Tranebergin mysteeri - sukutragedia 1800-luvun alusta, historiallisesti
kerrottuna (osia käännettynä, kääntäjä: Olli von Becker 12/15)
Monet laulut kertovat Kållandsön saaresta Vänernillä, jossa sijaitsee myös ylhäinen Läckon linna,
joka nykypäivänä elää uudelleen renessanssia ja siellä Magnus Gabriel de la Gardie omana
aikanaan hallitsi. Yksi näistä lauluista kertoo Tranebergin kartanosta.
Lidköpingin sanomalehti sisälsi 26.6.1875 seuraavanlaisen ilmoituksen
"Ihmisluuranko on tullut löydetyksi Tranebergin tilan lähellä Kållandin pitäjän alueella. Pään
läheisyydestä löytyi suuresti ruostunut veitsi. Tarkastellessa tätä tilannetta joka näyttää olevan
käsillä, taitaa olla pakko tulkita se niin, että luuranko kuului jollekin ihmiselle joka pitkän aikaa
sitten tuli väkivaltaisesti murhatuksi ja paikalla haudan lähellä, on oltava liite murhaan. Nykyajan
tutkijoiden pitäisi asettua pyrkimään saamaan valaistusta tapahtumasta, mutta mitään tietoa tai valoa
ei ole tullut joka pystyisi todistamaan jotain sitä laskematta että jotkut vanhat ihmiset, jotka asuvat
Tranebergin tilan alustalaisina tai Tranebergin lähellä sanovat että lapsuuden muistoistaan sellaisen
asian että eräs henkilö, joka vuoden 1815 tienoilla meni yhteen Tranebergin ulkopuutarhoista,
katosi paikalta yllättäen; ja löydetyn luurangon hauras kunto näyttää todistavan sen että paikan
historia johtaa 6o vuotta artikkelin kirjoittamisen ajankohdasta menneeseen. Joitakin asian
käsittelyjä tästä mystisestä löydöstä tuli uudelleen. Mutta 22 vuotta sen jälkeen vuonna 1897
Dagens Nyheterin maaseutuversio sisälsi tässä esitellyn kertomuksen, jonka nimi oli "Vanha
Broxvikdraama" ja jonka kirjoittaja oli Ib. Kirjoittaja puhuu yleisölle alussa kuinka aikojen saatossa
puheissa ja kirjoituksissa muistikuvia herättäneen uudelleen käsittelyyn otettu nimi Broxvik herätti
uudestaan uneliaan muiston käytännöllisestä historiasta joka koskettaa sukua Ulfsparre af Broxvik.
Ja sitten kirjoittaja etsi vanhojen papereiden ja muistiinpanojen joukosta, jotka tehtiin useita
vuosikymmeniä aikaisemmin, ja näin oli asia pienellä vaivalla saanut kirkkaan merkityksen
itselleen.
Objektiivisessa mielessä asia oli tapahtunut Tranebergissä, joka oli ikivanha kartano joka sijaitsee
Kållandsön vasemmalla puolella ja aikaisemmin se oli kuulunut Läckon linnan tiluksiin ja samalle
omistajalle, mutta viimeisen kahden vuosisadan aikana Tranebergistä tuli itsenäinen tila. Vuonna
1707 tilan osti vapaaherra GJ Taube, jonka tytär Fredrika Dorotea sai kuljettaa sitä myötäjäisinään
ja vuonna 1739 hän meni avioon eversti Erik Ulfsparre af Broxvikin kanssa. Kun hän kuoli vuonna
1765 siirtyi kartano hänen tyttärelleen Beatalle ja hänen miehelleen majuri Carl Johan von
Beckerille. Hänen siskonsa Johanna Karolina meini avioon vuonna 1806 serkkunsa,
rahtilaivankapteeni Karl Svante Ulfsparre af Broxvikin kanssa, joka oli jonkun aikaa sijoitettuna
Ruotsin itäintialaisen komppanien palveluksessa.
Kirjoittaja vieraili kolmetoistavuotiaana tyttönä Tranebergissa ensimmäistä kertaa vuonna 1859.
Kartano kuului tuolloin yhdelle hänen sedistään ja hänen isänsä äidin hauta on kylpenyt tilan
lehdistä täyttyneen kirkon pihalla, satoja vuosia vanhan kappelin ulkopuolella, joka sijaitsee
muutaman kivenheiton päässä itse kartanon ulkopuolella ja siellä jumalanpalvelus suoritetaan joka
kolmas sunnuntai.
Lauantai-iltana kirjoittaja päätti että hänen pitäisi kukilla koristella isoisänsä hautaa, mutta jotta hän
ei tulisi nähdyksi päärakennuksesta, hän ei mennyt suuria maanteitä pitkin kappeliin, vaan
kranssinsa kanssa jota hän piti käsivarrellaan hän meni puutarhan porteista sisään ja seurasi pientä
polkua, joka vei pellon yli kappeliin. Suurien aidattujen hautamonumenttien ja yksinkertaisten
puuristien keskeltä hän yllättäen löysi valkoisen marmorikirjailun, jossa isän äidin nimi oli
kaiverrettuna. ja hän asetti kranssin haudalle ja asettui polviasentoon josta nousi pois rikkaruohojen
ja roskien takia, joita oli istutettujen kukkien ympärillä. Kun hän lopulta nousi ylös havaitsi hän,
että hän ei enää ollut yksin ja että joku henkilö tuli kirkonpihaan. Se oli epätavallisen pitkä mies ja
hän seisoi nojaten kohti arvokasta monumenttia, joka oli kirkonpihan vasemmalla puolella. Hänen
surunsa tuntui niin suurelta, että hän oli kuin murskauksen kohteena. Tahdikkuuden takia, ettei
häiritsisi enää tätä, lähestyi kirjoittaja porttia, ja avasi sen samalla mutta vanhat ruostuneet saranat
kitisivät niin ikävästi että se tuntui kuin luuydintä olisi porattu. Tuntematon häiritsi edelleen ja hän
vain seisoi liikkumattomana ja velttona. Kun hän sen takia otti kaksikymmentä askelta pienellä
polulla kuuli hän että joku tuli hänen perässään ja silloin hän päätti muuttaa mielensä ja katsella
uudestaan suurikokoista muukalaista, jonka hän oli nähnyt haudalla. Hän oli tullut läpi kirkonpihan
portista ilman portin kitinää. Nyt hän otti suuria hitaita askelia ja tuli entistä lähemmäksi. Hän nousi
ylös lehtiaidalle jotta hän olisi voinut antaa hänen mennä ohi ja niin kummitus meni pois hiljaisena
ja syvälle painettuina päineen. Hän pystyi siinä tarkasti havainnoimaan haamua. Hän oli
epätavallisen pitkä ja hänellä oli lierihattu joka oli asetettu syvälle päähän. Hänen vaatteensa olivat
mustia ja vanhanaikaisia ja olivat koristellut kiiltävillä napeilla. Kirjoittaja jonka mielenkiinto
heräsi tapaamisesta tuntemattoman kanssa, seurasi häntä ja niin haamun askeleet nopeutuivat. Hän
lähestyi nopeasti puutarhanportteja , jonka keskus sijaitsi mäen päällä jonka edessä olevaan
sorakasaan oli kasvanut valtava riisipuu. SIellä muukalainen joka oli noin kolmekymmentä askelta
edellä kirjoittajaa, tuli puutarhan portille sorakasan päällä olevan riisipuun luokse, seisoi hän hetken
paikoillaan kuten ihmiset jotka epäilevät jotain, mutta katosi sitten yhtääkkiä. Kirjoittaja joka oletti
että hän olisi mennyt puutarhaportista sisään, hän meni sen luokse ja havaitsi, että portti oli lukossa
ja avain oli poissa. Kun hän oli voimakkaasti ravistellut porttia , säilyi se edelleen lukittuna ja hänen
täytyi mennä puutarhan ympäri ja lopuksi suurta ajotietä.
Kun kirjoittaja kotiinpaluunsa yhteydessä kertoi siitä mitä hän oli todistanut, oli hänen vaikeaa
ymmärtää jotain todisteita siitä, kuka tuntematon mies oli ollut. Lopulta kun hän oli sähäkkä
kysymyksiensä kanssa, sanoi hänen setänsä kiivaasti ja ankarasti että asia oli jonkinlaista paikkaan
liittyvää ja selvittämätöntä. Epätavallisen pitkä mies piti takkia, jossa oli kiiltäviä nappeja ja se ei
ollut tyypillistä Tranebergin tilustalaisille Kukaan ei tiennyt mikä hän tai se oli, ja ihmiset eivät
mielellään menneet puutarhaporttien läpi erityisesti ilta-aikaan ja portin tulisi olla tulevaisuudessa
aina suljettu, vaikkakin ei silloin kun siellä järjesteltiin tai puhdistettiin jotain, sen takia kukat, oksat
ja ruoho saivat kasvaa ja mädäntyä vapaasti.
