Ympäristön vaikutus arvioihimme

Ihmiset tekevät päivittäin elämässä arviointeja ja päätelmiä myös lähellään olevista ihmisistä. Arviointeja suoritetaan etenkin silloin kun koetaan tarvetta erottautua toisista ihmisistä hyvien tai huonojen asioiden ja perustelujen kautta. Ihmiset kokevat enemmän tai vähemmän ryhmäpainetta ollessaan tekemisissä oman ryhmänsä kanssa. Ryhmäpaine on merkittävin sellaisilla ihmisillä, jotka kuuluvat oman yhteisönsä keskivaiheille erilaisten toimintakykyisyyden kriteerien arvioimisen suhteen. Lähes kaikilla ihmisillä on ainakin yksi sellainen ryhmä, sisäryhmä, jonka kautta hän pyrkii arvioimaan ja erottumaan toisista ihmisistä. Perustelut eivät ole aina myönteiseksi koettavia, vaan arvioija saattaa väheksyä itseään tai todella merkityksellisesti kokea että toinen ihminen, josta arvostelu tehdään, on häntä parempi joissakin asioissa. Ryhmiäkin arvostellaan samalla tavalla kuin yksilöitä ryhmien yhteydessä. Esimerkiksi joku voi sanoa, että Oxfordin yliopisto on parempi kuin Durhamin yliopisto, ja näin ollen kokea, että oxfordilaisten ryhmittymä on arvokkaampi tai esimerkiksi älykkäämpi kuin Durhamin vastaava ryhmä. Ihmisen muutos ryhmäeläimeksi ja sen jälkeinen ryhmään leimautuminen ja vielä senkin jälkeinen kollektiivisten arvioiden tekeminen perustuu ihmisen perenniaaliseen luonteeseen, se on aivan kuin jonkinlaista luolaihmisten aikaista heikkouden tunnetta, jonka myötä pitää kokea olevansa jotakin sen sijaan ettei olisi mitään. Ihmisen arvottaminen on monesti hyvin hierarkkista, tai ainakin tavallisen rahvaan edustaja tai pikkuporvari ajattelee useimmin, että joitain ihmisiä tai ryhmiä tulee kunnioittaa eri tavalla kuin toisia. Eli käsitys ihmisten epätasa-arvoisuudesta, jota kannattelee toimintakykyisimpien itsetyytyväisyys ja ylpeys, ja heikommassa ryhmässä olevien kollektiivinen hiljeneminen ja itsesääli. Älykkyys, joka on monesti syynä siihen, esimerkiksi koulu- ja yliopistovalinnoissa, että ihmiset tekevät toisistaan arvioita toimintakykyisyyden perusteella, ja mielestäni vielä peruskouluopinnoissa ja toisen asteen kouluissa tulisi älykkyyden käsitteen sijasta käyttää esimerkiksi käsitettä toimintakykyisyys. Älykkyys ei mielestäni ilmene niin selkeästi vielä koulussa, ja toimintakykyisyys määrittyy monesti sen perusteella, miten oppilas on tottunut ottamaan palautetta omista opinnoistaan. Koulu määrittyy useimmin syöte-palautejärjestelmän kautta, jonka myötä ne, jotka tajuavat palautteen kautta sen, että he ovat vastanneet tietyllä tavalla väärin ja osaavat sen myötä muokata muita vastauksiaan uusin, onnistuvat parhaiten kokeissa ja ylioppilaskirjoituksissa. Täytyy myöntää, että minä olin lukiossa täysin tämän hahmotellun hypoteettisen menestyjän vastakohta, sillä olin niin ylpeä, etten kuunnellut sitä, minkä tein väärin ja muokannut sen myötä seuraavaa toimintaani. Palautteen saaminen toisilta oppilailta, tai jonkinlainen vastausten vertailu, ja opettajilta on opintojen alkuvaiheessa elintärkeää, sillä ihminen voi vielä ala-asteella menestyä koulussa loistavasti pelkän raa'an älykkyyden avulla, mutta sitten kun pitäisi aloittaa pänttääminen, vallitsevat aivan toisenlaiset asiat, joihin älykkyys ei kuulu. Monesti