Vahva Ville (käännös Carl Hugo von Beckerin sadusta) I osa

Olipa kerran eräs herrasmies, jolla oli niin paljon rahaa, ettei hän tiennyt mitä hän olisi niillä tehnyt. Mutta hän oli niin saita, että jos hän antoi jollekin shillingin halusi hän saada siitä takaisin taalerin. Hän laittoi kerran kaikki rahansa kirstuun ja lukitsi sen neljällä riippulukolla. Jos hän iltaisin meni ulos rakennuksesta hän haukkui kuin vartiokoira, koska hänellä ei ollut halua hankkia itselleen oikeata koiraa. Mutta tapahtuipa kerran niin, että hän halusi hankkia palvelukseensa rengin. Sen takia hänen piti reissata kauas, koska kotipaikalta hän ei löytänyt ketään, joka olisi halunnut olla hänen palveluksessaan. Hän suitsi hevosen kärryihin ja lähti sillä liikkeelle. Sitten kun hän tuli ensimmäiseen taajamaan sitoi hän hevosen rappuihin ja meni sisälle mökkiin. Pöydän vieressä istui talonherra ja molemmilla puolilla häntä istui nuoria riskin näköisiä miehiä, joista kaikki sanoivat olevansa hyviä työmiehiä. "Onko täällä ketään joka haluaisi tulla palvelukseeni talon rengiksi", kysyi herrasmies. Ei siellä ei ollut yhtään sellaista, joka olisi halunnut tulla hänen palvelukseensa, koska kaikki olivat kuulleet miten saita mies hän oikein oli. Kun yksikään ei vastannut mitään, sanoi talon isäntä lopuksi, että tuntematon mies oli uunin vieressä, joka mahdollisesti voisi palvella herrasmiestä renkinä. "Kuka tuo on tuolla", kysyi herrasmies. Siihen ei talonisäntä voinut sanoa mitään, hän tiesi vain että hänen nimensä oli Ville ja hän oli tullut taloon tunti sitten jalkaisin ja oli käynyt makuulle uunin viereen. Mutta sinä voit itse puhutella häntä sanoi talon isäntä ja huusi Villelle. "Odota vähän, odota vähän" kuului unelias ääni uunin vierestä, ja ylös nousi nokinen mies, jonka hiushapsut riippuivat otsalla, hän alkoi venytellä itseään ja haukotella. Mutta iso ja raskastekoinen hän oli, sen pystyi kuka tahansa näkemään. "Haluaisitko sinä tulla palvelukseeni talonrengiksi", kysyi herrasmies. "Oi ei, ei minulla ole halua siihen", vastasi Ville, "mutta voisin houkuttautua, jos puhumme ensiksi siitä millainen palkka tulisi olemaan." "Minkälaisen palkan sinä haluat", kysyi herrasmies. "Haluan saada ruokaa ja vaatteita, kuten muut rengit ja kun olen palvellut teitä vuoden verran en halua saada erilaista palkkaa kuin muut paitsi että saan luvan napsaista teitä nenään yhden kerran". "Mikä hullu pokankloppi", huudahti herrasmies ja meni kauemmaksi olettaen että toisessa paikassa olisi selväjärkisempiä ihmisiä. Kun hän tuli lähimmäisimmälle tilalle meni siellä asiat samoin kuin aikaisemmassa paikassa. Kukaan ei halunnut tulla hänen palvelukseensa, koska kaikki olivat saaneet aiemmin kuulla siitä miten kitsas hän oli. Mutta talon isäntä sanoi, että uunin vieressä makasi mies, joka oli tullut taloon tunti sitten. Ehkä hän haluaisi tulla herrasmiehen palvelukseen. Mutta sitä voitte kysyä häneltä yksin, sanoi isäntä ja huusi Villelle, joka makasi hellan takana. "Odota vähän, odota vähän", vastasi Ville ja alkoi venytellä itseään ja haukotella ja niin hän tuli esiin nokisena ja hiukset otsalla roikkuen. Herrasmies kysyi haluaisiko Ville tulla herrasmiehen palvelukseen rengiksi ja sai saman vastauksen kuin aiemmalla kerralla. Matti halusi saada ruokaa ja vaatteita ja oikeuden napauttaa häntä nenälle kun oli palvellut herraa yhden vuoden. Suuttuneena lähti herrasmies seuraavaan paikkaan. Mutta myös täällä herra sai miehiltä saman vastauksen. Kukaan ei halunnut tulla hänen palvelukseensa, mutta oli myös vieras mies, jonka nimi oli Ville, joka myös halusi napauttaa häntä nenälle vuoden palveltuaan. Nyt ajatteli herrasmies, että hän oli ollut matkalla riittävän kauan ja niin hän päätti että Villestä tulisi hänen renkinsä, koska hänen hintansa vaikutti halvalta. Ja koska hän säästi siinä koko vuoden palkan, antaisi hän Villelle oikeuden napsauttaa häntä kerran nenään. Ja niin hän otti Villen mukaansa ja istui kärryille ja sanoi Villelle että hän voisi istua takana, ja niin he pian tulivat kartanon pihaan. Seuraavana päivänä tapahtui niin, että Ville meni takaisin talon isännän luo ja kysyi mitä hänen pitäisi tehdä että hän ottaisi Villen takaisin. Isäntä haukkoi henkeään ja ei ollut uskoa silmiään, eilen niin