Elämänkatsomustiedon kurssit syksy 2007

Oppimispäiväkirja elämänkatsomustiedon kursseista (syksy 2007)

 Aloitin kurssitehtävien kirjoittamisen marraskuussa saatuani asiaankuuluvien tehtävien sisältötiedot. Elämänkatsomustiedon kirjoittamista ylioppilaskirjoituksissa minulle ehdotti nyt jo eläkkeellä oleva Kuopion Lyseon entinen elämänkatsomustiedon opettaja Eeva Kähkönen, joka mainitsi ennen kevään 2007 ainereaalin filosofiaa katsovansa minun voivan mennä vaikka suoraan kirjoittamaan siitä laudaturin. Elämänkatsomustieto oppiaineena merkitsi minulle jotain tuntematonta ja peitettyä ennen kuin katsoin kurssien oppisisältöjä menneenä syksynä. Sen jälkeen se paljastui karsituksi moraalifilosofiaksi. Elämänkatsomus tarkoittaa miten nähdä elämä. Elämänkatsomustieto pyrkii siis saamaan tietoa siitä, miten elämää voi tarkastella poikkeavista perspektiiveistä. Tavallisesti jo varhain ateistisen herätyksen saaneet angstiset nuorukaiset valitsevat, tai heidän vanhempansa valitsevat elämänkatsomustiedon opetuksen konventionaalisen kirkkoon kuulumisen mukaan määräytyvän uskonnon opetuksen sijasta. Minulla ei kuitenkaan ole kokemusta elämänkatsomustiedon oppimisesta luokkatilanteessa, keskusteluissa jne. Minulla ei siis ole empiiristä tietoa siitä miten avoimesti ja vapaasti esimerkiksi Kuopion Lyseon elämänkatsomustiedon tunneilla on käsitelty tietoa elämänkatsomuksista.

Elämänkatsomus arkikielen sanana voisi tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, miten ihminen suhtautuu niihin pitämisiin joille hän joutuu altistumaan. Pitämisille altistuminen siis itse asiassa tarkoittaa elämää. Toinen mahdollisuus olisi tarkastella elämänkatsomuksia juuri mahdollisuuksien kautta mutta en usko suurimman osan suhtautuvan elämänkatsomustietoon siten. Ateismi itsessään on pyrkimystä kirkon vaikutuksen, kirkon kouran pitämisen vaikutuksesta vapautumiseen. Ateistit tavanomaisesti, jos karsimme joukosta pois poikkeusbrassailijat ja saatananpalvojat yms. kokevat ateisminsa vapauttavan jotain. Ateismi on vapautumista ennen kuin vastuun ottoa. Vastuun oton ja vapauden välinen ristiriita onkin ehkä se keskeisin teema joka pohdituttaa kaikkia elämänkatsomustiedon ja lukion elämänkatsomustiedon aiheista.

Siten elämänkatsomustieto herättää hyvin yleisen ja kaikkea vapaa-ajattelua koskevan seminaalisen kysymyksen siitä, mitä tapahtuu yleisesti sen jälkeen kun henkilö sanoo ettei asia ole noin tai asia on ilmaistun mukaan täysin toisin kuin on ajateltu.

Elämänkatsomustiedolla on siis hyvin olennainen filosofista tietoteoriaa koskettava funktio sillä se pyrkii saamaan tietoa siitä miten elämänkatsomuksien elinalaa voitaisiin laajentaa. Elämänkatsomustieto pyrkii saamaan tietoa siitä miten voitaisiin hyväksyä ja ymmärtää mahdollisimman eriäviä ja toisistaan näennäisesti poikkeavia näkemyksiä elämästä.

Elämä tarkoittaa kaikkea elävän kokevaa. Elämällä on siis empiirinen luonne ainakin käsitettä itseään käytettäessä. Elämänkatsomustiedolla on kuitenkin tärkeä metafyysinen funktio ajateltaessa niitä mahdollisuuksia, joita elämä voisi olla. Elämän empiirinen palaute määrää elävän henkilön pitämään yllä syötettyä tunnustamista. Syötetty tunnustaminen on esimerkiksi institutionalisoidun uskon tunnustamista ilman ajattelua siitä, mitä tuo tunnustaminen itse asiassa todella on.

Tässä kohtaamme sen, että elämänkatsomustiedon ja filosofian opiskelija ei saa olla häikäilemätön ja itsekäs, sillä muuten hän voisi käyttää omaa avaramielisyyttään hyväksi ja pakottaa pitämiseen. Elämänkatsomustietoa ja vielä enemmän filosofiaa opiskeleva ihminen on tietyllä tavalla suojaton, sillä hän ei voi useimmitenkaan käyttää hankkimaansa tietoa hyväkseen joutumatta naurunalaiseksi (Epiktetos) tai syytetyksi dogmaatikoksi. Filosofia ja elämänkatsomustieto ovat siten jotain sellaista joka tehdään yksin, aivan kuten uskontokin silloin kun se on aitoa uskonnollisista tuntemuksista johtuvaa tunnustuksellisuutta eikä sokeaa institutionaalista ohjeenkuuntelua.

Minun oli tarkoitus pohtia tässä empiirisen aineiston pohjalta oppimiskokemustani elämänkatsomustiedon itsenäisten kurssisuoristusten osalta. Minulla ei ole siltä osin paljoa sanottavaa. Todennäköisesti en ole oppinut mitään. Olen vain elänyt ja vuodattanut naurettavia ja pinnallisia filosofisia vuodatuksia paperille.

Tullaan siis kysymyksen ääreen, voiko henkilö oppia elämänkatsomustietoa kirjoittamalla lukion elämänkatsomustiedon pakollisten kurssien läpivientiin tarkoitetut oppisisällöt paperille vai toistaako hän siinä vain oppimaansa? Tiedon mahdollisuus elämänkatsomuksista todentuu henkilölle vain hankittujen kokemusten avulla. Kokemukset eivät todennu henkilölle siten että hän suuntautuu tarkoituksellisesti kokemaan eikä paremmin siten että hän toimii urautuneesti. Voidaanko siis mainita jonkun toimivan urautuneesti elämänkatsomuksellisesti ajatellen? Tässä kohdataan se ongelma, ettei elämänkatsomustieto voi tarjota vaihtoehtoa uskonnon opetukselle lukioissa, niin kauan kuin se profiloituu niissä angstisissa muka-ateisteissa joiden toiminta ko. alalla perustuu kaikkeen muuhun kuin oikeisiin perusteisiin. Elämänkatsomustieto ei siis mielestäni ole uskonnon opetusta kieltävää eikä se ole liioin mystiikkaakaan.

Elämänkatsomustieto ei siis kiellä institutionalisoidun tiedon mahdollista hyvyyttä elämään suuntautumista koskevan tiedon lisääjänä eikä myöskään tue kaikessa elämään suuntautumisessa haetun tiedon sijaintia muualla kuin instituutioissa.

Voidaan kysyä, millainen on henkilö, joka kuvittelee voivansa käsitellä oppimistaan. En käytä vaikutteen käsitettä enkä liioin näe tietomääräni lisääntyvän luettuani jonkin kirjan. Elämänkatsomustiedon kannalta katson Suomen koululaitoksen tehneen kaikkensa sen eteen etten olisi saanut mahdollisuutta tietoon elämänkatsomuksista. Kaiken huippuna oli valmistuminen ylioppilaaksi luonnontieteellisesti painottuneesta (fysiikan, kemian, biologian kursseja jokaista yli kymmenen kpl.) Kuopion Lyseosta, jossa jokaisesta myllyn läpi puristuvasta pikku koulumestarista tehdään luonnontieteelliseen metodiin luottava pikku naturalisti, joka ei fyysikoiden universaalisen piirteen mukaisesti usko siihen mahdollisuuteen että yhdelläkään ihmisellä voisi olla mielipiteitä mitään asiaa koskien.

Myöskään en usko siihen tieteellisen maailmankuvan kanssa hyvin yksi-yhteen käyvään ajatukseen, jonka mukaan meidän tietomme maailmankaikkeutta, maailmaa ja ihmistä koskien voisi lisääntyä jatkuvan yhtenevällä tavalla kun vain hakkaamme sitä päähämme ateististen, naturalististen pikkupioneeri-opettajien avulla luonnontieteellisissä Lyseoissa.

Ihminen on itsekäs jos hän kuvittelee voivansa määritellä sen mitä elämä on saati että määritelmän kohteen olisi ”oikea elämä”. Kun joku sanoo toisen olevan vielä olevan kokematta ”oikeaa elämää”, hän ei kyseenalaista pelkästään toisen ihmisen empiirisen kokemusvaraston suuruutta, vaan hän myös kyseenalaistaa sen miten henkilö kokee elämäänsä.

Olisiko siis elämänkatsomustiedon ensimmäisenä kysymyksenä oltava filosofisen ontologian mitä on kynkässä mitä on oikea elämä. Jotta voimme kysyä elämän oikeutta eli moraalisuutta, meidän on vakuutettava itsemme siitä että elämää ensin on. Meidän on siis postuloitava katselumme juureksi jonkinlainen elävä olio.

Elämistä koskevan tiedon katselu mahdollistuu siis siten kun erotamme kartesiolaisesti subjektin ja objektin ja pyrimme saattamaan niitä lähemmäs toisiaan. Voidaan ehkäpä sanoa elämänkatsomustiedon koskevan pyrkimystä liittää ihmistieteitä ja luonnontieteitä lähemmäksi toisiaan. Sen vuoksi se on katsottava perustaltaan oikeutetuksi, ja jo tämän oivaltamisen vuoksi voin katsoa saaneeni paljon näiden sekavien ja hämäriä lauserakenteita sisältävien sepustuksien avulla.

 Elämänkatsomustiedon 2. kurssi (syksy 2007)

Maaliskuun 16. 2011

 Miten maailmankuvani on rakentunut

Hyvä tieteellinen tutkimus ja tarjoaako tiede lopullista totuutta

Rationaalisuus

Kieli maailmankuvan välittäjänä

Miten koulu on muuttunut siirryttäessä teollisuusyhteiskunnasta tietoyhteiskuntaan

Miten maailmankuvani on rakentunut

Maailmankuvan käsite sisältää useita ristiriitaisuuksia etenkin semanttisella tasolla. Yleinen käsitys sanasta on se, että sen nähdään eksplikoivan tavan jolla ihmisyksilö kokee ja selittää elämäänsä. Maailmankuvaan sisältyy olennaisella tavalla ihmiskuva ja laajemmassa mielessä ihmiskäsitys. Se miten useita kuvia yksilöllä on ihmisestä rakentaa ja järjestää hänen ihmiskäsitystään. Ihmiskäsitys on suorassa yhteydessä maailmankuvaan, joiden välinen looginen järjestys on kuitenkin epäselvä: seuraako ihmiskäsitys, eli tavat joilla ihminen saa kuvia ihmisestä, hänen kuvastaan maailmasta, vai muodostaako ihmiskäsitys, eli jo valmis tapa kohdata ihminen, kuvan maailmasta?

Arthur Schopenhauer nimitti maailmaa mielteeksi ihmisen mielessä. Jo häntäkin ennen saksalaisen idealismin kuuluisimmat edustajat, Fichte ja Schelling etunenässä, jakoivat todellisuuden minään ja ei-minään, jota kohden minän laatu ja sisältö on määrittynyt.

Ottamatta kantaa ylläkuvattuihin käsitteen sisältöä koskeviin ongelmiin voin sanoa maailmankuvani vastaavan suuressa määrin ihmiskuvaani. Koska en rinnasta itseäni eläimiin myötätuntoa ja sääliä hakevilla kommenteilla kuten ”nisäkkäitähän me vain olemme”, minulla on kokemusta vain ihmiselle ominaisista mielentiloista. Ihmiskuvani ei kuitenkaan perustu ”ihmisenä” tunnetun nisäkkään ja muusta eläinkunnasta poikkeavan olion ainutlaatuisuuden korostamiseen. On ei-kompromettoivaa havaita se, että myötätunnetuksia käytetään perustelemaan ihmisen heikkouksia vahvuuden hetkellä kun heikkouden hetkellä vedotaan ihmisen arvoon ainutlaatuisena eläinkunnan ja maailman kiistattomana hallinnoitsijana.

Maailmankuvani on muotoutunut vaikuttuen suuresti äitini suvun, von Beckereiden, pitkästä historiasta ja suvun jäsenten maineikkaista elämäntarinoista. En voi olla mainitsematta minulle tarjottuja mahdollisuuksia avartaa maailmaani matkustelemalla ja tutustumalla länsimaisen filosofian historian maineikkaimpiin miehiin. Maailmankuvani on rakentunut koska olen halunnut samanmielisyyden sijasta saada selville sen, miten asiat ovat todella. Asioiden ololla tarkoitan todellisuuden elementtien toistuvaa järjestäytymistä enkä tyytymistä siihen miten ihmiset ovat kertoneet asioiden olevan.

Hyvä tieteellinen tutkimus ja tarjoaako tiede lopullista totuutta?

Tiede tarkoittaa yhtenäisten menetelmien avulla hankitun tiedon tulkintaa, järjestelyä ja analysointia. Tiede on siis yksi kohesiivisimmista ja yhdenmukaisimmista käsitteistä. Voidaan sanoa että suurin osa ympäröivämmästämme perustuu niihin yhtenäisiin menetelmiin, joihin tieteen tekeminen perustuu. Sen vuoksi on tärkeää olla selvillä tieteen olemuksesta jokaisella hetkellä.

