Luonnosta, todellisuudesta ja tribalismista

Minä olen kasvanut perheessä, jossa isä ei ole sanottavasti välittänyt jälkikasvustaan, hän on pikemminkin aina liittoutunut sellaisten sukulaisten ja kavereiden ja tuttavien kanssa, jotka ovat pyrkineet asettamaan minut huonoon valoon ja aiheuttamaan minulle pahaa ja harmia. Tällainen asenne siis kertoo välinpitämättömyydestä, ja siinä se on luonnonvastainen tendenssi. Onhan tavallista niin ihmisten kuin eläinlajienkin piirissä, että molemmat vanhemmat ovat kiinnostuneita omien lastensa menestyksestä ja vaiheista. Äitini on aina tavanmukaisesti hyväksynyt isäni toiminnan, mutta on hän toisaalta auttanut minua enemmän kuin isäni. Voin luulla, että isäni isä, joka oli lehtolapsi on vaikuttanut siihen, että tiettyjä käyttäytymisen piirteitä ja ominaisuuksia on siirtynyt tästä kokemuksesta isääni, joka on mm. monta kertaa todennut minulle, että: ”Elä tie niin kun minä tien, vuan tie niin ku minä sanon!”. Hän ei siis koskaan ole pyrkinyt tai osannut antaa esimerkkiä. Kun minä olen aina odottanut esimerkkiä ja velvollisuudentuntoa vanhemmiltani, niin he ovat sanoneet ja olettaneet aina, että minun velvollisuuteni on toimia niin kuin he sanovat, ja velvoite on etenkin, ettei heitä saateta minkäänlaiseen häpeään tai suuttumukseen minun takiani. Eli heidän mielestään heillä ei ole mitään velvoitetta esimerkin antamiseen, voi luulla, että jos olisin omaksunut elämänasenteeni heiltä, ei minusta olisi tullut minkäänlaista ajattelijaa. Tämän yksinjättämisen ja hylkäämiskokemusten takia olen aina järkyttynyt syvästi tilanteissa, joissa esimerkiksi sukulaiset tai muut läheiset ovat puolustaneet omia lapsiaan minun etujani vastaan. Isäni ei ole koskaan, ei kertaakaan puolustanut minua siten, että olisin itse ollut tilanteissa läsnä. Varmaankin tämä puoli hänessä johtuu äpäryydestä mutta olen myös miettinyt aspergerin syndroomaa ja jonkinlaista rajatilapersoonallisuutta. Tavallisesti molemmat vanhemmat tukevat jälkikasvuaan hänen omien lahjakkuuksiensa kautta, esimerkkejä löytyy lähisuvusta vaikka minkälaisesta mäestäputoamisesta. Mutta pointti on se, että lapsien lahjakkuuksia tulisi tukea. Minun voimakkuuksiani on aina ollut kirjoittaminen, lukeminen ja klassinen musiikki. Isäni on mm. todennut kirjoistani, että ”aapisia ja lorukirjoja”. Ja klassisesta musiikista hän on sanonut, että ”Minä piän kaikesta muusta musiikista kuin klassisesta musiikista. Ja minun kiinnostuksenkohteistani hän on yleensä todennut, että ”sinä et ou ollu koskaan kiinnostunut samoista aiheista ku minä!”. Ikään kuin elettäisiin jonkinlaista feodalismiaikaa, jolloin mielenkiinnonkohteetkin olisi tullut valita vanhempien mukaan. Vanhemmat monesti voivat itsekin kiinnostua samoista aiheista, joista lapset ovat kiinnostuneet mutta tämän lievästi autistisen ihmisen kanssa on toisin. Tätä todellisuutta vastaan on tässä kohtaa nimettävä antiteesi ja se on tribalismi. Se siis tarkoittaa tietynlaista heimoajattelua, jossa omalle heimolle annetaan suurempi arvo kuin toisten jälkikasvulle. Kun ei ole koskaan kokenut tällaista puolustamista tai rohkaisua vanhempien puolelta järkyttää se syvästi mieltä, kun joku toinen ihminen osoittaa erilaista asennetta omaa jälkikasvuaan kohtaan. Toisaalta mielestäni kokemassani kasvatuksessa on myös hyviä puolia, sillä se muistuttaa kaukaisesti Platonin yhteiskuntamallia. Olen aina ollut hyvin kiintynyt vanhempiini ja lapsuudenkotiini. Kuitenkin tällainen vierauttaminen, jota olen toistuvasti kohdannut isäni taholta, on saanut minut tekemään ratkaisuja, jotka ovat muuttaneet elämäni kulkua. Yksi tällainen asia on ollut äitini suvun nimen omaksuminen. Vaikka ihminen saisikin välinpitämättömän kasvatuksen, on selvää, että siinäkin tilanteessa ihminen haluaa kuulua johonkin joukkoon. Ja ottamalla äitini nimen käyttöön olen sittemmin voinut kokea kuuluvani joukkoon, vaikka tässä tapauksessa se onkin jonkinlaista ancestor worshipia, eikä tekemisissä oloa suvun nykyisten elävien jäsenten kanssa. On kuitenkin sanottava, että esimerkki tästä tribalismista löytyy lähisuvustani – tässä haarassa ollaan niin viriileitä, että panemisen halua riittää samalla innolla pikkupojasta vanhaksi papparaiseksi  asti, ja tämä on sairasta. Ja tietysti tämän perheen isä puolustaa urheilujonnejensa oikeuksia ja hyötyä, ikään kuin he olisivat jonkinlaisia superihmisiä. Ja tietysti lasten morsiamet ja sulhaset ovat automaattisesti parempia ihmisiä – minulle ei tarvitse tulla kehumaan naurettavien vävyjensä ja miniöidensä naurettavilla saavutuksilla. Luonto tarkoittaa niitä ihmiselämässä olevia piirteitä, joiden päälle kulttuuri ei yllä. Mielestäni kulttuuri on etenkin objektiivista, kun taas luonnon tuomat vietit ja pyrkimyksen tarpeet ovat etenkin subjektiivisia mielipiteitä, koska ne eivät ole uniikkeja eivätkä ne poikkea toisistaan. Näin ollen viriilit nussijat ovat aina subjektiivisia eivätkä he kykene nousemaan objektiivisten arvojen ja totuuksien tasolle. Tällaisten ihmisten huomio on aina alapäässä ja he eivät pysty tavallisesti edes käsittämään objektiivisia arvoja ja totuuksia. Todellisuus siis tarkoittaa luonnon ja kulttuurin yhtymää. Kuitenkin kulttuuri käsittää suurimman osan todellisuuden alasta ja asian tulisi myös aina olla niin. Eihän jatkuvuus ja lisääntyminen millään tavalla liity kulttuuriin jota tulisi ylläpitää koko ajan, häiriintymättä subjektiivisista mielipiteistä kuten sukuvietistä,