Aikeita

Olen viime aikoina miettinyt sitä, mitä aion elämälläni tehdä. Olen siis valmistunut maisteriksi filosofian pääaineesta Jyväskylän yliopistosta vuonna 2013. Sen jälkeen aikeeni on ollut tehdä väitöskirja, johon en kuitenkaan kaikkine muina hankkeina ole voinut keskittyä paremmin. Nyt haen väitöskirjalle apurahaa, jonka jälkeen aloitan sen tekemisen todennäköisesti Helsingin yliopistoon. Kuitenkin suunnitelmiini kuuluu saattaa väitöskirja valmiiksi todennäköisesti Länsi-Euroopassa tai Yhdysvalloissa. Voisi hakea esimerkiksi Fulbright-scholarshippiä, jolla voisi päästä tekemään väitöskirjaa esimerkiksi Harvardiin tai Princetoniin. Pyysin jokin aika sitten väitöskirjani ohjaajaksi Peter Singeria ja Martha Nussbaumia, jotka ovat aiheeseen liittyvän soveltavan tai käytännöllisen etiikan suurimmat auktoriteetit maailmassa ja molemmat kahdeksissakymmenissä. Kuitenkin molemmat kieltäytyivät kohteliaasti, ja sanoivat, etteivät ohjaa enää kuin omien yliopistojensa tohtoriopiskelijoita, eli Singerin tapauksessa Princetonissa ja Nussbaumin tapauksessa Chicagossa. Amartya Sen on jo yli yhdeksänkymmentävuotias ja aika hauraassa kunnossa erään tutun filosofin näkemänä. Aiheeni väitöskirjassa todellakin koskettaa siis sitä, miten etiikka ja talous voidaan integroida toisiinsa. Myös sivistyksen käsite on esillä ja se on melkein yhtä tärkeä käsite tässä tutkimuksessa kuin etiikka. Tarkoitus on kysyä talousjärjestelmän ideaa, keitä varten se on ja mitä sen tulisi palvella. Olen kuitenkin vielä tässä vaiheessa sen suhteen jokseenkin hayekilainen, että ajattelen rajoittamattoman kapitalismin olevan parempi talousjärjestelmä kuin esimerkiksi jonkinlainen sosialistinen suunnitelmatalous. On kuitenkin mietittävä niitä haittapuolia, joita rajoittamattomalla kapitalismilla auttamatta on yhteiskunnalle, missä sitä milloinkin toteutetaan. Rajoittamattoman kapitalismin vaihtoehto ei siis kuitenkaan aina ole sosialistinen suunnitelmatalous, koska tätä uhkakuvaa pitävät yllä lähinnä sellaiset ihmiset ja poliitikot, jotka pyrkivät hyötymään kapitalismista suoranaisesti tai välillisesti. Singerin kuuluisan artikkelin mukaisesti tulisi yhteiskunnassa ja työnjaossa ja distribuutiossa ottaa huomioon muitakin tekijöitä kuin pelkästään raha. Voidaan sanoa esimerkiksi näin: rahalla voi varmasti etenkin nykypäivänä saada ystäviä ja naisseuraa, mutta kuinka perimmäisiin ominaisuuksiin tuollainen huomio perustuu on oma kysymyksensä. Voidaankin sanoa näin, että joillakin suvuilla ja perheillä raha palvelee jonkinlaisena puskurina, jota täytyy ylläpitää hataran vaikutelman ylläpitämiseksi. Elintaso ja elintasoestetismi eivät missään nimessä ole kovinkaan syvällisiä tapoja erotella ihmisiä toisistaan. Ihmisten elämää tulisi ennemmin kuin vaurauden sijaan arvostaa sitä, mihin rahat käytetään.Monet rikkaat ihmiset, kuten vaikkapa Björn Wahlroos tai Elon Musk ovat harrastaneet hyväntekeväisyyttä, mutta valitettavasti heilläkin tämä asenne on yleistynyt vasta sen jälkeen, kun he ovat jo olleet rikkaita. Pääomatuloista suuri osa tulisi ohjata hyväntekeväisyyteen, mutta on sanottava, ettei minkään ulkoisen tahon tulisi päättää siitä, kuka tukea saa. Siinä mielessä pitäisi olla moraalista päättelykykyä. Mielestäni esimerkiksi lukioiden yksityistäminen on asia, jossa koulujen entiset oppilaat tulisi ohjata tukemaan entisiä opinahjojaan. Koko koulujärjestelmä tulisi voida jossain vaiheessa kustantaa yksityisillä lahjoituksilla. Toisin sanoen koulujen toiminnan tulisi tietyssä vaiheessa pystyä toimimaan yksityisellä rahoituksella ja koulujen voimavarat opetuksessa tulisi perustaa siihen, kuinka hyvin koulun historia ja alumnit pystyvät tuottamaan koululle pääomaa. Valtakunnallinen opetussuunnitelma ei päde kunnolla ehkä vain jotain tiettyjä varhaiskasvatuksen vaiheita lukuunottamatta. Toisin sanoen ihmisten, jotka ovat saaneet sivistystä koulutuksensa myötä, tulisi myös ylläpitää koulutusta siinä muodossa mikä on ollut heidän mielestään siinä parasta. Kulttuurin tulisi siis voida vaikuttaa siihen, mihin ihminen käyttävät rahansa. Eli pitäisi perustavalla tavalla harkita sitä, mitä varten on rahaa, mitä varten talous on ja miksi niitä pitäisi tasapainottaa etiikalla ja sivistyksellä. Olisi siis voitava pohtia myös sitä, mikä on käytännöllisen/soveltavan etiikan tarkoitus, mikä on arvoteorian rooli sen määrittelyssä ja mitä on sivistys kokonaisvaltaisesti asiaa ajatellen. Näitä teemoja tulisi voida ympätä kokonaiseksi väitöskirjan tutkimussuunnitelmaksi lähipäivinä. Mielestäni kaikki ammattiyhdistysjärjestöt aivan periaatteellisinta hyödynvalvontaa lukuunottamatta tulisi tulevaisuudessa lakkauttaa. Jos työnantajilla on sivistystä ja etiikkaa, on varma, ettei työväestönkään etuja unohdeta. Tietysti tämä vaatii perusteellisimpien ja periaatteellisimpien asioiden ja curriculumin laajentamista sellaisille tahoille, joissa tällaiset asiat on aiemmin ohitettu turhana ja hienosteluna. Olisi siis pohdittava myös sitä, miten tällainen talousjärjestelmä voitaisiin saada voimaan Suomessa, ja se vaatii myös suomalaisen kulttuurin ja sivistyskäsityksen ymmärtämistä. Tässä mielessä ainakin Eero Ojanen on pystynyt populaaristamaan erinäisten tärkeiden käsitteiden merkitystä, ja etenkin käsitteiden merkitystä suomalaisessa atmosfäärissä. Ainakin kirjasta Sivistyksen filosofia pidin suuresti. Näiden asioiden käsittelyssä tulee ottaa huomioon myös työväenliike ja miksi Suomessa tultaisiin toimeen vähemmällä sosialismilla. Aion kirjoittaa lähiaikoina elämäkerrat Adolf von Beckeristä, Uno von Schrowesta, runokokoelma on jo kustantajien arvioitavana, olen koonnut käsikirjoituksen viime vuosien aikana kirjoittamistani kolumneista, jonka aion myös lähettää tietyille kustantajille. Lisäksi suunnitelman alla on teos viime vuosien aikana kirjoittamistani pidemmistä esseistä. Olen suunnitellut novellikokoelmaa ja romaania työnimellä Hullun omanarvontunto, vaikka sekin voi tietysti työnimenä vielä muuttua ja muuttuukin. Lisäksi työn alla on näytelmiä, oopperalibretto, kabaree ja revyy. Näiden lisäksi olen myös muotoilemassa kirjaa omasta filosofiastani eli ontofysiikasta. On minulla ollut vielä lisäksi työn alla oppikirja soveltavasta etiikasta, aateliin liittyvästä kulttuurihistoriasta ja von Becker-/Virrantalo-suvun maatiloista ja kartanoista. Saatan hajottaa keskittymistäni liian paljon ainakin joidenkin mielestä, mutta itse työskentelen tällä tavalla. Reinhold von Beckerin elämänkerta on ollut huomion kohteeni pari vuotta ja se on ollut kustantajien arvioitavana joitakin kuukausia. Aion hakea paikkaa ainakin New Yorkin taiteilijaresidenssiin ainakin tämän kuukauden apurahakierroksessa. Näiden lisäksi olen miettinyt kirjautumista opiskelemaan psykologiaa, mitä kautta voisi käydä mahdolliseksi psykoterapeutiksi tuleminen, mielestäni minulla riittää ihmistuntemusta ja oman minän tuntemista sitä varten, että voisin ollakin aika hyvä terapeutti. Lisäksi jokseenkin harrastusmielessä olen harkinnut myös kokemusasiantuntijaksi kouluttautumista ja mahdollisesti ystäväpalvelun kautta jonkin mukavan vanhuksen ystäväksi ja avuksi ryhtymistä. Kaikki tällaiset jutut kehittävät sosiaalisia lahjoja, joita minulla ei aiemmin ole paljoa ollut. Koin esimerkiksi jokunen aika sitten, olisiko ollut viime vuonna, kun kauppaan mennessäni vastaan tuli kumarassa kulkeva iäkäs rouva, jolla oli mukana joko nuorempi sukulainen, ystävä tai ystäväpalvelun ihminen. Koin siinä syvää myötätuntoa tätä rouvaa kohtaan, kun hän kulki niin kumarassa ja tuollainen kaupassa käymisen reissu vaikutti