Kirjoittaja ei tullut lannistuneeksi näistä mielipiteistä, ilman tukea hän käänsi mielensä muualle
löytääkseen parempia kertomuksia ja todisteita sieltä, kuka vaikutti olevan puutarhan vanhin,
kartanon puutarhurimestari. Hän sanoi hänelle nähneensä pitkän miehen kiiltävine nappeineen ; se
oli, sanoi hän, Ulfsparren joka lähti täältä ja ei tuntunut koskaan saavan rauhaa. Kartanossa kiersi
kertomuksia, joiden mukaan hän oli arvon laamannin Carl Johan von Beckerin lanko ja että kukaan
toinen mies ei ollut yhtä pitkä kuin hän oli ja että hän oli aina ollut laiska, joten arvon laamanni oli
pakotettu menettämään suuria rahoja hänen takiaan.
Loppuun asti oli laamannin otettava osaa ja huolehtia sisarestaan ja hänen lapsistaan ja antoi heidän
asua Sutarebackenissa ja tarkoitus oli, että Ulfsparre voisi lähteä maailmalle ja huolehtia itse
itsestään. Mutta hän ei tehnyt sitä ilman seisomista suorin selin tiluksillaan laamannin tahtoa
vastaan. Hän halusi tehdä matkoja metsässä päivisin ja tulla kotiin vasta myöhään illalla ja silloin
hän asettui vastustusasenteeseensa kaikenlaisella häirinnällä ja huhujen levittämisellä, ja siinä hän
halusi ilmoittaa, että puoliso ja lapset muutettaisiin puhtaista pilautuneeksi. Kun laamanni sai tietää
tästä lähetti hän pojan tämän perään, ja silloin kun he toimivat piikoina pihassa olivat puhuneet siitä
milloin Ulfsparre palasi. Oli kauhistuttavaa asua laamannin huoneissa, mutta he eivät viipyneet
kauaa ja laamanni lähetti palvelijan ammentamaan viinavarastoja, joilla hän kestitsi lankoaan.
Lopulta sen tajusi Wallroth, joka oli toiminut tiluksilla puutarhurina jo ennen kirjoittajan aiemmin
tässä tekstissä haastattelemaa miestä. Hän seurasi Ulfsparrea läpi puutarhan ja avasi portin hänelle,
koska siinä oli lyhin etäisyys Sutarebackeniin ja näin katosi Ulfsparre eikä kukaan tiennyt oikein
miksi. Sanottiin että laamanni oli tehnyt hänet maattomaksi, joten paljon oli se mitä laamanni
tavoitteli ja halusi pyyhkiä pois jäljet korkeammalle etenemisestään, ja sen takia jätti puutarhan
menemään täydellisesti hunningolle niin tarkasti, että lasteittain lehtiä ja oksia lojui
puutarhanporttien ulkopuolella.
Kun Ulfsparren vaimo tuli veljensä, laamannin, luokse, kysyi hän tältä mitä hän oli tehnyt
miehelleen, johon laamanni vastasi, että oli tehnyt Ulfsparresta maattoman, joten hän toivoi
sisarensa ymmärtävän asian selkeämmin. Laamanni oli myöhemmin erityisen kiltti Ulfsparren
vaimoa ja lapsia kohtaan, mutta ei kuitenkaan halunnut nähdä heitä aina silmissään. Laamanni oli
suoraan sanoen myöhemmin hieman ahdistuneessa tilassa, mutta tietysti tapaus oli ollut suuri häpeä
vaimolle. Ei ollut olemassa parempaa sellaista joka olisi voinut saada enemmän valoa tästä asiasta
kuin Wallroth, puutarhamestari joka puolusti laamannia viimeiseen asti ja sai paljon rahaa
laamannilta.. Ja kun Wallrot makasi kuolinsängyllään, karjahti hän ja muotoili sanansa niin kuin
muut lähellä olleet ihmiset olisivat olleet pelkkiä hulluja ja pappi, joka oli hänen kanssaan oli
syvästi peloissaan.
Lisää valoa kirjoittaja ei voinut vastaanottaa tässä kohdassa, mutta kauan sen jälkeen oli hän
kokenut, että laamanni enimmillään jopa kutsui itsensä luokse seurakunnan kirkkoherran Rythénin,
ja sen sanottiin tulleen niin syväksi kuoleman otteeksi, että hän sittemmin ei koskaan enempää ollut
hänen kaltaisensa mutta siitä mitä aiemmin oli keskusteltu laamannin ja hänen spirituaalisen
sielunsa suojelijan välillä ei kukaan tietänyt mitään. Laamanni lopetti päivänsä kunnioitettuna ja
pelättynä vuonna 1831. Ja laamannin leski kuoli 1870-luvulla.
Kirjoittajan muisto tapaamisesta pitkän tuntemattoman miehen kanssa, josta kiiltävät napit olivat
jääneet ainoaksi yhä eläväksi todisteeksi, vaivasi hänen mieltään. Kun kirjoittaja vuonna 1875
lehtien kautta tuli lukeneeksi ilmoituksen, joka teki kirjoittajaan erityisen suuren vaikutuksen. Se
kuului: Kauhea löytö. Tranebergin tilalla Kållandsön saarella ovat ihmiset hautaamisen yhteydessä
riisipuun alapuolella tietyssä syvyydessä oli löydetty luuranko joka oli kuulunut todella pitkälle
miehelle. Luurangon vieressä makasi pitkä stiletti, joka oli hienosti kaiverrettu, puoliksi mädäntynyt
pito-osa, minkä lisäksi löydettiin jäänteitä metallisista napeista. Sitä kuka kuollut oli elämänsä
aikana ollut oli täysin tietymättömissä. Viimeisimpien vuosien aikana ei kukaan alueen asukkaista
ollut kadonnut.
Kirjoittaja on sittemmin yhden ainoan kerran tullut takaisin paikalle, ja hänen ensimmäistä
käyntiään oli ohjaillut vanha Tranebergin kartano, joka sittemmin oli siirtynyt uusille omistajille.
Riisipuu ja sorakasat puutarhan portilla olivat nyt poissa. Niitä oli käytetty täyttämään kuivunut
lampi, mutta olivat olleet juuri siellä, missä luuranko oli tavattu. Kirjoittajan kysymykseen koskien
pitkää hämärää hahmoa oli vastattu, että kukaan ei ollut viime aikoina nähnyt häntä, hänen oli
tulkittu saaneen rauhan, sillä hänen tuhkansa oli ollut kirkkomäellä.
Kuka kuollut oli elinaikanaan ollut, ei ollut koskaan tullut selväksi. Mutta varmasti oli vuonna 1812
Karl Svante Ulfsparre af Broxvikin nimi yllättäen kadonnut kirkonkirjoista, ilman selvitystä siitä,
minne hän olisi muuttanut seurakunnasta tai poistunut kuoleman kautta.
Tarina loppuu sanoin: "Kansa on asettanut tuomionsa, mutta Suuren Tuomarin edessä seisovat nyt
Ulfsparre ja arvon laamanni."
Jokin numero vuodelta 1875 jossa olisi ollut kertomus ilman kirjoittajalta tulevaa tietoa, ei ole ollut
löydettävissä.
Kertomuksen kirjoittaja oli Inez Maria Backman, joka oli syntynyt Säven seurakunnassa
Göteborgin ja Bohusin läänissä 11 helmikuuta 1846 varakonsuli Charles Bäckmanin ja hänen
vaimonsa Matilda de Serren tyttärenä. Hän oli opettajatar Anna Sändströmin ja Ahlinin kouluissa
Tukholmassa. Julkaisi oppikirjoja osittain omalla nimellään ja osin allekirjoituksella "Ib". Vuonna
1872 meni hän avioon Tukholman Pohjoisen latinakoulun lehtorin Oskar Wigertin kanssa, joka
kuoli vuonna 1912. Itse kirjoittaja kuoli vuonna 1921.
Ei kestänyt enempää kuin kaksi vuotta, kun kiinnostust Tranebergin historiaan kuuluvasta
tragediasta sai jälleen ääntä laajennetussa ja parannetussa muodossa. Vuodelle 1899 sijoittuvassa
aikakauslehti Hemmetin, joka mainosti itseään lehtenä nuorille ja vanhoille, kuvitettu viikkolehti,
joka sisältää ruotsinhistoriallisia ja ulkomaalaisia kuvauksia ja kertomuksia luonnosta ja elämästä,
romaaneita, novelleja, pienoiskuvia, runoja, käytännöllisiä neuvoja nuorille, lääkärin ohjeita,
ruokaohjeita jne. Tämä tarina sijoittui luokittelussa pitkiin romaaneihin, joka jatkui lehdessä
useampien numeroiden ajan nimellä: "Väkivallanteko Tranebergissä tai kuinka Svante Ulfsparre af
Broxvik kuoli. Yhden Taubefideikomissin historia vuosisadan alussa". Tarinan oli kirjoittanut Edel
Lindblom, kirjoittajatar, joka oli tullut tunnetuksi jännittävien ja fantasisten kirjoitusten kautta,
jotka yleensä olivat puutteellisia alkutiedoissaan.
Sarjakertomus alkaa prologilla, joka kertaa Tranebergin historiaa ja Karl Svante Ulfsparren
katoamista kirkonkirjoista vuonna 1812 ja hänen väkivaltaisesta kuolemasta kielivää löytymistään.
Siinä kerrotaan luurangon löytymisestä seuraavasti: Ulkona Tranebergin puutarhaa oli riisipuu
sorakukkulalla. Sieltä pystyi ottamaan soraa puutarhan poluille. Kun joku laittoi lapion maahan
löysi hän luurangon, joka nostettiin tietysti ylös. Kaikesta päätellen se oli kuulunut pitkälle
miehelle, ja vartalo oli puettu siniseen takkiin, josta oli jäljellä osia. Luurangon läheltä löytyi myös
nappeja ja luurangon vieressä oli myös pitkä ruosteinen veitsi.
