Kolme wanhaa kirja-arviointia

Mikko Yrjönsuuri: Onni ja sen viholliset, Kirjastudio, 2005, 104 s.

Jyväskylän yliopiston filosofian historian dosentti Mikko Yrjönsuuren kirjanen kyselee onnen tilaa ja sen vihollisia yhteiskunnassamme ja maailmassa yleensä. Kirjan taustalla on huoli maailman tilasta; siitä etteivät ihmiset ole ”osanneet elää onnellisina”. Jean-Jacques Rousseau väitti onnen menetyksen syyksi tarkoitushakuisesti luodun eriarvoisuuden, joka todentuu keinotekoisesti kehitetyssä kulttuurissa kun ihminen otetaan pois ”luonnontilastaan”.

                      Yrjönsuuri nostaa esille arkisen kokemuksen heikentyneen laadun ja selittää tätä taloudellisin kriteerein tapahtuvan ajattelun lisääntymisellä, materiaalisten arvokohteiden sikiämisellä, ns. edistyksen paradoksilla ja epäonnistuneeksi osoittautuneella yrityksellä poistaa globaali köyhyys. Yrjönsuuri kuitenkin tekee jo kirjan alussa tähdentävän huomion erottaessaan tyytyväisen olon ja onnellisuuden toisistaan erillisinä asioina.

                      Yrjönsuuri käsittelee hyvää oloa ja luonnollisia ja epäluonnollisia haluja käyttäen apuvälineinään Epikurosta ja filosofisen etiikan teorioita. Yrjönsuuri tuo ajatuksiaan julki myös hyvin usein suomalaisen kuppikuntaisen akateemisen filosofian keskellä karsastetusta stoalaisesta tunneteoriasta, jonka käänteitä kirjoittaja selvittää oletusarvoltaan ilmeisen epäakateemiselle lukijalle.

                      Luku ”onnistunut elämä” käsittelee hyvän elämän taitoa ja sitä, miten ihminen voi pyrkiä siihen. Yrjönsuuri korostaa aristoteelista hyve-etiikkaa ja tuo onnellisuuden julki ”ihmisen elämäntarinan ominaisuutena”. Tarina ei kuitenkaan ole yhtenäinen, vaan se on Plutarkhoksen sanoin ”kuin maton punomista erilaisia attribuutteja omaavista osasista”. Siksi postmoderni käsitys ihmisen minuuksien moneudesta löytää vertauskohtia jo antiikista. Ihmisen elämä rakentuu useista toisistaan poikkeavista erilaisen onnellisuuden asteen omaavista tarinoista, jotka lopulta punoutuvat yhteen ja muodostavat elämänkokonaisuuden.

                      Neljäs luku tiedustelee vastausta kysymykseen ”mikä minä olen”. Vastausta etsiessään Yrjönsuuri käyttää uusplatonisti Avicennan ajatuskoetta ”leijuvasta ihmisestä”, ihmisestä joka ei tunne ruumistaan. Tällä Yrjönsuuri huudattaa hälytyssireeniä mielestään havaitussa ilmiössä, jonka kehittymisen myötä ihmisruumiista on tullut ulkoinen väline nykyisessä markkinamaailmassa. Kun ennen työvälineet olivat tekijän osia, nyt niistä on muovin ja kertakäyttöisyyden vuoksi tullut entistä ajallisempia ja rajoittuneempia. Ihmisen ääriviivat ovat haihtuneet ja identiteetin rajat hälvenneet.

                      Globaali kilpailu on tuonut elämään epävarmuuden ja ilon inflaation. Arkinen kokemus mainitsee elämän usein yhä epävarmemmaksi. Ihminen tavoittelee hallintaa kaikista itseään koskevista tarinoista mutta ei Michel Montaignen sanoin kykene tekemään sitä, vaan on tarinoidensa vietävissä.

                      Viimeisessä luvussa Yrjönsuuri tuskailee osittain ironisestikin ”ruusuisen tulevaisuutemme” puolesta. Hänen mielestään uusia Sointuloita ei tule, koska maailma on täysi. Vanhaankin Sointulaan pääsee lähimmältä lentokentältä parissa kymmenessä minuutissa. Menneet Thomas Moremaiset utopiat ovat muuttuneet Arto Salmismaisiksi dystopioiksi.