vaativan häneltä paljon. Olisin mielelläni kyseisen rouvan ystävä, jos hän haluaisi käyttää SPR:n palvelua. Ei minullakaan kuitenkaan ole liikaa kavereita, ja keskustelu vanhempien ihmisten kanssa voisi varmasti olla henkisesti kehittävää, tietysti kaiken muun tuen antamisen lisäksi! Kokemusasiantuntijana voisin kertoa kiusaamisesta, mielenterveysongelmista ja alkoholismista. Uskon, että monet voisivat varmasti nähdä valotusta omaan tilanteeseensa kertomieni asioiden kautta. Äidilläni ja hänen serkuillaan oli viime viikon loppuna Kaavilla serkustapaaminen, joka oli ilmeisesti ollut onnistunut tapahtuma, ja äitini serkku Matti Virrantalo oli ainakin ilmeisesti pitänyt varsin perusteellisen esitelmän sukuun liittyen. Kaikki heitä edeltävän sukupolven ihmisistä suvussa ovat jo siirtyneet pilven reunalle. Olen miettinyt Virrantalon kaupallista hyödyntämistä, mutta se tavoite vaikuttaa tällä hetkellä realismin kannalta varsin kaukaiselta. Haluaisin siis opiskella perustavammin psykologiaa ja sosiaalipsykologiaa, joita jotkut sanovat minun opetelleen jo nyt aika perustavalla tavalla. Jotkut ovat väittäneet että minulla on jopa poikkeuksellinen ihmistuntemus, vaikka jotkut ihmiset, joiden kanssa olen joutunut tekemisiin jossain, kokevat, että minulla on tapa arvioida ihmisiä aika armottomasti. Olen miettinyt myös vaimon ottamista, mutta on sanottava standardieni olevan vieläkin varsin korkealla. Tärkeimmät asiat kumppanissa ovat suku, alkuperä ja älykkyys. Naisen tulee myös olla eläinrakas ja perustavalla tavalla tasa-arvoinen ja kiltti. Ilkeyttä ja kohtuutonta ja epäreilua arvostelua ja nälvimistä en ole koskaan keneltäkään hyväksynyt tai ottanut vastaan. Lisäksi minua kiinnostaa syvästi lääketiede, mutta saatan 36 vuotta täyttäneenä olla jo siihen koulutukseen liian vanha, vaikka tiedän että monet tämänikäiset ovat aloittaneet lääketieteen opiskelun. Lisäksihän minulla on aloitettuna oikeustieteen opiskelu, jota en nykypäivänä pidä enää kovinkaan mielenkiintoisena, vaikka siinäkin voisi kuitenkin erikoistua esimerkiksi oikeusfilosofiaan. Carl Schmitt on ollut mielenkiintoinen oikeusfilosofi, ja olen lukenut häneltä etenkin kirjan Politiikan teologia, jossa hän väittää politiikan käsitteiden olevan uskonnosta ja uskonnon terminologiasta sekularisoituja käsitteitä. Olen lukenut viime aikoina Lancet-lehteä, joka on merkittävin akateeminen lääketieteen kysymyksiä käsittelevä lehti. Haluaisin kehittää itsetuntemustani, ja haluaisin tavata entistä terapeuttiani, koska onhan selvää, jos keskustelee viikoittain miltei viiden vuoden ajan todella älykkään ihmisen kanssa, joka yrittää saada puolueettoman käsityksen itsestä, että tuollainen ihminen jää mieleen. Olen sanonut jo aiemmin monille ihmisille, että kyseinen terapeutti tuntee minut perusteellisimmin, jopa paljon paremmin kuin vaikkapa omat vanhempani. Olen kaikkien muiden ideoiden ja hankkeiden lisäksi kehitellyt ns. Zweckmässigkeit-terapiaa, joka siis tarkoittaa tarkoitukseen suuntautuvaa terapiaa, jonka joku voi tietysti väittää muistuttavan Viktor Franklin logoterapiaa tai ratkaisukeskeistä terapiaa yleensä. Frankl tuli käsitykseensä logoterapiasta oltuaan keskitysleirillä Saksassa sodan aikana. Hänen mukaansa, jos ihmisellä on jokin suurempi tarkoitus elää, tulee se silloin esiin arvokkaampana kuin mikään muu häntä koskettava asia. Olin lähdössä viime viikolla Lontooseen, mutta muiden menojen takia jouduin perumaan sekä lentolipun että hotellivarauksen. Aion käydä Lontoossa ja muualla Britanniassa kunhan saan tehtyä muuttoni ensin. Olen Britanniassa pitänyt aina siitä lämpimästä kohteliaisuudesta, jota lähes kaikki ilmentävät jopa turisteille. Mieleeni on tullut siitä, miten englantilaiset iloitsevat omasta kulttuuristaan, termi revere, joka tarkoittaa sitä, että tiettyjä heidän kulttuuriinsa liittyviä asioita ja käytänteitä iloitaan yhdessä ja tehdään kaikille järjestelmän sisäisille ihmisille samanlainen mukana olemisen ja ylläpitämisen oikeus ja velvoite. Itse olen huomannut sen, että joskus minun jurouteni ja välimatkan pitäminen ei palvele aina brittiläisen tyylistä kohteliaisuutta parhaimmalla tavalla. Kuitenkin on sanottava, että kun Britanniassa on jonkin aikaa, niin tähän kohteliaisuuskulttuuriin pääsee sisälle, esimerkiksi seuraamalla toisia ihmisiä ja heidän tapojaan. Suomalainen kohteliaisuus ei todellakaan tarkoita samaa kuin englantilainen tai brittiläinen kohteliaisuuskulttuuri. Siinä mielessä ero esimerkiksi saksalaiseen kulttuuriin ei suomalaisella kulttuurilla ole yhtä laajassa merkityksessä kuin englantilainen tai brittiläinen kulttuuri. Lontoossa on niin paljon maahanmuuttajia, että joskus ympäristö voi vaikuttaa jopa skitsofreeniselta, mutta siihenkin voi tottua, mutta on sanottava, että esimerkiksi Chelseassa tai Holland Parkin alueella ei kyllä paljon maahanmuuttajia tavallisesti näe. Joku Hackney on sitten aivan eri asia kaikessa totaalisuudessaan. Eksistentialismi tarkoittaa käsittääkseni sitä, että ihmiset luovat olemisellaan omalle olemukselleen jonkinlaisen merkityksen ja pystyvät sen kautta luovimaan omassa elämässään. Tarkoitusta etsivä psykoterapia tarkoittaa sitä, että kaikessa nähdään päämäärät eikä vain jonkinlaisia nimellisiä arvoja tai arvostuksen kohteita. Tarkoitukseen suuntautuvassa terapiassa pitäisi etsiä siis välineellisiä pyrkimyksiä, joiden avulla ihmiset voisivat kohentaa ja parantaa etenkin omaa elämäänsä ja siihen liittyviä kannatinkohtia. Jos ihminen haluaa arvostaa esimerkiksi vapautta, niin hänen tulisi suunnata siihen tiettyjen osapäämäärien kautta. Tällainen terapia siis vastaisi siihen tarpeeseen, minkä jotkut terapiaan pettyneet ihmiset ovat eksplikoineet: nimittäin se, että suuria vaikutuksia ja elämänmuutoksen mahdollistumia ei välttämättä seuraa heti. On varmasti myös niin, että jotkut käyvät vain jutustelemassa terapiassa aikansa ilman minkäänlaista vaikutusta. Oma terapeuttinikin sanoi minulle joskus, että hän oli huolestunut siitä, että keskustelumme oli liian kognitiivista eli tietoon ja järkeen keskittyvää. Jotkut varmaan kokevat terapian paikkana, jossa tulisi keskustella etenkin tunteista ja myös tiedostamattomista tunteista. Minä en itkenyt viiden vuoden aikana terapiassa kertaakaan, ja terapeuttini kertoi sen olevan varsin harvinaista. Olen kuitenkin saanut terapiasta paljon sen takia, koska siellä sain ilmentää persoonallisuuttani, joka on aina ollut tietoon keskittyvä. Joku voisi sanoa varmaan, että jos ei puhu suoraan tunteista ja itkeskele niiden takia, niin silloin älyllistää ja pyrkii peittämään tiettyjä primaalisia tunteita. Joillekin se on tapa. On se kuitenkin sanottava, että kun katson elokuvan Hachi – tarina uskollisuudesta, itken suurimman ajan osalta elokuvan läpi. Olen aina korostanut uskollisuutta ja vahvoja siteitä toisiin ihmisiin, eli merkityksellisiin ihmisiin. Sen takia en ole koskaan harrastanut niin sanottua sosiaalista chitchattia. Hyvinvointiarkeologian käsitettä voidaan hyvin käyttää tarkoitukseen suuntautuvan terapian puitteissa, sillä ensimmäinen tarkoittaa sitä, miten ihmiset rakentavat omaa hyvinvointiaan ja tavoitteita, ja tarkoitukseen suuntautuva terapia pyrkii auttamaan yksilöitä esimerkiksi sellaisissa tilanteissa, joissa he esimerkiksi etsivät töitä. On siis selvää, että tämänkaltaisessa terapiassa tulisi pohtia esimerkiksi sitä, millaiset tilanteet ja tunnekokonaisuudet toistuvat ihmisillä eri tilanteissa ja ympäristöissä. Aion käydä seuraavaksi Kuubassa ja Yhdysvalloissa. Lisäksi yksi kaukainen sukulainen on pyytänyt minua käymään luonaan Chilessä.