Tämän prologin jälkeen laajentuu kertomus, jossa on 13 lukua, ensimmäiseen lukuun, jonka otsikko
on Tauben fideikomissi?, joka kertoo Fredrika Dorotea Tauben lapsuudesta ja mitenkä hän,
vapaaherratar, avioitui Erik Ulfsparren kanssa, ja miten hänen isänsä sen jälkeen muodosti
Tranebergistä fideikomissin hänelle, ainoalle lapselle, sekä hänen jälkeläisilleen.
Luku 2 Ulfsparre naittaa pois tyttärensä kertoo kuinka Erik Ulfsparren tytär Beate meni avioon
majuri Johan von Beckerin kanssa. Beata, joka oli rakastettava tyttö, ei rakastanut majuria, vaan
meni tämän kanssa avioon pelkästään traditiosta, jonka mukaan tyttären on toteltava isänsä käskyä
ja sen takia, että vastavihityt pääsivät asumaan Tranebergiin.
Kolmannessa luvussa "Johan von Beckerin suunnitelmat" kuvailee kuinka hän oli suunnitellut
tekevänsä Tranebergin kanssa. Fideikomissikirjeen mukaan tuli fideikomissin mennä Erik Ulfsparre
af Broxvikin vanhimmalle pojalle, mutta kuitenkin jos hän ei näytä olevan kartanon arvoinen, sai
Erik Ulfsparre päättää kuka sen saisi. Vanhimman pojan nimi oli Måns ja hän oli hyvä ja
hyväkäytöksinen mies, jota vastaan ei pystytty löytämään mitään kielteistä. Kuten niin ollen
fideikomissi ei näyttänyt olevan von Beckerin käsissä fideikomissikirjeen mukaisesti, ajatteli hän
että uhkaamalla muuttaa pois Tranebergistä hän saisi erotettua isäukkonsa ja vaimonsa toisistaan -
joka jollain tavalla pelotti Erik Ulfsparrea, joka oli lämpimissä väleissä tyttärensä kanssa - hän
päätti kirjoittaa testamentin, jonka mukaan hänen kuollessaan Traneberg menisi hänen tyttärelleen.
Sen mukaan minkä mahdollisuuden von Becker antoi appiukolleen, tulisi tämä testamentti, joka ei
kuitenkaan voinut ohittaa fideikomissikirjettä, palveli se kuitenkin hyvänä todisteena sen puolesta
että appiukko antoi hänen hyväntuulisesti asua Tranebergissä.
Neljäs luku on nimeltään kaksintaisteluhistoria. Erik Ulfsparre on kuollut ja perilliset etsivät
fideikomissikirjettä hänen papereistaan mutta löytävät ainoastaan testamentin. Hänen leskensä on
poissa tolaltaan ja poika Måns manailee von Beckeriä siitä, että hän olisi tuhonnut sen. Sen jälkeen
tulleessa kaksintaistelussa von Becker haavoittuu, jonka jälkeen Erik Ulfsparren leski kehottaa
Måns-poikaansa lähtemään Tranebergistä.
Viides luku kertoo ajasta kolmekymmentä vuotta sen jälkeen. Måns Ulfsparre on rakentanut
itselleen kodin Lidköpingiin,ja kerran sinne saapui kaksi daamia, joista toinen oli Johanna Gustava
Bratt. Poika Karl Svante tulee kotiin ulkomaan matkan jälkeen, keskinäinen mieltymys rakentuu
hänen ja Johanna Gustavan välille ja he vannovat uskollisuutta toisilleen koko elämän ajaksi.
Kuudennessa luvussa "Rakkaus ja laskelmointi" ohjeistaa Johanna Gustavan äiti, leskirouva Bratt,
syntyään Karlström, tytärtään olematta missään tilanteessa menemään avioon sellaisen köyhän
reppanan kanssa, mikä Svante Ulfsparre oli - hän oli mennyt silloin uudelleen ulkomaille - ja heti
paikalla menemään avioon kunnioitetun ja rikkaan laamanni Karl Johan von Beckerin kanssa, joka
oli majuri Johan von Beckerin ja Beata Ulfsparren poika ja Svante Ulfsparren serkku.
Luvussa seitsemän Rikottu lupaus, Svante Ulfsparre, joka tulee kotiin ja saa tietää
naimisiinmenosta, murtuu täysin ja ei voi uskoa morsiamensa uskottomuutta. Hänen isänsä esittää
hänelle, että isä kerran ollessaan vierailulla Tranebergissä, kun hänen siskonsa Beata makasi
lapsisängyssä ja laamanni ei ollut kotona, omakätisesti kohtasi ja otti käteensä fideikomissikirjeen,
joka hänellä oli edelleen. Ja isä ja poika päättivät yhdessä kostaa kaikki vääryydet.
Jotta he saisivat siihen tilaisuuden kertoo kahdeksas luku väärä sovinto, että Svante aikoo naida
serkkunsa Johanna Karolina von Beckerin, joka oli laamannin sisar. Hän osallistuu varsin
limaisessa olemuksessaan kuin ryöstöritari laamannin häihin vapauttaen näin Johanna Karolinan,
jonka suostumuksen avioliitolle saa heti, koska tämä on rakastunut häneen.
Yhdeksäs luku Vihdoin Tranebergissä on Svante avioitunut ja asuu Sutarebackenin tilalla
Tranebergissä ja ensimmäinen poika on syntynt vuonna 1810. Hän on sillä aikaa aika pettynyt
itseensä. Hänen isänsä päättää siksi matkustaa Tranebergiin, jotta saisi tehtyä jonkinlaisen
sopimuksen laamannin kanssa. Matkan päätarkoitus epäonnistuu mutta jonkinlainen sovinto tulee
kuitenkin voimaan.
Luku 10 Hiljainen kamppailu kertoo kuinka laamannin vaimo elää kärsien avioliitossaan. Svante on
ollut poissa mutta tulee kotiin vuonna 1812. Hän vierailee laamannin luona saadakseen ratkaisun,
on äärimmäisen vihainen ja kertoo, että hänellä on fideikomissikirje ja hän tulee vaatimaan
oikeuksiaan. Siinä hän kohtaa laamannin vaimon, joka kertoo hänelle ettei ole koskaan unohtanut
häntä, mutta rukoilee häntä, että tämä säästäisi hänen miehensä lapsiensa ja hänen takia. Sen lupasi
Svante tehdä, joka sen jälkeen uudelleen matkusti pois.
Luvun 11 nimi on Kapteeni Ulfsparren kotiinpaluu ja se käsittelee kauheita aikomuksia laamannin
ja hänen puutarhamestarinsa Walrotin välillä. Laamannin vaimo, joka on hyvä ja hellä nainen,
vierailee Sutarebackenissa, ja lupaa ottaa itselleen lapset, jotka odottivat siellä. Svante tulee sillä
aikaa yllättäen kotiin ja saman päivän iltana hän tuli kutsutuksi juhliin Tranebergiin seuraavana
päivänä.
Luvussa 12 Kauhea yö, kuvataan juhlaa suureksi ja loistavaksi. Svante joi illalla enemmän kuin
olisi kestänyt, ja laamanni neuvoi häntä menemään kotiinsa, minkä lisäksi hän pyysi tätä viemään
kirjeen paikkaan, jonka ohi tämä menisi kotimatkallaan. Kun Svante oli mennyt alas portaat, jotka
olivat noin 30 askelmaa pitkät, tuli Walrot hänen perässään, otti kiinni hänen oikeasta kädestään ja
iski veitsen hänen selkäänsä. Hän ei kuollut heti, ja vaikka Walrot yritti kuristaa häntä
äänettömäksi, päästi hän suustaan vain epätoivoisen huudon Johanna minun Johannani auta Jumala.
Sen jälkeen Walrot kantoi ruumiin ulos puutarhanportin, kaivoi puolen metrin syvyisen kuopan ja
hautasi uhrinsa jolla oli sininen univormun takki kiiltävillä napeilla ja veitsen. Paikan hän sitten
peitteli soralla.
Luvussa 13 kerrotaan, että Svanten poissa tolaltaan oleva vaimo päivä sen jälkeen kun mies oli
kadonnut, meni tapaamaan veljeään ja kysyi häneltä, mitä hän oli tehnyt miehelleen. Siihen hän sai
vastauksen, että et tule enää näkemään häntä, Johanna, olen lähettänyt hänet pois. Silloin hän
ymmärsi kaiken, mutta kielsi itsensä ja ei koskaan kertonut mitä oli tapahtunut. Niin päättyi
romaani epilogiin jonka nimi oli Laamanni Karl Johan von Beckerin kuolinsängyllä. Siinä
kerrotaan, että elämänsä loppuvaiheessa laamannia syytettiin Svante Ulfsparren kuolemasta ja
silloin hänen voimakas fysiikkansa sortui henkisen kivun alla, ja kun häntä ei viimeisen
sairastumisensa aikana ollut katsomassa muita kuin hänen vaimonsa, tunnusti hän tekonsa
flunssadeliriumin aikana.
