Palveleeko instituutiokritiikki kehittymistä?

Tässä kolumnissa tahdon tarkastella sitä, miten annettu ja valittu poikkeavat toisistaan monin merkittävin tavoin. Esimerkiksi Vihreän liikkeen piirissä tunnetuksi tulleiden henkilöiden toiminta 70-luvun lopulla herätti jonkinlaisen ”kulttuurisodan”, jonka perustavimmaksi kysymykseksi tuolloin muotoutui se, miten ihmiset voivat oikeuttaa oman elintapansa tilanteessa jossa kahden erilaisen arvoperäisen todellisuusnäkemyksen omaavan tahon edut törmäävät.

Oikeuttamista ei ole välttämättä aina pakko tarkastella suhteessa luontoon vaan myös muut ihmiset ja ihmisryhmät kulttuurisina olioina käyvät arvottajista. Jos ajatellaan että kaikki elämäntavat eivät ole kaikille ihmisille yhteisiä voidaan ihmisiä erottaa toisistaan esimerkiksi erilaista tiedon määrää ja laatua tai traditionaalisia ryhmäjäsenyyksiä määrittäjinä käyttäen. Voidaan ehkä ajatella että ikä, sukupuoli tai rotu määrittäisi elämäntavan hyvyyden. Nykyisin kuitenkin elämäntavat eivät enää määräydy traditionaalisten sovinististen ja rasististen määrittäjien avulla, joten on ehkä kannattavinta luonnehtia elämäntavan hyvyyttä eläjän kokemusskaalan tai valistuneisuuden kautta. Missikisat, formulakisat, Oktoberfestit ja Idolsit osoittavat kuitenkin että myös valistumattomilla elämäntavoilla on kysyntää. Voiko kysyntä siis tässä tilanteessa määritellä sen onko elämäntapa yhteisöllisesti tuettava? Voi ehkä olla että jos useammat ihmiset asettuisivat vastarintaan tätä valistumatonta, pinnallisen vaaleanpunaista populaarikulttuuria ovista ja akkunoista sisääntunkevaa ”kommentaariaattia”, kommentoivaa ja ohjailevaa Leviathania, vastaan, voisivat valistuneemmat elämäntavat saada enemmän jalansijaa.

Institutionalisoidut symboliverkostot on sisällytetty annettua tietoa sisältävään ”tunnustushierarkiaan” jota kommentaariaatti pitää yllä. Wikileaksin kaltainen tapahtuma on iskenyt loven tähän itsestäänselvyyksien ja vain ”oikeita” asioita pragmaattisen etunsa mukaan korostavaan linnakkeeseen. Kun tietoa saadaan riippumattomalta taholta, voidaan päästä taitavien julkisuuden manipuloijien hallintamenetelmien ohi ja nähdä asiat erilaisella ja uudella tavalla ja tulla lähemmäksi niiden todellista ”luontoa”.

Kyseenalaistaminen on mielestäni aina askel kehittymisen tiellä. Kun valitaan ennen vain itsestään selviä vaihtoehtoja sisältäneissä tilanteissa, silloin kyhätään uusia entistä ehompia rakennelmia kalseiden yhdenmukaisuuden tornien rinnalle. Monet eivät löydäkään kuin ehkä vasta aviossa rauhallista ja palkitsevaa arkea, koska eivät ole saaneet vaihtoehtoisia vuorovaikutuksen muotoja tv:n tuijotuksen ja henkisesti raskaan huutamisen sijaan. Harvalta voi vaatia rubinsteinmaisuutta jos talossa ei vielä edes ole pianoa. Onneksi niitäkin voi ja on voinut hankkia itse.

On myös se sanottava että vain harvat pyrkivät valinnoillaan pahuuden tekemiseen, vaikka valitsija usein pyritäänkin totaalisen yhteisön arvoinstituutioiden toimesta näyttämään siinä valossa. Esimerkiksi minut henk. koht. leimattiin ympäristöstä johtuneen negatiivisen oireiluni, epäkeskinkertaisuuteni ja auktoriteettien vastaisuuteni vuoksi (myöhemmin todetun mukaan virheellisesti) puoliautistiseksi ja laitettiin myös myöhemmin kuukausiksi hourulaan saman piirin asioiden vuoksi. Todella vaikeaksi tilanne yltyi vaihdossa Englannissa, jossa vaihdon sijaisperhe ei katsonut hyvällä huoneeseen vetäytymistä. He eivät ymmärtäneet sitä, että olin tottunut aiemmin estämään sillä tv:n tuijottamisen ja sielua murtavan huutamisen todistamisen.

Kaikesta huolimatta luulisi kuitenkin, että vain itsestäänselvyyksiä kaikkialla näkevät voivat pitää valitsemista huonona ja kiellettävänä asiana.