Rahassa on muitakin ominaisuuksia kuin karkea mitallinen arvo

Raha tarkoittaa yleisimmässä mielessään arvon vastinetta, jota käytetään transaktiotapahtumissa. Siinä mielessä rahan täytyy sisältää arvollinen määre, mikä tavallisesti määritellään numeerisesti, eli jonkinlaisen määrän kautta arvioiden. Tavarat voivat maksaa erilaisia määriä tätä arvollista määrettä. Euroopassa on jo pitkään käytetty yhteistä valuuttaa, euroja, joka on siirtänyt vastuuta arvon määrittämisestä Euroopan keskuksiin, Helsingin ulkopuolelle. Tavallisesti ihmiset ovat onnellisimpia silloin, kun heidän hallussaan oleva määrä arvon määrettä riittää esimerkiksi oman elämäntyylin ylläpitämiseen, mitä inflaatio ja deflaatio muuttavat koko ajan. Peter Singer on kirjoittanut artikkelin ”The right to be rich or poor”; jossa hän käsitteli kysymystä siitä, pitäisikö kaikkien ihmisten hakeutua mahdollisimman suuren rahamäärän tienaamiseen ja sitä kautta oman elämäntyylin ylläpitämiseen, vai onko yhteiskunnassa oikeutta ja mahdollisuutta elää pienemmällä rahalla ilman sitä, että ihmisten arvon määreenä käytettäisiin rahallista arvon määrettä. Monet ihmiset varmasti ajattelevat sanotulla tavalla. Älykkäin tuntemani ihminen on piinkova kapitalisti, eikä hän edes ottanut yhteyttä minuun kun olin vajaan kahdenkymmenen ikäisenä muuttamassa Helsinkiin ja kun kysyin häneltä sukulaismiehenä apua asunnon hankkimisessa. Hänellä on kulmikas ja taloudellinen tapa puhua nopeasti, mutta voin sanoa hänestä, että hänellä ei ole esimerkiksi tieteen, taiteen ja yleisen sivistyksen kannalta kovinkaan laajaa sanavarastoa. Kun kysyin kerran häneltä onko raha vai sivistys tärkeämpää, naureksi hän vain ja ei sanonut asiassa mitään. Hänellä on tapana puhua muutamakymmentä minuuttia puhelun alussa omista sukulaisistaan, jonka olen tulkinnut itseni kanssa tarkoittavan sitä, että hän vain tahtoo olla sukurakas ja tietoinen sukulaisistaan. Hän oli se, joka sanoi tätinsä maininneen, että von Beckereiden ominaisuuksia ovat riskienottohalu ja levottomuus, jotka piirteet kyllä tunnistan itsestäni. Kysymys on siitä, voidaanko sivistys ja etiikka integroida kokonaisuudessaan talouteen siinä mielessä, että niitä ei nähtäisi enää erillään toisistaan, koska moni talousmies voi tässä mielessä olla käyttämässä talousjärjestelmää korkeintaan oman hyödyn hakemiseen ja mahdollisimman suureen rikastumiseen. Kun etiikka ja sivistys integroidaan liike-elämään ja talouteen, tulisi sen tarkoittaa myös sitä, että yritysjohtajien ja heidän alaistensa tulisi saada lisäkoulutusta näiden taloutta sivistävien oppimäärien sisällä. Kuitenkin on sanottava, että tarkoitukseni ei ole tässä yhteydessä muotoilla minkäänlaista sosialistista curriculumia, vaan ihmisille annetaan mahdollisuus tienatakin, mutta näiden rahojen käyttökohdetta määritellään sen mukaan, että etiikka ja sivistys tunnetaan rahan suuntina. Kuitenkin on uudestaan korostettava sitä, että pääomatulojen verotuksen tulisi olla paljon tärkeämpänä esimerkiksi hyväntekeväisyyden kohteina, eikä ansiotulojen verotusta tulisi mielestäni mitenkään toteuttaa tulojen riistämisellä. Suurin osa ihmisistä tulee toimeen omilla ansiotuloillaan, olivat ne sitten kuinka korkeita hyvänsä. Tulisi mielestäni pohtia, mitä talous on ja mitä varten se toimii. Toisaalta samanaikaisesti tulisi miettiä sitä, miksi filosofinen etiikka on olemassa ja missä muodossa se on olemassa. Tässä yhteydessä pyrkimystä etiikan ja talouden yhdentämiseen voidaan nimittää leikkisesti esimerkiksi termillä taloudetiikka. Se tarkoittaa eettisesti ja sivistyksellisesti johdettavaa talousjärjestelmää, mutta myös sitä, että ihmisillä tulisi olla myös mahdollisuus saada vastinetta esimerkiksi tekemästään työstä, jota tulisi mitata helppousindeksin kautta, joka kertoo myös sen, kuinka paljon kehittävää vapautta yhteiskunnassa ilmenee. Kun helppousindeksi on tasapainossa, on silloin tasapainossa myös ihmisten vapaus ja toisaalta heidän tekemänsä työn arvo. Oikean työn tulisi siis silloin olla erkaallaan kommentaariaatista ja ontokratiasta, koska ne kilpaillessaan olemisen vallasta, määrittelevät työtä epärehellisesti ja siitä seurauksena on se, että työn arvoa ja siitä saatua palkkaa ei Suomessa arvostella objektiivisesti. Ontokratia siis pitää hallussaan ns. pesämunaa, jonka kautta he pyrkivät yksipuolisesti levittämää käsitystä siitä, keille valta yhteiskunnassa kuuluu. Kommentaariaatti on taas ontokratian käsikassara, joka tekee kaikesta liian kunnioitettavaa ja jostain täysin samantekevää. Kommentaariaatin tarkoitus on siis se, että se vaikutteellisuudella pyrkivät vaikuttamaan ihmisten arvotasapainoon, joka esimerkiksi voi aiheuttaa sen, että sivistystä ja etiikkaa ei nähdä yhtenä kokonaisuutena talouden kanssa. Vapaat ja helppousindeksin mukaiset ihmiset siis saavat aikaan yhteiskunnassa sen, että talouden ja työpaikkojen merkitys nähdään realistisemmalla tavalla. Yhteiskunnan perusta tietysti on se, että työtä tehdään, mikä tietysti poikkeaa antiikin filosofeista, koska tuohon aikaan raskaan ruumiillisen työn tekivät orjat, joilla ei ollut suinkaan samanlaisia vapauksia ja oikeuksia, kuin pylvästöjen välillä divaanilla makailleet antiikin filosofit, jotka nauttivat mietiskellessään palvelijoiden auliisti tuomaa viiniä. Koska yhteiskunnan perusta on työ, on myös yhteiskuntajärjestelmien yhteydessä mietittävä sitä, minkälainen arvo annetaan erilaatuisille tehdyille töille. Helppousindeksi tarkoittaa sitä määrittämistapaa, jossa voidaan nähdä se, kuinka paljon vaativaa kukin ammatti on, mistä johtuen heille on jaettava ansiotuloa, jonka verotusta tulisi rajoittaa mieluiten mahdollisimman paljon. Työn vaativuuden yhteydessä tulisi verrata sitä, kuinka suurella asiantuntemuksella varustettu ihminen on työhönsä ja kuinka vaativaa kukin työ on. Tässä taitojen vertailussa ammattiin tulisi käyttää niin sanottua hyvinvointiarkeologiaa, joka kertoo yksilölle paljon motivaatiosta, mieltymyksistä ja koulutus-/työskentelyhistoriasta. Tärkeä asia yhteiskunnassa on siis se, että työn käsite määritellään tarkemmin ja ihmisten ammattitaitoa tai sen puuttumista arvosteltaisiin tärkeämmällä ja tehokkaammalla seulalla verrattuna vaikka siihen, kuinka ns. hyvinvointiyhteiskunnassa on toimittu Suomessakin. On selvää, että työn arvostusta voidaan lisätä esimerkiksi sillä, että tiettyjä pientä ammattitaitoa ja historiaa vaativia työtehtäviä mekanisoidaan ja automatisoidaan. Helppousindeksin yhteydessä tulee esiin termi helppousarvo, ja sekin liittyy siihen, kuinka lahjoja ja työtehtäviä verrataan, Myönteinen helppousarvo lisää helppousindeksin taipumista vapautta kohtaan. Kielteinen helppousarvo taas johtaa siihen, että ontokratia saa valtaa, vapaat ja riippumattomat ihmiset joutuvat ontokratian ja kommentaariaatin takia epävapauteen, jossa instituutioita kehotetaan kamppailuun toisia vastaan, ja ontokratiasta riippuvaiset ihmiset ajautuvat kontrolloimaan ihmisiä työn arvon ja vapauden ja arvojen objektiivisuden suhteen. Silloin kun helppousindeksi ei ole tasapainotilassa toiset ihmiset saavat yhteiskunnassa aivan liian suurta itsekästä hyötyä ja ansiota töistä, jotka ovat liian helppoja, ja sen takia, koska arvot muuttuvat subjektiivisiksi, jonka myötä ihmiset eivät enää näe omaa parastaan (joka voi tarkoittaa sekä paljon että vähän tienaamista) ja subjektiivisten arvojen toteuttaminen ja niiden mukaan eläminen taas aiheuttaa sen, etteivät ihmiset koe sellaista myöntäistä henkistä painetta, joka johtaa tavallisesti solidaarisuuteen ja ihmisten oman työn ja tilan kunnioittamiseen. Tällaisessa järjestelmässä ihmiset eivät halua aiheuttaa muille ihmisille haittaa sen suhteen, mitä he tekevät ja mitä he haluavat kunnioittaa. Voin kertoa monessa eurooppalaisessa pääkaupungissa asuneena, ettei tuo rajoitu todellakaan Helsinkiin. Työn arvon ja vaikeuden arvioiminen on tekijä, joka antaa ihmisille mahdollisuuden oman työnsä tekemiseen ilman ulkopuolista ja eksternaalista pakottamista ja arviointia. Vaikka pidän suuresti maaseudusta etenkin Suomessa, on sanottava että työn arvon mittaaminen on tärkeää etenkin sellaisissa paikoissa, jossa ihmiset tekevät työtään toisten ihmisten keskellä. Silloin on olennaisen tärkeää, että töiden arvostaminen tapahtuu samassa suhteessa kaikkien muiden helppousindeksin tasapainopisteen mukaisen työn arvostamisen kanssa. Öykkäröinti köyhemmille ihmisille pelkästään rahan takia on hyvin lapsellista ja pienistä asioista ison kysymyksen nostamiseen pyrkivää asennoitumista. On paljon tärkeämpiäkin asioita saada arvostusta, vaikka tietysti on muistettava, että esimerkiksi antiikin Kreikassa ja antiikin Roomassa jalot, etenkin jalosukuiset miehet eivät tehneet minkäänlaisia ruumiillisia töitä, koska ne olivat heidän mielestään liian alaluokkaisia. Ruumiilliseen työhön sidottu ihminen ei ollut tuohon aikaan kovinkaan arvokas. Katsoin äsken dokumentin, joka kertoi Saksan Hessen alueen aatelisista. On sanottava, että tuossakin ohjelmassa nähtiin, kun aatelinen tilanomistaja ajoi itse traktoria ja leikkuupuimuria. Tietysti aatelisten varakkuus on ollut aina suhteellista, ja on sanottava esimerkiksi Tyylikkään köyhäilyn taito-kirjan kirjoittaneesta kreivi Alexander von Schönburgista, että hän kertoo ko. Kirjassa oman sukunsa köyhtymisen alkaneen keskiajan lopulla, ja kun viimeiset DDR:n alueelle jääneet sukutilat menetettiin toisen maailmansodan jälkeen, tuli Schönburgeista ns. Etage-adelia, jonka merkityksen valtakieliä ymmärtävä ihminen tajuaa. Schönburg on kertonut kirjassaan mm. siitä, että hän joutui lapsena käyttämään vanhempien sukulaistensa vaatteita, ja että hänen isänsä ajoi Ladalla. Lisäksi Schönburg on kertonut siitä, miten hirvimetsällä hän koki kateutta varakkaampiin sukulaisiinsa, joista voidaan mainita esimerkiksi sisarensa Gloria, joka avioitui Thurn-und-Taxis- sukuun, joka tunnetaan nykymuotoisen postin muodostaneena sukuna, joka on samalla yksi suurimmin varallisuutensa säilyttämään onnistuneista suvuista. Aatelin arvoina on tavallisesti käytetty suurisieluisuutta, rohkeutta ja nöyryyttä. Lisäksi sanoisin listan jatkoksi frugaalisuuden, joka on tyypillistä esimerkiksi pitkään isoissa kartanoissa ja suurtiloilla eläneiden maaseudun aatelisten elämäntyyliä. Suomessa ei tänäkään päivänä ole paljon massiivisen rikkaita aatelisia, voidaan sanoa esimerkiksi Ehrnrooth-suvun menettäneen rahallista omaisuuttaan paljon viimeisen kahdenkymmen vuoden aikana. Lisäksi heidän rahansa ovat jakautuneet paljon aiempaa suuremmalle ihmisten joukolle. Olen joskus kirjoittanut Casimir Ehrnroothista, joka oli perustamassa 1800-luvulla sen aikuista Bulgarian pääkaupunkia Sofiaa, josta tuli Sofiassa ollessa juttua hotellin respassa, koska Casimir Ehrnrooth, joka siis oli sotilasarvoltaan kenraali, oli hän myös Bulgariassa jonkinlainen valtiomies senaikuisessa Bulgariassa. Kyseinen tyyppi respassa sanoi, että kaikki yliopiston käyneet tietävät Casimir Ehrnroothin Bulgariassa. Parhaimmat aatelisuuteen liittyvät periaatteet ovat sellaisia, jotka vetävät kyllä nykypäivänä vertoja tavallisimman pikkuporvarin tai porvarin niin sanottuihin ”arvoihin”. Itse olen mielestäni säilyttänyt suvustani etenkin arvollisen puolen, jonka kautta on ollut naurettavaa huomata, miten äitini miehenlinjaisessa suvussa on tänä päivänä jopa persuja ja kaikenlaisen matalasti koulutetun blue collar-proletaarivirkamiehistön edustajia. Nykyinen von Becker-suku on todellikin akateemisen koulutuksen vastainen, ja suurin osa niistä suvun jäsenistä, joilla on esimerkiksi akateeminen koulutus, ovat kaukaisempaa sukua, esimerkiksi isoisäni isän sisarusten jälkeläisiä. On sanottava, että äitini serkkuihin kuuluu kuitenkin yksi tekniikan tohtori ja hänen lapsistaan ainakin yksi naispuolinen pikkuserkkuni on suuntautunut akateemisiin opintoihin. Olen lukenut viime aikoina mm. Horn-suvun alkuhistoriaa, ja olen saanut selville, että sekä sukuhaaran Horn af Kanckas ja Horn af Åminne-ihmiset ovat minun esivanhempiani. He ovat siis asuneet sekä Kankaisten kartanossa ja Joensuun kartanossa, joista jälkimmäisessä asuu nykyään Björn Wahlroos. Anteliaisuus ja hyväntekeväisyyden arvostaminen ovat etenkin sellaisia aktiviteetteja, jotka ovat tyypillistä monien aatelisten elämälle. Sanoisin, että mikä on tärkeä asia rahan merkityksen käsittämiselle, on se se, että rahan suhteen ei tule tehdä jatkuvasti eroa: ”minun rahani”, ”toisten rahat”: Tästä esimerkki löytyy Haluatko miljonääriksi ohjelmasta, jossa ihmiset alkavat jonkun rahan vaiheessa epäröimään jatkamista, koska he jo ajattelevat rahojen olevan heidän omiaan. Vaikka en oli ihan äskettäin Aku Ankkaa lukenut, niin on sanottava, että Roope Ankan hahmo tällaisessa sarjakuvassa kuvastaa hyvin monella rahallisesti rikkaalla olevan käsityksen siitä, että ”omaa rahaa” on koko ajan saatava lisää ja ”toisten rahat” ovat vain jotain sellaista, joka pitäisi saada taloudellisella hyödyllä omaan hallintaan. Nykypäivänä vapaaehtoinen köyhyys liittyy varmaan jonkinlaisiin toisinajattelijayhteisöihin, mutta tietysti myös kaikenlaisiin munkkien muodostamiin luostareihin ja yhteisöihin. Olen joskus harkinnut luostariin menemistä, mutta olen varmaan lopulta kuitenkin munkkeihin verrattuna liian paljon riippuvainen maallisesta hyvästä, vaikka minulla ei kuitenkaan tavallisesti ole tarvetta koko ajan harrastaa rahalla samalla tavalla saatavia hyödykkeitä ja hyvää. Vaikka olen kurlannut esimerkiksi Pariisissa asuessani lähes päivittäin Dom Perignonia, on nykyään myös sellaisia päiviä, joina en juo yhtään, tai ostan esimerkiksi halvempaa toisen merkkistä shampanjaa. Tienaaminen on hyvästä silloin, kun sillä taataan tiettyjen elämälle merkittävien edellystysten mahdollistumista. Mielestäni tienaaminen on aivan turhaa etenkin silloin, jos esimerkiksi tila-/maaomaisuutta on paljon. Rahan tienaamisessa on aina kysymys siitä, että mitä varten rahaa halutaan tienata, jos se ei mene elämäntyylin ja siihen kuuluvien asioiden mahdollistamiseen? Loppujen lopuksi ainakin suomalaiselle ihmiselle on aina itseä rikkaampia ihmisiä, joilla on kaikkea enemmän. Mikä siis riittäisi tasoksi sille, josta enemmän ei tarvitse tienata`Vai ollaanko niin kalvinistisia, että mitä enemmän tilillä on rahaa kuolon hetkellä, niin sen mukaan päätetään se, kenellä on parhaimmat olot taivaassa? Ontokratia ja kommentaariaatti nimenomaan korostaa suhteellisia ja reaktiivisia asenteita, siinä siis tehdään kaikesta arvio muiden perusteella. Mutta jos ajatellaan, että yksilö on vain itsestään riippuvainen, onnistuvat silloin elämän periaatteiden arvioimiset paljon paremmin kuin silloin, jos pitäisi olla kateellinen jonkin asian tai ihmisen suhteen, tai että pitäisi kilpailla toisten kanssa. Joskus on sanottava, että kilpailu voi joissain asioissa olla hyväksi, koska se tukee myös kansalaisyhteiskuntaa. Kuitenkin sellainen redusointi, että halutaan erottautumisen takia etenkin enemmän rahaa, on monesti hölmöläisten hommaa. Tulisi olla tärkeämpiäkin asioita, joissa kehittää itseään. Ja siinä tulisi mielestäni vertailla itseä vain omaan entiseen minään, eikä suinkaan toisiin ihmisiin.