Tarina ei kerro sitä, miten kirjoittaja sai tietonsa tapahtumista, joista tarina rakentuu. Tarina koostuu
sellaisista aineksista, joiden perusteella voisi kuvitella, että tarina olisi rakentunut kirjoittajan
mielikuvituksen kautta. Sen lehdessä olleen sijainnin myötä voisi myös kuvitella, ettei se olisi
perustunut historialliseen luotettavuuteen. Heti se laittaa epäilemään, ja suurin osa annetuista
tiedoista ovat vääriä. Esimerkiksi Erik Ulfsparren poika Måns oli isänsä kuoleman hetkellä matkalla
ulkomailla. Vuonna 1795 jolloin oli suurin piirtein se aika, jolloin Karl Svante Ulsparre ja Johanna
Gustava Bratt olisivat vannoneet toisilleen uskollisuutta koko elämiensä ajaksi, oli nainen
kahdeksan vuoden ikäinen. Tie Tranebergistä Sutarebackeniin ei vie sen paikan ohi jonne laamanni
pyysi Ulfsparrea viemään kirjeen, vaan se sijaitsee täysin eri suunnalla eri tien varressa. Huolimatta
siitä että tarina kärsii luotettavuuden puutteesta, se oli luultavammin toisten kirjoittajien lähteenä
tästä tapahtumasta kirjoitettaessa.
Legenda Ulfsparren murhasta esiteltiin uudestaan Ruotsin turistiyhdistyksen vuosikirjassa 1908,
jossa julkaistiin artikkeli Joitain muistorikkaita kartanoita Kållandsöllä. jonka oli kirjoittanut
kamarikirjuri Torsten Lundahl. Kun kirjoittaja siinä kuvaili Sankt Marian kappelia ja laamanni von
Beckerin hautakiveä kappeli hautuumaalla, jatkaa hän: Legenda kertoo kuinka haamu syvälle
päähän painettuun hattuun ja siniseen univormuun, jossa oli kiiltäviä nappeja, pukeutunut haamu oli
näyttäytynyt joka yö kello kahdentoista aikoihin seisten käsivarret hautakiveä vasten asetettuna ja
kasvo kämmeniin painettuna. Kuitenkin ihmiset olivat alkaneet etsiä luonnollisia syitä haamun
ilmenemiseen ja uskomus legenda totuudellisuuteen oli alkanut saamaan epäilyjä, mutta kuitenkin
eräässä vaiheessa uskomus haamun olemassaoloon oli alkanut kiinnostaa ihmisiä.
Ihmiset olivat löytäneet Tranebergin puutarhan portin vieressä olleesta sorakasasta ruumiin, jolla oli
veitsi luiden välissä. Uskomus väkivallanteon totuuteen ja luurangon löytyminen sopi hyvin yhteen
murhasta syntyneen legendan kanssa, joka olisi tapahtunut laamanni von Beckerin yllytyksestä, ja
jonka olisi tehnyt puutarhamestari Walrot Itäintian komppanian Karl Magnus Ulfsparren ollessa
siitä tietoinen. Murhan motiivin ajateltiin liittyvän Georg Johan Tauben laatiman fideikomissikirjeen yksityiskohtiin, joiden mukaan kartanon tulisi siirtyä polvesta polveen, aina
vanhimmalle pojalle siirtyen siihen asti jos hän pystyi pitämään huolta kartanosta ja ellei näin
käynyt olisi sen mentävä naisen linjaa pitkin. Sen ansiosta kun Georg Johan Tauben tytär Beata oli
avioitunut majuri Johan von Beckerin kanssa oli kartano tullut hänen haltuunsa. Mutta niin kauan
kuin fideikomissikirje oli olemassa ja Beatan vanhimpaa veljeä ei voitu mitenkään pitää
taitamattomana kartanon haltuun ottamiseen ja ellei Ulfsparren suvulla olisi ollut tiettyjä
vaikeuksia, olisivat he voineet vaatia oikeudellista tietä kartanoa itselleen.
Majuri oli pitänyt huolen siitä, että kirje pysyi hukassa ja sitten lukuisia vuosia sen jälkeen kapteeni
Måns Ulfsparresta tuli kartanon tavoittelija ja majurin pojan laamanni von Beckerin kilpailija -
heidän välillään oli katkeranlaatuinen vihollisasetelma. Tehdäkseen kilpailijan voimattomaksi oli
laamanni antanut murhauttaa Ulfsparren ja antanut hautauttaa hänet sorakasan alle. Siitä asti kun
uhri oli haudattu siunaamattomaan maahan, oli haamun retkiä murhaajansa haudalle alettu
havaitsemaan.
Kirjoittaja kertoo, että hän oli kuullut legendan kylässä asuvalta vanhalta mummolta, joka kertoi sen
todella uskottavasti ja hän oli nähnyt haamun menevän hautuumaalle laamannin haudalle jonka
jälkeen hän oli mennyt takaisin sorakasan luokse ja kadonnut.
Vuonna 1911 valmistui painosta kirja, jonka nimi oli Tuntemattoman maailmasta - Tarinoita
todellisuudesta, ja se oli varustettu motolla: Todellisuus on joskus enemmän romanttista kuin
runous ja se sisälsi kymmenen mystistä tarinaa noidista ja haamuista jne. ja niiden joukossa se
sisälsi hyvin tarkasti kuvaillun kertomuksen Ulfsparren tragediasta. Tämän kirjan kirjoittaja tohtori
Alfred Backman oli rouva Inez Wigertin veli, jonka tyttönimi oli Backman. Hän oli ollut
rykmentinlääkärinä Kalmarin rykmentissä, mutta oli elämänsä loppuvaiheessa sairas ja kuoli
vuoden 1920 tienoilla. Yksi hänen sedistään Johan Ludvig Backman, joka ei ollut aviossa, joka oli
opettaja joitain vuosia, vuokrasi Tranebergiä 1850-luvulla ja vuosina 1854-1862 oli Tranebergin
omistaja. 1800-luvun alussa toimi Otterstadin pastoraatissa, johon myös Traneberg kuului,
kirkkoherra Anders Backman, joka kuoli vuonna 1809 ja jolla oli poika Karl Petter, joka oli
syntynyt 1771, hänestä tuli majuri ja hän kuoli 1840. Nämä kaksi eivät kuitenkaan kuuluneet
samaan sukuun kuin rykmentinlääkäri Alfred Backman.
Tohtori Backmanin tiedot Ulfsparresta kantavat selviä merkkejä siitä, että ne olivat rakentuneet
sisarensa Inez Wigertin ja Edel Lindblomin kertomuksista, mutta koskevat myös sellaisia aiheita,
jotka vaikuttavat uusilta, ja jotka hän väittää itse hankkineensa. Kertomus, jonka otsikko on
Ulfsparren haamu on niistä tunnetuin.
1700-luvun alussa Tranebergiä, kuten monia muita tiloja, isännöi kenraalimajuri Taube, joka teki
kartanosta fideikomissin tyttärelleen ja hänen jälkeläisilleen. Tämä tytär Fredrika Taube saikin
kartanon haltuunsa mentyään avioon eversti Erik Ulfsparren kanssa, jonka kanssa hän sai useita
lapsia, joihin kuuluivat Måns-poika ja Beata-tytär. Kun Beata tuli täysi-ikäiseksi, meni hän silloin
naimisiin majuri Johan von Beckerin kanssa, ja sen jälkeen he kauan aikaa asuivat Tranebegissä.
Aikaa kului. Beatan vanhemmat kuolivat ja näin nousi esiin kysymys fideikomissista.
Fideikomissikirjeen mukaan kartanon olisi tullut mennä Beatan vanhemmalle veljelle Månsille,
joka kuitenkin jostain syystä hakeutui Itä-Intian kauppakomppaniaan ja oli näin ollen poissa, ja näin
majuri von Becker sai aiheen vaatia vaimoaan asettamaan kartano hänen nimeensä. Beata joka oli
nuorempana ollut kiltti ja hiljainen, oli aikuistuttuaan muuttunut laskelmoivaksi, ahneeksi,
dominoivaksi ja julmaksi naiseksi, joka oli päättänyt puolustaa millaisin keinoin hyvänsä
perintöään, kun se oli hänelle annettu ja rautaisella kädellä hän ohjasi ensin miestään ja sen jälkeen
poikaansa.
Estääkseen sen, että kartano olisi joutunut hänen veljensä haltuun, ohjeisti hän yksinkertaisesti
miestään tuhoamaan fideikomissikirjeen. Kun Måns Ulfsparre oli vielä kaukana ulkomailla, kuoli
Beatan mies ja hän yritti sen jälkeen pyrkiä vaikuttamaan poikaansa laamanni Karl von Beckeriin,
minkä seurauksena Måns palasi ja niin alkoi perheriita fideikomissista, jossa yhteydessä toimimine
antaa hyvän esimerkin Broxvikin suvusta. Antpatia jatkoi sitä myötä kun Beata vuorostaan kuoli ja
Måns Ulfsparre halusi epätoivoisesti haastaa laamanni fideikomissiasian käsittelyyn, jonka
olemassaolon hän myöhemmin halusi jostain syystä kieltää. Måns asui niihin aikoihin perheensä
kanssa Sutarebackenin maatilalla, josta tuli myöhemmin torppa Tranebergin alaisuuteen. Ja niihin
aikoihin tapahtui sellaista, että laamanni ilmoitti eräänä päivänä Ulfsparrelle haluavansa keskustella
tämän kanssa ja iltapäivällä hän lähtikin kohti Tranebergiä. Keskustelu oli kiivas ja äänekäs ja
Ulfsparre poistui kiukkuisena. Sinä päivänä hän kuitenkin jälkiä jättämättä katosi.
