Aateli on eksentrisyyden viimeinen suoja keskiluokalta

Aateli on yhteiskuntaluokkana eksentrisyyden ja erikoisuuden rajamailla. Koska olen äitini kautta tämän luokan jäsen, voin yksimielisenä todistaa ja vahvistaa tämän. Eksentrisyys on taattu luokan, etuoikeuksien ja vanhan rahan kautta. Vaikka säätyyn liittyvät erioikeudet on suuressa määrin lopetettu 1900-luvulla, on luokalla ollut aikaa rakentaa sekä henkistä että materiaalista hyvinvointia, jonka myötä luokka on myös erilaistunut suhteessa tavalliseen keskiluokkaiseen ihmisryhmään. Linna? Et voi olla tosissasi. Kartano? Menneet jo aikaa sitten. Nykyään sukulaiset asuvat omakoti- ja kerrostaloissa, ainoa maatilkku, joka on suvun hallussa, keskittyy Kaavilla muutaman huonokuntoisen rakennuksen ympärille. Äitini ja hänen sisaruksensa ovat laittaneet isoisän ja isoäidin entisen talon myyntiin, jonka myötä suvulle 1870-luvulta asti kuuluneita tiluksia kaupataan ensimmäistä kertaa suvun ulkopuolelle. On toki totta, että suvun hallussa on ollut 1700-luvulta alkaen useita noin 20 huoneen kartanoita. Mutta missä on kultalusikka? Myyty. En näe ympärilläni yhtään vaakunalla varustettua esinettä. Kaikki on pelattu ja juotu pois edellisten sukupolvien aikana, ja moni edeltävien sukupolvien jäsenistä on ollut viinaan meneviä, dekadentteja, jopa epävakaita originelleja. Suvusta on jäljellä enää yksi sukuhaara, ja monet toisten sukuhaarojen lukuisista miehistä ovat olleet hedelmättömiä, mahdollisesti aseksuaalejakin. Kuitenkaan jälkeläisiä he eivät ole saaneet. Jos ei lasketa äpäröitä, joita on sukukirjan kirjoittamisprosessin aikaan minullekin ilmoittautunut. Jotkut voisivat luulla, että olisin feministi, koska olen ottanut aatelisen äitini suvun nimen. Kuitenkaan niin ei ole, olen vain kokenut äitini suvun viehätyksen paljon suurempana ja selvempänä. Suvussa on paljon epätyypillisyyksiä. Isoisäni isoisän isä pelasi ja ryyppäsi ja myi sukutilojaan (hän omisti mm. kaupunkikartanon Mikkelin keskustassa), ennen kuin vaimonsa, ensimmäinen serkkunsa, jonka kanssa hän riiteli koko ajan, sai nimismiehenä toimineen veljenpoikansa kanssa hänet huostansa alle, jonka jälkeen ristiriitaisesti vaimo alkoi myydä muita sukutiloja, laittaen rahat omiin taskuihinsa. Näiden kahden jälkeläisissä oli paljon mielisairautta ja vanhapiikaisuutta, vain kaksi kahdeksasta aikuiseksi eläneestä lapsesta sai omia jälkeläisiä avioliiton sisällä. Toinen näistä oli Rosa Molander, joka omisti limonaaditehtaan Mikkelissä, ja hänen mukaansa on nimetty Molanderinmäki Mikkelissä. Isoisäni isoisä asettui Läänin kuvernööriä vastaan nimismiehen virassaan sortokauden aikana ja sai potkut, jonka jälkeen hän oli jatkuvassa rahapulassa, kirjeet sisältävät toiveita siitä antaisiko joku paikallinen isäntä hänelle lainaa. Isoisäni isä kulki kunnanvaltuuston kokouksiin polkupyörällä ja istui monesti iltaa renkiensä kanssa paloviinan siivittämällä nousulla. Isoisäni isä myös luopui suvun alkuperäisestä satojen vuosien