Luojat ja muusat

Kulttuuriteollisuuden piirissä toimivat ihmiset voidaa jakaa ainakin kahteen selkeästi erottuvaan kategoriaan, ehkä myös useampaan. Luoja on ihminen, joka toimii oman luovuutensa ohjastamana, mihin kuuluu kaikenlaisten taiteellisten, kirjallisten, tieteellisten ja filosofisten töiden luominen. Luovuus tarkoittaaa uuden luomista, ja luova ihminen on näin ollen ihminen, joka pystyy luomaan jotain uutta moniin erottuviin kaanoneihin. Ihminen voi olla luova jo silloin, vaikka hänen töitään ei olisi vielä kaupallistettu, tietysti kulttuuriteollisuuden ja siihen etabloitumisen tarve on aivan eri asiansa. Luoja on sellainen ihminen, joka osaa säädellä impulssejaan ja innovatiivisuuttaan. Monesti voidaan varmaan sanoa, että luojat monesti tavallisesti viettävät aikaa yksinään ja ovat sitä myös aiemmin osanneet viettää. Luojuus tarkoittaa etenkin jonkinkaltaisen tai -kaltaisten töiden luomista, joka erottaa luojan muista ihimisistä. Mielestäni ollakseen luoja ihmisellä tulee olla sisäinen varmuus omasta toiminnastaan, koska epävarmuus ja vaikutuksien aneleminen kuuluu tavallisesti sellaisten ihmisten mieltymyksiin, jotka eivät ole itse luojia, vaan tällaiset ihmiset ovat naisia ja henkisesti feminiinisiä ihmisiä, jotka hakevat kaikessa vain suhteita ja vaikutuksia. Vaikka olen kirjoittanut lehtiinkin miltei kaksikymmentä vuotta, on minulle tärkeänä alustana ollut pitkään blogini, jossa siinäkin tekstien julkaiseminen tuntuu hyvältä. Luoja ei harrasta tulkintaa ja kommentointia, vaan hän luo uutta itsestään. Monesti on selvää, että esimerkiksi ajattelijuus kehittyy vain ajattelemisella ja pohtimisella. Vaikka lapsi ja nuori olisi kuinka kypsä henkisesti hyvänsä, ei filosofiksi tulla muuten kuin ajattelun säännöllisellä harrastamisella. Vaikka joku ihminen voisi vastustaa sitä uskonnollisperäisin että termiä Luoja ei voi käyttää uskonnon ulkopuolella minkään olennon kuvaamiseen, on sen sanottava kuvaavan paremmin tarkoitusta kun ajatellaaan jonkin ihmisen olevan luova = subjekti ja luovuus on yhtä kuin luoja. Kirjallinen ilmaisukyky ilmenee monesti etekin kielellisesti lahjakkailla jo varhain. Kuitenkin jos haluaa tehdä esimerkiksi kirjoittamisesta ammatin, on silloin kirjoittamista ja pohtimista harrastettava säännöllisesti ja aste asteelta syvemmällä tasolla. Monesti kirjallisuudessa ja filosofiassa uusien käsitteiden ja ilmaisutapojen luominen on luojuutta. Myös tieteeseen voidaan tuoda uusia käsitteitä, mutta tieteen yhtäläisen kaanonin, perinteiden ja tarkkuuden takia siinä täytyy suhtautua ilmiöihin erilaisella tavalla. Esimerkiksi aksiologia eli arvoteoria on filosofian osa, jonka yhteydessä esimerkiksi itse olen luonut paljon uskottavia käsitteitä ja niitä perusteellisesti selvittänytkin. On kuitenkin tosiaan täsmennettävä sitä, että esimerkiksi filosofisen etiikan sisällä perustelulla käsitteellä on kuitenkin erilainen intensio ja ekstensio, jos sitä verrataan vaikka esimerkiksi neurologisen lääketieteen käsitteisiin. Käsitteiden luominen ja perusteleminen on siis helpointa etenkin sellaisten ilmiöiden kohdalla, jotka vaativat etenkin verbaalista kuin matemaattista ymmärtämistä. John Nashin skitsofreeniskuvitelmallinen huonetoveri sanoi mielestäni aika hyvin elokuvassa Beautiful min, että matematiikka on lähinnä tylsää, ja sitä se minunkin mielestäni kieltämättä on. Jos ajatellaan luoja täyttä vastakohtaa, eli groupieta, jotka voidaan joissain tilanteissa käsittää myös termillä ilotytöt, on tämä ryhmä sellainen, ettei se pysty missään tieteessä tai taiteessa tuottamaan minkäänlaista omaperäisyyttä, luovaa tai uutta. On selvää, että näitä ilotyttöjä, olivat he sitten naisia tai miehiä, on paljon enemmän kuin heidän vastakohtiaan luojia, eli ihmisiä, jotka kykenevät luomaan uusia asioita tai ilmaisutapoja. Tässä ilmenee se, miten kielteisesti ilotytöt suhtautuvat luojiin, koska he pelkäävät sitä, jos jonkin tahon ilmaisullinen valta kasvaa, jossa tilanteessa ilotytöt alkavat tavallisesti morkata ja väheksyä tällaisia ihmisiä. Groupieisuus on siis myös sellaista, että se elää tavallisen porvarillisen elämän ja ihmisten keskuudessa, jossa esimerkiksi lapset kunnioittavat turhaan korkeaan asemaan päässeitä vanhempiaan, koska he eivät halua lopulta mitään muuta kuin isänsä ja äitinsä aseman yhteiskunnassa. Silloin ei tosiaankaan ole aiheellista eikä heidän mielestään järkevää kapinoida ja erottua joukosta. Jouko Turkka kertoi jossain dokumentissa, miten oli nähnyt diplomaattiauton ja siinä sen takapenkillä istuvan diplomaatin lapsen, joka tuijotti tyhjästi apaattisella ilmeellä autosta. Turkka sanoi sen, että todennäköistä on se, että kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä kyseinen lapsi on edelleen tuossa autossa, etupenkillä, samanlainen tyhjä ja henkisesti veltto katse naamallaan. Voisin sanoa, että vaikka vanhempani ovat tehneet ahkerasti töitä eläkkeelle jäämiseensä asti, ja isäni on vielä ollut suhteellisesti korkeassa asemassa, ovat etenkin isäni luonteeseen liittyvät asiat tehneet minusta kyseenalaistajan ja filosofin. Äitini on sentään käynyt lukion ja kauppaoppilaitoksen, ja hän on ollut minun suurin kannustajani ja innostajani sivistyksen maailmaan pääsyssä. Äitini on ostanut minulle aika monta kirjaa, josta olen hyvin kiitollinen hänelle. Ilman äitini uhrautumista, olisi minusta mahdollisesti tullut erilainen ihminen kuin miksi filosofit käsitetään. Äitini kautta minulla on sukulinja, vaikka tiedän nyt kuitenkin isäni isän isän nimen ja hänen kuolinaikansa. On todennäköistä, että ukkini siitettiin New Yorkissa Yhdysvalloissa. Tätä kirjojen ostamista harrasti myös isäni isä ja hän antoi niitä etenkin lahjoina äidilleni, koska hänkin on ahkera kirjojen lukija. Jos ajattelen isäni isän ja isäni äidin luonteita verrattuna toisiinsa, on sanottava, että ukki oli cooli tyyppi ja samanaikaisesti hyvin vastuuntuntoinen ja lempeä ukki. Hän kysyi minulta vielä kuolinvuoteellaan, mitä kissalleni kuului. Hän lähti liian aikaisin, ja en tiedä onko hän itsekään tiennyt kuka isänsä oli. Minä tiedän nyt, mutta en aivan vähästä lähde sitä kertomaan. Isäni äiti on hyvin neuroottinen, ja isäni ilmaisun tavoin, hän tunkee usein nenänsä toisten asioihin. Hän esimerkiksi on sydämmellisellä äänellä kiitellyt minua siitä, kun olen pessyt astiani tai käynyt pesemässä pyykkiä, ikään kuin tällaiset asiat millään tavalla hänelle kuuluisivat. Jonkinlainen kummallinen körttiläisetiikka ohjaa hänen toimintaansa, ja kun sanoin pari päivää sitten käyneeni kirjastoautossa lainaamassa kirjoja, on hän ehtinyt jo pariin kertaan vannottaa, että näitä kirjoja tulee kohdella kuin kultakimpaleita, ja hän on selkeästi tuon mielessä, kun hän on toistellut minulle sitä, milloin hänen täytyi kerran viedä kirjaston kirjoja puolestani, että hänen omasta mielestään täytyy kantaa siitäkin huolen, koska katsoo tuon yhden ainoan kerran vuoksi, että hänen täytyy kirjat palauttaa. Hän liikuttuu todella helposti, ja jos puran hämelle huonoa oloani jonkin minua koskevan asian vuoksi, hän alkaa inttämään, ”mitä minä voen sille tehä?”, ikään kuin minä haluaisin silloin hänen poistavan ongelman. Ja jos puhun kovasti vanhemmistani ja heidän aiheuttamasta turhaantumisesta, liikuttuu hän, koska on kuin emotionaalinen sieni. Muusat eli groupiet eli ilotytöt, voivat varmaan ajatella, että kirjastosta lainatut kirjat pitää pitää paraatipaikalla ja niiden palauttaminen kirjastoon on tärkeämpää kuin esimerkiksi se, onko niitä ennättänyt ollenkaan lukea ja sisäistää. Naisten piirissä luojia on hyvin vähän, enkä tässäkään yhteydessä käytä luojalla jonkinlaista diviiniä kuvitelmahahmoa. Eipä tule kyllä kieltämättä montaa naispuolista luojaa mieleen. Marie Curienkin väitetään nykyään keksineen edistysaskelet kemian ajalla suurelta osin miehensä Pierre Curien ansiosta. Ayn Rand, Simone Weil, Simone de Beauvoir ja Hannah Arendt voidaan jossain mielessä laskea länsimaisen filosofian kaanonin alaiseksi. Vaikka naisella olisi älykkyyttä, ei aktiivinen luomistyö koske tavallisesti tyypillisintä naista. On tietysti sanottava, että niin sanottu taiteilijamyytti ja sen ulkopuolelle asettuneet ilotytöt siirtävät itsensä siihen kategoriaan sen takia, koska miehet ovat tavallisesti paljon rohkeampia uudistajia, vaikka on selvää, että naisia ei vielä tänäkään päivänä innosteta omaan aktiiviseen luomistyöhön, vaan heille riittää jo se, jos saa tulkinnoilla ja kommentaareilla kiitettävät arvosanat koulusta, ja sama tyyli toimii naisten keskuudessa siinäkin, kun nykyään kaikenlaisten tyttöjen ja kilttien tanttien täytyy saada itselleen vähintäänkin tohtorinhattu, samalla kun oikeaan luojuuteen kykenevät miehet jäävät naisten nykyään määrittämien opintostandardien ja tiedon hierarkian ja monopolin määrittämän kurssitulvan alaisiksi. On sanottava, että suurin osa esimerkiksi naispuolisista kirjailijoista ei kirjoita täsmälleen minkäänlaista muuta proosaa kuin sitä, mikä on tarkoitettu toisten naisten luettavaksi. Sitten kun ajatellaan sitä, miten paljon naiset lukevat miespuolisten kirjailijoiden tekstejä, sillä ne ovat todellisia osoituksia kirjallisuuden kaanonista. Otto Weininger kirjoitti aikanaan, että vain henkisesti maskuliiniset ihmiset voivat luoda todellista taidetta, tiedettä ja filosofiaa, samalla kun henkisesti feminiiniset (sekä sellaiset miehet ja sellaiset naiset) on luotu vain kopioimaan ja tulkitsemaan – tekemään kommentaareja. Juuri niin sanotuilla kulttuurinaisilla on tapana kiekua kaikenlaisten töhertelijöiden tuotoksista, että ”tämä on niin todellista taidetta”. Minä esimerkiksi en ole koskaan lukenut sellaista suomalaista kaunokirjallisuutta, jossa yhteydessä olisin saanut tietooni näiden kilttien tanttien kollektiviisesti sitä ylistävän. Naiset ovat monesti kaunistelijoita ja epärehellisiä ihmisiä, jotka ajattelevat vain vaikutuksen tekemistä, ja kuvittelevat kaikkien muidenkin pyrkivän samaan epärehellisyyteen kuin itsensä. Minä esimerkiksi en ole koskaan ollut tietoinen siitä, miten jotain minulle kuuluvaa voidaan arvostella. Tällaista piirrettä olen korostanut esimerkiksi äidilleni, että tärkeätä ihmisten keskuudessa on kunnioittaa kaikenlaisia elämänmuotoja, eikä olla vertaileva pikkuporvari. Sanon esimerkin siitä, kun olin alkuvuodesta 2013 Kangasvuoren sairaalassa, ja samaan yhteyteen liittyivät Lady Thatcherin hautajaiset. Muistan tuosta tilanteesta sen, kun olin katsomassa ko. Tapahtumaa televisiosta, tuli paikalle erittäin miellyttävä keski-iän ylittänyt mutta vähän out of it hän oli, kun hän totesi, että näkyykö kantajissa ”prinssejä”. Minä en sanonut mitään, vaikka olisin voinut todeta, että vaikka Thatcher oli baronetess, oli hän kuitenkin commoner, eivätkä kuningashuoneen jäsenet osallistu commonereiden hautajaisiin ainakaan kantajina, vaikka sekin, että Thatcher on varmaan Churchillin jälkeen Britannian merkittävin pääministeri 1900-luvulla. Olen jostain huomannut sen, että Mannerheimkin oli hyvin tietoinen naisten ruusuisen epätodellisesta ja maalaillusta todellisuuden kuvasta. Sanoi vaan, että ”naisten toimintaa”: Siinä mielessä minä en halunnut korjata asiaa tälle kiltille tantille, kuten en ole koskaan halunnut arvostella siviilielämässä sitä, jos joku kiltti tantti on halunnut luulla jotain parempaa tai suurempaa jostain. On sanottava, että katsoin yöllä The Football Factory-elokuvan, jonka olin katsonut aiemmin noin kaksikymmentä vuotta sitten silloin kun se julkaistiin. Kavahdus seurasi kieltämättä. Työväenluokkaisia miehiä, jotka pitävät etenkin juopottelusta, huumeista, Stone Island-merkkivaatteista ja tappelemisesta toisten samanlaisten, mutta eri joukkuetta edustavien junttien kanssa. Yhden yhtä viheriötä eikä stadionia nähdä sisältä käsin tässä elokuvassa. Siinä mielessä huomaa sen, miten tuohon aikaan viisitoistavuotiaana oli hienoa nähdä kun jotkut tappelivat ja liikkuivat isossa pullistelevassa, alkoholista ja muista päihteistä villiintyneessä workig class-porukassa. Ehkä tuossa vaiheessa vielä katsoin, vaikka olin herkkä ja tehnyt esitelmiä runoilijoista ja filosofiasta, että tuollaisessa toisiaan puolustavasa miesporukassa liikkumisessa olisi ollut jotain arvostettavaa. Sen jälkeen olennaisesti kahdessakymmenessä vuodessa käsitykseni vallasta, sen hankkimisesta ja sen hallitsemisesta on muuttunut aika täydellisesti. Loppujen lopuksi hakkaamisella ei viedä keneltäkään mitään, jos ei ole kasvanut ko. Laisessa kunniamiesporukoissa, joissa hakkaamisesta hakataan toista ja sama spiraali jatkuu jatkumistaan. En ole loppujen lopuksi edes kokeillut minkäänlaisia huumeita pitkään aikaan, ja jo Mannerheimista sanottiin, että hän osasi näyttää humalassakin selvältä. FF:ssä sympaattinen hahmo on Dudley Suttonin näyttelemä isoisä, joka arvostelee pojanpoikansa osallistumista tappeluihin ja puolustaa myös eräässä tilanteessa sikhiltä näyttänyttä miestä ja hänen poikaansa, kun chaveista chaveimmat tyhmät nuoret jolpit halusivat harrastaa heitä kohtaan casuaalia henkistä väkivaltaa. Pysäyttävää tuossa kohtauksessa oli, kun isoisä nousi autosta, herjasi toinen chaveista häntä ja heitti hänen linja-autoon jääneen takkinsa, sai mies sydänkohtauksen, vaikka siitä toipuikin ja lähti Australiaan yksin viettämään elämänsä twilightia. Australiaan hänen piti alkuperäisesti lähteä sotaveteraanitoverinsa kanssa, joka kuitenkin menehtyi paria päivää ennen suunniteltua matkaa lähtöä. Jokseenkin huvittavaa oli, kun päähenkilö pahoin hakattuna makasi sairaalassa isoisänsä viereisessä sängyssä, jossa isoisä kysyi lapsenlapseltaan oliko se kaikki sen väärtiä. Hauskaa elokuvassa, vaikka ei tietysti lapsille ja nuorille, oli se, kun isoisä oli saanut pojanpojaltaan lahjaksi pilveä, jota hän pössytteli toverinsa kanssa council blockin ikkunasta sateisella säällä. Mielestäni tämän elokuvan kaltaisia juttuja ei tulisi liian nuorille näyttää, koska jotkut harkitsemattomat ja tyhmemmät ja vaikutuksille alttiimaat nuoret voivat alkaa ihannoimaan elokuvan esiin tuomaa elämäntapaa. Jotain primitiivistä tuollaisessa todellisuudessa on: miehet kokoontuvat jonkun urheilujoukkueen fasaadin kautta ja hakkaavat toisiaan ikään kuin millään jalkapallolla olisi näille jotain tarkoitusta. Eli palataan aiheeseen luoja ja muusa. Naisista tulee useimmiten muusia sillä tavalla, että nämä katsovat oman ilmaisunsa olevan vähemmän tärkeää, ja sen takia he valitsevat sen mahdollisuuden, jossa muusan ei tarvitse ilmaista omaa ajatteluaan yhtä aktiivisesti ja näkyvästi kuin mies, joka on luoja. Edelleenkään tässä luojuudessa ei tarkoiteta mitään siemennesteisiin liittyvää, vaan luoja on joviaalimpi termi ihmiselle, joka harrastaa luovuuttaan, koska itsesssään luovuus ei kerro ihmisestä mitään, jollei kyseinen henkilö harrasta luovuuttaan. Jatkuvan kioskikirjallisuuden lukeminen ja sen ylistäminen soveltuu monesti hyvin naisilla, jotka eivät edes pyri oppimaan ja arvostamaan jotain sellaista, joka ei sisälly ”sisällöllisiin vaatimuksiin ja standardeihin” jne. Olen minä kuitenkin lukenut esimerkiksi Pirkko Saision joitain kirjoja, koska esimerkiksi Weininger laski lesbot naiset oman henkisen maskuliinisuuden luovuuden tuomaan viitekehykseen.. Kiltit tantit ja sellaiseksi kasvavat lukevat ja ovat hyvin aktiivisia kaikenlaisen kulttuurin kuluttajia, joka aiheuttaa selkeästi jo tämän establismentin ulko ja sisäpuolen. Koska tavallinen syvällisesti kulttuuria ymmärtämätön kiltti tantti määrittää jaloillaan äänestämällä kaikenlaisten töhertelijöiden kulttuurin ”oikeaksi” ja ”todelliseksi” kulttuuriksi. Alkavat he itse omassa naisporukassaan korostamaan omaa rooliaan, vaikka eivät todellisesti edes lukisi muuta kirjallisuutta kuin sellaista, minkä ohjeet ja määritelmät on annettu heidän itseään korkeammalta tasolta annetulla mahtikäskyllä. Luojat ovat niitä, jotka kehittävät kulttuuria ja yhteiskuntaa, muusat niitä, jotka asettuvat oman alemmuudentunteensa takia sivuraiteelle.

Höpöttelyä

Nyt on yö, ja en suoranaisesti tiedä mistä kirjoittaisin. Kuitenkin Länsi-Eurooppaan muuton lisäksi käynnissä on väitöskirjan ja apurahahakemusten täyttäminen. Teen väitöskirjaa talouden ja etiikan välisestä suhteesta. Apurahahakemuksia täytän etenkin Adolf von Beckerin ja Uno von Schrowen elämäkertojen, jotka molemmat ovat sukulaisia, kohdalla. Kysyin äskettäin Sibelius-Akatemiasta, että kuka on kirjoittanut Itä-Hämeen laulun, jonka olen nähnyt mainittavan monissa yhteyksissä. Olen myös ollut kiinnostunut ko. Laulun sanoista. Näillä näkymin tulen muuttamaan Ranskaan, koska Britannian EU-eron myötä vaatimukset pitempiaikaiselle asumiselle siellä ovat koventuneet ja vaikeutuneet, eikä Labourkaan pysty muutoksia tekemään kädenkäänteessä. Ranskasta etsin etenkin luovempaa ja kirjallisuuden luomiselle otollisempaa ympäristöä. Olen parhaillaan etsimässä asuntoa, ja vaikealta se on kieltämättä tuntunut. Monissakaan paikoissa ei ymmärretä sitä, jos ihminen ei ole keskittynyt elämässään pelkästään rahan ansaitsemiseen, esimerkiksi omat tuloni ovt hyvin epäsäännöllisiä. Tästä huolimatta minusta ei tule sosialistia, koska rahat ovat aina riittäneet itselleni. Talouselämä on mielestäni yksi erillinen tapa määritellä sitä, mitä ihminen ansaitsee elämässään ja tekemällään työllä. Kuitenkin kun siihen tuodaan etiikka, voidaan miettiä taloudellisen jaon oikeudenmukaisuutta, joka ei kuitenkaan tarkoita toisten kukkarolla elämistä, kuten sen sosialistit monesti ymmärtävät. Pitäisi miettiä sitä, miten etiikka ja talous voisivat mahtua