Tämä jälkiä jättämätön katoaminen selitetään eräässä legendassa nykypäivänä seuraavalla tavalla.
Aikojen kuluessa oli sukujen välinen vihanpito tullut voimakkaaksi. Äidiltään perityn asenteen ja
yleisen siitä nousseen ajatuksen jonka mukaan hän voisi menettää ison kartanonsa, vuoksi hän päätti
lopulta kaikin keinoin taistella asiansa puolesta ja hiljentää tuo kuvottava ja vihaamansa paikan
tavoittelija. Kun hän ei enää keksinyt muuta keinoa, ajatteli hän asettaa Ulfsparrelle ansan ja muka
kutsua hänet neuvottelemaan tilan tulevaisuudesta, mikä tietysti houkutti Ulfsparrea. Heidän välinen
keskustelunsa käytiin huoneessa, jota oli pitkän aikaa käytetty kartanon konttorina. Kun siinä ei
saatu aikaan minkäänlaista selvää yhteisymmärrystä, Ulfsparre, pettyneenä ja petettynä, poistui ja
meni talon läpi konttorin vieressä sijainneesta eteläisestä sisäänkäynnistä, kääntyi vasemmalle, meni
portaita alas läpi puutarhan kohti Sutarebackeniin vievää oikotietä. Portaiden edessä seisoi
laamannin työhön palkkaama puutarhamestari Walrot, joka ampui Ulfsparrea kohti niin tarkan
luodin, että yhtään äännähdystäkään ei kuultu kuolevan huulilta. Selittämätön katoaminen on
luonnollisesti herättänyt kysymyksiä lähiseudun ihmisissä, ja Måns Ulfsparren vaimo halusi tehdä
kaikkensa katoamisen selityksen löytämisen eteen ja tuli hänkin lopulta sellaiseen epäilykseen, että
olisiko laamanni voinut olla katoamisen syy. Mutta ruumis oli niin hyvin piilotettu, ettei tutkimus
edistynyt, ja vieläpä lisäksi kun voidaan havaita, että laamanni itse virkansa puolesta johti
tutkimuksia. Laamannia pelättiin monissa piireissä ja hän oli monien arvostama, iäkäs ja rikas.
Koska syyllistä ei tässä tapauksessa olisi voitu saada kiinni, unohtui tämä kysymyksiä herättänyt
tapaus vähitellen.
Tarinat kertovat, että kirjoittaja oli kirjoittanut ylös jotain, jonka hän oli kuullut sellaiselta ihmiseltä,
joka oli puutarhamestari Tranebergissä vuonna 1872. Sinä vuonna kirjoittajat oli käynyt siellä,
jolloin tilan isäntänä oli suurkauppias Rhedin joka asui Göteborgissa, ja tilaa hallitsi förvalttari
August Eriksson. Sillä paikalla, jolla legendan mukaan Måns Ulfsparre tuli murhatuksi oli suuri ja
ylitsekasvanut riisipuu, jonka alla Ulfsparren ruumis todennäköisesti retkotti, ja legenda kertoi että
se, joka meni liikuttelemaan sitä kuoli vuoden ja yhden päivän sisällä. Måns Ulfsparre oli alkanut
kummittelemaan ja hänet oli nähty laamanni von Beckerin haudan, joka sijaitsi Sankt Marian
kappelin hautausmaalla ja sorakasan päällä olevan riisipuun välillä. Kirjoittaja ja förvalttari
Eriksson kysyivät asiasta seudun säätyläisiltä ja saivat selville, että lähes kaikki olivat nähneet
haamun ja uskoivat siihen. Näiden joukossa oli eräs nainen, joka vietti useita vuosia nuoruudestaan
Tranebergissä ja hän oli kerran nähnyt kuinka myssypäinen pitkä mies, jolla oli kiiltäviä nappeja
palttoossaan oli kirkon hautausmaalla nojannut laamanni von Beckerin hautakiveä vasten ja oli
tullut sinne sorakasan luota. Eräällä kerralla hän oli ollut hautuumaalla ja oli mennyt ulos portista ja
hän näki kuinka haamu kulki myös portista, mutta toisin kuin hän oli kulkenut portista kirskuivat
saranat poikkeuksellisen lujaa, mutta kun haamu meni siitä, ei minkäänlaista ääntä kuultu. Monta
kertaa oli tämä nainen käydessään Tranebergissa katsonut yöllä ikkunasta ulos ja nähnyt haamun
kulkevan kappelin ja sorakasan väliä vaaleassa kesäyössä. Myös kirjoittaja ja Eriksson ovat eri
yhteyksissä nähneet haamun. Se meni portin läpi avaamatta sitä ja katosi sorakasan luona. Mitään
tarkempia piirteitä haamusta he eivät kuitenkaan olleet koskaan pystyneet merkitsemään ylös. Se
vaikutti toisaalta hyvin tarkasti erotettavalta miehen hahmolta mutta toisaalta myös epäselvältä ja
hailakalta ihmisen varjolta. Kirjoittaja ja Eriksson eivät näin ollen pystyneet sanomaan haamusta
muuta kuin että haamu oli huomattavan pitkän miehen profiili, jolla oli terävät piirteet, joka oli
pukeutunut univormulta näyttävään takkiin ja syvälle päähän painettuun pehmeään hattuun. Se
liikkui hitaasti ja päämäärätietoisesti. Muutamia kiiltäviä nappeja takissa tai joitakin muita
tarkempia piirteitä ei voitu havaita.
Eriksson, joka oli rohkea mies oli kuitenkin halunnut pistää lopun kummittelulle, ja sen takia
keskusteli kirjoittajan kanssa ja sen seurauksena lopulta sytytti vanhan riisipuun tuleen. Se paloi
monta päivää ja lopulta kun savu hälveni, nähtiin että sen alla oli syvä kuoppa ja kuivunut lähde,
joka oli täynnä vettä ja ulosteita. Riisipuun tuhkien joukosta löydettiin luita ja yksi niistä oli erittäin
suurelta vaikuttanut lantioluu. Koska muistettiin että Måns Ulfsparre oli poikkeuksellisen kookas
mies, alkoivat jäännökset puun alla vaikuttaa hänelle kuuluvilta ja siten tarina haamun kulkemisesta
alettiin liittää nyt todisteen vahvuiselta näyttävään Ulfsparren väkivaltaiseen kuolemaan. Eriksson
ja kirjoittaja kokosivat varovasti kaikki luut puun alta ja asettivat ne laatikkoon ja hautasivat
kirkkomaahan mahdollisimman suuren etäisyyden päähän laamannin haudasta. Tämän teon jälkeen
Måns Ulfsparre ei enää kummitellut, mutta kun ei ollut kulunut vielä vuottakaan siitä, niin Eriksson
sairastui keuhkotulehdukseen, joka teki hänet liikuntakyvyttömäksi koko lopun elämänsä ajaksi.
Vuonna 1922 tuli painosta uusi pitkä kertomus, joka käsitteli Tranebergin mysteeriä. Se sisältyi
aikakauslehti Valkoisten hallojen joulunumeroon vuodelta 1922 otsikolla Traneberg ja sen asukkaat
ja sen kirjoittaja oli toimittaja Gustav Lindberg. Siinä kirjoittaja kertoo - tarinoihin ja painettuihin
merkintöihin perustuen, että hänen kertomansa on tarinoiden ja todellisuuden raja-alueella.
Ulfsparren tragediasta kerrotaan seuraavilla pääkohdallisilla aiheilla: Laamanni Karl von Becker oli
piinaavan tarkka ja samanaikaisesti kova ja sydämetön mies. Hän oli tarkka siitä, miksi häntä
kutsuttiin ja mitä hänelle katsottiin kuuluvan, ja tuohon kuului olennaisella tavalla Tranebergin
tilukset. Hänen lankonsa kapteeni Karl Svante Ulfsparre, jolla oli oikeus ainakin joihinkin
Tranebergin tilan maihin, isänsä majuri Johan von Beckerin ajalta peräisin olevalla sopimuksella,
mutta joka huomasi laamannin olevan sitkeä vaatimuksissaan tilan maista, ja hän lopulta tuli
maattomaksi laamannin aikaansaamalla päätöksellä. Tämä maattomaksi tekeminen ei ollut
kuitenkaan estänyt Ulfsparrea vierailemasta Tranebergissä silloin kun oli lomalla Itäintian
komppaniasta ja sen lisäksi hänellä oli kaksi poikaa, jotka olivat syntyneet 1810 ja 1812. Hän oli
esimerkiksi tullut käymään vuonna 1812 ja silloin laamanni oli lähettänyt puutarhurinsa Vallrothin
kutsullaan Tranebergiin. Ulfsparre ja von Becker olivat keskustelleet kauan keskenään ja olivat
myöhään illlalla pimeydessä kulkeneet puiston ja puutarhan läpi kohti kirkkoa. Tältä promenadilta
tuli takaisin vain laamanni. Ulfsparre oli ja säilyi poissa, hän oli nyt käytännössä maaton.