                      Lopullisena konkluusiona noin sadasta sivusta koostuvan kirjasensa lopuksi Yrjönsuuri esittää mielipiteensä ongelman syystä. Hänen mielestään ihmisen halut ovat vieneet hänet havaittuun surkeuteen. Kaikesta voidaan syyttää ”kirottua omistamisen himoa”. Bill Gates on Yrjönsuuren mielestä esimerkillinen hahmo ihmisestä joka on kohdannut mainitun äärellisen omistamisen himon ylärajan ja tiedostanut sen, mikä näkyy siinä, että hän on alkanut siirtää varojaan hyväntekeväisyyteen ja laajentaa arvostuksen kohteitaan pois halusta omistaa.

Timo Airaksinen: Onnellisuuden opas, Johnny Kniga, 2006

Helsingin Yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan filosofian laitoksen esimies professori Timo Airaksinen kantaa mukanaan pimeää salaisuutta, joka tosin on herttaiseltaan osin julkinen. Salaisuutena Onnellisuuden oppaan säikeitä voidaan pitää kustantajansa tautta, joka on erikoistunut useiden sekalaisten tuhmien ja ilkeiden kirjojen esillesaattamiseen Airaksisenkin irvaileman Suomen selkienemmistöisen velvollisuuseettisen väestönosan luettavaksi . Tohtorinväitöskirjojen ohjaamisen ja kansainvälisen tason yhteiskunnalliseettisten tutkimusten pykäämisen lisäksi Airaksinen on rajatumpien kirjastensa kautta erikoistunut räväkkään asiaraatelulliseen kielenkäyttöön, joka vetoaa hieman valtavirrasta poikkeavaan suuntaan harpanneiden ajattelevien ihmisten toiveeseen haikailemansa hengenappeen aseteista.

                      Onnellisuuden opas on epäakateeminen, kaikkia mahdollisia kantilais-pietististä moraalifilosofiaa ylläpitäviä tahoja kohti räiskivä kirja, joka ei löydä kategorisesti vertaistaan maamme rajojen sisältä. Lyhyen iskevillä päälauseillaan Airaksinen julkiosoittaa jokaisen arkikokemuksemme hyvinvoinnin ja olotilan tarkastelun konstantit, joita iltapäivälehdet ja mediafilosofit tahkoavat päivittäin myllynkivet kirskuten ilman esiin kahvaistua heurekaa ja aitoa hahmotusta.

Kirjan turkkamainen ”hahaa, minä tiedän enemmän kuin te” –asenne yhdistettynä Airaksisen akateemiseen julkaisuhistoriaan tuo mieleen Jekyllin ja herra Hyden kahtiajakautuneisuuden. Timo Airaksinen tulee jäämään suomalaisen filosofian historiaan ainakin jäännöksellisesti juuri näiden kirjastensa omassa asemassaan valtavirrasta poikkeavan sävyn takia. Jää vain kysymyksen alaiseksi, tarkoittaako Airaksinen kirjasensa sisällön siksi filosofiaksi, joka on juuri sitä vakavaa filosofiaa, jonka hänenkin mielestään Himaset ja Saariset ovat hautaamassa sähköisen informaatiotulvan, systeemiälyn ja sarasvuosimaisen yhdessä tsemppauksen alle.

                      Airaksinen sekoittaa kirjansa arkikokemuksen nyansseista starttaantuvaan irvailuun neljän vuosikymmenen aikana kasaan haalimaansa tietoa moraalifilosofisista, onnellisuutta käsittelevistä teorioista ja klassikoista. Onnellisuuden opasta voisi mielestäni kutsua puoliakateemiseksi piruiluksi; akateemisen filosofin puolileikilliseksi kädenojennukseksi asioita ”syvällisesti” pohtivan elämänlaatunsa epäilijän suuntaan. – On kirjassa toki aimo annos rehellistä ja vakavin otsarypyin pärskäistyä huolta siitä Airaksisen kammoamaan amerikkalaisuuteen valuvien yhteiskuntien jäsenten ominaisuudesta, jonka hallintaan ja tarkkailuun kirjan on määrä opastaa.