samankaltaiseen ihmisten toiminnan ja aktiviteetin ymmärtämiseen. Mielestäni talouden yhteydessä on kuitenkin mietittävä etiikkaa, koska se tutkii sitä, mikä on ihmisen hyvä, ja talous on itse asiassa suurin menetelmä ihmisten hyvän määrittämisessä. Kuitenkin voidaan sanoa, että esimerkiksi minua eivät tuloni määritä, vaikka onkin varmasti niin, kuten olen aiemmin jo kirjoittanut, että taustaani liittyvät taloudelliset edellykkeet ovat mahdollistaneet minulle sen, että olen voinut esimerkiksi valita filosofian opiskelun pelkästään tiedon ja totuuden etsinnän takia yliopistossa luetuksi pääaineeksi. Taloutta voidaan lähestyä esimerkiksi Adam Smithin näkymättömän käden kautta, jonka mukaan itsekäs toiminta tuottaa jokaiselle yksilölle suurimman mahdollisen tavoitettavan hyödyn. Kuitenkin monet soveltavaa etiikkaa korostavat tahot kuten esimerkiksi Peter Singer, ovat korostaneet eettisen toiminnan lähtökohtana altruismia ja etenkin heikompien huomioon ottamista. Taloudellinen jakelu on altruistien mielestä sattumanvaraista ja helposti erheytyvää. On varmasti nykypäivänä niin, että taloudellinen menestyminen ei aina tarkoita etenkään kokonaisvaltaisesti ansiollista ja ominaisuuksiltaan myönteisesti erottuvaa ihmislaatua, ja siinä mielessä on varmaan niin, ettei taloudellinen menestyminen ilman etiikkaa voi olla minkäänlaisen yhteiskunnan tai yhteisön periaatteistossa. On esimerkiksi sanottava, että ulkoisesti näyttävälle naiselle avautuu kaikki sosiaalisen elämän portit, vaikka hän ei osaisi käydä ala-asteen äidinkielen oppikirjaa läpi. Nykyaikainen sosiaalinen media onkin todella tuonut korostetun huomion sellaisille ihmisille, jotka erottuvat pinnallisesti nimenomaan pinnan kautta. Tällaiselle ihmiselle kuuluu julkisuuden pinnallisen huomion kautta kaikki mahdollinen materiaalinen erottuminen muista. Olenkin miettinyt, että Mensan kautta voisi tavata ihmisiä, jotka ova älykkäitä, ainakin se olisi luotettavampi tapa kuin esimerkiksi jonkinlainen Tinder jne. Talouden ja etiikan välisessä tarkastelussa olisi kysyttävä sitä, millaisin tavoin ihmisille suodaan taloudellinen menestyminen ja muista erottuminen. Olisi siis pohdittava sitä, minkä pitäisi olla ihmisliitteistä taloudetta, huomioimatta kokonaan sitä, millä tavalla rikastuminen on mahdollista ilman eettisyyttä ja hyvän elämän periaatteiden pohdintaa. Kuitenkin on sanottava, että näiden ohjeiden olisi ilmeisesti jäätävä ns. voluntaarisiksi, koska jos taloutta aletaan mittavalla tavalla rajoittaa, olisi silloin edessä jonkinlainen sosialismiin viittaava järjestys. Jos ihmisille, kuten vaikkapa pienille lapsille koulussa, opetettaisiin opetuksen kaikilla asteilla etiikkaa, voitaisiin silloin varmasti lähetä sen kaltaista yhteiskuntaa, jossa pinnallisilla ominaisuuksilla ei pyrittäisi menestymään ja hankkimaan valuuttaa. Nykypäivänä on helppoa menestyä pelkällä pinnalla, ja siinä mielessä etenkin puhelinten kieltäminen koulussa olisi oikeanlainen suunta tämänkin asian suhteen. Opetuksessa pitäisi pyrkiä korostamaan lapsille ja nuorille sitä, mikä on oikeanlainen tapa korostaa omia ominaisuuksiaan. Vaikken täysin tarkoita sitäkään, että näin pitäisi Suomessa tehdä, mutta esimerkiksi Maon aikaan pintapuolinen seksuaalinen huomio pyrittiin vähentämään pukemalla naiset samanlaiseen kommunistiasuun, jota esimerkiksi Maon tietynaikainen vaimo käytti. Mielestäni naiset saavat tuoda ulkonäköään esiin niin kuin haluavat, enkä minä millään tavalla sitä vastusta, mutta huomiota hakevat bimbot ovat asia erikseen. Minä olen tullut jokseenkin impotentiksi lihomisen ja lääkityksen takia, joten minä en tarvitse itselleni niin sanottua vakinaista/-naisia. Siinä mielessä ajatustapani voi varmaan jostain johtua kummalliselta, koska olen kuitenkin mies. Kuitenkin seksuaalisuus ja sen lietsominen ovat mielestäni nykyään liian korostetussa asemassa koko yhteiskunnan ja sosiaalisen elämän keskuudessa. Syvällisyys ja uusi syvällisyys tarkoittavat etenkin kaikenlaista kyseenalaistamista, eikä pelkästään sellaisten asioiden kohdalla, jotka liittyvät muihin ihmisiin ennen kuin omaan elämään. Kaikessa on kysyttävä sitä, halutaanko olla autenttisia ja avoimia, vai halutaanko jatkaa älyvapautta sen takia, koska henkisesti alttiit ihmiset ovat tekeväisiä sen suuntaan. Mielestäni kokonainen koulujärjestelmä voitaisiin luoda uuden syvällisyyden pohjalle. Silloin korostettaisiin autonomiaa ja itsenäistä päättelyä, eikä vain päntättäisi tiedon hierarkian, monopolin ja jakelun kautta perusteita aina ja aina uudestaan. Lapsia ja nuoria tulisi kannustaa ottamaan selvää, etenemään itsenäisesti ja johtamaan vahvoja linjoja tulevaan sen perusteella miten he voivat ajatukset ja tiedon nähdä. Olen korostanut monessa yhteydessä matemaatikko Ramanujania, jonka nerouden Hardy löysi tämän tälle lähettämistä ketjumurtolukuihin liittyvistä kirjoituksista, vaikka tämä oli käynyt kotimaassaan läpi vain yksinkertaisimpia matematiikan alan oppikirjoja. Eli suhtautuminen oppimiseen ja tietoon on sellainen asia, joka liittyy eettisyyteen ja uuteen syvällisyyteen. Lapsille ja nuorille tulisi avata portit jo varhaisessa vaiheessa perustavaan tietoon, jotta he voisivat sen avulla rohkaistua ja ottaa selvää omasta kiinnostuksestaan. On kuitenkin sanottava, että toteutuakseen Suomessa tällainen järjestelmä vaatisi kyllä sitä, että kirjojen myyntiä tulisi verotuksen laskemisella helpottaa ja keventää. Se että otetaan selvää asioista, on tietysti ehkä keskeisin periaate näiden asioiden suhteen. Intohimo tietoon on tietysti asia, jota pitäisi korostaa jo koulussa, ja epämotivoituneet ja vähälahjaiset häiriköt tulisi tietysti ohjata omaan erikoisluokkaansa ja käytännöllisiin töihin. Monessa mielessä kapitalismi, jota kuitenkin kannatan, perustuu niin sanotusti kesken jätettyihin ideoihin, jotka jollakin tavalla kiihottavat ja kiehtovat ihmisiä, mietitään nyt vaikka pornolehtiä ja pornovideoita. Ihminen varmasti pyrkii täyttymykseen, mutta tuon täyttymyksen laatu on sellainen kysymys, jota voidaan kyllä pohtia. On siis monesti niin, että etenkin teini-ikäiset nuoret villiintyvät heränneestä seksuaalisuudestaan, etteivät he voi pohtia mitään merkityksellisempää tapaa tavoitella täyttymystä. Yksin oleminen ja itsensä pohtiminen on monesti sellainen asia, joka johtaa henkiseen kasvuun ja siihen, että tällainen ihminen tulee riippumattomammaksi. Kuitenkin nuorten ihmisten kanssa toimiminen on monesti korosteisen seksuaalista ja romanttisten kiinnostusten leimaamaa. Henkinen kasvu ja kypsyys ovat asioita, joista tulisi palkita nykyistä enemmän. Ja nämä asiat tulevat monesti esiin rohkeana yksilöllisenä toimintana, jota ohjaa pelkästään oma päättely ja asioiden suuntaaminen. Mielestäni, vaikka suurin osa ihmisistä ei tällaiseen pystykään, ei sen takia tulisi muodostella koko talousjärjestelmää ja eettistä suhtautumista pelkästään tyhmän enemmistön kautta. Mielestäni voitaisiin miettiä esimerkiksi erikoistalousalueiden luomista, mutta toisin kuin luullaan, niissä ei pyrittäisi ensisijaisesti pintapuolisimpaan tavoiteltuun ekonomiseen hyötyyn. Eli olisi annettava esimerkiksi Elon Muskin kaltaisten johtajien mahdollistaa oma eettinen ja yleiseen hyötyyn pyrkivä toiminta, eikä suostaa kaikkia rikkaita ihmisiä yksipuolisimpaan rahan ansaitsemisen ja taloudellisen edun suonsilmään. Esimerkiksi Elon Musk, Bill Gates ja Steve Jobs ovat korostaneet korkeissa asemissaan eettisyyttä ja taloudellisen edun pintapuolisimmasta muodosta kieltäytymistä. Olen kirjoittamassa parhaillaan kaiken muun lisäksi kirjaa ”von Becker-Virrantalo-suvun kartanot ja maatilat”. Sukuni köyhtyi 1800-luvun loppupuolella. Tämä merkitsi kiinteän omaisuuden, kartanoiden, maan, kaupunkikartanoiden myyntiä ja piirin pienentymistä. Kuitenkin kun isoisäni isoisän isoisä luutnatti Axel von Becker meni vuonna 1798 avioon kuusikymmentäkolmevuotiaana seitsemäntoistavuotiaan Anna Lovisa von Essenin kanssa, edusti morsiamen suku suuremmassa määrin vanhaa rahaa kuin Axelin puoli. Meidän sukumme sai suuremmilta osin materiaalisen omaisuutensa isoisäni isoisän isoisän äidiltä vapaaherratar Maria von der Pahlenilta, ja sen jälkeen viinaan ja uhkapeliin menevät ja mielenterveysongelmille alttiit suvun miehet vain käyttivät omaisuuden loppuun muutamassa sukupolvessa. Vaikka en halua Virrantaloa väheksyäkään, on sen päärakennuksesta sanottava, että rakennustarkastaja on todennut sen olevan asuinkelvoton siihen asti, kunnes siinä tehdään perusteellinen remontti tai se kipataan caterpillarilla kumoon. Toisin sanoen, maaomaisuutta lukuunottamatta, suvulla ei ole Virranportin myymisen ja enoni omakotitalon lisäksi asuttavaa päärakennusta suvun nykyisillä tiluksilla. Olin harkinnut Virranporttiin muuttamista ennen