ryhmän oma itseidentiteetti määrittää sen millaisia ryhmän arviot ovat yhtäläisyyspiirin ulkopuolella olevista ryhmistä, ja yksilöillä ryhmien jäsenistä. Esimerkiksi minua pidettiin Linnanpellon lukiossa ylpeänä, yliviisaana snobina, kun taas Kuopion lyseossa jotkut pitivät minua kouluun sopimattomana, outona ja jotkut jopa tyhmänä. On varmaankin niin, että Linnanpellon lukion käyneet 2000-luvulla ovat ryhmän keskiarvon kautta määritelleen himpun vähemmän toimintakykyisiä kuin lyseolaiset, mutta kuitenkin on mielenkiintoista miettiä sitä, mikä näiden esimerkkien valossa on syynä siihen, että he kokevat joidenkin olevan huonompia tai parempia. Linnanpellossa vallitsi välinpitämättömyys koulunkäyntiä kohtaan, ja lyseossa monet olivat ahkeria lukijoita ja pänttääjiä. Kun älykkyys ymmärretään toimintakykyisyydeksi, voidaan siihen silloin tuoda tietyt käytännölliset arvot kuten ahkeruus, työteliäisyys ja palautteen ottaminen vastaan. Eli monesti ne, jotka tekevät arvion lyseolaisten tapaan, voivat kuvitella, että hyvät tulokset koulussa ovat osoitusta pelkästään korkeasta älystä. Lyseo edustaa alueen pikkuporvariston eliitin lapsia ja sen tärkein ominaisuus on ahkeruus ja jatkuva pelko siitä, että jokin aiheuttaa järjestyksen hallinnan menettämisen. He pelkäävät ei-toimintakykyisyyttä, mikä on varmasti syynä siihen, ettei minulla ole enää minkäänlaisia kontakteja lyseon vuoden 2007 alumneihin. Se oli aika huvittavaa, että kun minä en lyseossa ottanut tavakseni puhua paskaa toisten oppilaiden kanssa, kuvittelivat nämä ”minua paremmat lyseolaiset”, että en antautunut puheisiin sen takia, koska olisin kokenut alemmuudentuntoa näitä koulumestareita kohtaan! Kuitenkin yksi Linnanpellosta tullut ahkera ja skarppi poika korjasi kerran jollekin tätä tosiasiaa, että olin täysin samanlainen jo Linnanpellossa, jossa minua kiusattiin samalla tavalla epäsuorasti kuin lyseossa, mutta muusta syystä. On mielenkiintoista havaita, että täsmälleen samasta ihmisestä voidaan tehdä noin lyhyessä ajassa täysin erilaisia arvioita, mutta se ehkä tässä kertoo siitä, miten suljettuja ja pitäviä monet sisäryhmäänsä liittyneiden ihmisten maailmankuva on. Eli sosiaalinen mielipide tai arvotus määrittyy täysin ympärillä olevasta yhteisöstä, eikä se kerro mitään muuta yksittäisestä yksilöstä kuin sen, että hän poikkeaa muista ja on jollakin tavalla jäänyt heidän mieleensä. Eli se yhteiskäsitys yhteisössä, joka poikkeaa toisista jotenkin, määrittyy sen perusteella, mitä he itse kuvittelevat edustavansa, mikä on täysin tavallista omien pelkojensa siirtämistä johonkin ulkoiseen kohteeseen, jotta heidän ei itse tarvitse kokea, herra paratkoon, ainakaan syrjimistä oman viiteryhmänsä jäseniltä, On mielenkiintoista havaita se, että sellainen vaihe, joka itselläni meni ohi varmaan ala-asteen jälkeen, jatkuu joillakin jopa lukio tai yliopistoikään asti. On varmaan niin, että siitä jos on päässyt jotenkin korkea-arvoisempaan oppilaitokseen niin se tuottaa joillekin ryhmän keskitasoisille jäsenille jonkinlaista kollektiivista ylpeyttä, mutta ei kuitenkaan sellaisille harvoille huippuälykkäille yhteisön jäsenille, jotka eivät koe koko ajan, että heidän tulisi olla pätemässä omalla sisäryhmällään.