Onnellisuuden oppaassa terveys, virkistys ja marketissa käyminen sujahtavat sutjakkaasti Sokrateen ja Aristoteleen hyvekäsitysten kynkkään. Airaksinen myötäilee kadunmiehen ajatuksia päivittäisistä medioista tutuiksi tulleista ja siksi kirjaan kirjatuista aiheista, mutta säilyttää oman logiikkansa graniitinlujuuden silloinkin kun kirjoittaa vain leikillään tai ironisoiden.

Theodore Kaczynski: Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus, Savukeidas, 2006

Uusluddiitti, urhoollinen vallankumoustaistelija (joskaan ei marxistisessa mielessä) ja entinen matematiikan professori Theodore Kaczynski kirjoitti New York Timesissa ennen kiinniottamistaan julkaistun julistuksensa teollisen vallankumouksen vaikutuksesta ihmiseen vain kuukausia ennen kuin hänet tuomittiin elinkautiseen vankeuteen ”Unabomberina” – vastuussa useitten teknologisen kehityksen airueita, mm. yhtä tietotekniikan professoria vastaan suunnatusta pommikampanjasta.

                      Kaczynski väittää kirjassaan ihmisen kehittämän teknologian orjuuttavan lopulta ihmisen samaan tapaan kuin luonnon kehittämä ihminen orjuutti luonnon. Teollisesta vallankumouksesta aiheutuneet seuraamukset ovat olleet turmiollisia ihmiselle sekä psykologisessa että sosiaalisessa mielessä.

                      Kirjan alussa Kaczynski käsittelee loistavasti modernin vasemmistolaisuuden juuria ja sen ylläpitäviä tekijöitä. Myöskin hän ruotii ylisosialisaatioksi nimittämäänsä ilmiötä, jonka myötä ihmiset jotka ovat altistuneet alentuvan katseen orjiksi, myöntyvät mieluummin kollektiivin jäseniksi kuin yrittäisivät edetä eteenpäin yksin. Hän käsittelee myöskin nykyaikaisten tieteilijöiden motiiveja ja historian etenemisen periaatteita, vapauden luonnetta ja valtakehityksen kohtaamia esteitä modernissa yhteiskunnassa.

                      Kaczynskin päättelyn mukaan ylisosiaalistunut henkilö on ihminen, joka pyrkii löytämään jokaiselle ei-moraalista alkuperää olevalle teoilleen moraalipohjaisen selityksen. Tästä Kaczynski johtaa aivotyönsä ihmisen pyrkimyksiin tai tarpeisiin.

                      Ymmärtääkseen Kaczynskin filosofiaa, on ymmärrettävä se, mitä hän tarkoittaa pyrkimysten jakautumisella kolmeen luokkaan. Ensimmäisessä ovat ne, jotka voi tavoittaa helposti, toisessa ne, joiden tavoittaminen vaatii vaivaa, ja kolmannessa ne, jotka eivät tavoitu vaikka henkilö pyrkisikin tekemään kaikkensa niiden tavoittamiseksi. Kaczynskin mielestä moderni teollinen yhteiskunta saa ihmisen huomion kiinnittymään lähes ainoastaan ensimmäiseen ja kolmanteen luokkaan minkä takia toinen ryhmä – surrogaattiaktiviteetit kuten tiede – jäävät huomiotta. Moderni tiede on Kaczynskin mielestä muuttunut kuluksi kohti tavoittamatonta ja tutkimatonta päämäärää koska ihmiset tarvitsevat jonkun, vaikka yliluonnollisenkin päämäärän itselleen pyrittäväksi pelkän tyydytyksen saavuttamisen vuoksi.

                      Kaczynski valitsi omaksi sosiaalisen stressin, jonka jonkintapaisen korostamisen Kaczynski näki teollisen yhteiskunnan vastaisen yksittäisestä ihmisestä alkavan vallankumouksen periaatteena, korostuskeinokseen väkivallan. Olisi kuitenkin mielivaltaisen järjetöntä kutsua Kaczynskia pelkäksi rikolliseksi tai terroristiksi. Yhteiskuntakritiikille on muotoiltu tätäkin syvempiä tehokeinotuksia jo kauan ennen Kaczynskia.

                      Kaczynskin kirjoituksen perusteesiksi voidaan erottaa toteamus yksilönkehityksen liitteestä kulttuurikehitykseen. Ihmisten tottumusten radikaali muuttaminen käy vielä toistaiseksi vain kulttuuristen säätelykeinojen avulla.