On kuitenkin mielenkiintoista ajatella, onko tiede lateraalinen vai vertikaalinen prosessi? Etenemmekö tieteen avulla kohti finaalista maalia vai onko meillä ainoastaan vaikutelmia siitä. Newtonilainen mekaniikka on yksi esimerkki tieteellisestä paradigmasta, muuta fysiikan alan tutkimusta ohjaavasta viitekehyksestä, jonka paradigman hallussapitäjät ovat asettaneet muun tieteen maaliksi.

Tässä kohdataan ajatus tieteiden hierarkiasta, ajatuksesta jonka mukaan alemman tason myöhemmän kehittyneet tieteet voitaisiin palauttaa korkeamman tason tieteisiin ja periaatteisiin. On mainittava Carl-Gustav Hempelin peittävän lain malli, jonka mukaan havainnossa on mukana ainakin yhteen lakiin, periaatteeseen johdettava tie. Havainnossa on siis itsessään mukana jo joku sen olemusta selittävä laki ilman että tarvittaisiin etsiä sitä muiden erillisten havaintojen avulla. Tässä tullaan induktio/deduktio-ongelmaan, jota on käsitellyt esimerkiksi filosofi Karl Popper.

On kuitenkin tärkeää kerrata Thomas S. Kuhnin eksplikoima, sittemmin kovin makaaberiksi populaarikulttuurin syötteeksi samautunut paradigman käsite. Kuhn esitti käsitteen luennoistaan kootussa kirjassa Tieteellisten vallankumousten luonne, jossa hän väittää tieteen kehityksen olevan kausittaista, ilman lähtökohtaa ja maalia. Ainoa pysyvyys on vain vallankumous ja sen jälkeen toistuva normaalitieteen kausi.

Tieteellistä anarkismia eteenpäinvienyt Paul Feyerabend on väittänyt kaikkien uskomusjärjestelmien vertaantuvan tieteelliseen järjestelmään. Näin ollen esimerkiksi horoskooppeja ei voitaisi erottaa fysiikasta. Feyerabendin mukaan ei ole mielekästä etsiä hyvää tiedettä koska tiede on aina samanlaista oli se sitten hyvää tai huonoa. Ihminen ehdollistuu tieteeseen ennemminkin kuin että tiede ehdollistuisi ihmiseen. Ihminen ehdollistuu tieteeseen koska ihminen tahtoo uskoa tieteen tuovan ratkaisun hänen ongelmiinsa. Tämän Feyerabend kieltää ja mainitsee ihmisen olevan täsmälleen yhtä onnellinen, uskoi hän sitten horoskooppeihin tai suhteellisuusteoriaan.

Tässä tullaan kysymykseen siitä, minkä vuoksi ihminen hakee tieteestä lopullisia selityksiä, miksi tiede olisi yhtenäisissä menetelmissään esimerkiksi uskonnollista katsomusta arvokkaampi. Lopullisen totuuden etsiminen tieteen avulla voidaan liittää aikakausiin joissa tieteellä ei ole vapaata asemaa, ja joissa sitä käytetään perustelemaan, tai sen arvovalta tahdotaan käyttää perustelemaan jotakin näkemystä jota ei välttämättä ole hankittu tieteellisillä menetelmillä.

Tieteen arvovallan väärinkäyttäminen tai tieteellisten menetelmien väärinkäyttäminen voisi olla kahtiajako joka voidaan repiä irti ajateltaessa hyvää tieteellistä tutkimusta.

Tässä mielessä voitaisiin väittää että tällainen käsitys tieteestä tukisi Kuhnin paradigmateorian ilmaisemaa käsitystä normaalitieteen harjoittajista. Voikin olla niin että kukaan ei pysty hakemaan tieteestä lopullista totuutta, vaan ne maverickit, jotka lopulta aikaansaavat tieteellisen vallankumouksen, eivät todella havaitse tätä muutosta itsekään, vaan sen aiheuttavat normaalitieteen harjoittajat.

Rationaalisuus

Rationaalisuudella tarkoitetaan järkiperäistä tapaa hahmottaa todellisuutta. Rationaaliset ajattelijat ovat läpi historian tunnusomaisesti luottaneet järjen ainutlaatuisuuteen todellisuuden luonteen hahmottamisessa.

Järjenomaisuus on järkeä mielekkäämpi käsite tulkittaessa laajojen historiallisten kaarien sisäisiä rationaalisia ajatteluun ja todellisuudentuntoon sisältyviä tapoja.

Kartesiolainen rationalismi alkoi vallata tieteellisiä ja filosofisia piirejä toden teolla 1600-luvun alussa. Rene Descartes tiivisti skeptisen kantansa Metodin esitykseen painetussa lauseessaan ”Ajattelen siis olen”. Descartesin mielestä rehellisesti todellisuuteen suhtautuva ihminen ei voi olla varma mistään muusta kuin oman järkensä voimasta suunnattuessaan ulkoiseen todellisuuteen. Järjen avulla todentuu maailma joka käyttää järkeä sekä maailma joka on järjen käytön kohteena. Tämän vuoksi todellisuus on kaksijakoinen, dualistinen.

Baruch Spinoza toi filosofiassaan esiin monistisen rationalismin. Hänen mukaansa on olemassa vain Jumala.

Rationaalisuus tarkoittaa järjen käyttöä. Voidakseen käyttää järkeä, ihmisellä on ennen sitä oltava järki jota käyttää. Rationaalisuuden lajeja etsittäessä implikoidaan siis se perusta, että ihminen voi käyttää järkeään monin eri tavoin. Monin eri tavoin käyttäminen ei tässä tarkoita monissa erilaisissa tilanteissa käytettävää järkeä, vaan sen käyttämistä kohteisiin, jotka on nimetty eri tavoin. Meillä on esimerkiksi nimettyjä kohteita kuin arvoja, päämääriä ja vastaavia. Arvoiksi kutsumme ensisijaisesti niitä asioita, jotka koemme korostamisen arvoisiksi. Ne asiat jotka nostamme esiin puolustamisen takia, ovat niitä asioita, joita me arvostamme. Arvorationaalisuus voisi siis tarkoittaa sitä että käytämme järkeämme etsiäksemme itsellemme asioita, jotka varmasti ansaitsevat arvostuksemme.

Rationaalisuuden lajitus vaatii siis pohjakseen sen oletuksen, että tunnistamme itsellämme olevan järjen. Järjen tunnistaminen taas vaatii sitä, että olemme joskus saaneet tehdä päätöksiä toiminnasta, kokeneet niiden seuraukset ja arvottaneet seurausten hyvyyttä. Rationaalisuudella siis näyttäisi olevan ainakin arvojen vertailun osalla empiirinenkin osa-alue Mutta muokkaammeko me sitä, jonka tunnustamme järjeksi vai järjen kohteita järjellä kun havaitsemme järkemme johdattaneen meitä kerran harhaan? Descartes käytti tässä yhteydessä niin sanottua pahan demonin argumenttia, jolla hän tarkoitti tapoja, jotka voivat vaikuttaa havaintokoneistojemme toimintaan. Ihminen voi olla varma vain siitä että kun hän ajattelee hän on olemassa. Ajattelun kohde on ajattelun objekti ja ajattelija itse on subjekti. Tästä syntyi niin sanottua kartesiolainen viitekehys, joka kummittelee yhä mielenfilosofisen tutkimuksen taustapiruna.

Kaikki mikä on todellista on järjellistä ja kaikki mikä on järjellistä on todellista totesi aikanaan Hegel. Hegelin rationalismi tuli esiin hänen varsinaisessa ensimmäisessä suuressa teoksessaan Hengen fenomenologia, jossa hän toi esiin filosofiset teesinsä järjellisestä itsensä havaitsevasta hengestä. Hegelin hengenfilosofia oli jatketta Fichten ja Schellingin jo aloittamalle suuntaukselle, joka pyrki selittämään kaiken aluksi subjektiivisena ja myöhemmin objektiivisena idealismina. Käsitteiden todellisuus oli Hegelille ainut oikea todellisuus. Kuuluisa anekdootti kertoo aikalaisen huomauttaneen Filosofille tämän jonkin teorian ilmeisen selkeästä arkijärjelle havaittavasta todellisuuteen nähden virheellisestä aukkokohdasta, johon Filosofin kerrotaan tokaisseen ”Huonompi juttu todellisuudelle”. Järjen totuus on siis edellyttävästi käsitteiden totuutta. Käsitteiden kategoria on se sija jonne järjen totuudet todentuvat. Käsitteet vaativat ollakseen kielen, jossa ne todentuvat. Meidän on siis todennettava järjen antamat ideat jossain, jotta voimme hyväksyä yhteisen päätöksen. Herääkin siis kysymys siitä, toimisivatko ihmiset samoin jos voisimme poistaa ne olosuhteista aiheutuvat haitat jotka voisivat todetusti estää toiminnan järjen mukaisella tavalla. Vai vaatiiko järjen koodaaminen voluntarismia, joka tulee lähtökohtaisesti järjellisen subjektin ulkopuolelta.

Aristoteles käytti Nikomakhoksen etiikassa termiä fronesis, käytännöllinen järki. Tällä hän tarkoitti välinettä, jolla ihminen löytää partikulaaristen hyveiden keskivälin, oikean toiminnan takeet. Aristoteles siis ennakoi välineellistä järkeä, jonka toiminta ei ole päämäärä itsessään, vaan jotain muuta siitä itsestään erillistä kohdetta varten.

Hyvin tavallista on että järjelle annetaan käsitteelliseksi vastapositioksi tunne. Myös rationalistisen filosofisen koulukunnan teesejä niistä itsestään käsin vastaan asettuneiden filosofien joukolle annettiin yhteiseksi, eikä turhaan liiemmin erotelluksi nimeksi irrationalistinen koulukunta (mm. Bergson, Dilthey, Vaihinger) vaikka he eivät itse eksplikoineet filosofiaansa missään lähteessä tuon nimikkeen alla. Kysymys voikin olla tässä kohdin niin sanotun terveen järjen vaikutuksesta.

Terveellä järjellä on kristillispatriarkaaliset juuret; olisihan hyvin kummallista sanoa meidän toimivan oikeutetusti ”tunteidemme” osoittamalla tavalla. Järkeen liitetään tavallisesti intuition ja mystisenvastaisuus. Järjessä kaikki on mitattavaa, minkä vuoksi matematiikka ja fysiikka ovat järjellisimpiä, yhteismitallisimpia tieteitä järjen kanssa.

Järki on yksioikoinen. Järjessä ei tarvitse ottaa huomioon muuta kuin se itse, minkä vuoksi se on hyvin yksioikoinen toiminnan ohjaaja. Jos ajattelemme järjenmukaisesti kaupassa käymistä, havaitsemme olinsijamme, kaupan sijainnin, olinsijamme ja kaupan välisen etäisyyden, käyntiin kuluvan ajan ja vapaana olevan aikamme tällä hetkellä. Jos emme ajattelisi samaa järjellisesti, voisimme lähteä ulos tuo alkuperäisajatus mielessämme mutta ohjautua välittömästi ensimmäisen muun ajatuksen tullessa mieleen toisille teille. Tässä käytännöllisen järjen kattokäsitteen alapuolisessa yhteydessä on havaittavaa että järjen ideat ovat vain silloin jos ne todentuvat itse päämäärässä. Voitaisiinko siis sanoa järjen olevan pelkkä diviinin johdatuksen, auktoriteettiuskon korvike, jos se ei ensin voisi todentua tilanteissa, joissa järki on päässyt tavoitteeseensa?

Sanotaan että nero on lapsen kaltainen: kumpikin seuraa perhosta vuoren jyrkänteelle. Niin kuin emme voi ennakoida perhosen (metafora) ilmaantumista emme voi myöskään järjestelmällistää kaikkea sitä minkä havaitsemme niin kuin itse haluaisimme – kaikki ei ole käsilläolevaa vaikka Ortega y Gassetin pääteoksessaan (Massojen kapina 1930) kuvaama massaihminen olisikin ajautunut siihen harhaluuloon.

Kieli maailmankuvan välittäjänä

Kieli tarkoittaa kommunikaation välinettä. Kyseenalaista on, aiheutuuko kieli tarpeesta kommunikoida vai synnyttääkö kieli tarpeen kommunikoida.

Kieltä voidaan tarkastella monissa poikkeavissa viitekehyksissä. Ajattelematta kielen ja kommunikaation välistä suhdetta voidaan kuitenkin sanoa kielen olevan jotain sellaista joka tarjoaa ihmisille mahdollisuuden olla ihmisiä ja konnektoida itsensä rationaalisesti toisiin ihmisiin.

Kieli joka omaa kieliopin ja lauseopin mahdollistavat ihmisille samalla tapaa, lainmukaisesti konstruoitavan esineen, joka yhdistää ihmiset yhteen kielen esittämien merkityksien avulla, jota tutkii semantiikka. Ymmärrettävä ja merkityksellinen, rationaalinen kieli on siis aina merkityksen kantavaa. Kieli joka ei ole olemassa merkityksen vuoksi, on pelkkää kieltä ilman suhdetta maailmaan ja sitä yhten ihmiseen. Tässä kohden on huomionarvoista mainita Ludwig Wittgensteinin myöhäisfilosofiassaan esittämä yksityisen kielen argumentti, jonka mukaan pelkkä tautologinen muoto ei oikeuta kieltä, jos se ei konnektoi joitain muuten toisistaan erillään olevia toimijoita.