aikaisesta nimestä ja otti perheensä nimeksi suvun pienten tiluksien keskuspaikan nimen. Nykyisin monet suvun entisistä kartanoista ovat palaneet tai revitty maan tasalle. Kuitenkaan kartanoita suvussa ei ole ollut miltei sataan vuoteen. Isosetäni ajoi koko aikuisikänsä pikkuruisella punaisella fiatilla, vaikka hän toimi korkeassa asemassa eräässä suomalaisessa metsäyhtiössä. Isoisäni ajoi mm. serkkunsa kuorma-autoa ja nautti etenkin Kätkäläinen-elokuvan katsomisesta, vanha humanismi ja sivistys eli hänessä, vaikka materiaalinen hyvinvointi ei enää ollutkaan samanlaista kuin aikaisemmin. Hän oli talonpoikaistunut ja näki itsensä lähinnä maanviljelijänä. Nykypäivänä näkyvää tästä suvusta on jäljellä Beckerintie ja Beckerinkoulu niinkin suuressa metropolissa kuin Kangasniemen kunnassa. Vaikka yksi sukulaiseni oli tunnettu taidemaalari, joka mm. teki säätyvaltiopäivillä ensimmäisenä ehdotuksen tekijänoikeuslaista, ei häntä olla muistettu näkyvällä tavalla toisin kuin hänen isäänsä, kielimiestä ja mm. Lönnrotin innoittajaa. Sukuhaarani aiemmat tilukset Luhangassa myytiin pikkusummasta isoisäni isoisän mielisairaan sisaren äpärälapselle, jonka jälkeen kartano on mennyt rappiolle, päärakennuksen kuisti mm. on pilkottu polttopuiksi ja sitä on pienennetty vähitellen, eikä se enää nykyään ole asuttavassa kunnossa. Suvulla on naisenlinjaisesti yhteydet lähes kaikkiin Keski-Euroopan maihin, mm. Britanniaan. Tällainen materiaalisen hyvinvoinnin tasaantuminen on ollut tyypillistä sielläkin, esimerkiksi Lordi Teviotista tuli bussikuski, samalla kun hän edusti sukuaan ylähuoneessa. Varakreivi Boylesta ja Lordi Blackfordista tuli tarjoilijoita, samalla kun paronitar Sharples toimi baarin emäntänä. Aatelista on aina puhuttu sopeutuvana luokkana, jossa joku hyvä ominaisuus voi pompata takaisin esiin sukupolvien päästä, ylpeys on ainakin yksi sellainen. Näin ollen, kun suvun ammattitehtävät ovat keskiluokkaistuneet, eivät asenteet, arvot ja mielipiteet ole keskiluokkaistuneet, koska aatelin piirissä on aina totuttu väheksymään rahaa terveellä tavalla. Tämän takia aateliset voivat tehdä proletaarisiakin töitään innokkaasti. Pitkän ajan kuluessa hankittu pääoma, mutta etenkin henkinen pääoma, on taannut sen, että tämä toisten mielipiteistä vapaa yhteiskuntaluokka on voinut säilyttää piirteitään pitkälle nykypäivään. Sukujen määrä pienenee, mutta luokka kasvaa. Isot suvut kasvavat. Christina Bruun, sukunsa viimeinen, testamenttasi omaisuutensa ja historiallisesti tärkeän Summan kartanon vanhuusvuosiensa asianhoitajalle. Näin kulttuuriperinne siirtyy vähitellen uudelle eliitille – keskiluokalle. Kuitenkin vapaus toisten ihmisten mielipiteistä ja pyrkimys omaan ajatteluun on piirre, joka on aina kuulunut tälle luokalle, yhtä promillea väestöstä edustavalle aatelistolle ja se voi monesti merkitä kaksiteräistä miekkaa. Vapaus voi monesti tarkoittaa eksentrisyyttä tai jopa hulluutta.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija