Alustus kandiseminaarissa 8.12.2011

Tutkielmani alkujyvä syntyi luettuani Foucault’n väitöskirjan Hulluuden historia ajanjaksona jolloin tentin pikaisesti lukion alkuvaiheen aikana rästiin jääneitä kursseja lukion kolmannen vuoden keväällä vuonna 2007.  Ajauduin psykoosiin asuttuani joitakin kuukausia Pariisissa keväällä 2010. Tapasin sairaalajakson aikaisen omahoitajani runsaat puoli vuotta sairaalasta lähtemisen jälkeen keväällä 2011. Hän sanoi minulle, että pystyin jo sairaalaan tullessani hänen mukaansa vireään älylliseen vuorovaikutukseen ja se mahdollistikin päivittäiset, ympäristön muuten tarjoamiin nähden joskus hyvinkin antoisat keskustelut.  Noissa keskusteluissa toin esiin jo ennen sairaalaan joutumistani hankkimaani tietoa antipsykiatrisesta liikkeestä, esim. R.D Laingin teoksesta Divided self, minkä lisäksi hyödynsin aiemmin hankkimaani muuta teoreettista tietoutta psykologiasta ja filosofiasta itseanalyysissä ja ulkoisten olosuhdetekijöiden tarkentamisessa.  Myös Kai Alhasen kirjoittama laatuaan ensimmäinen suomenkielinen Foucaulta käsittelevä väitöskirja oli näiden keskustelujen pontena. Tämä kaikki tietysti  tulkittiin heti epätavallisuutensa vuoksi älyllistämiseksi kutsutuksi defenssimenetelmäksi. Joku voisi luulla, että tämäkin esitelmä on luultavasti saanut alkunsa juuri siitä. Kyseenalaistavaa potilasta nykypsykiatria tietysti tahtoo pitää sopeutuvampaa kauemmin hoidossa.  Aloin perehtymään Foucault’n filosofiaan tarkemmin kesällä 2011 ollessani Pariisissa. Löysin Oksalan kirjan ja tutkielmani aihe varmistui.         Esitelmän tarkoitus on tuoda esiin Foucault’n yhteiskuntakritiikkiä ja poliittisen sekä yhteisöllisen vallan kritiikkiä, joka ulottuu monille sosiaalisen elämän osa-alueille. Sen tarkoitus on edistää erilaisuutta ja toiseutta suvaitsevien aatteiden filosofista oikeutusta. Foucault’n filosofia korostaa yhteiskunnallisesti marginaalissa olevia ryhmiä ja tutkielmani tarkoitus onkin korostaa tätä länsimaisessa filosofiassa vain harvoin esiintyvää teemaa – suvaitsevaisuutta yksiulotteisen ihmisen käsitteen ja yhteiskunnallisen vallankäytön mekanismien sisällä. Tässä yhteydessä Foucault kritisoi muunmuassa yhdenmukaistettua, standardoitua, normitettua ja epäjärjestä erotettua järjen käsitettä.    Foucault esittää merkittävää yhteiskuntakritiikkiä, joka kuitenkin poikkeaa esim. eksistentialistien filosofiasta vapauden käsitteen erilaisuuden vuoksi. Foucault’lle vapaus on enemmänkin käytäntö kuin tavoiteltava päämäärä, jota tavoiteltaisiin määritetyillä keinoilla. Foucault’n mukaan yksilöillä on vapauden kannalta merkittävämpi rooli kuin yhteisöllä tai yhteiskunnalla. Yksilöiden on käytäntöjen kautta kehityttävä itse ja jätettävä porvarillisen yhteiskunnan valheellinen normalisoivaan hallintaan perustuva sosiaalisen onnellisuuden myytti taakseen. Toki Foucault ja Sartre lähentyivät välillä toisiaan, mutta pysyivät kuitenkin samalla etäisinä koska Sartre ei havainnut sitä että Foucault’nkin filosofiassa on sijaa yhteiskunnalliselle muutokselle siitä huolimatta vaikka Foucault ei luottanutkaan Sartren tavoin kaikenlaisiin vapautusliikkeisiin. Foucault’n ja Friedrich Nietzschen filosofian välillä on syvä vastaavuus. Tämä ilmenee esimerkiksi Foucault’n käsityksessä totuuden tulkittavuudesta. Käsitys lähenee Nietzschen perspektivismiä, jonka mukaan suhde totuuteen määräytyy aina arvion tekijän näkökulmasta. Sen mukaan tulkinta kuuluu valtapeleihin. Sillä luodaan uusia merkitysasemia ja vallataan aiempia merkityksiä. Myös Foucault’n käsitys historian genealogioista on johdettavissa Nietzscheen. Foucault ei ollut porvari eikä sosialisti. 80-luvulla tehdyssä haastattelussa hän sanoikin että häntä on luultu vuorotellen mm. konservatiiviksi ja KGB-agentiksi. Onkin toki niin, että Foucault ja hänen filosofiansa pakenevat tavanomaisimpia kategorisointeja. Esitelmäni toinen pääteesi on se, että Hulluuden historia, Tarkkailla ja rangaista ja Seksuaalisuuden historia muodostavat vapauden kontekstissa yhteiskunnalliselta merkitykseltään yhtenäisen jatkumon. Kaikissa kuvataan sitä, miten normalisoiva yhteiskunta ei suvaitse erilaisuutta ja toiseutta. Esitelmäni liittyykin lähinnä näihin kolmeen teokseen ja olen niitä ja Klinikan syntyä sekä Rabinowin yms. kokoomateoksissa esiintyviä lyhyempiä tekstejä lukuunottamatta lukenut Foucault’n muut teokset vain kursorisesti. Foucault osoittaa tuotannossaan, että yhteiskuntasopimusteoria ei perustu vakaisiin ja uskottaviin filosofisiin perusteisiin. Hänen mukaansa yhteiskuntasopimus on aina joidenkin osapuolten kannalta epätasa-arvoinen ja yksilöiden välisiin eroihin nähden sopimaton. Foucault’n mukaan yhteiskunta on historiallisesti määräytyvä kontingentti sosiaalinen konstruktio, joka ei perustu mihinkään universaalisti välttämättömään ja yhtenäiseen ihmisluontoon. Normalisoivat asenteet johtavat aina johonkin yksilöiden ryhmään kohdistuvaan pahuuteen, koska ne eivät huomioi toiseutta. Jos mukaudutaan normalisoituneisiin massaliikkeisiin, mukaudutaan silloin normalisoivaan massamoraalisuuteen. Esitelmän tuloksina pitäisin sen havaitsemista, että vaikka Foucault olikin avoimesti porvarillista yhteiskuntaa vastaan, hänet voidaan kuitenkin erottaa sosialismia avoimesti tunnustavista ajattelijoista kuten Fanonista ja Sartresta. Foucault’n mukaan yksilö voi muuttaa minuuttaan asennoitumalla oikein itseensä ja maailmaan mihin esimerkiksi Sartre ei etenkään sosialismiin kallistuvassa myöhäisfilosofiassaan uskonut. Foucault oli siinä mielessä establisoitunut ettei hän kokenut tarpeelliseksi pyrkiä pois vallan sisältä. Vapaus pystyi realisoitumaan vallan sisällä yksilöiden ansiosta. Totalisoiva yhteiskunnallinen valta mahdollistaa Foucault’n mukaan uusien subjektiviteetin muotojen realisoitumisen jotka voivat sitten luoda mahdollisuuksia yksilöllisyydelle ja vapaudelle. Kysymyksenalaiseksi kuitenkin jää se, miten Foucault voisi uskoa jonkun ylittävän tuon vapauden kaksoissiteen. Tulkintani mukaan Foucault’n voidaan nähdä täysin kunniallisesti tukevan eettistä relativismia ja subjektivismia. Normatiiviset asenteet tulevat vain sumeasti ihmisille näkyvästä panopticon-tornista ja ovat siten kasvottomia. Foucault’n mukaan ihminen on historiallisesti määräytynyt mutta ei determinoitunut. Merkitykset ja arvot tulee pyrkiä löytämään ajasta, historiallisesta tilanteesta, ja samalla kehittää itsekäytäntöjen avulla itsesuhdetta ja sen myötä henkilökohtaista vapauden mahdollistamaa suhdetta maailmaan. Foucault’n filosofia haastaa vallankäytön menetelmiä ja luo siten tilaa vastarinnalle ja vapaudelle. Vapauden rajoitteet ovat nyky-yhteiskunnassa useimmiten internaalisia moraalisia rajoitteita, jotka voidaan ylittää oman ajattelun muuttamisella. Ne eivät yleisesti enää perustu eksternaalisiin pakotteisiin millaisia ne vielä olivat klassisella ajalla - saati sitten aikana ennen sitä.