Vallroth oli sittemmin tullut hyvin tehokkaaksi ja suosituksi ja hän sai laamannilta oman maatilan
koko elinikänsä ajaksi. Ulfsparre ei ollut lähtenyt kauaksi ja hänen haamunsa tekikin öisin jatkuvia visiittejä laamannin luokse häiriten hänen elämäänsä ja untaan. Laamanni ei lopulta viitsinut näyttää
itseään ihmisten keskellä ja hänen kokemansa suru ja tuska kehittyi pitkälle. Laamannin kuoleman
jälkeen haamu muutti öisiä visiittejään siten, että se ilmestyi kahdentoista aikaan yöllä laamannin
haudalle päällään syvälle päähän painettu hattu ja sininen itäintian komppanian univormua
muistuttanut takki, jossa oli kiiltäviä nappeja.
Tietysti Ulfsparren katoaminen oli herättänyt suurta huomiota ja monia erilaisia juoruja tuli kiertoon
ihmisten välille. Epäluulot olivat suunnattuja sekä laamannia että puutarhamestaria kohtaan, mutta
kuitenkin laamannin työteliäisyys ja vakavuus vähensivät epäilyksiä hänen kohdallaan ja lisänneet
uskomusta, että Ulfsparre olisi maattomaksi tulemisensa jälkeen kadonnut omille teilleen. Mutta oli
selvää, että sisimmässään laamanni oli huolestunut. Jopa hänen vaimonsa Johanna Gustava Bratt
joutui elämään tuskaisena. Jo laamannin elinaikana hän oli joutunut kuulemaan huhuja siitä, että
hänen miehensä olisi murhaaja ja sai kokea tämän kiivaan luonteen, mutta samalla tuotti tuskaa ja
ahdistusta tämän mieleen.
Myöhemmin Ulfsparren vaimo Johanna Karolina von Becker, joka kuoli kolme vuotta laamannin
jälkeen, oli alkanut kummitella Tranebergissä, ja etenkin ullakolla, missä hän vaikutti etsivän jotain.
Toimeliaan palvelustytön toimesta oli ullakolta löydetty pienen lapsen luuranko. Se haudattiin
nopeasti kirkkomaahan minkä jälkeen Tranebergin tilalla tuli tyyntä ja hiljaista.
Sittemmin kun monta vuosikymmentä kului sen päivän jälkeen kun Ulfsparre katosi ja kun
kertomukset hänen murhastaan miltei painuivat unohduksiin, yhtenä päivänä kasa mädäntynyttä
puuainesta valui pellolle. Kun tuon kasan pohjalle tultiin, löytyi sieltä kuoppa ja kuopasta
täysikasvuisen miehen luuranko, jonka kylkiluiden välissä törötti veitsi tai tikari. Luuranko oli
suurella varmuudella Ulfsparren, joka oli tullut murhatuksi laamanni von Beckerin ja puutarhuri
Vallrothin toimesta. Se haudattiin siunattuun maahan, minkä jälkeen Ulfsparren haamu oli
lopettanut öiset vierailunsa murhaajansa haudalle.
Lisääntymällä, kuten tässä on jo kerrottu, aiheesta kertovat painetut tarinat ovat mielestäni olleet
osoittamassa tämän Tranebergin mysteerin ympärille kehittynyttä legendaa. On mielenkiintoista
seurata tämän legendan kehittymistä tuon pienen ja vähämerkityksisen vuonna 1875 julkaistun
lehtijutun ja 22 vuotta myöhemmin Inez Wigertin kirjoittaman tarinan kautta. Kun vertaa sitä
aikaisempaan lehtijuttuun, voi huomata, että mielikuvitus ei siinä ollut niin suuressa roolissa. Hän
kuvailee ristiriitaisesti itsensä kanssa sitä kuinka hän muka livahti läpi puutarhan portista, muttei
enää takaisin tullessa päässyt sen läpi, koska portti oli lukossa. Ja vielä selkeästi, vaikka hän kertoo
tarkasti seuranneensa ohi mennyttä haamua, ei kuitenkaan pystynyt kuvailemaan sen olemusta.
Suurelta osin hänen tarinansa on kummitusjuttu, joka on kirjoitettu huomioiden lehden
lukijakunnan, joka suurelta osin oli eniten kiinnostunut juuri tämänkaltaisista kummitusjutuista. Ja
hänen faktoina kertomilleen asioille ei suuremmin voida antaa painoarvoa, koska ne kertovat asiat
eri tavalla kuin miten ne olivat kerrotut aikaisemmassa Lidköpingin lehden alkuperäisessä asiasta
kertoneessa ilmoituksessa. Edel Lindblomin kirjoitus on suurissa määrin Inez Wigertin faktoina
kertomien asioiden toistoa ja täysin romaanimaisen kertomuksen sisään aseteltu. Tohtori
Backmanin kertomus sisältää osia molemmista, mutta hän on myös lisännyt uutta siihen, vaikkakin
faktojen kohdalla hän on osin hakoteillä, kuten esimerkiksi hän on kuvaillut Erik Ulfsparren pojan
Månsin, joka oli laamanni von Beckerin eno, murhaa, jonka olisi muka pitänyt tapahtua hänen
poikansa Karl Svanten, joka oli laamannin lanko, murhan sijasta. Ja niin hän antaa myös olettaa,
että laamannin äiti Beata Ulfsparre miehensä majuri von Beckerin kuoleman jälkeen olisi hallinnut
ja ohjannut laamannia, missä hän jättää huomiotta sen faktan, että hän kuoli jo vuonna 1804, jolloin
laamanni von Becker ei vielä ollut muuttanut Tranebergiin, ja itse asiassa hänen miehensäkin eli
häntä pidempään ja meni vielä uudestaan avioon ennen kuin kuoli vuonna 1813.
Vaimo josta tohtori Backman puhuu on ilman suurempia epäilyksiä hänen oma sisarensa Inez
Wigert ja kaikesta päätellen hän tietää paljon sellaisesta, mitä hänen sisarensa ei ole kertonut.
Riisipuun polttaminen ja muutamien luiden löytyminen, jotka sen jälkeen salaisesti haudattiin, on
uutta tietoa ja erilaista kuin luurangon löytyminen vuonna 1875, sen olisi tullut tapahtua vuonna
1872. Missä määrässä hänen kertomuksensa on puhdasta runoutta tai vain eri tapahtumien
sekasotkua voi rauhassa arvailla.
Kuullakseni omin korvin tietoja tästä legendasta, kävin kesällä 1928 Tranebergissä ja etsin käsiini
vanhoja ihmisiä, joita haastattelin. Ensimmäinen kohteeni oli kirkon suntio Johan Magnusson, joka
oli myös aiemmin ollut mylläri lähellä kartanoa sijainneessa tuulimyllyssä. Hän, joka oli 60-vuotias,
kertoi tulleensa alueelle hieman sen jälkeen kun Ulfsparren luuranko oli löydetty ja hän näytti
minulle sen paikan, jossa luut oli löydetty. Löytö oli tapahtunut sen aikana kun maaperää oli tutkittu
sen mineraalipitoisuuksista. Silloin oli löydetty vain pääkallo ja muita erinäisiä osia. Kallon vierellä
oli ollut veitsi, joka oli terävöitetty kuten tikari ja tikarin varressa oli hopeisia kohoumia. Löydetyt
luunpalat oli kerätty laatikkoon, joka oli viety säilytettäväksi kappelin vestibuuliin, jossa ne olivat
kauan aikaa, kunnes sen aikaisen kirkkoherran August Runqvistin aikana ne laitettiin toisen
henkilön avattuun hautaan, joka sijaitsi kahden puun vierellä kappelin sisäänkäyntiä vastapäätä.
Paikalla josta luut olivat löytyneet ja jossa kasvoi riisipuu, se oli myöhemmin myyty paikalla
asuneelta maanviljelijä Axel Anderssonilta muille tilallisille, jotka käyttivät sitä risbränsle.
Lisäksi Magnusson kertoi, että hän oli monta kertaa kuullut puhuttavan Ulfsparresta, joka liikkui ja
kummitteli, mutta hän itse ei ollut koskaan nähnyt tätä ja etenkään ei enää sen jälkeen, kun hänen
jäännöksensä oli nostettu ylös maasta. Siitä oliko Ulfsparren tarina tullut esiin löydön hetkellä vai
vasta sen jälkeen, hän ei voinut antaa minkäänlaista kommenttia. Hän oli samalla aikaa kuullut
kerrottavan monia tarinoita eri ihmisistä, jotka olivat tulleet murhatuiksi Tranebergissä. Kerrankin
oli löydetty lapsen ruumis, jonka lapsen laamanni oli kuuleman mukaan saanut lastenhoitajan
kanssa ja toisen kerran löytyi täysikasvuisen miehen luuranko, ja tuolla miehellä, joka oli kartanon
palkollisia, uskottiin olleen jossain vaiheessa rakkaussuhde von Beckerin tyttären kanssa. Se
riisipuu josta tohtori Backman kertoo, oli ollut aivan toinen puu, kuin se, minkä alla Ulfsparren
ruumis makasi. Backmanin riisipuu oli sijainnut sisällä puutarhaa ja lähellä kartanon päärakennusta.