Kieli filosofian kohteena on niin sanotun analyyttisen koulukunnan aikaansaannosta. Ludwig Wittgenstein vaikutti varhais- ja myöhäisfilosofioillaan syvällisesti koko länsimaisen filosofian kokonaishistoriaan, jossa filosofian määrittely-yrityksiä ei ollut esiintynyt niin vaikuttavasti perustellussa muodossa kuin Wittgensteinillä. Varhainen Wittgenstein toi ajatuksensa esiin ensimmäisen maailmansodan aikana kirjoittamassaan luettelomaisessa kirjasessaan Tractatus-Logico-Philosophicus. Kirja konklusoi lopussa ajatuksen maailman sidostuneisuudesta käytettyyn kieleen. Maailma on vain se, jonka voi kielellä ilmaista. Siitä mistä ei voi puhua, on vaiettava.

Vanhempi Wittgenstein toi julki ajatuksiaan 30-luvun ja 40-luvun Cambridgessa, jossa tämän varsinaisena pääjulkaisuna toimi Filosofisia tutkimuksia. Siinä hän esitti kielipelien ajatuksen, jonka mukaan ihmiset pelaavat kielellä samanlaisia pelejä, kuin millaisia ihmiset pelaavat esimerkiksi palloillaan.

Mitä kieli on ja miten voimme kysyä sitä? Meidän kysymyksemmehän edellyttää jo itseensä kielen käytön. Meidän ei välttämättä ole oltava kokonaisvaltaisesti edes silloin jos kysymme olemisen luonnetta, mutta meidän on ehdottomasti osattava muodostaa kysymyksemme kielellisten sääntöjen mukaan voidaksemme tiedustella itseltämme tai toiselta ihmiseltä kielen ja maailmankuvan välistä suhdetta. Maailmankuvaa meillä ei tarvitse olla tiedustellaksemme sitä mutta kieli meillä täytyy olla jotta voimme eksplikoida oman maailmankuvamme.

Onko siis maailmankuvaa jos ei ole kieltä? Maailmankuva tarkoittaa muodostettua yksittäistilanneulottuvuutta maailmankokemuksesta. Maailmankuva on jotain mikä ei ole vielä -käsitys. Tämän prosessuaalisen luonteen vuoksi voisikin helposti väittää kielellä olevan selvän vaikutussuhteen maailmankuvan muodostumiseen. Ainakin on relevantimpaa kysyä juuri maailmankuvan ja kielen välistä suhdetta eikä kielen ja maailmankäsityksen välistä suhdetta jos hyväksymme tämän esitetyn käsitteellisen erottelun.

Kielen ja maailmankuvan välistä yhteyttä pohdittaessa kohtaa kysymyksen maailmankuvien vaihdollisesta luonteesta, ja siitä, lyödäänkö maailmakäsitys lukkoon vai onko se aina avoinna? Jos hyväksymme myöhäisen Wittgensteinin käsityksen kielestä peleinä, voimme ajatella että ihmiselle on taattu jo syntymänsä myötä jotkut, mainitun henkilön verbaalisista ja kognitiivista kyvyistä myöhemmin riippuvat jäsenyydet tiettyihin kielipeleihin, jotka ovat esimerkiksi koulussa käytävät ryhmäkeskustelut, vapaamuotoisempi keskustelu toverien kanssa sekä kotona käytävä keskustelu erilaisissa yhteyksissä kuten ruokapöydässä. On tietysti selvää että voimakkuuden aste ja tietynlainen vaikutteellisuus on määräävä imponoija kaikissa sosiaalissa kontakteissa mutta missään tapauksessa ei kuitenkaan voida kieltää sitä seikkaa etteikö henkilö (ellei ole puhekyvytön tai autistinen) osallistuisi vastavuoroiseen kommunikaatioon jossa käytetään äänteitä, kirjaimia, tavuja, sanoja ja lauseita erilaisissa järjestyksissä.

Tässä kohdin törmää auttamatta ihmiskuvan ja maailmankuvan väliseen erotteluun, joka onkin olennainen kielen kannalta. Ihminen on Heideggerin sanoin maailmassa, jolla konseptiolla hän korvasi mm. kartesiolaiset subjektin ja objektin käsitteet. Maailmassa oleva ihminen saa esiasteisilla kognitiivisilla toiminnoilla itselleen kuvia ihmisestä ja maailmasta, jotka hän muokkaa tai jättää muokkaamatta käsityksiksi. Käsityksien muodostaminen vaatii itselleen suotuisan olosuhteiston ja auttavat kognitiiviset taidot ts. kyvyn yhdistää ihminen ja maailma toisiinsa.

Kuva on ymmärrettävä tässä metaforisessa mielessä reaalisen sijaan aivan kuten näkeminenkin. Voidaan siis sanoa että ihminen ei esimerkiksi saa maailmakäsitykseensä jälkeä kun hän näkee valokuvan vaikkapa Eiffelin tornista tai Rialton sillasta. Myöskään ihminen ei saa auttamatta ihmiskäsitykseensä jälkeä kun hän näkee ihmistä kuvaavan valokuvan.

Kieltä aistitaan mutta kielen idean ymmärtäminen on yliaistillista. Eihän teoreettinen ajattelu olisi mahdollista jos voisimme sanoa tällaisten kysymysten olevan pelkästään aistillisesti, esimerkiksi kuulon avulla ymmärrettävissä.

Jos ajatellaan maailmankuvan olevan pinttynyt lika maailmankäsityksessäni, joka muotoutuu yksittäisistä maailmankuvista, niin voidaan myös hyvin helpostikin olettaa partikulaarisen maailmankuvan reaalistuvan tilanteissa, joissa ihmiskuva ja maailmankuva törmäävät. Miten pitäisi olla ja miten on. Voidaan sanoa ihmiskuvan olevan sisäisempi ja valmiimpi, mahdollisesti jo äidinmaidossa mutta viimeistään läsnä olevaa valtakulttuuria kuvaavien käytäntöjen mukaan todentuva menettely yhteydessä, miten ihmisen tulisi olla. Tosin tämäkin on hyvin suuressa mitassa yksilöstä ja hänen henkisestä tasostaan riippuvainen alue. Ihmiskuvassa on jotain jo silloin kun maailmankäsityksessä ei ole mitään jotain tilannetta koskien.

Voidaan väittää partikulaarisen ihmiskuvan ja yleisen ihmiskäsityksen määrittävän sen miten ihminen suuntautuu maailmankuvan tilanteeseen. Kuva maailmasta on partikulaaristen ihmiskuvan ja maailmankuvan välinen asia, mutta se on osin myös talteen varastoidun ihmiskäsityksen ja partikulaarisen ihmiskuvan välinen asia. Maailmankuvan välittyminen on kognitiviinen tapahtuma, jossa nimetään jokin aiemmin piilossa ollut osa maailmasta. Musiikinteoriaa opettelemalla henkilö voi ymmärtää Schoenbergin 12-säveljärjestelmän merkityksen vaikka olisikin kuunnellut sävellyksiä jo aiemmin ja arkkitehtuuria opettelemalla henkilö ei enää nimitä ainakaan kaikkia havaitsemiaan taloja säilöntärakennuksiksi.

Miten koulu on muuttunut siirryttäessä teollisuusyhteiskunnasta informaatioyhteiskuntaan

Teollisuusyhteiskunta tarkoittaa yhteistä kuntaa, yhteistä toiminnan aluetta, jonka osatoimintoja on helpotettu teollisuuden avulla. Teollisuus toi yhteiskunnan jäsenille mahdollisuuden hankkia halpoja käyttöesineitä, jotka helpottivat jonkun ihmisen elämään kuuluvan toiminnon suorittamista. Tämä toi ihmisille lisää aikaa käytettäväksi. Useimmiten teollisuuden rakentajat tahtoivat ostaa vapautuneen ajan itselleen ja lisätä siten omia tulojaan. Tätä Marx kutsui lisäarvon tavoitteluksi, joka väite on sittemmin tulkittu vääräksi.

Informaatioyhteiskunta tarkoittaa yhteistä kuntaa, yhteistä toiminnan aluetta, jonka osatoimintoja on helpotettu entisestään kehittämällä tapoja järjestää informaatiota tiedoksi yhdistelemällä ja järjestelemällä. Informaatioyhteiskunnassa käsilläolevuus on tärkeää. Informaatio on sitä yhdisteltyä dataa, jonka saaminen hyödyttää henkilöä tilanteessa. Informaatioyhteiskunta tarjoaa henkilölle mahdollisuuden ulottaa kouransa informaatioon tilanteessa kuin tilanteessa. Informaatioyhteiskunta painottaa ja korostaa kommunikaatiota ja rakentaa organisaatioita luodun kommunikaation varaan.

Teollisuusyhteiskunnassa ei varsinaisesti ollut keskiluokkaa, joten luokkaerot korostuivat koulutuksenkin yhteydessä. Vain ne, jotka etenivät myöhemmin korkeampaan asemaan, aloittivat ja jatkoivat koulua. Useimmiten, kuten vielä tänään Britanniassa, koulut olivat yksityisiä, joista ostettiin paikka oppilaalle. Useimmiten paikan hankkiminen onnistui vain, mikäli oppilaan perhe oli tarpeeksi varakas tai jos oppilas oli havaittu poikkeuksellisen lahjakkaaksi ja epäalttiiksi omaksumaan mahdollisesti alaluokkaisen taustansa mukaisia tapoja toimia ja ajatella. On siis havaittavaa että säätynousukkuus onnistui kuitenkin yleensä vain silloin kun henkilö oli huomattavan lahjakas, pelkkä tyytymättömyys kasvuoloihin ja oman perheen vertaaminen toisten perheisiin ei useimmiten ollut riittävä peruste opintiellä etenemiseen.

Jos tarkastelemme viktoriaanisen Englannin maineikasta sisäoppilaitosta kuten Etonia voimme havaita että kouluissa korostettiin suuresti yhteisöllisyyttä siitäkin huolimatta vaikka oppilaitos ei olisi ollut sisäoppilaitos. Yhteisöllisyydelle loi pohjan yhteinen tausta, ei pelkkä koulussa oleminen, kuten on asian laita monissa aikamme Suomen niin sanotuissa paremmissa lukioissa, joissa korostetaan meidän paremmuutta pelkästään sen vuoksi että useimmilla kouluun päässeillä on ollut hieman muita korkeampi keskiarvo PERUSKOULUSSA.

Etonissa, Harrow’ssa ja St Paulin koulussa pojat ovat yhteisöllisiä koska he kokevat olevansa osa traditiota. He eivät pelkästään koe olevansa parempia kuin muut yhdellä hetkellä vaan he tietävät myös sen että heidän isoisoisoisänsä jaarlit ja markiisit olivat muita parempia kuuluessaan kouluun satoja vuosia sitten.

Voidaan siis helposti sanoa, että informaatioyhteiskunta on rikkonut sosiaalisen struktuurin ja tehnyt työnjaon toteutumisesta sattumanvaraisempaa kun suuret teollisuusyritykset ovat jakautuneet miljoonille yksityisille rahasto-osakkaille. Tämän vuoksi ihmiset eivät tunne historiaa ja ovat kiinnostuneita ainoastaan oman keskiluokkaisen tutun lähiympäristönsä toiminnasta.

Informaatioyhteiskunta on keinotekoisempi ja kertakäyttöisempi kuin teollisuusyhteiskunta joka tuotti ihmisille kestäviä tuotteita helpottamaan elämäänsä. Kuluttamisesta on tullut tapa, jota halutaan pitää yllä. Kuluttamisen ylläpitoa tuetaan osallistumalla tuotteiden valmistajien mielikuvatesteihin ja profilointeihin. Arvot ja etiikka eivät merkitse mainostamisessa enää mitään. Informaatioyhteiskunta on tuonut mainostamisen yhteiskuntaan. Enää ei ole niin merkityksellistä mikä on todellista kuin se mikä näyttää siltä.

Asema ja status olivat aikaisemmin asioita, joista ei puhuttu. Jälkiteollisessa yhteiskunnassa ero pyritään tuomaan esiin, koska sitä ei voida usein havaita. Tämän vuoksi ihmiset vaikuttuvat hyvin tavanomaisista asioista. Kun aikaisemmin ihmisen pukeutuminen kertoi hyvästä tai huonosta mausta, nykyisin se (hyvä pukeutuminen) kertoo henkilön olevan rikas. Informaatioyhteiskunnan globalisoivan vaikutuksen myötä massakulttuuri on levinnyt kaikkialle ja siitä on tullut arvostelun lähtökohta. Kulttuuri määrittyy massakulttuurista peräisin olevista arvostelijoista käsin. Esimerkiksi itse olen kohdannut ulsterissa kulkiessani kommentteja pääosin ikäisiltäni tytöiltä (kuuloetäisyys), joiden mukaan vaikutan eläkeläiseltä. Se ei kuitenkaan ole totta; en ole ollut vakituisessa työsuhteessa enkä ole koskaan vieraillut Kelassa.

Teollisuusyhteiskunta oli seuraava askel maataloutta korostaneesta feodaaliyhteiskunnasta eteenpäin. Teollisuus ja palvelut ottivat roolia. Palveluilla tarkoitetaan lähinnä massatuotantoa ylläpitäneiden henkilöiden toimintakykyisyyden ylläpitoa terveydenhuoltopalveluiden ja virkistystoimien avulla. Niin sanottu aikakäsityksen revoluutio voidaan sijoittaa 1800-luvun puoleenväliin teollisuuden kasvun ja liikenneyhteyksien lyhentymisen vuoksi. Siirtyminen kohti reaaliaikaa toi mahdollisuuden mainostaa tuotetta ja tarkkailla kuluttajakäyttäytymistä jo ennen tuotteen valmistamisen jatkamista. Informaatioyhteiskunnan aika on modifikaation aikaa. Kaikki on muokattavaa, ei ole olemassa tietoa on vain ainesta, jota voi muokata. Muokkaaminen toteutetaan vastaamaan tilanteen vaatimia odotuksia.

Teollisessa yhteiskunnassa tehtiin jotakin eikä vain oltu kuten maatalousyhteiskunnassa. Sitä myöten pääoma kertyi muillekin kuin vain haltijoille. Informaatioyhteiskunnassa ei ole rooleja. On vain kaikki ne mahdollisuudet joiksi tietoa voi modifioida.

Luokassa Elämänkatsomustieto | Muokkaa | Ei kommentteja »

1. Elämänkatsomustiedon 1. kurssi (syksy 2007)

Maaliskuun 16. 2011

Humanistinen ihmiskuva

Moraali

Mihin yhteiskunnassamme tarvitaan arvoja ja normeja

Eutanasiaan liittyvät eettiset ongelmat

Lawrence Kohlbergin moraalikehityksen teoria

Humanistinen ihmiskuva

Sanomme usein humaaniksi sitä, minkä näemme olevan ihmisläheistä. Humanistiseksi ihmiskuvaksi kutsutaan ihmisen ja ihmiselämän ainutlaatuista ja vertailematonta merkitystä korostavaa ajatussuuntausta, jonka ylläpitäjiä ovat olleet historian saatossa lukuisat uskonnollismetafyysiset yhteenliittymät, instituutiot ja oppisuunnat.

Ihmiskäsityksen ja –kuvan varsin heikkoja ääriviivoja kantava erottelu on mielenkiintoinen. Usein sanomme ihmisen toimivan ihmiskuvansa osoittamalla tavalla, jos tarkoitamme ja postuloimme ihmiskäsitykseemme vastavuoroisen moraalisuuden. Ts. ihminen toimii siten, kuten näkisi voitavan olevan yleistettävissä myös itsensä kohdalle. Voikin olla niin, että käsitys sisältää kaikki mahdolliset kuvat. Siten käsityksiä ei tarvitsisi olla yhtä enempää, vaan se muotoutuisi kohdattujen ihmiskuvien piirre-erojen korostumien äärikohtia vastaavaksi. Se, mikä erottuu ihmisen kuvista ihmiselle selkeimmin asettaa ihmisen henkilökohtaiselle ihmiskäsitykselle rajat. Kuinka rajoittunut hänen kuviensa määrä on, määrittää myös hänen ihmiskäsityksensä; moraalisen toiminnan laajuuden rajoja.

Voidaksemme määrittää juuri humanistisen ihmiskuvan, meidän on tarkasteltava käsitteitä ja määreitä humanismi ja humaani. Humanismilla on siihen viittaavaan olemusmääreeseen humaani nähden pidempi käsitehistoria. Useimmiten humanismin pohjarakenteet ulotetaan aina antiikin Kreikkaan ja Roomaan asti; siitäkin huolimatta vaikka tuolloinen arkikokemus varmasti arveluttaisi useimpien humanististen laitosten äänekkäimpiä promoseeraajia. Yksi humanismin käsitteen ristiriitaisimpia tai katseeseen tarttuvimpia piirteitä on sen suhde eläinkuntaan. Jotkut muinaisen Kreikan esisokraatikoista kirjoittivat eläinten tasavertaisen kohtelun olevan selviö, vaikka esimerkiksi Aristoteles jakoi heitä myöhemmin luonnon elottomaan ja elolliseen osaan. Sittemmin eräät roomalaiset historioitsijat kuten Plutarkhos palasivat pre-aristoteeliseen näkemykseen eläinten kohtelusta.

Humaani tarkoittaa ihmisläheistä ja läheisesti ihmiseen liittyvää. Täten se liittyy kovinkin läheisesti niihin ominaisuuksiin jotka on postuloitu ihmiselle humanus ominaisiksi. Humaani näkemys pyrkii näkemään sen, mitä ihminen tarvitsee ja mihin hän pyrkii luontaisesti. Luontaisuus, eikä niinkään luonnollisuus, on humaanin käsitteen sisältöä määräävä postulantti. Tässä mielessä humaani liittyy ihmisen tarpeisiin. Yleisesti ihanteen käsite on nähty humaanin ja humanismin kasvoja muokkaavana veistäjänä. Ihanne poistaa aikaisemman humanistisen ihmiskuvan ja humaanin tavan lähestyä ihmistä, tarpeita, ja uusilla keksityillä tarpeilla rikotaan entisiä ihanteita joista sen hetkinen humanistinen ihmiskuva on aiheutunut.

Moraali

Moraalin käsitteeseen liittyvät kaikkein likeisimmin hyvän ja pahan sekä oikean ja väärän käsitteet. Hyvän ja pahan dialektiikka on selkeimmin peräisin ihmisen uskonnollisista tunteista, jotka taas ovat peräisin ihmisen biologisen olemuksen syklisyyden kieltämisestä. Hyvä ja paha ovat siis selkeästi peräisin niinkin tavanomaisesta lähteestä kuin ihmiselon jatkumisesta ja päättymisestä.

Oikea ja väärä perustuvat suuntiin elämän vielä jatkuessa. Ne ovat myös selkeästi rationaalisempia ja empiirisesti virittyneempiä käsitteitä kuin ovat hyvä ja paha. Sovinnainen moraali näkee nämä käsiteparit liitteessä toisiinsa: hyvä on aina oikeaa ja paha aina väärää; ainakin jos moraalinen toimintarakenne hahmotetaan oikein. Käsiteparien likeisyys on ehkä selitettävissä moraalifilosofiaan koko länsimaisen filosofian historian parituhatvuotiseen taipaleeseen kiinteästi liittyvään olemuspisteeseen, jonka mukaan moraaliset järjestelmät ovat usein olleet absoluuttisia. Absoluuttisuus on näkynyt siinä, että ihmisyksilö on nähty olevan tribaalisella tavalla riippuvainen yhteisöstään.

Moraalin käsitteeseen liittyy siten käsitteiden yksilö ja yhteisö välinen dikotomia. Esimerkiksi Aristoteles käsitteli Nikomakhoksen etiikassaan moraalia ja rinnasti sen valtion kansalaisiaan kohtaan osoittamaan oikeudenmukaisuuteen. Nykyisin mielipiteet vellovat niin poikkeavan sävyisinä ettei aiheesta saada aikaan rationaalisen kommunikaation säännöissä pysyvää keskustelua. Esimerkiksi Iso-Britannian konservatiivinen pääministeri Margaret Thatcher kyseenalaisti anarkistiseksi kutsuttuun tapaan yhteiskunnan olemassaolon. Samalla aikaa Suomen kaltaisten maiden parlamentaariset järjestelmät luottavat konsensuksen käsitteeseen, jonka mukaan ihmisen; tässä tapauksessa Suomen valtion kansalaisten; tulee luottaa siihen että päätöksentekijät jotka eivät vallitsevan tavan mukaan kyseenalaista vallitsevia arvoja, ovat ”samanlaisia” ja kokevat samoissa tilanteissa samanlaisia arvotunteita kuin he itse. Tässä järjestelmässä arvojen kyseenalaistaminen tai niistä puhuminen ei kannata koska siihen ei ole totuttu. Edustajan kannalta viransäilyttävimpää on olla hiljaa ja hoitaa joitakin ”yhdessä haluttuja” käytäntöperäisiä hankkeita jotka mahdollistavat yhteisön kiinteyden eivätkä niinkään keskustele siitä mikä yhteisö on, ja mikä on yhteisön ja yksilön välinen suhde.

Tietysti voitaisiin sanoa, että yksilön ja yhteisön välisen dikotomian pohtiminen vaatii pohjakseen ainakin toisen käsitteen väitettyä tuntemista. On tiedettävä mikä on yhteisö tai mikä on yksilö, jotta voitaisiin määrittää niiden suhteita muihin käsitteisiin. Voikin olla niin että aiheesta käytävän keskustelun keskusteluttomuus tai keskustelun epäpäämääräinen suunta on johdosta ihmisten epätasaisesti jakautuneesta kyvystä teoreettiseen ajatteluun.

Mihin yhteiskunnassamme tarvitaan arvoja ja normeja

On kyseenalaista voidaanko määritellä partikulaarinen yhteiskunta erilleen käsitteen yleisestä sisällöstä. Siksi on mielekkäämpää kysyä mihin yhteiskunnissa yleensä tarvitaan arvoja ja normeja ja miten niillä oikeutetaan tai kielletään yhteiskunnan oikeutus tai millä perusteilla yhteiskunta pyritään oikeuttamaan. Arvon käsite voitaisiin määrittää käyttämällä apuinstrumenttina vakaa, jonka kuppeihin asetetaan substansseja punnittavaksi – arvotettavaksi. Arvotus tapahtuu aina vertaamalla toista toiseen. Esimerkiksi Pentti Linkolan arvoja voitaisiin katsella hänen lehteen kirjoittamassaan jutussa, missä hän kuvaa auton alle jääneen hirven pikaista kiidätystä lähimmälle eläinklinikalle; onnettomuudessa menehtyneiden ihmisten mainitsemisen hän jätti pitkähkön tekstinsä viimeisessä lauseessa varsin kalvakasti heitettyyn huomioon. Linkola siis arvottaa hirvien ja ihmisten metsien läpi rakennettuilla moottoriteillä tapahtuvien kolareiden osapuolten arvon eri tavalla. Siitä voidaan helposti tehdä johtopäätelmiä Linkolan suhtautumisesta metsien hakkuuseen ja uusien korkeammat nopeudet sallivien teiden rakentamiseen aarniometsien keskelle.

Rationaalinen arvottaminen joidenkin kiistämättömien objektiivisten faktojen perusteella onkin ehkä Linkolan ja harvojen muiden älymystön isoloituneiden jäsenten haaveena varioituneena, mutta on ehkä järkevintä myöntää useimpien arvoiksi kutsuttujen tavanomaisuuksien olevan tunneperäisesti syntyneitä. Siten olisi mielekkäämpää käyttää termiä arvotunne normaalin arvon sijaan. Arvotunteella voitaisiin eristää se emotiivinen osa arvoiksi kutsutuista vertailukelpoisista käyttäytymismuodoista ja löytää sen jälkeen mahdollisesti uusia ja varmemman toimintapohjan tarjoavia ”arvoja”.

Arvotunne liittyy tarpeeseen; esimerkiksi on arvotunteesta johtuvaa päästää ylioppilaskirjoituksiin osallistuva henkilö tyhjentämään rakkonsa kirjoitusten aikana sen sijasta että häntä käskettäisiin pysymään paikallaan ja laskemaan tarve housuihinsa. Vaikka siitä, että mistä tahansa salin kohdasta wc:hen lähtevät henkilö aiheuttaakin audiaalista haittaa kanssakirjoittajille, olisi haitta suurempi, mikäli hän hoitaisi tämän ainoastaan ennakoitavan ja laadullisesti sekä määrällisesti säätelyllisen tarpeen paikallaan. Rationaalisesti arvotunteet huomioiden olisi järkevintä, mikäli jokainen kirjoittaja muistaisi velvollisuutensa ja pyrkisi tekemään tilanteesta muita kirjoittajia kunnioittavan, ja syövän ja käyvän sen vuoksi wc:ssä ennen kokeeseen tuloa, eikä kuvittelisi itsellään olevan ”omaa tilaa” koetilanteessa, jonka tulisi asettaa arvotunteita hillitseviä velvollisuuksia jokaisen osanottajan kontolle.

Arvotunteet säätelevät sitä miten ihminen tarkastelee ympäröivän ja ympäröimättömän todellisuutensa ulottuvuuksia. Hyvin useissa yksittäistapauksissa arvotunteisiin vetoavia määreitä käytetään kun ei osattaisi sanoa mitään muutakaan. Esimerkiksi tyttöystävänsä perässä rautatieasemalla kädet ristissä juoksevaa jannua saatetaan nimittää ohikulkijoiden toimesta säälittäväksi, koska tavalliseksi nähdystä järjestyksestä poikkeavaan itsen havaitsemaan tai toisten havaitsemaan tilanteeseen on otettava kantaa tai jäätävä tilanteen – situaation – ulkopuolelle.

Yhteiskunta voisi siten olla näiden situaatioiden kokoelma. Situaatio havaitsee itsensä ja osanottajansa yhteisesti – yleisimmin intersubjektiivisesti väitetyn objektiivisuuden sijaan koetuissa arvotunteissa. Intersubjektiivisuuden ja objektiivisuuden keskisessä rajanvedossa määritetään arvotunteiden oikeuttaminen. Miten vahvoja tarpeiden koetaan olevan, sitä herkempiä ollaan hyväksymään ja oikeuttamaan niiden olemassaolo objektiivisina kokemuksina; kaikki nähdään osallisina joihinkin massiivisiin tilanteisiin. Tämä voidaan nähdä ja kokea esimerkiksi niissä tilanteissa joissa ihmiset päivittelevät itsensä toisiinsa konnektoivana puheenaiheena säätä. Sanotaan että herrasmies ei hätkähdä mitään. Tällä tarkoitetaan järkähtämättömyyttä hahmotettaessa arvotunteiden ilmituontia. Sokrates virkki tunnetusti Xantipan kaadettua tämän päähän saavillisen vettä ”että myrskyn jälkeen tulee aina sade”, sen sijaan että olisi alkanut räyhätä tapauksen poikkeavuutta tilanteen intersubjektiivisesti koetuista laeista.

Intersubjektiivisuus tarkoittaa samanlaisen subjektin käsitteen hyväksyvien ihmisten tekevien havaintojen vertailutapaa. Subjektin käsite määrittyy suhteessa siihen, miten monta identiteettiä ihmisellä sallitaan olevan, ja miten niiden sallitaan näkyä. Intersubjektiivinen kokemus tunnustaa samat identiteetit jotka määrittyvät samanlaisissa tilanteissa elävien ts. samanlaisia arvotunteita kokevien ihmisten toiminnasta. Esimerkiksi naisten sanotaan olevan tunteellisia koska heidän koetaan olevan miehiin nähden tunteellisempia ja kantavan useimmin huolta miehiin nähden esimerkiksi eläinten kohtelusta. Eläimistä tai lapsista pitävä mies saa naisten suosion koska hänen nähdään kokevan samanlaisia arvotunteita samanlaisissa tilanteissa kuin nainen. Intersubjektiivisuuden muodostaessa säännönmukaisia yksikköjä kuten ydinperheitä jne. aletaan siitä käyttää nimitystä objektiivinen – yleisesti havaittava tai todistettava fakta.

Yksilön moraalikäsitys hakeutuukin usein harhaan juuri siinä kohden kun moraalista käyttäytymistä aletaan selittää vallitsevilla tavoilla (”niin minä/me olen/olemme tehnyt/tehneet aina”). Silloin syyllistytään skotlantilaisen David Humen 1700-luvun valistusaikana ilmaisemaan periaatteeseen, jonka mukaan moraaliväitteitä ja arvoarvostelmia ei voida perustella objektiivisesti. Jonkin arvon mukainen toiminta ei voi olla objektiivista.

Tunnustaminen on olennaista tutkittaessa arvoarvostelmien luonnetta. Käytettäessä tunnustamisen käsitettä yhteiskunnan yhteydessä voitaisiin käyttää kaikki tunnustamisen tavat yhteenkokoavaa käsitettä tunnustushierarkia. Hierarkia tarkoittaa ylhäältä alaspäin ohjautuvaa järjestelmää. Sitä vastoin emergenssi merkitsee alempien tasojen kehittämistä ominaisuuksista syntyviä uusia tasoja. Tunnustushierarkiaan sisältyy sekä sen hierarkkinen luonne että myös siinä piilevä emergenttisyys. Yhteiskunta hahmottuu tunnustushierarkian käsitteestä. Hierarkiassa on useampia tasoja joilla vallitseva arvotunteiden dynamiikka määrittää vertailukohdallisten symboleiden avulla hierarkian sidosteisuutta/pysyvyyttä ja hierarkian tasojen keskisten liitteiden likeisyyttä.

Mitä yhtenäisempi ja mitä yhdenmukaisempi tunnustuksen hierarkia on, sitä konformisemmin yhteiskunnassa vallitsee arvokonsensus – varmuuden- ja väkivoimainen turvallisuudentunne. Esimerkiksi islaminuskon saapuminen Eurooppaan ja esimerkiksi Britanniassa julkilausutut toiveet tulevaisuudessa asetettavasta sharia-laista tuovat kaivattua väriä uskontoa koskevaan keskusteluun, joka lukkiutuu usein konventionmukaisiin positioihinsa valtiokirkoissa.

Evoluutioteoria on ehkä kaikkein tärkein keskustelun luoja sillä se kyseenalaisti ensimmäisellä tunnustushierarkian tasolla vallinneen arvokonsensuksen ihmisen alkuperästä ja olemuksesta, jonka hierarkian ylin taso; metafyysiset ja uskonnolliset vertailukohdalliset symbolit olivat määrittäneet siihen asti.

Kysymys postuloi yhteiskunnallisen tarpeen sen jäsenten yhteisistä arvoista tai näkötavoista. Onkin selvää että joidenkin arvotunteiden yhteinen tunnustaminen on välttämätöntä ja sitä ei ehkä voitaisi edes väistää vaikka sopimusta tunnustamisesta ei tehtäisikään. Yhteiskunnat tarjoavat ihmisille mahdollisuuden jatkaa elämäänsä ihmisinä ja aivan alkukantaisimmista tarpeista huolehtiminen aiheuttaa välttämättä tavanmukaista käyttäytymistä ja niistä normeja. Normia ei kuitenkaan voida käyttää perusteena toiminnan oikeuttamiseen, vaan pikemminkin toiminta tulee nähdä eri sääntöjen mukaan toimivaksi kuin normikäytös.

Eutanasiaan liittyvät eettiset ongelmat

Eutanasia tarkoittaa armokuolemaa. Lääketieteessä eutanasialla tarkoitetaan eksaktisti sellaisen henkilön jonka elintoiminnot eivät luo toiveita jatkuvuudesta, loppujen, jo ehtyneiden elintoimintojen pysäyttämistä lääketieteellisen instrumentin poistamisella henkilön ylläpitämisestä. Eutanasia ei tapahdu armomurhan kohteena olevan henkilön kuolemansa hetkellä antaman myöntymyksen avulla, koska armomurhan kohteeksi ei ole ainakaan vielä toistaiseksi valittu yhtään sellaista henkilöä, joka olisi voitu joidenkin ajattelutapojen avulla voitu tulkita resiprookkisesti kommunikoivaksi. Sen vuoksi ympäröivän yhteisön finaalisen päättävän luonteen vuoksi kysymys armomurhan hyväksyttävyydestä ei ole helposti vastattavissa.

Voidaan kysyä onko yleistä määritelmää siitä millaisia potilaita yleisen kunnallisen tai valtiollisen terveydenhuollon tulee pitää yllä. Voiko yhteiskunta päättää siinä kohdin potilaan hoidettavuudesta potilaan välittömän olosuhteiston, johon voivat sisältyä esimerkiksi sukulaiset, ohi.

Kysymys eutanasiasta liittyy tunnustushierarkian kattokäsitteeseen; sen alimpaan asteeseen. Tunnustushierarkian alin taso tunnustaa universaalin ihmisen. Ja se, miten pitkälle yhteisö; oli se sitten pienryhmä, valtio tai maanosa, vaatii objektiivisesti tunnustettavan hierarkian, kuvaa henkisen evoluution astetta. Henkinen evoluutio tarkoittaa erillistymistä ja eriytymistä; siten se liittyy vakavasti ihmisyksilön henkistä kehittymistä kuvaavan tunnustushierarkian tasojen emergenssiin. Juuri emergenssin ja hierarkian sekä tarpeen ja ihanteen välinen dialektiikka on tämänkin vaikealta näyttävän mutta kuitenkin helposti kokonaisasetelmaan muokkautuvan kysymyksen taustalla.

Miten organisaatiot, olivat ne sitten sukulaisuussuhteeseen, kauppaan tai instituutioon perustuvia säätelevät henkilön toimintaa, määräävät ihmisyksilön aseman biologisessa evoluutiossa. Pentti Linkola on kuvannut osuvasti veteen piirrettyä viivaa ihmisen ja eläimen välillä mainiten sen, ettei ihminen erotu muista eläimistä kuin ainoastaan niiden poikkeusyksilöiden kautta jotka toimivat moraalisesti ja luovat taidetta, tiedettä ja filosofiaa. Tunnustushierarkian asteikon sisällä se tarkoittaa niillä jöötä pitävien arvotunteista elävien vertailukohdallisten symbolien punnitusjärjestelmän ulkopuolisen suunnitelman mukaan toimivan ratkaisun löytämistä. Esimerkiksi Tuomas akvinolaista ja Fransiscus Assilaista voidaan pitää poikkeusyksilöinä koska he toivat jotain uutta tunnustushierarkian korkeimpaan metafyysis-uskonnolliseen tasoon. Siitäkin huolimatta että poikkeusyksilöiden tulisi kaiken tolkun mukaan lisääntyä ja viskoa siementään tahoille, he eivät kuitenkaan useimmiten sitä tee. Esimerkki voitaisiin löytää hyvin läheltä: äitini suvun; von Beckerien; Kangasniemen haaraan syntyi Reinhold von Becker niminen poika, josta tuli moninkertainen historian professori, järjestyksessään toisen suomenkielisen sanomalehden julkaisija ja suomen kielen ensimmäisen lauseopin kirjoittaja. Reinhold sai kaiken kaikkiaan viisi poikaa joista kolme jäivät eloon, kaksi muuta kuolivat Turun palossa. Pojista vanhin, Frans Josef rakensi pitkän yliopistouran, hänestä tuli kolmen yliopistoon perustamansa oppialan professori ja hän edusti sukuaan valtiopäivillä. Frans Josef von Becker kuoli lapsettomana. Hän jätti omaisuutensa Helsingin sokeille lapsille. Kaksi muuta poikaa; taiteilijaprofessori Adolf ja kirjailija Carl Hugo kuolivat myöskin naimattomina ja lapsettomina. Veljessarjan sisar Anna Carolina Augusta kuoli naimattomana ja lapsettomana Nizzassa 1923. Hän jätti omaisuutensa Helsingin yliopistolle.

Vaikka tämä esimerkki olisikin helposti ohitettavissa, ei voida kiistää sitä, ettei se ilmaisisi jotain yleistä aatelissukujen eriytyneiden sukuhaarojen tyvissä kohdattavista neroista ja heidän yleisestä tavastaan jättää jälkeläiset hankkimatta. Aatelisuus täytyy mainita esimerkkinä, koska se on yksi niistä organisaatioluokkien laaduista, jonka ei tarvitse (ei tarvinnut) kantaa vastuuta itseään ylemmän asteen kanssa kilpailemisesta.

Sosiaalisten medioiden ja kannettavien tietokoneiden käyttö yliopisto-opintojen yhteydessä johtaa yhden henkisen ja siksi vapaan instituutioista poikkeavan instituution verkostoittamiseen, jonka eteneminen on jo pitkällä oheistoiminnan ja opetuksen oheistumisen ja laaduntarkkailun vuoksi. Yliopisto, tunnustushierarkian tieteen asteella sijaitseva organisaatio pyritään limittämään sitä alempiin vapaa-ajan ja tuotannon asteisiin, ja siten liittää se yleisesti tunnustettuun yhteiskunnalliseen, vaikutteelliseen ja kommentariaatin säätelemään järjestykseen. Tuossa mielessä voitaisiin kyseenalaistaa esimerkiksi järjen käsite, sillä se on tulossa yhä mittavammassa määrin riippuvaiseksi tarpeen käsitteestä.

Eutanasiassa on usein kyse metafyysis-uskonnolliseen tunnustushierarkian asteeseen liittyvistä prinsiipeistä, jotka joidenkin tulkintojen mukaan estäisivät elintoimintojen lakkautuksen, jos se ei tapahdu itsensä herran kutsusta. Tämä voidaan rinnastaa opiskelijan selitykseen vastauksensa viivästymisestä tietokoneensa rikkoutumisen jne. perusteella. Harvat toiminnot ovat niin likeisiä holistisen ihmisen toimintakykyyn että niiden perusteella voitaisiin selittää jossakin tilanteessa täydellisesti menetettyä roolia joka todentuu esimerkiksi silloin kun opiskelija jättää palauttamatta vastauksensa.

Jos konnektoitumisen tapa voisikin olla rajoitettu, tulisiko se silti hyväksyä? Jos ajatellaan että jokin antroposofi, steinerilainen tai parapsykologi väittäisi voivansa pystyä kommunikoimaan aivokäyrän osoittaman kohta-vainajan kanssa, tulisiko tämä hyväksyä ja eksplikoida säännöksi imperatiivi siitä, että ”tulkin” käyttäminen olisi tuolloin hyväksyttyä? Voidaanko sanoa että sukulaiset ovat näitä tulkkeja joilla on läheisempi vaikka mahdollisesti ei-lääketieteellinen ja valtavirrasta poikkeava näkemys siitä, miten elävän vainajan kanssa kommunikoidaan? Tuolla ajatusmallilla ja järjestyksestä poikkeamisen perustelemisella ajaudutaan takaisin klaaneihin; siihen aikaan, milloin ei tunnettu käsitettä yksilö. Verkon toiminnassa tapahtunut erhe; portin yllättävä sulkeutuminen perustelee silloin sen, miksi ihmiskäsitystä on laajennettava. Tulkkiutuminen johtaisi kuitenkin varsin selkeästi ihmisten keskiseen hierarkiaan; itse asiassa se ja pienryhmässä usein tapahtuva kolmatta, ryhmästä poissaolevaa osapuolta koskeva keskustelu johtaa vertailukohdalliseen symbolisuuteen. Useimmiten suvaitsevaisuutta aivokuolleita kohtaan julistavat ihmiset pelkäävät tiedostetusti oman potentiaalinsa riittävyyttä sillä osastolla ja suuntavat siten arvotunteisen katseen ylemmäksi kokemiaan kohtaan. Kysymys on selkeästi järjestyksestä.