rähjäinen ja nokinen Ville oli nyt täysin puhtaan ja siistin näköinen. Uneliaaltakaan hän ei enää näyttänyt. Isäntä alkoi uupuneena kertomaan Villelle miten raskasta ja likaista työtä hänellä olisi tarjottavana, hän joutuisi tekemään isännän luona yhtä paljon töitä kuin kartanossa herrasmiehen luona herrasmiehen kaikki rengit yhteensä. Mutta hän ei kuitenkaan puhunut mitään hänen kovuudestaan ja tavastaan olla julma ja viheliäs. Hän oli samalla iloinen siitä että herrasmies oli saanut Villessä pystyvän ja vahvan rengin. Talvi meni ja kevät tuli ja kuitenkin Ville oli yhtä raskasmielinen ja surullinen. Mutta kun kesä tuli ja Villen vahvuus tuli enemmän tarvituksi, alkoi talon isäntä muistella sitä mitä oli rengilleen aiemmin luvannut. Ja hän alkoi miettiä tapaa, jolla hän voisi luistaa lupauksestaan Villelle. "Kuuleshan sinä" sanoi hän eräänä päivänä Villelle ja otti miellyttävimmän kasvonilmeensä "sinä voit mennä hakemaan lampaat laitumelta. Ota eväät mukaan, tie on pitkä." Kyllä, sen aikoi Ville tehdä ja niin hän lähti kohti laidunta. Matkan varrella hän poimi tien varrelta marjoja suuhunsa. Sitten kun hän tuli laitumen luoksi ja tutki laitumen ympärillä olevien pensaiden ympäriltä, ei hän löytänyt yhtään lammasta. Lopulta hän kävi istumaan kiven päälle maistamaan eväitään, vaikka hän ajatteli että maito ei ollut riittävän kermaista. Mutta sitten hän kuuli tutunomaisen äänen kiven takaa. Sieltä tuli yllättäen lauma nälkäisiä susia, jotka halusivat raadella hänet tuhanneksi palaksi. "Ahaa Nuo ovat siis lampaita", sanoi Ville. Hän taittoi puusta oksan ja ajoi sillä kaikki sudet kartanoon ja laittoi ne kaikki lampolaan."Nyt ovat lampaat kotona", sanoi hän isännälle. Kun herrasmies tuli ja katsoi läpi lampolan oven. Silloin hän kaatui nenälleen maahan, koska ei ollut koskaan nähnyt niin suurta susilaumaa. Mutta hän ei antanut mitään merkkiä kenellelkään siitä mitä oli nähnyt vaan mätkäisi Villeä selkään ja sanoi: "Tämä toimesi on mennyt mainiolla tavalla." "Aamulla saat mennä hevoshakaan ja hakea myös hevoset kotiin". Kyllä, sen aikoi Ville tehdä. Hän lähti kulkemaan suitset kädessään, mutta vaikka hän etsi kuinka kauan hän ei pystynyt löytämään hevosen hevosta. Sitten hän ajatteli että hän voisi levätä hiukan ja hän istui pellon reunalle, katsoi ympärilleen ja havaitsi että siellä oli puoliksisyöty koira. Samalla puskista hänen takaansa kuului ääntä. Hän meni kohti ääntä ja pian hänen edessään seisoi palavailmeinen iso karhu, jolla oli niin iso kita, jolla se olisi voinut laittaa Matin suihinsa. "Jassoo, onko tämä hevonen", sanoi Ville ja nappasi nallea niskakarvoista, laittoi suitset sen suuhun ja hyppäsi kontion selkään ja sitten hän ratsasti kotiin ja laittoi karhun hevostalliin. "Katsoshan, nyt ovat hevoset kotona", sanoi Ville. Sitten kun isäntä tuli ja näki karhun pilttuussa, muuttui hän valkoiseksi kuin aave kasvoiltaan, mutta hän kuitenkin mätkäisi uudestaan Villeä selkään ja sanoi. "Olet minulle oikeanlainen työmies, sinä voit toteuttaa vaikka minkälaisia toimia. Syvällä metsässä on vuori, ja siellä asuu peikko joka on vienyt minulta rahaa. Olen pyytänyt häntä moneen kertaan maksamaan velkansa, mutta nyt en halua enää odottaa kauempaa. Mene huomenna vuoren luokse ja sano että olet tullut hakemaan niitä rahoja, jotka hän on velkaa minulle. Ota säkki mukaasi että voit tuoda kaikki rahat mukanasi." Tämän tehtävän aikoi Ville tehdä ja seuraavana päivänä hän vaelsi peltojen yli säkki mukanaan kohti metsää. Kuitenkin hän poimi ensin mesimarjoja kulkunsa varrella. Lopulta hän tuli vuorelle, missä peikko asui. Ympärillä kasvoi vanhoja puita jotka antoivat reitille tumman varjon. Miltei jokainen olisi ollut kauhuissaan tässä autiossa metsässä, niin aavemaista ja hiljaista siellä oli. Ainoa elonmerkki siellä oli muutama pöllö suonlaidalla, jotka Ville pystyi näkemään. Mutta Ville alkoi urheasti nousta pitkin vuoren rinnettä. "Kuka suvaitsee häiritä minun päivänokosiani", kuului ääni vuoren kolosta. Se on vain minä, vastasi Ville. Tulin vain hakemaan niitä rahoja, jotka olet velkaa. "Mitä sinä oikein puhut! Minä en ole velkaa puupenniäkään!" vastasi peikko ja sanoi, että isäntä oli lähettänyt Villen vain hänen luokseen, jotta hänen ei olisi tarvinnut välittää tästä.