustuu ihmisen näkemiseen vapaana ja toisista riippumattomana yksilönä. Sosiaalisen piirin korostuminen ihmisten keskuudessa vähentää samanaikaisesti metafyysisen ulottuvuuden merkitystä ihmisten piirissä. Metafysiikka on jotain mikä tulee fyysisen jälkeen ja siten se voi sisältää monenlaisia ihmisten väliseen suvaitsevaisuuteen ja inhimillisyyteen liittyviä piirteitä ja käsitteitä. Esimerkiksi käsite ”toivo” tai ”tunnustushierarkia” ovat täysin metafyysisiä ja sosiaalisen ulottuvuuden tavoittamattomissa. Sosiaalipartikkeli toimii täysin sosiaalisen liitteenä eikä se voi päättää asennoitumisestaan asioihin, ilmiöihin ja ihmisiin irrallaan sosiaalisesta ulottuvuudesta. Järjen käsite joudutaan yleensä aina popularisoimaan siten, että sen voidaan katsoa kuuluvan sosiaaliseen ulottuvuuteen, vaikkakaan sen ei voida katsoa olevan sen päätöksistä ja suunnanotoista riippuvainen. Periaatteet, jotka määrittävät toimintaa sosiaalisessa ulottuvuudessa, sen muotoa ja rakennetta, voidaan löytää metafyysisestä ulottuvuudesta. Metafyysinen ulottuvuus voi mahdollistaa sen, ettei kaikki ole suoraan luonnosta sosiaaliseen virtaavaa, vaan näiden kahden välille voidaan korkeampien periaatteiden avulla luoda estävä valli. Ihmiseen kuuluvaa luonnollista ulottuvuutta, joka sisältää itseensä keskeisimpänä ruumiillisuuden ulottuvuuden, voidaan hillitä siten, että metafyysisten periaatteiden avulla voidaan ehkäistä luonnollisuuden epätasaisuudesta johtuva yhteiskunnallinen ja sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus. Sosiaalipartikkeliksi päädytään, ellei osata kieltäytyä yhteiskunnan tietyille jäsenilleen aiheuttamasta pahasta. Siksi kaikkein heikoimmissa asemissa olevien ihmisten tulisi alkaa kyseenalaistamaan sosiaalisen piirin tahdottomat ja sanomattomat periaatteet korkeampien periaatteiden hyväksi. Jopa väkivalta sosiaalisen maailman epätasa-arvoisuuksien vuoksi ja paremman, tasa-arvoisemman ja toiset huomioonottavan yhteiskunnan puolesta voidaan joissain tilanteissa oikeuttaa, ellei sumpputilannetta voida muuten ratkaista. Filosofisesti pisimmille vietyä väkivaltaa harjoitti kai Punainen armeijakunta Länsi-Saksassa. Heidän mukaansa väkivalta oli oikeutettua silloin, kun se ei kohdistunut kansaan ja massoihin. Sublimaation ehkäiseminen sosiaalisilla tukahdutustoimilla on kai nyky-yhteiskunnan vaarallisin piirre. Jotta sublimaatio voidaan mahdollistaa, on yhteiskunnan tarjottava jäsenilleen tietynlainen vapaus, jonka pitäisi kattaa kaikki sosiaalisen yhteisöelämän osa-alueet. Sosiaalipartikkelisuus ei voi olla tuota vapautta, vaikka sen jonkinlaiset muodot ovatkin takaamassa sosiaalista jatkuvuutta, mutta kuten on sanottu, sosiaalinen jatkuvuuskin joutuu välillä hyväksymään itsessään pienet poikkeamat ja katkeamat. Teknologia-avusteinen välineelliseen järkeen luottava sosiaalinen ”Big Word” on vaarallista luonnolle ja ihmiselle, se suoranaisesti vääristää ihmisen luonnon keinotekoisesti ylläpidettävään sosiaaliseen jatkuvuuteen, joka perustuu sosiaalipartikkelisuudelle. Vapaus yhteisöelämässä tarkoittaa sitä, että jokainen ihminen voi itse määritellä itselleen sen totuuden jonka yhteydessä hän haluaa ja aikoo elää. Sosiaalisen elämän tulee perustua korkeampiin periaatteisiin ja käsitteisiin, kuten arvotunne, merkitysvalta ja vaikutteellisuus, jotta se voisi olla ihmisille sellaista sosiaalisuutta, joka on sisäänkirjattuna ihmisen luonnolliseen olemukseen. Sosiaalipartikkelisuus on kommentaariaatin ylläpitämää arvotunteiden manipuloimista arvo- ja tuki-instituutioihin. Sosiaalipartikkelina toimiva ihminen on joko arvoinstituution korostama vertailullinen symboli tai tuki-instituutiossa majaileva tiettyjä symboleita lobbaava, korostava, suojeleva ja ylläpitävä asettamiskonstantti. Arvotunteiden erillisyys toisistaan on intersubjektiivisella tasolla ymmärrettävää, se ei ole niin objektiivista kuin ei myöskään subjektiivista todellisuutta. Arvotunne on jotain asiaa, ihmistä tai ilmiötä kohtaan koettua arvossa pitämisen tunnetta. Osa näistä arvotunteista seuraa niin sanotusti äidin maidosta, mutta varsinainen arvotunteiden kokeminen kehittyy sitä myötä kun niitä koetaan. Hienostunein ihminen on varmasti se, joka on kokenut eniten yksin arvotunteita ja saanut niille oikeanlaiset kohteet. Työnjaollisesti jakautunut yhteiskunta on filosofisen yhteiskuntateoriani pohjalla, ja sen mukaan ihmiset eivät välttämättä aina ole eikä heidän tarvitse olla tekemisissä kaikkien tunnustushierarkian esittämien instituutioiden kanssa, koska aidot instituutiot ovat syväinstituutioita, joiden perusmalli on mikrokosmos, ne ovat maailmoita pienoiskoossa, ja sen takia kaikkien ihmisten ei yhteiskunnassa tarvitse kulkea täsmälleen samoja polkuja ollakseen todella tekemisissä totuuden kanssa.