Mielestäni eutanasiaa koskeva eettinen ja moraalinen kysymys ratkeaa vain siten, että jokaisen aikuisikään saapuvan ihmisen tulisi allekirjoittaa kantansa asiasta. Jos kantaa ei ole allekirjoitettu myöntäväksi, voisi hän saada erilaisen kohtelun jos kykenisi esittämään sille verifikantiksi loogisesti enemmän pätevän perusteluketjun.

Lawrence Kohlbergin moraalikehityksen teoria

Yhdysvaltalaisen moraalipsykologi Lawrence Kohlbergin ihmisen moraalikehitystä kuvaava teoria jakaantuu kolmeen vaiheeseen, joita Kohlberg nimitti esi-konventionaaliseksi, konventionaaliseksi ja postkonventionaaliseksi vaiheeksi. Konvention käsite tarkoittaa tavanmukaisuutta.

Kohlberg määrittää moraalin kehityksen tapaa vasten. On optimistista kuvitella moraali kehittyväksi; etenkin niin ettei se olisi mitenkään riippuvainen olosuhteista. Moraalin ja etiikan käsitteitä voidaan tarkastella erillisillä tasoilla vaikka ne molemmat käsittelevätkin hyväksi ja toivottavaksi katsottavaa toimintaa ja käytöstä. Moraali on sitä minkä henkilö katsoo olevan itsensä kannalta sopivaa toimintaa; millaisen kehikon sisään henkilö sisällyttää oman järkeilynsä.

Jos ajattelemme subjektin, yksilön olevan rationaalinen valintoja tekevä päätöksentekijä, niin moraali tarkoittaa siihen nähden . Mielipide tarkoittaa mielen (sinne) asettamista piteeseen. Pide on sija johon mieli asettuu. Kun ihminen asettaa mieltä mahdollisimman moneen sijaan, piteeseen, hän näkee yhä useamman sijan merkityksellisenä omien valintojensa kannalta. Itse asiassa jo mielen asettaminen piteeseen vaatii valinnan tekemistä aikaisempien mielen piteiden kannalta. Kun ihminen asettaa mielen piteeseen, hän näkee todellisuuden laajemmalti ja tunnistaa siitä omille valinnoilleen merkityksellisiä kohtia.

Omille valinnoille merkitykselliset kohdat ovat sellaisia valintaan ja sitä seuraaviin polveutuviin valintoihin suuntautuvia pisteitä, jotka on merkittävä itseen mielen avulla siitä johtuen, että ellei mieltä asetettaisi, nuo huomiotta jääneet pisteet voisivat vaikuttaa subjektin valintojen tarkoitettuihin seurauksiin, sillä valinta sisältää itseensä aina päämäärän tai ainakin suunnan jota kohti valitsija suuntaa.

Mielen asettaminen piteeseen liittyy moraaliin siten että valinnoissa, kohdissa joissa valitsija kulkee esteiden ohitse ja ylitse kohti uutta valintaa valitsija joutuu tekemään valintojaan huomioon ottaen toisten ihmisten tekemät valinnat tai ainakin osan niistä. Mikäli henkilö asettaa mielensä piteeseen mahdollisimman useiden pisteiden kohdalla, hänen valintansa johdattuvat todennäköisimmin maaliin, johon hän valinnoillaan suuntaa.

On havaittavaa että jotkin laadut voivat vaikuttaa siihen kuinka useita mielen piteeseen asettamisia valitsija joutuu tekemään kyetäkseen jatkamaan valintoja. Esimerkiksi suuri voima voi vaikuttaa siihen, ettei henkilön tarvitse väistää edessään kadulla kulkevia ihmisiä, vaan voi yhtä hyvin kävellä heidän ”ylitseen” siten kuin heitä ei olisi olemassa.

Moraalikäsitys on se tapa jolla valitsija ottaa huomioon muiden ihmisten omille valinnoillaan asettamat rajoitteet ja mukauttaa ne omaan tapaansa tehdä valintoja. Eettinen käsitys on mielen piteiden sijojen joukon valintojen ryhmä. Miten tulisi toimia kollektiivisesti jotta mielen piteiden sijat voisivat vauhdittaa valitsijoiden valintojen tulosten realisoitumista. Eettinen käsitys edellyttää sitä että valitsijoiden moraalikäsitykset ovat likeisiä, joka johtaa heidät kulkemaan samojen mielen piteiden asettamisen sijojen ohi. Moraali ohjaa valitsijan piteistämään mielensä, etiikka tarkastelee noita kohteita erilaisissa laajuuden asteissa, joita voivat olla esimerkiksi kasvatus perheessä ja koulutus valtiossa.

Kohlberg siis sitoo tapamoraalinsa etiikkaan siten että mielen piteet määrittyvät yleisen käsityksen, tavan mukaan.

Esikonventionaalisessa vaiheessa on kaksi välivaihetta: ensimmäinen, jossa tuetaan tottelevaisuutta ja rangaistuksen pelkoa ja toinen jossa toimija ajattelee toiminnasta syntyvää omaa etuaan.

Konventionaalisessa moraalikehityksen vaiheessa on kaksi välivaihetta: kolmas, jossa toimija mukautuu konformisiin käsityksiin ja interpersonaalisiin sopimuksiin ja neljäs, jossa toimija hakee auktoriteetin ohjausta ja sosiaaliseen järjestykseen mukautumista.

Post-konventionaalinen vaihe sisältää kahden sitä edeltävän päävaiheen tavoin kaksi välivaihetta, joista viides välivaihe tukee sosiaaliseen sopimukseen pyrkimistä ja kuudes välivaihe universaalisia eettisiä prinsiippejä.

Kohlbergin teoria on vastaanottanut kritiikkiä esimerkiksi sen kokoamisen tavasta. Kohlberg kokosi teorian haastattelemalla yhden poikakoulun oppilaita heidän iällisen kehityksensä aikana. Carol Gilligan on nostanut esiin huomion siitä, että hänen mielestään moraalin kehitystä koskevia päätelmiä ei voida tehdä pelkästään poikien perusteella. Tämä hänen mielestään on omiaan tekemään miehestä ihmisen kuvan. Gilliganin mielestä miehellä on vajaavuuksia eikä naisella, miten on ajateltu tunnetun historiallisen ajan saatossa. Kysymys on pelkästään arvotunneskaalan kääntämisestä. Niin sanotut alhaalta ylöspäin siirtyvät arvotunteet ovat suurilukuisia ja määrittävät hyvin useissa kohdin arvoarvostelmien sisältöä. Suurin osa kaikesta puheesta on aiheutunutta suurilukuisista arvotunteista, jotka muodostavat suurimman osan kaikesta käytännön elämästä. Jos ne abstrahoidaan ihanteiksi, yhteiskunnasta tai jopa kulttuurista voi tulla materialistinen ja nihilistinen, jossa minkään arvon ei suvaita olla korkeammalla kuin toisen, mikä itse asiassa tuhoaa koko arvottamisen.

Jos ajatellaan vielä kerran käsitettä moraali, niin mitään muuta sisältöä sille ei voida nähdä sen lisäksi kuin että ihminen kykenee näkemään itse itselleen arvostettavia ominaisuuksia heijastettavien ja intersubjektiivisten ulkonäön jne. lisäksi. Moraalin kehitys voidaan siten ymmärtää ainoastaan emergenssin tukemiseksi, yhä suuremman moraalisen vapauden realisoitumiseksi. Moraalinen vapaus saavutetaan vain siten että moraalin ei sallita tekopyhäistyvän. Moraali tekopyhäistyy jos sen oletetaan olevan sallittua vain joissain rituaalisissa tilanteissa. Siksi moraalikehityksen teorioita ei tulisi olla ja ihmisen kehityksen vaiheita ei tulisi lyödä lukkoon etenkään silloin, jos ne kirjoitetaan populaaripsykologian tavoin alhaalta ylöspäin.

Luokassa Elämänkatsomustieto | Muokkaa | Ei kommentteja »

2. Elämänkatsomustiedon 3. kurssi (syksy 2007)

Maaliskuun 16. 2011

Erilaisia yhteiskuntateorioita

Yleisestä perhemallista ja perhemallista yleensä

Demokratia ja sen vaihtoehdot

Sananvapaus

Tasa-arvon toteutuminen Suomessa

Karl Marxin ja Max Weberin käsitysten eroavaisuus

Erilaisia yhteiskuntateorioita

Yhteiskunta tarkoittaa ”yhteistä kuntaa”. ”Kunta” taas on pienin itsehallintoinen itseään määrittävä päätöksentekoyksikkö. Yhteiskunnassa sen sisään jäävät jäsenet vaikuttuvat yhteisesti yhteisen kunnan eteen tehdyistä päätöksistä ja ottavat myös osaa päätöksentekoon. Yhteiskunta kokoaa yhteen ryhmän yhteisöjä ja yksittäisiä ihmisiä. Joskus yhteiskuntaa käytetään yleisessä kielenkäytössä valtion synonyyminä ja väliin toistensa korvikkeina.

Yhteiskunnan historialliset kehitysvaiheet jakautuvat metsästys- ja keräily-yhteiskuntaan, maatalousyhteiskuntaan, teollisuusyhteiskuntaan ja tietoyhteiskuntaan.

Yhteiskuntasopimus on perinteisin yhteiskuntateoria, jossa vielä luonnontilassa asuvat ihmiset sopivat keskenään oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan. Yhteiskuntasopimusta ovat korostaneet henkilökohtaisissa filosofioissaan läheisillä tavoin mm. Thomas Hobbes, John Locke ja Jean-Jacques Rousseau.

Jotkut kontraktaristit vastustavat yhteiskuntasopimuksen implisiittisesti olettamaa jokaisen yhteiskunnan ulottuma-alueella sijaitsevan henkilön suostumusta yhteiskuntasopimukseen ja itse asiassa jotkut yhteiskuntasopimusteoreetikoista tukevat niin sanottua separatistista oikeutta irrottautua yhteiskunnasta, kun sen tarjoamat oikeudet ja vaatimat velvollisuudet eivät sovi ihmiselle tai ihmisryhmälle. Tämä on nähty esimerkiksi Ulsterissa ja Baskimaassa.

Siksi koska ennen yhteiskuntasopimuksen tekoa vallitsevassa luonnontilassa ei ole muuta anarkian lisäksi voimavallan yhteiskuntasopimukseen johtavan kehityksen aikana estämiseksi John Rawls on käyttänyt käsitettä ”tietämättömyyden verho” kirjassaan Oikeudenmukaisuusteoria kuvaamaan tilannetta tai kehityksen vaihetta jossa yhteiskunnan uudet jäsenet päättävät tulevan valtion tai yhteiskunnan laeista tietämättä vallitsevaa arvoasetelmaa ja omaa asemaansa siinä tai edes omia käsityksiään hyvästä elämästä jollaisen yhteiskunnan tulisi heille tarjota.

Robert Nozick oli toinen Harvardin yliopiston poliittisen filosofian professoreista, joka vastasi Rawlsin kirjaan omalla teoksellaan Anarchy, state and utopia. Kirjassaan Nozick perusteli omaa käsitystään yhteiskuntateoriasta, jonka tulisi hänen mukaansa oikeuttaa vain oikeutta elämään oikeutta omistamiseen ja oikeutta vapauteen perustelevan minimivaltion olemassaolon. Nozick perustelee kantilaisella postulaatiollaan vääräksi Ralwsin ajatuksen huonoiten tienaavien ihmisten saamista tulonsiirroista ja väittää aikuisten järkevien sopimusten perusteella aiheutuneiden tulosten olevan ilman väliintuloa oikeutuksellisia.

Yleisestä perhemallista ja perhemallista yleensä

Perheellä tarkoitamme lisääntyvien ihmisten yhteisen jaetun halun auttamatonta jakojäännöstä. Perhe kietoutuu lisääntymisen pyrkimyksen ympärille siitä huolimatta vaikka perheen muodostavista miehestä ja naisesta toinen tai he molemmat, olisi estynyt lisääntymisestä joko lääketieteellisten tai muiden syiden vuoksi.

Voidaan nostaa esiin argumentteja homojen ja lesbojen muodostamista perheistä mutta niissäkin luonnonvalinta on estänyt lisääntymisen suuntaamalla seksuaalisen tarpeen kasvatuksellisten vaikutteiden vuoksi muualle varsinaisesta kohteestaan.

Kun ihminen perustaa perheen, joka tapahtuu useimmiten parisuhteen aloittamisella tai tarkemmin avioliittoon myöntymisessä, hän myöntyy pyrkimään sukunsa jatkamiseen. Kristinuskon myötä ihmisten seksuaalinen tarve on saanut monogaamisen luonteen minkä myötä palvotaan vain yhtä jumalaa monoteistisen uskonnon mukaisella tavalla.

Yksisuuntaisuus seksuaalisen tarpeen purkamisessa, etenkin naissukupuolen taholla on johtanut patrilineaarisuuden tukemiseen, ja sen myötä isän roolin korostumiseen perinteisessä perhemallissa. Perinteisessä perhemallissa perhe keskittyy isän ympärille, joka ottaa vastaan vaimon hänelle varaaman ”seksuaalisen lahjan”.

Miksi sitten tarvitaan perhemallia? Vastausta voidaan lähteä etsimään sukupuoli-identiteetin muodostumista koskevista kysymyksistä ja niille tarjotuista vastauksista. Ihminen syntyy kantaen mukanaan joko penistä tai emätintä. Hän voi hankkiutua eroon kummasta tahansa, mutta kuitenkin tuo tekijä määrittää sen, mistä alkukohdasta hän suuntautuu muualle. On kaksi tapaa asennoitua seksuaalisuuden havaitsemiseen: mukautua seksuaalisen toiminnan valmiiseen olemusluonteeseen tai kieltäytyä siitä sen itsensä vuoksi.

Miksi perinteinen perhemalli on saanut vaihtoehtoja? Kuten yllä totesin, perinteinen perhemalli jossa isä on ”uljas valloittaja”, on vaikutusta kristinuskon muodostamasta ihmiskäsityksestä ja seksuaali-identiteetin postuloimisesta.

Ihmistä sanotaan tavallisesti joko ”homoksi” tai ”heteroksi”. Perinteisen perhemallin vastamallit voisivatkin ehkä olla sellaisia, joissa ei postuloida valmista seksuaali-identiteettiä ja seksuaalisia velvollisuuksia. Perinteisessä perhemallissa naisella on velvollisuus varata suopeutensa valitsemalleen uljaalle prinssille, samaten kuin prinssillä on velvollisuus tyydyttää oman prinsessansa ainoastaan hänelle varaamat tarpeet.

Perinteisen perhemallin vaihtoehdot voisivat avautua Edward Westermarckinkin kuvaaman moraalisen relativismin ja Rolf Lagerborgin kuvaaman seksuaalietiikan mallin avulla. Perinteiselle perhemallille vaihtoehdon voisi antaa sellainen perhemalli jossa vapaudestaan tai sen osasta luopuvat henkilöt suovat keskisellä sopimuksellaan toisilleen enemmän oikeuksia kuin tavallisesti suotaisiin.

Perheellä ja valtiolla nähdään tavallisesti erottamaton kohtalonyhteys. Kun valtio on vahva, vain harvoin perhe on sitä heikompi. Perheen sisäisten velvollisuuksien ehdottomuuden höllentämisen ei kuitenkaan välttämättä tarvitsisi tarkoittaa myös kansalaisvelvollisuuksien poistamista. Se voisi sallia huomion kohdentamisen toisiin instituutioihin. Tarpeiden purkamisen ei siis tarvitsisi alkaa sieltä, mistä sen on tavanomaisesti nähty alkavan.

Perinteisen perhemallin, naisen ja miehen sekä kahden lapsen ydinperheen, perhemallin rappio voidaan johtaa vertikaalisten instituutioiden ja historian arvostuksen rappioon. Kun sosiaalisten luokkien rajat ovat hävinneet, perhettä ei tarvitse arvostaa olosuhteista riippumatta tai siitä voi olla jopa haittaakin.

Demokratia ja sen vaihtoehdot

Demokratia on valtiomuoto. Valtiomuoto tarkoittaa valtiolle annettavaa muotoa. Jossakin historiallisessa tilanteessa valtion olemassaolo voidaan oikeuttaa sen tietyntyyppisellä muodolla. Tuolloin muoto nähdään ainoana mahdollisena valtion järjestämisen tapana. Demokratia tarkoittaa kansan (demos) valtaa (kratia). Kun valtiomuoto on demokratia, silloin vain kansalla on valta itsensä ylle. Perustuslailla säädetään demokratiaa ja sen jatkuvuutta koskevia säädöksiä. Siksi esimerkiksi Suomessa valtio tunnustaa perustuslaillaan kaksi valtiollista kirkkoa. Demokratiaa voidaan siis toteuttaa välillisesti tai välittömästi. Välitöntä demokratiaa käytetään esimerkiksi Sveitsin kantoneissa, joissa järjestetään jokaista äänen antoon oikeutettua henkilöä koskevia äänestyksiä alueen hoitoon liittyvistä, äänestyksen arvoisista kysymyksistä.

Esimerkiksi Suomessa toteutetaan välillistä, parlamentaarista demokratiaa. Siinä kansa antaa äänensä parlamentaarikkoehdokkaille, jotka äänen vastaanotettuaan lupaavat edustaa ennen äänen vastaanottamista julkituomiaan periaatteita ja näkemyksiä yhteiskunnan hoidosta. Edustuksellisessa demokratiassa parlamentin jäsenet edustavat kansaa, joka valtuuttaa sen toimikaudeksi.

Kansan käsitteen määrittäminen on kiperin demokratiaa koskettava ongelmakohta. Kansa voidaan nähdä monin eri tavoin. Jos kansana pidetään kaikkea havaittua ja yhteiskunnan ainoana ongelmana demokratian säilyttämistä voidaan nähdä edetyn tilanteeseen, jossa valtiomuoto ei kykene selittämään oman olemassaolonsa perustaa. Voiko demokratia siis perustella itsensä ja tulisiko sen edes kyetä siihen? Jos demokratia ei voi selittää itseään rationaalisesti voidaan yhtä hyvin tarkastella toisia valtiomuotoja ja jopa tehdä valintoja niiden osalla.

Monarkia on valtiomuoto, jossa valtaa pitää hallussaan Jumalan nimeämä yleisimmin perinnöllinen monarkki. Monarkia onkin valtiomuoto jossa korostuu hierarkkisten vertikaalisten organisaatioiden merkitys. Monarkia ei ole sen vuoksi kaukana aristokratiasta, jossa valta on ylimystöllä, yleisesti monarkin määrittämällä perinnöllisellä aatelistolla.

Perinnöllinen aatelisto on tänään voimissaan esimerkiksi Isossa Britanniassa, jossa viimeinen perinnöllinen aatelisarvo myönnettiin pääministeri Margaret Thatcherin edesmenneelle Denis-puolisolle. Denis Thatcherista tehtiin baronetti 1990-luvun alussa, ja hänen kuolemansa jälkeen arvo siirtyi hänen pojalleen Markille. Britanniassa on kaksikamarinen parlamentti, jossa suurinta valtaa on käyttänyt jo Stuartien kuningashuoneen ajoista alkaen alahuone, The House of Commons. Lainsäädäntövaltaa käyttää kuitenkin vieläkin ylähuone, The House of Lords. Aina Labour-puolueen valtaannousuun v. 1997 asti ylähuoneen jäsenet olivat perinnölliseen ylhäisaatelistoon kuuluvia lordeja, paroneja (baron), varakreivejä (viscount), jaarleja (earl), markiiseja (marquess) ja herttuoita (duke). Vuonna 1997 Työväenpuolue toimitti läpi Ylähuoneen reformin, jolla suurin osa ylähuoneen jäsenistä korvattiin nimetyillä elinikäisillä (ei-perinnöllisillä) lordeilla. Ylähuoneeseen jäi noin yhdeksänkymmentä perinnölliseen ylhäisaatelistoon kuuluvaa jäsentä, jotka joutuvat todennäköisesti siirtymään myös pois ylähuoneesta parin vuoden sisällä.

Britannian siirtyminen labourilaiseen ”kolmannen tien” vapaamarkkinademokratiaan onkin ehkä vertauskuvallisinta siirtymää monarkiasta ”keksittyyn demokratiaan” ja yksilönvapauteen, joka on ainakin Tony Blairin tapauksessa auttamattoman opportunistispyrkeistä individualismia.

Valta Britanniassa on toki ollut kansalla jo Oliver Cromwellin ja Magna Cartan ajoista alkaen ja monarkia on parlamentaarista mutta ylähuoneen reformi on vaikuttanut selkeästi jo siihen miten britit itse kokevat osallistuvansa poliittiseen prosessiin. Jos työväenpuolue onkin läpiajanut reformejaan taloudellisen tasavertaisuuden verukkeella, niin tosiasiassa tuloerot eivät ole ainakaan kaventuneet. Ajamalla homojen, lesbojen ja maahanmuuttajien asiaa Työväenpuolue on ainoastaan käyttänyt heikkoa aseena vahvempien perinteitä ja traditioita kuten laittomaksi tehtyä punaketunmetsästystä vastaan.

Yksilön asema demokraattisessa valtiossa on Britanniankin esimerkin kannalta yksi keskeisimmistä modernin demokratiakäsityksen olemassaoloa koskevista kysymyksistä. Modernin demokratiakäsityksen mukaan yksilö on vapaa, ja voi sen vuoksi vaikka katsoa Kauniita ja Rohkeita tv:stä muiden tapaan.

Yksilö on itse asiassa demokraattisessa kehityksessä joka alkoi Ranskan vuoden 1789 vallankumouksesta, kehittynyt idea. Feodaalisessa valtiossa ei ollut yksilöitä vaan sukujensa edustajia ja vähempiarvoisia ihmisiä, jotka olivat vähäarvoisia koska heillä ei ollut sukuja joita edustaa. Tasavaltalaisen käsityksen mukaan ihminen voi luoda itsensä vapaasti ja olla sitten ihan mitä haluaa. Demokratian kehitystä symbolisesti merkittävimmillä maailmanhistoriallisilla tapauksilla (vallankumous, Pariisin kommuuni) vauhdittaneessa Ranskassa tasavaltalaisuutta korostetaan mutta vertikaaliset historialliset organisaatiot eivät voi olla korostumatta maan kulttuurikansaisuuden vuoksi. Suomen kaltaisessa pitkään hallintojärjestelmättömässä maassa demokratian ja yksilövapaudellisen individualismin eteneminen olisi helppoa jos 90 prosenttia ihmisistä olisi enemmän älykkäämpiä ja vähemmän auktoriteettiuskoisia.

Onko joku asia ongelmaton, ja mikä ongelma on? Olisi mielestäni naiivia sanoa tai edes luulla demokratian olevan jonkinlainen viimeinen synteesi kaikista muista valtiomuodoista tai että se olisi yhteiskunnan lopullinen tila. Vaikka jätteet nousisivatkin aina pinnalle, tulee aina olemaan myös sellaisia henkilöitä jotka haluavat korjata ne pois. Nykymuotoista Ortega y Gassetin nimittämää yltiö- ja ei-vapaamielistä demokratiaa ei voi oikeuttaa niin evoluutiopohjaisilla argumenteilla kuin ei myöskään jumaluusopillisilla väitteillä. Brittiläinen yksilön vapauttava ja hänet yksin jättävä demokratia on ehkä vähemmän luonnonvastaista kuin pohjoismainen käsitys hyvinvointiyhteiskunnasta, mutta se syyllistyy siitäkin huolimatta Humen giljotiiniin tai naturalistiseen virhepäätelmään oikeuttaessaan poliittisia aikeitaan sillä, että koska ”yksilö on vapaa”, ei ole mitään syytä pyrkiä kieltämään hänen vapauttaan jollain omia poliittisia väitteitä vastaan käyvillä argumenteilla.

Demokratia ei ole ongelmatonta, ja se jättää yksilön käsitteen määrittämisen avoimeksi.

Sananvapaus

Sananvapaudella tarkoitetaan oikeutta ilmaista mielipiteitä ja käsityksiä todellisuudesta yksityisesti, eli virallisen vastapainona. Sananvapautta kunnioittavassa yhteiskunnassa ei ole virallista todellisuutta, vaan erilaisten sananvapautta noudattavien tahojen itseorganisoidusti toteuttamiensa sääntöjen ja lakien mukaiset totuudet.

Toki on selvää, että sananvapaus, vaikka se oikeuttaakin reaalisessa maailmassa ilmaisunvapauden ja painovapauden kanssa eksaktisesti kaikenlaisten kannanottojen julkituomisen siten että ne voivat olla reaalismateriaalisesti kaikkien ihmisten tavoitettavissa, ei itsessään tarkoita sitä, että kaikkein eniten sananvapauden hyödyntämiseen kykenevät ihmiset saisivat sen myötä omille ilmaistuille sanoilleen merkitystä.

Kulttuuriset käsitykset muokkaavat näkemyksiä sanan vapauden laadusta, ja esimerkiksi maissa joissa on aina uskottu vahvaan johtajaan, ei muidenkaan instituutioiden, mahdollisesti jopa kulttuurille itselleen vieraiden instituutioiden näkemyksillä nähdä olevan suurta arvoa, koska vahva johtaja on niin suuri kulttuurinen artefakti.

Vaikka sananvapaus onkin todellista, on ilmeistä että ihmisillä on luontainen dispositio asettaa samoista kohteista aiheutuneet sanat merkitsevyydessään arvojärjestykseen sen mukaan, mitä tahoa sanojen ilmaisija edustaa. Vaikka sana ja etenkin analyyttinen sana on vapaa, niin joillain tahoilla nähdään olevan toisia paremmat edellytykset ilmaista samoista kohteista aiheutuvia sanoja. On suurempi taipumus pitää akateemisen auktoriteetin ilmaisemaa vaikka täysin epäakateemiseen kysymykseen annettua vastausta totena sen sijaan että korotettaisiin jalustalle kadunmiehen, kymmenen uutisten katunäkymän ohikulkijan mielipide, vaikka sananvapauden toteuttamisen kyvyssä ei voitaisikaan havaita suurta eroa.

Sananvapaudessa törmätäänkin siihen ongelmaan, jonka mukaan sanan emansipaatio johtaa järjen totaalisen vallan sijasta epäjärjen ja mielivallan mielettömyyteen. Kun kadunmiehelle antaa totaalisen oikeuden ilmaista kantansa asioista hän tuo oman naturaalisen minänsä esiin kauhistuttavimmalla tavalla.

Vastakkainen käsitys tässä olisi se, että vahva johtaja, vahvat auktoriteetit ja vahvat institutionaaliset pidikkeet olisivat esteitä kadunmiehen luovien pyrkimysten tiellä. Kadunmiehen luovat pyrkimykset pääsisivät esiin heti kun sanalle annetaan vapaus ja sievistelylle laitetaan loppu.

Sananvapauden todellisen merkityksen ja hyödyllisyyden havaitsevatkin ne tahot jotka osaavat nähdä ne tilanteet joissa siitä voisi olla todella tarkoituksellista hyötyä. Jos sananvapaudella annetaan valta kadunmiehen ennakkoluuloille, jotka useimmiten suuntautuvat pelkkiin auktoriteetteihin, nimiin ja yksittäisiin tahoihin ongelmien saati niiden ratkaisuun pyrkivien keinojen nimeämisen sijaan.

Sananvapauden myönteinen merkitys piileekin ehkä siinä kuinka se voi paljastaa institutionaalisen loisintyön ja esteet. Eihän sananvapaus kuitenkaan ole perua siitä että instituutiot voisivat alistaa ryhmiä ja yksilöitä vaan siitä että ryhmät ja yksilöt voisivat sen vapauden myötä käydä vapauksiaan rajoittavaa institutionaalista tahoa vastaan.

Sananvapaus kuuluu Isaiah Berlinin 1950-luvun kirjoituksissaan julkituoman negatiivisen ja positiivisten vapauksien dialektiikan positiivisten vapauksien (vapaus johonkin) ryhmään. Samalla sananvapauden täytyy kuitenkin olla myös vapautta jostakin, sillä vapaus johonkin edellyttää aina samanaikaista vapautumista jostakin, joka on sananvapauden tapauksessa vapautumista entisestä mahdollisesti ei-eksplikoidusta käsityksessä vaikka yhteiskunnan tai uskonnollisen instituution luonteesta.

Jylland Postenin julkaisemien Muhammed-pilakuvien aiheuttama vastareaktio havaittiin etenkin islamilaisissa maissa, joissa se purkautui piilakuvat ensimmäisenä julkaisseen lehden sijaintivaltion konsulaatteja ja suurlähetystöjä kohtaan suunnattuna vihamielisyytenä ja haitantekoina. Nähtiin tanskalaisten sallivan tällaisen tapahtuvan. Myöhemmin vihanpito leveni käsittämään koko länsimaisen kulttuurisen vapaamielisyyden ja sananvapauden yhtenäisilmiön.

Monikansallinen uskonnollinen yhteisö kohdisti närkästyneisyytensä, joka sisälsi aluksi väkivallaksi purkautuneita uskonnollisia tunteita mutta etenkin myöhemmin myös moraalista närkästyneisyyttä ensin yksittäistä valtiota ja myöhemmin kokonaista kulttuuripiiriä ja lopulta toista uskonnollista katsomusta kohtaan.

Lännessä sananvapautta säädellään, koska jos toteutettaisiin täydellistä vapautta, vapaus voisi aiheuttaa sananvapauden huonojen osien järjestäytymisen erinäisiksi väkivaltaisiksi ryhmittymiksi, jotka lopulta tainnuttaisivat voimakeinoin kaikki sivistyneemmät ja sananvapautta onnistuneemmalla tavalla toteuttavat tahot ikeensä alle. Ihmiset ovat säännömmänmukaisesti niin järkeviä, ettei näin tapahdu.

Onko kaikki sananvapaus sitten aina yhtä arvokasta? Mitkä edellytykset tarvitaan siihen että sana on vapaana, ja millä sananvapauden asteella nuo edellytykset säilyvät ettei sananvapaus kehitä itseensä tai itsestään ääri-ilmiöitä?

Tasa-arvon toteutuminen Suomessa

Tasa-arvoisuus tarkoittaa arvottamista siten että jotain arvottamisen kohdetta ei oteta siinä huomioon. Jotain ei siis arvoteta, ts. pidätytään arvottamisen suorittamisesta vaikka havaittaisiinkin mahdollisen esimerkiksi tuloksessa havaitun statistisen eron olevan johtuvissa ei-mistään muualta kuin siitä.

Eriarvoisuus tarkoittaisi sitä, että hyväksyttäisiin erilaisen, jollain mittaustavalla näkyvän eron olemassaolo siitäkin huolimatta vaikka voitaisiin selvittää se prosessi jolla ero on aiheutunut. Eriarvoisuuden hyväksyminen siis edellyttää sitä että nähdään erot, jotka aiheutuvat joistain toistuvista kasautumia aiheuttavista prosesseista ja ei puututa niihin olosuhteisiin jotka mahdollistavat prosessien olemassaolon.

Tasa-arvo tarkoittaa puuttumista eriarvoisuutta aiheuttaviin prosesseihin ja niiden ylläpitoa tukeviin edellytyksiin. Jos voima aiheuttaa eriarvoisuutta sen epätasaisen jakautumisen vuoksi, on tasa-arvon nimissä määritettävä se taso jolle kaikki voivat suhteellisuuden nimissä yltää ja määrättävä tuo taso ideaaliseksi. Jos voimaa ei ole kaikilla ideaalikuvaksi jonkin toiminnan suorittamisesta ei siis aseteta parasta vaan se taso mihin suurin osa kaikista osallistujista voi yltää. Tasa-arvo tukee siis konsensusta, sitä että missään tilanteessa ei ole tarpeen erottautua siitä mihin on totuttu ja mikä on määritetty tasa-arvoiseksi hyvinvoinnin olotilaksi.

Mikä on se ihanteellinen olotila jossa kaikki ovat tasa-arvoisia? Onko tasa-arvo olotila johon voidaan pyrkiä, ja jos niin, miksi siihen tulisi pyrkiä? Tasa-arvon olotilan tukemisen hyväksyminen vaatisi ensiksikin sitä että jokainen näkee kaiken olevan feministisen naisasialiikkeen mukaan poliittista. Kaikki voidaan tuoda ruodittavaksi ja se mikä näyttää olevan jotenkin tietyllä kentällä voi olla toisin jollain toisella.

Jos ajattelemme ihmisten olevan erilaisia ja de facto todellisuuden olevan havaittavissa vain noiden erojen erittelemisessä, voidaan havaita tasa-arvon idean kohtaavan merkittävän ongelman. Jos pyritään poistamaan erot ja näkemään kaikki samana, eikö silloin olla älyllisesti epärehellisiä, ei-totuudenmukaisia?

Tasa-arvon ideaali on epäilemättä yhteiskunnallinen konstruktio, vaikka se voidaan johtaa häilyvästi myös sosiobiologisista tekijöistä. On myös havaittavaa että tasa-arvo yhteiskunnallisena ilmiönä on laajapintaisesti nähtävillä vain Pohjoismaissa. Voidaan jotakuinkin riittävillä perustein väittää että niin sanotut keskiasteen kansakunnat mukautuvat tasa-arvoon koska eivät halua kilpailla parhaimmiston kanssa. Aivan kuten yksilö voi mukauttaa arvojärjestelmänsä toimimaan ylhäältä alaspäin, voi hän myös ajautua siihen tilanteeseen, jossa hänen arvonsa määräytyvät alhaalta ylöspäin. Samaten on laita kansakunnissa.

Suomessa ei ole kulttuuria ja sen vuoksi alkuvoimaiset tekijät kuten suuri fyysinen koko ja kyltymätön libido ovat myönteiseksi nähtäviä attribuutteja. Kirja jonka vanhan kuningashuoneen jäsen julkaisee Saksassa nimellä Manieren, ja johon tämä on koonnut koko elämänsä aikana muistiinsa haalimat perusprinsiipit siitä, mikä erottaa sivistyneen ihmisen tavallisesta, esimerkiksi tasa-arvoisesta suomalaisesta ihmisestä suomennetaan Suomessa nimellä Sivistynyt käytös, jossa on jo valmiina selkeä vihjaava taustavivahde kohti snobbailua ja meidän sisäryhmään ei-kuuluvaa hienostelua ja teeskentelyä kohtaan.

Mielenkiintoista on ajatella sitä kysymykseen implisiittisesti sisältyvää olettamaa että tasa-arvo voi toteutua tai olla toteutumatta. Näkemykseni mukaan tasa-arvo siinä mielessä kuin sen tavallisesti miellämme, on vain kieltäytymistä kilpailusta kun olemme lopultakin tavoittaneet sellaisen globaalisen kilpailemisen tason, jolla muutkin ihmiset kuin pelkästään sivistynyt eliitti voivat nähdä oman peltotilkun ja pitäjän toiselle puolelle.

Suomi on tasavalta, jossa kaikilla kansalaisilla on samanlaiset oikeudet ja velvollisuudet. Valtio ei kuitenkaan voi kontrolloida esimerkiksi sitä, saako henkilö valita oman sukupuolensa tai kulloisenkin ikänsä. Mikä sitten saisi ihmiset asettamaan tasa-arvoisuuden kaiken toimintansa pohjalle? On varsin selväjärkistä ajatella kategorisen imperatiivin osoittamalla tavalla niin että oman teon voi yleistää yleiseksi laiksi ja hyväksyä sen siten myös kanssaihmiselle. Tasa-arvo tarkoittaakin todennäköisesti egalitaristien mielestä sitä että yksilön moraali määrittyy aina yhteisöllisestä eettisestä käsityksestä: se mikä on järkevää, määrittyy aina enemmistöksi käsitetyn näkemyksen kautta. Enemmistöksi käsitetty tulee ymmärtää tässä siten, että enemmistön kanta todentuu demagogien ja puheen ylläpitäjien avulla. Jos on näkyvyyttä on myös totuutta. Se, mikä näkyy käsitetään yleisesti myös siksi mikä on eettisesti hyväksyttävää sellaisten ihmisten taholta, joilla ei ole kykyä itsenäiseen moraaliseen järkeilyyn.

Mihin moraalinen järkeily sitten perustuu? Näkemykseni mukaan se on kykyä nähdä arvollinen ero erilaisten asioiden välillä jo ennen kuin ”hyväksytty näkemys” kerrotaan arvostelijalle. Sellaiset ihmiset joilla ei ole kykyä moraaliseen järkeilyyn ryntäisivät välittömästi keväisin katujenvarsille ämpäreineen ja lapioineen jos heille kerrottaisiin paskan keruun olevan ehdottoman arvostettavaa ja runsaat palkinnot ansaitsevaa toimintaa.

Tasa-arvo, perustui se sitten mihin tahansa enduranttiin attribuuttiin, pysyvään ominaisuuteen, tarkoittaakin ehkä sitä, ettei voi olla itsenäistä moraalista järkeilijää, vaan toimijan ja havainnoitsijan on mukauduttava aina sen yhteisön delusionaaliseen käsitykseen eettisestä hyvästä missä hän milloinkin on. Tämä ei onnistu missään muualla kuin egalitaristisessa yhteisössä. Se ei ole kulttuuria ylläpitävä näkemys, sillä primitiivisessä yhteiskunnassa se mukautuu huonoon, ja kehittyneessä yhteiskunnassa sen ihmisestä tulee naurettava jäljittelijä.

Tasa-arvon postuloiminen hävittää ihmiseltä kyvyn häpeään ja syyllisyyteen, mikä on omiaan tuhoamaan hänen yksilöllisen omantuntonsa. Suomessa eittämättä toteutetaan tasa-arvoa.

Karl Marxin ja Max Weberin näkemysten eroavaisuus

Karl Marx oli saksalainen sosialistinen teoreetikko joka kehitti teorioita tieteellisestä sosialismista ja kommunismin etenemisestä. Max Weber oli Marxin jälkeen elänyt sosiologia-nimisen tieteen edelläkävijä, joka tutki etenkin kapitalismin kehittymistä.

Marxin teorian taustalla oli teollisuusporvariston ja köyhälistön, proletariaatin välinen kamppailu elämästä.

Marxin ja Weberin peruskäsitysten ero kyteytyy heidän käsityksiinsä taloudellisen toiminnan, uskonnon ja politiikan historiallisten prosessien kulusta. Niin kuin Marx ajatteli kullekin aikakaudelle ominaisen tuotantotavan määräävän sen miten työläinen kykeni osallistumaan inhimilliseen toimintaan luokkansa avulla, niin Weber ajatteli toimijan olevan ennen kaikkea muuta yksilö, ja luokkakantaisten toimintatapojen olevan vain yksilöpohjaisen toiminnan sosiaalisia muotoja.

Marx ajatteli ja pyrki osoittamaan taloudellisen kapitalismin syntyvän väistämättä historiallisen kehityksen tuloksena, kun Weber ajatteli kapitalismin aiheutuvan erityisestä talouseetoksesta, kapitalismin hengestä.