Backman ja tilanhoitaja Eriksson olivat sytyttäneet sen tuleen ja sen jälkeen se paloi useiden päivien
ajan ja kun tuli oli sammunut, oltiin havaittu että sen alla oli ollut lähde, minkä pohjalta löydettiin
ihmisen jäänteet, joita ei kuitenkaan koskaan tunnistettu jonkun tietyn ihmisen jäänteiksi.
Magnusson tiesi kuitenkin, että samalta paikalta, jossa Ulfsparren jäänteet löydettiin, löydettiin
muutaman vuoden päästä taas toisen ihmisen luuranko.
Magnussonin äiti, 90-vuotias vuoteenoma nainen, kertoo, että hän nuoruudessaan meni toisen
nuoren naisen kanssa Tranebergin puutarhaan ja siellä he kuulivat kolmannen henkilön askeleita,
vaikka eivät nähneet ketään, ja siellä kohtaamansa puutarhuri sanoi, että oli nähnyt pitkän miehen
kävelevän läpi puutarhan, mutta siitäkään huolimatta ketään ei nähty, vaikka kaikki puutarhan portit
oli kiinni lukittuina. Mummeli ei itse ollut koskaan nähnyt Ulfsparren haamua, mutta rouva Inez
Wigert oli kertonut nähneensä tämän. Että se alkoi kummittelemaan riisipuun luona, jossa luuranko
oli löytynyt, siitä oli mummo kuullut, mutta ei myöntänyt sitä, että puhe Ulfsparren haamusta olisi
alkanut ennen luurangon löytymistä. Että tohtori Backman ja toinen henkilö olivat polttaneet
riisipuun, missä kummitteli, ei mummolla ollut tarkempaa muistikuvaa.
Molemmat Magnusson ja hänen äitinsä pystyivät vahvistamaan sen kertomuksen, että Ulfsparre ja
laamannitar olivat olleet rakastavaisia, ja Ulfsparre meni avioon laamannin sisaren kanssa vain sen
takia, koska hän halusi kostaa laamannille. Tästä avioliitosta tuli kuitenkin ajan myötä varsin
onnellinen, samalla aikaa kun laamannin avioliitto ei ollut suurelta osaltaan onnellinen. Laamannin
kuolema ei ollut helppo, aivan kuin hänen osansa olisivat syöneet häntä ja lopulta hänen luokseen ei
laskettu muita kuin laamannitar. Laamannitar koki elämänsä viimeisissä vaiheissa suuria
talousongelmia, jopa siinä mitassa, että hänen tuli ottaa vastaan kunnan tarjoamaa köyhäinapua.
Sen jälkeen päätin haastatella metsän laidassa noin kilometrin päässä kappelia asuvaa suutari Karl
Fredrik Wallrothia, joka kertoi olevansa laamanni von Beckerin aikaisen puutarhamestari
Wallrothin lapsenlapsi. Tämä 70-vuotias mies mainitsi heti alkuun, että hänen isoisänsä, vaikka niin
kerrotaankin monissa yhteyksissä, ei ollut etunimeltään Jan, vaan hänen nimensä oli Andreas.
Hänellä oli veli, jonka nimi oli Jan. Kysyttyäni mieheltä Ulfsparren suvun tragediasta, sanoi suutari
Wallroth ettei usko, vaikkei olekaan siitä varma, että laamanni olisi murhannut tai murhauttanut
Ulfsparren.
Wallrothin isä saattoi joskus kertoa, etenkin silloin kun oli raskaassa humalatilassa, murhasta siten
kuin hän oli kuullut siitä isältään. Se oli mennyt niin, että kun Ulfsparre oli ollut neuvottelemassa
laamannin kanssa Tranebergissä puolilta päivin pitkälle iltaan asti, ja kun hän oli lähtenyt sieltä, oli
laamanni tullut hänen perässään ja iskenyt veitsen hänen vartaloonsa. Sen jälkeen hän oli sanonut
puutarhamestari Wallrothille, että hänen tuli haudata ruumis piiloon, jonka hän oli myös tehnyt.
Päivä sen jälkeen oli Ulfsparren vaimo tullut laamannin luokse vaatimaan selvitystä siitä, minne
hänen miehensä oli joutunut ja kun hän sai kuulla tulleensa miehensä kanssa maattomaksi
julistetuksi (laamannin toimesta) lopetti hän tekemisissä olon laamannin kanssa, joka oli myös
hänen veljensä.
Syynä murhaan uskoi suutari olleen se, että Ulfsparren lapset olisivat olleet oikeutettuja tulemaan
Tranebergin haltijoiksi, mutta laamanni von Becker oli tuhonnut fideikomissikirjeen. Suutari ei
tiennyt mitään siitä väitteestä, että Ulfsparre ja laamannitar olisivat olleet nuoruudessaan
rakastavaisia. Laamanni oli ollut "pelottava mies": suutari Wallrothin isä kutsui häntä nimellä
"kirottu ihmisten murhaaja", kun hän puhui laamannista. Wallroth oli itse ollut kerran paikalla, kun
pihassa tehtiin kaivaustöitä portaiden uudistamiseksi, ja samalla löydettiin ihmisen luita ja pääkallo.
Sen aikainen Tranebergin isäntä, jonka nimi oli Axel Andersson, oli kutsuttu paikalle, mutta hän ei
vaivannut asialla mieltään suuremmin vaan sanoi luiden kuuluneen todennäköisesti koiralle.
Wallroth oli kuitenkin sillä aikaa alkanut ajattelemaan, että ne kuuluivat todennäköisesti ihmiselle.
Tohtori Alfred Backmanista suutari Wallrothilla ei ollut tietämystä. Mutta eräänä aikana
Tranebergissä oli ollut toinenkin Backman. Hän oli tilanhoitaja sen aikaisen tilan omistajan paroni
Bonden aikana, ja oli myöhemmin paronin kuoltua onnistunut saamaan tilan haltijuuden itselleen.
Suutari Wallrothin kertoman mukaan oli hänen sukunsa varsin maineikasta alkuperää ja oli tullut
Ruotsiin Saksasta Wallrothin isoisän isän toimesta, joka oli hyvin menestynyt sotilas. Myös hänen
vaimonsa oli tullut korkeasta alkuperästä. Suku oli levinnyt myös Värmlantiin, josta yksi suvun
jäsen oli asettautunut Kristinehamniin, jossa elää vieläkin suvun jäseniä.
Kuten aikaisemmin on sanottu, ovat vuonna 1875 löytyneet luut olleet säilytyksessä Sankt Marian
kappelin vestibuulissa. Tämän kertomuksen on vahventanut entinen kirkkoherra Andreas Karlen,
joka löydön hetkellä oli kappalainen Otterstadin seurakunnassa ja sen jälkeen pitkän aikaa
kirkkoherra samaisessa paikassa. Syksyllä 1928 etsin häntä käsiini tukholmalaisesta sairaalasta,
jossa hän eli viimeiset elinvuotensa ennen kuolemaa muutamaa vuotta kohtaamisen jälkeen. Hän
kertoi minulle, että hän muistaa hyvin kyseisen laatikon, jossa luut olivat ja kertoi siinä olleen myös
jonkinlainen veitsi tai tikari. Kun tulin noin vuosi sen jälkeen tapaamaan häntä veitsi mukanani, ei
hän kyennyt tunnistamaan sitä samaksi veitseksi.
Keväällä 1934 tein uuden visiitin Kållandsölle ja sain samalla mahdollisuuden keskustella
Tranebergin mysteeristä joidenkin vanhempien henkilöiden kanssa, joita en ollut tavannut
aiemmalla vierailulla. Ensimmäinen jota haastattelin oli suntio Johan Olsson Kling ja leskirouva
Emma Klasson os. Olsson, jotka asuivat vanhustentalossa Otterstadin kirkon luona.
Kling kertoi, että hän, joka oli syntynyt Tranebergissä vuonna 1860, oli todistamassa sitä kun
vuonna 1875 ihmisen jäänteet kaivettiin ylös. Ihmiset ottivat maanteitä varten soraa sorakasasta,
joka sijaitsi suoraan Tranebergin puutarhan ulkopuolella. Sen vuoksi ihmisten täytyi kamppailla
vanhan riisipuun kanssa, joka sijaitsi sorakasan keskellä. Tämä riisipuu vietiin pois, mutta se ei
palanut. Kun sittemmin kaivettiin pieni rako sorakasaan, löytyi sieltä ihmisen luu. Se oli pitkä
reisiluu. Kaivaus tapahtui jonkin aikaa sen jälkeen. Siinä löydettiin ihmisen kallo ja sen vieressä
veitsi. Nappeja ei löydetty. Kling ei ollut koskaan kuullut kenenkään puhuvan Ulfsparren haamusta.
Ja samoiten hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavan riisipuusta, joka poltettiin. Kertomuksia
Wallrothin suvusta hän ei myöskään muistanut.
Muun kaltaisia mystisiä tapahtumia, jotka liittyivät Tranebergiin, Kling kuitenkin muisti.
Esimerkiksi hän oli kuullut vanhemmiltaan tarinan, jonka hän aina oli ottanut todesta. Kirkkoherra
Runqvist oli eräänä päivänä ollut juhlissa Tranebergissä. Matkalla kotiin takapyörä niistä vaunuista
joilla hän matkusti, lähti irti ja kun renki joka kuljetti häntä, aikoi ruveta korjaamaan vahinkoa,
sanoi Runqvist "aja vain". Silloin haamu tarttui häntä olkapäästä, missä irronnut pyörä oli ollut ja
piti kärryjä ylhäällä kunnes tultiin pappilaan.
Äiti Emma kertoi: Hän joka oli syntynyt vuonna 1858, muistaa että laatikko, jossa luuranko oli, oli
pitkään kappelin vaakunahuoneessa, mutta vuonna 1876 se otettiin sieltä ja haudattiin hautaan, joka
oli tarkoitettu hänen silloin kuolleelle isänäidilleen. Sitten kun hänet oli haudattu, antoi kirkkoherra
Runqvist myös laatikon haudattavaksi hautaan, heitti kolme kourallista multaa sen päälle ja puhui
siunauksen: "Maasta olet sinä tullut jne.". Mutta hän ei maininnut nimeä maahan siunauksessa.
Emma joka oli silloin 17-vuotias, oli nähnyt laatikon, jossa luuranko oli. Kallossa ei ollut hiuksia,
mutta ei myöskään merkkiä veitsenpistosta.
Äiti Emma ei ollut koskaan nähnyt Ulfsparren kummittelevan ja ei niinä aikoina kun luuranko
löydettiin ollut kuullut puhuttavankaan mistään kummitteluista. Mutta myöhemmin hän oli kuullut
paljon puhuttavan siitä, kuinka Ulfsparre tuli murhatuksi. Se oli tiettävästi tapahtunut sen jälkeen
kun hän oli ollut juhlissa Tranebergissa ja jonne hän vei hedelmiä, minkä takia juhlat olivat
luultavasti olleet kesän lopussa tai syksyllä. Henkilö, joka teki murhan laamanni von Beckerin
puolesta, ei ollut puutarhamestari Wallroth, vaan hänen tuolloin alaikäinen ja uskottavasti
neljätoistavuotias poikansa Johannes. Murhan motiivi oli ollut se, että laamanni halusi saada
itselleen ne Tranebergin osat, jotka olisivat muuten kuuluneet hänen siskolleen: että olisi ollut joku
läheisempi side laamannittaren ja Ulfsparren välillä, siitä Emma ei ollut koskaan kuullut
puhuttavan. Ulfsparren vaimo, joka ei ollut juhlissa, tuli päivä niiden jälkeen Tranebergiin ja vaati
tietoa siitä, missä miehensä oli ja sai laamannilta vastauksen: "Häntä et saa enää nähdä." Isänsä
äidiltä Emma oli kuullut, että laamanni vanhoilla päivillään oli tullut varsin katuvaiseksi ja oli
joissakin yhteyksissä sanonut, että hän koki, ettei hän ollut riittävän arvokas kirkkomaahan
haudattavaksi, ilman että joku toinen haudattaisiin hänen päälleen. Jossakin yhteydessä oli
Tranebergissa ollut riisipuu poltettu, mutta se oli sijainnut aivan toisella paikalla kuin mistä
luuranko oli löydetty. Hän oli lapsuudessaan kuullut, että kun Tranebergin päärakennuksen ylintä
kerrosta oli korjattu, oli sieltä samalla löydetty lapsen luuranko.
Vanhainkodista menin lähellä sitä sijaitsevaan Magnusbergiin, jossa tapasin tilan haltijan neiti
Olssonin. Hän joka oli syntynyt Magnusbergissä 1860-luvun lopussa, oli äidiltään, joka kuoli
vuonna 1894, kuullut paljon puhuttavan Ulfsparren kummittelusta ja uskoo, että se alkoi jo ennen
sitä kun luuranko löydettiin. Kertomus kolme päivää palaneesta riisipuusta on hänelle tuntematon:
mutta tilanhoitaja Eriksson, joka oli ollut järjestämässä riisipuun poisviemistä sorakasan päältä, siltä
paikalta, josta luuranko löytyi, oli kuollut jokin aika sen jälkeen, tiettävästi keuhkotautiin. Neiti
Olsson ei ollut kuullut mitään sellaisesta, että Traneberg olisi joskus ollut fideikomissi.
Kadonneesta Ulfsparresta, joka oli ollut pitkä mies, on sanottu, että hän olisi ollut suuri
tuhlaajapoika, joka aivan yllättäen lähti kodistaan ja oli poissa pitkiä aikoja ilman että muut olisivat
tienneet missä hän oli; hän ryyppäsi. Laamanni von Beckeristä hän ei koskaan ollut kuullut mitään
hyvää ja oli kuullut vain, että kaikki pelkäsivät häntä. Mutta laamannitar oli ollut harvinaislaatuinen
ihminen, josta kaikki pitivät. Hän oli sen jälkeen kun leskeytyi muuttanut Tranebergista
Vänsjööhön. Wallroth suvun jäsenet olivat kaikki olleet vähäpätöisiä ja vaatimattomia.
Viimeiseksi etsin saamani neuvon perusteella käsiini henkilön, joka voisi sanoa jotain suoria tietoja
olosuhteista Ulfsparren kodissa. Hän oli Johan Andersson, joka oli kirkkoneuvoston jäsen ja asui
Värnamossa, joka oli Tranebergiä pienempi tila lähellä Sankt Marian kappelia. Hän kertoi että
hänen lapsuudessaan Värnamossa oli ollut vanha nainen piikana, jonka nimi oli Målar-Johanna, ja
joka oli nuoruudessaan ollut Ulfsparreilla Sutarebackenissa piikana. Ulfsparret eivät lapsineen
asuneet varsinaisessa Sutarebackenissa; löytyy kolme paikkaa tällä nimellä, mutta edes yksi näistä,
joka on 1/8 manttaalin kokoinen, ei yllä siihen, että sitä voitaisiin nimittää kartanoksi: se ei ollut se
Sutarebacken, jossa Ulfsparret asuivat, vaan se paikka oli pieni mökki lähellä Sutarebackenia.
Mökkiä kutsuttiin keittiöksi, ja se koostui pelkästään yhdestä huoneesta, jonka yhdessä nurkassa oli
uuni ja ovi ja kaksi ikkunaa samalla puolella. Ulfsparren sanottiin joutuneen maattomaksi ja pelkäsi
niin paljon velkojia ettei viettänyt aikaansa kotona. Mutta eräänä päivänä, kun hän oli tullut
takaisin kotiin, halusi hän yllättää vaimonsa ja meni karviaispensaaseen piiloon, jonne hänen
vaimonsa toi ruokaa. Illalla hän meni mökkiin ja pysyi siellä. Jokunen aika sen jälkeen aamulla
kahdeksan aikaan sanoi hän, että nyt hän ei kestä enää, vaan hänen piti mennä laamannin luokse
selvittämään asiat. Niin hän meni ja ei tullut enää koskaan takaisin. Ja se oli Målar-Johannan
kertomus ja kun hän jostain yhteydestä kuuli, että Ulfsparre olisi samana iltana ollut kutsuttu juhliin
laamannin luokse, nauroi hän vain tuollaiselle ohjatulle tarinalle.
Johan Andersson muistaa hyvin sen tapahtuman, kun luuranko löydettiin sorakasasta. Hän oli
silloin viisitoista vuotta vanha. Kaivausten aikana oli löydetty joitain ihmisen luita, ja Johan
Andersson muutaman samanikäisen pojan kanssa meni paikalle katsomaan. Luurangon lisäksi he
näkivät ihmisen pääkallon kuopassa. Pääkallon vieressä oli veitsi, jossa oli kaiverrettuna
alkukirjaimet, jotka muistuttivat laamanni von Beckerin nimeä. Sitten paikalle tuli nimismies, joka
piti kuulustelut. Luun kappaleet, kuten pitkä reisiluu, laitettiin laatikkoon ja myöhemmin se
säilöttiin Sankt Marian kappelin eteiseen.
Johan Andersson ei tiennyt siitä mitään ja ei ollut koskaan kuullut puhuttavan että Ulfsparre olisi
ollut pitkä mies. Eikä hän ollut myöskään kuullut semmoisesta, että kirkkoherra Rythen olisi
Tranebergissa vierailunsa jälkeen kohdannut mitään omituista. Ulfsparren haamu oli alkanut
kummittelemaan Anderssonin mukaan vasta sitten, kun hänen luunsa oli löydetty.
Laamanni von Beckeristä oli Johan Andersson kuullut sanottavan, että hän oli kova mies.
Laamannitar oli kuitenkin ollut sitä vastoin hyvä ihminen. Esimerkiksi katovuoden 1838 aikana hän
oli keittänyt köyhille kulkulaisille soppaa.
Näissä moniosaisissa ja toisistaan poikkeavissa tarinoissa voi olla objektiivisen tiedon jyvä, mutta
sitäkin tulisi etsiä ilman sitä, että pidettäisiin totena tarinoita jotka ovat värittyneitä ihmisten
mielikuvituksesta. Taikauskoisuus on Kållandsöllä ollut tavallista ja saarea on pidetty haamujen ja
tonttujen mellerryskenttänä. Esimerkiksi erään tilanhoitajan haamun väitettiin liikuskelleen
maaherra Klas Julius EKebladin vaimon luona Stolassa Kållandsön eteläpuolella. Ja koska
Kållandsö sijaitsi kaukana kaikista pääasiallisista liikkumayhteyksistä, oli se taikauskon
kehittymiselle hyvä maaperä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti