Tosi ja taru – yksilö ja yhteisö tasapainopyrkimyksessä

Dichtung und Wahrheit oli Johann Wolfgang von Goethen muistelmateoksen alkuperäinen saksankielinen nimi, joka kääntyi suomeksi myöhemmin nimellä Tarua ja totta. Yksilö tarkoittaa alkuperäisintä ihmisen olemassaolon muotoa. Yhteisö tarkoittaa sitä kokoelmaa, kun monta yksilöä kokoontuu yhteen jonkin faktuaalisperäisen pyrkimyksen takia. Tosi tarkoittaa jotain mikä voidaan varmentaa sillä, kun sitä vertaillaan todellisuuden piirteisiin. Taru taas on enemmänkin jonkinlaista kehiteltyä tarinaa siitä, miten jokin asia on haluttu esittää. Voidaan esimerkiksi sanoa, että suurin osa kaunokirjallisuudesta on tarua, sillä se on kehiteltyä, eikä läheskään aina perustu todellisuuteen. Ihmisellä on siis Goethenkin mukaisesti taito esittää asioita, jotka eivät ole tosia, vaan ne perustuvat taruihin eli muunneltuun todellisuuteen. Voidaan siis sanoa, että ihmiset kehittelevät joskus taruun perustuvaa todellisuutta ja siitä voi tulla myös toden eri todellisuuden osa. Miten sitten yksilö ja yhteisö suhtautuvat toteen ja taruun. Monet ihmiset kertovat tarinoita silloin, kun on tarve kertoa omista ominaisuuksistaan tai historiastaan. Miten yksilö ja yhteisö voisivat toimia silloin, kun ne tahtovat päästä tasapainoon? Miksi yleensäkin tulisi tavoitella tasapainoa yksilön ja yhteisön välillä. Nykypäivänä kaikkien ihmisten täytyy osallistua yhteisöelämään, vaikka monesti nykyään töitä voi tehdä kotoa käsin näkemättä ollenkaan esimerkiksi työkavereitaan. Myöskin henkiset yhteisöt ovat yhteisöjä, joissa yksilön täytyy jossain määrin mukautua yhteisön sääntöihin. Miten yksilö sitten mukautuu yhteisöön ja miten hänen tulisi siihen suhtautua. Mielestäni on niin, että yhteisöt kehittävät samalla tavalla taruihin pohjautuvia todellisuuskäsityksiä, aivan kuten yksilötkin sitä tekevät. Kuitenkin tulisi olla tarkkana niiden vaarojen kannalta, jotka liittyvät yhteisöjen perustamiseen ja niiden ylläpitämiseen, on siis selvää, että esimerkiksi kuvitelmat ihmisten suurista eroista toisiinsa nähden ovat pääasiassa kuviteltuja eli siis tarua. On selvää, ettei nykyaikainen yhteiskunta ja sen sisältämät yhteisöt toimi niin tasa-arvoisesti ja oikeudenmukaisesti yksilöihin nähden, että niiden antamaa todellisuuskäsitystä voitaisiin nimittää pelkästään ja erityisesti todeksi. On siis selvää, että lopullinen käsitys siitä, mikä on totta, perustuu yksilölliseen päättelyyn ja järjenkäyttöön, mitä vasten yhteisössä tapahtuva toiminta voi hyvinkin rikkoa. Olisiko siis mahdollista kehittää sellaisia yhteisöjä, joiden toiminta ei perustuisi taruihin. Eli esimerkiksi sellainen kuvitteleminen, jossa ajatellaan että esimerkiksi jonkin yrityksen johto olisi täysin ylivoimainen ominaisuuksiltaan muihin työntekijöihin nähden, on valheellista ja se lopulta, vaikka siinä olisi jonkinlaisia faktuaalisia viitteellisyyksiä, perustuu taruun, koska etenkin joillakin ihmisillä on korostunut tarve ihailla ja samanaikaisesti vihata joitakin sellaisia tahoja, jotka voivat toimia heitä korkeammalla taholla. Voidaan miettiä myös sitä, miten ihmisistä voitaisiin saada pois liian suuri alentuvaisuuden tunne suhteessa ihmisiin, jotka on varustettu ennalta joillakin näennäisesti paremmilla ominaisuuksilla. Loppujen lopuksi liiallinen alentuvaisuus aiheuttaa sen, että ihmisten epätasa-arvoisuus ja kilpailu jatkuu joka hetkessä, ja kaikki yhteisön toiminta perustuu koko ajan siihen, että sen viralliset tai epäviralliset johtajat saavat jatkuvasti alistaa muita yhteisön jäseniä sillä, kun heidän muka paremmat ominaisuudet asettuvat aina tarkastelun alle. Kun perustetaan toteen perustuvia yhteisöjä, tulisi siinä aina muistaa ensisijaisena yksilön asema, eli se, että kaikki yhteisön jäsenet ovat samanarvoisia, eikä minkäänlaisia vanhanaikaisia ja heikkojen ihmisten ylläpitämiä hierarkiarakenteita enää pystytettäisi. Eli jos halutaan ylläpitää toden ja tarun välistä tasapainoa, tulisi varoa sitä, että epätodellisuudesta peräisin olevat ylhäisökorostuneisuudet eivät enää tulisi yhteisöjen tasolle, sillä ihminen on heikko. ja kuvitelmat siitä, että joku yksilö olisi korostuneisesti jotakin toista yksilöä parempia, ovat tarua ja ne kuuluvat sen takia kaunokirjallisuuteen ja toissijaiseen maailmaan. Olisi siis asetettava tietyt tasa-arvoisuuden ideaalit korkeimmalle tasolle, kun jaetaan asioita kahteen maailmaan, eli ensisijaiseen toden maailmaan, ja toissijaiseen toisen potenssin maailmaan, eli taiteen ja kirjallisuuden maailmaan. Kuitenkin yksilöille tulisi antaa vapaa pääsy tähän toiseen maailmaan, ja antaa mahdollisuuksia tuoda jotain uutta tähän maailmaan, mutta yksilöiden tasolla tulisi aina toimia tasa-arvoisesti ja yksilön autonomian muistavasti. Esimerkiksi minkäänlaisia taiteen nerokuvitelmia ja supertähtikuvitelmia ei tulisi pitää yllä, sillä ne johtavat kaikenlaiseen epätasa-arvoisuuteen. Kuitenkaan tässä ei tarkoiteta minkäänlaisten feministien hassahtaneita pyrkimyksiä, sillä tässä näkemyksessä kaikki ihmiset ovat etenkin yksilöitä eivätkä esimerkiksi naisia tai miehiä, sillä tällaisten binaaristen kategorioiden tuominen tähän maailmaan ei edistä kenenkään ihmisen tasapainopyrkimystä. Myöskin preferenssiautonomian käsite on tärkeä tässä, ja on päätettävä se kuinka paljon ihminen satsaa omiin vastuihinsa ja vapauteensa. Koska voidaan sanoa, että yhteisöjä ei koskaan voida saada täysin tasa-arvoisiksi ja oikeudenmukaisiksi, koska jonkinlainen epätasa-arvo säilyy, koska johdon on toimittava jotenkin autonomisesti, olisi vastuu sisällytettävä siihen, kuinka paljon tarua ihmisen tulee kestää yhteisössä toimiessaan. Eli epätasa-arvo on tarua ja liittyy tiettyjen instituutioiden muuttamattomasta muodosta tulevaan vastuuseen. Yksilöille on myös annettava vapautta ja siinä heille on annettava oikeus toimia toden mukaisesti, mikä tarkoittaa kaikkien yksilöiden rikkumatonta tasa-arvoisuutta.