kuin se myytiin, ja ajattelin sen jälkeen Virrantaloa ennen kuin sain selville, että se on todettu asuinkelvottomaksi. Oma sukuhaarani Luhangan-Kaavin-haara on ainoa mieslinjaisesti jäljellä oleva suvun sukuhaara ja myös alkuperäisesti vanhin. Kuitenkin vaikka suvun edustusoikeus säätyvaltiopäivillä olisi oikeasti kuulunut vanhimmalle sukuhaaralle, ovat sukua autonomian aikaisilla valtiopäivillä edustaneet kolme miestä: kaksinkertainen professori ja valtioneuvos Frans Josef von Becker, hänen veljensä taiteilija akateemikko Adolf von Becker ja toisen Kangasniemen haaran myöhäinen jäsen kauppa-asiamies ja konsuli Alexander von Becker, jonka perheessä isosetäni Martti asui Helsingissä ollessaan suomenkielisessä Norssissa oppilaana 1920-luvulla. On hienoa havaita, miten joissakin suvun jäsenissä voidaan tänä päivänä havaita tiettyjä perustavalla tavalla aateliin liittyviä piirteitä, jotka ovat kulkeneet sukupolvien yli. Olen sanonut mm. isoisästäni Leosta, etten koskaan huomannut, että hän olisi pieraissut niiden kolmenkymmenen vuoden aikana, jonka aikana sain hänet tuntea. Ukista jätti aika alkusyksystä 2018. Joviaalisuus, suoruus, rehellisyys ja huomioonottaminen ovat sellaisia piirteitä, jotka olen saanut huomata etenkin enossani Markussa. Vaikka olin suunnitellut kesän kiertokäynnin suvun kartanoissa ja ottanut suurimpaan osaan näiden omistajista yhteyttä, ei äitini näköjään ole halukas lähtemään kyseiselle kierrokselle. Olin laskenut suunnitelmaan noin viisitoista kartanoa ja maatilaa, saati sitten hautausmaita. Jalous on sellainen asia, mitä vaaditaan rikkailta ihmisiltä. On siis selvää esimerkiksi se, että taloudellista menestymistä tulisi tasapainottaa hyväntekeväisyydellä, ja voitaisiin hyvin säätää lakiin se, että esimerkiksi pääomatulot tulisi tulkita sellaisiksi hyötymiseksi, minkä ansiosta ja takia näiden ihmisten tulisi antaa rahaa hyväntekeväisyyteen ja esimerkiksi tukea PK-yrittäjiä saavuttamallaan yksinkertaisella hyödyllä, Mielestäni vastikkeeton sosiaaliturva ei ole järkevä tapa eikä sitä pitäisi sellaisenaan harjoittaa missään yhteiskunnassa, koska on selvää, että tietyt ihmiset passivoituvat tällaisen varakkeen kanssa eläessään. On kuitenkin sanottava, että mielestäni vaste sosiaaliturvalle voisi mielestäni olla etenkin itsensä kehittäminen ja kouluttaminen etenkin sellaisella pyrkimyksellä, että tällaisten ihmisten henkinen horisontti kasvaisi, ja etiikan yhteys taloudelliseen etuun ja hyötyyn muodostuisi tällaisille ihmisille pysyväksi periaatteeksi. Eli on sanottava etenkin niin, että pääomatuloilla hyötymistä tulisi rajoittaa, vaikka mielestäni ansiotulot ovat täysin eri asia, koska ne määrittyvät etenkin helppousindeksin kautta, samalla kun pääomatuloja ei voida määritellä helppousindeksin kautta, koska helppousarvoja ei voida määritellä samassa suhteessa pääomatuloihin kuin ansiotuloihin. On siis sanottava, että ihmisten tulisi voida saada ansiota omasta työstään, ja tuloerot tämän suhteen ovat varsin täysin oikeutettavia. Työn arvo tulisi aina määrittää sen kautta, kuinka paljon vapautta yhteiskunnassa on, eli ketkä pystyvä näkemään työn merkityksen ja arvon. Siinä mielessä helppousindeksi tarkoittaa sitä, millaisen vapauden arvon kanssa jotakin työtä määritetään. On varmasti sanottua, että esimerkiksi kaikenlaisten ammattimiesten palkkaa ja työetuja tulisi suosia, koska voidaan ajatella kumpiko esimerkiksi näistä kahdesta tapauksesta on kelvollinen ansioitumaan taloudellisesti työstään: putkimiehet ja huoltomiehet, jotka korjaavat 35 asteen pakkasella vaurioitunutta paskaputkea, vai Sannan Marinin tapainen elintasopoliitikko ja elintasoesteetikko, joka väittää parlamentissa käsiään likaamatta ajavan näiden ammattimiesten asiaa. Monessa mielessä työn arvoa ja siitä etumista tulisi tarkistaa etenkin sen kautta, kuinka raadollista tehty työ on ja millaisia voimavaroja ja toisista puuttumista se vaatii. Ontokratiaa tulisi vastustaa, ja siinä merkittävässä roolissa ovat parlamentissa olevat sosialistit, jotka väittävät ajavansa näiden ihmisten asiaa. No show-tyyliset työpaikat tulisi vähentää palkkauksella ja verotuksella absoluuttisesti minimiin. Eli toisin sanoen, ansiotulot tulisi määrittää sen mukaisesti kuinka paljon vaivaa kukin ammatti vaatii. Kuitenkin olen sitä mieltä, että esimerkiksi korkeasta koulutuksesta tulisi jollain tavalla palkita, koska on selvää, että yliopistotutkinnon suorittaminen esimerkiksi filosofiasta vaatii suurta muutaman vuoden panostusta oppimiseen ja kirjojen lukemiseen. Siinä mielessä voidaan varmasti tarkastella helppousarvon käsitettä ainakin kahdessa suhteessa, työn kovuutta ja hankittua opillista sivistystä. Olen maininnut jossain suhteessa sen, että voitaisiin näissä asioissa käyttää käsitteitä hyvinvointijono ja hyvinvointiarkeologia, joista ensimmäinen tarkoittaa sitä, miten helppousarvot jakaantuvat ensisijaisesti ainakin kahdessa kategoriassa, joita tietysti tarkemmalla huomiolla voidaan jakaa useampaankin kategoriaan. Hyvinvointiarkeologia taas tarkoittaa sitä, miten voidaan ottaa selvää siitä, millaiseen hyvinvointiin yksilö on oikeutettu. Siinä tarkastellaan siis myös ihmisen opillista sivistystä, lahjoja ja millaisiin asioihin yksilö on aiemmin ja myöhemmin kiinnittänyt huomiota ja hankkinut mahdollisesti pätevyyttä joissain asioissa. Arkeologia tarkoittaa tässä mielessä etenkin syvällisempää lahjoihin suuntautuvaa huomiota, jonka pitäisi siis olla paljon hellävaraisempaa kuin sellainen huomio, jossa ihminen tulkitaan suoraan olevan jotain, jolta hän näyttää tietyssä tilanteessa – siinä siis ihmisiä kohdellaan hellävaraisemmin kuin röyhkäkapitalismi tekee ja haluaa tehdä. Siinä mielessä tämäkin käsite liittyy etiikan ja talouden välisen suhteen pohdintaan. Hyvinvointijono siis tarkoittaa sitä, että kun ei voida yhteiskunnassa sanoa, ettei lahjoilla ja hankitulla työkokemuksella voisi hyötyä, on silloin ajateltava sitä, mikä olisi rehellisempi tapa arvioida esimerkiksi taloudellisen hyötymisen oikeutusta, ja millä perustein esimerkiksi tuloerot voitaisiin oikeuttaa. On mielestäni sanottava, että etenkin hyväntekeväisyyttä ja itseisarvoista henkisten arvojen korostamista tietyillä taloudellisilla ei-tavoitteellisilla hankkeilla, kuten vaikkapa erilaisten kilpailujen järjestämistä tulisi korostaa yhteiskunnassa. Etenkin sanoisin, että sellainen yleishyödyllinen toiminta, joka korostaa jatkumoita ja esimerkiksi historian korostamista jossain mielessä, on kannatettavaa, ja tällainen toiminta voi olla myös edistämässä eettisten arvojen muistamista sekä korostaa myös lasten ja nuorten keskellä toisenlaista asennetta talouteen ja yhteiskuntaan sitä vastoin, että kaikessa pitäisi perustua egoistiseen materiaaliseen hyötyyn. Olen myös miettinyt hyvinvointigenealogian käsitettä, joka tällä hetkellä mielestäni liittyy etenkin hyvinvointiarkeologiaan sukulaiskäsitteenä.

Mitä kritisoin ja mitä edistän

Kun kysytään, mitä joku kritisoi, tarkoittaa se sitä, jos jollekin asialle on sen epävalidisuuden tai epäautenttisuuden asetettu kyseenalaistava viitekehä. Sen sijaan asiat, joita joku haluaa edistää, tarkoittaa yleisimmin sitä, että ihminen on kokenut jonkin asian tärkeäksi ja hyvin validiksi ja autenttiseksi. Se mitä itse olen saanut aikaan, on perustunut aina nimenomaisesti yksilölliseen ajatteluun ja siihen, että ihminen pyrkii ajattelunsa autenttisuuteen. Kun haetaan jonkinlaisia yleisesti edistettäviä periaatteita, joita voidaan tuoda esiin esimerkiksi politiikkaa varten, on silloin oltava autenttinen omalle ihmisyydelleen, koska vain sen kautta joku voi tuoda ajatuksiaan yleistettävään muotoon. Olen aina ollut oikeistolainen, lähinnä sen vapautta korostavuuden takia, ja koska mielestäni vasemmistolaisuus ei ole autenttista ihmisen kannalta ja siinä on aina mukana sellainen perusjuonne, jonka mukaan se voi monesti johtaa totalitarismiin. Esimerkiksi Friedrich von Hayek on kirjoissaan korostanut sitä, että kaikki länsimaissa viimeaikoina nähdyt totalitaristiset järjestelmät ovat niiden sosialistisuuden takia vasemmistolaisia liikkeitä. Nimenomaan asia joka minua vasemmistolaisuudessa riipii on sen sosialistisuus, joka ei tunnista eikä palkitse ihmisiä heidän ominaisuuksiensa kautta, vaan kaikki ovat samaa märehtivää kantturalaumaa. Sosialismi, johon esimerkiksi koko suomalainen koulujärjestelmä perustuu, on täysin epäoikeudenmukainen ja ristiriitainen aate, jossa ihmisiä rankaistaan heidän muita parempien ominaisuuksiensa takia. Sosiaalinen dominanssi on sellainen käsite, joka tarkoittaa sitä, miten suuri osa sattumanvaraisesti kokoon muodostetusta ryhmästä saa sanansa kuuluviin ja ketkä edustavat ja hakevat sosiaalista dominanssia. Esimerkiksi minun kouluaikanani jääkääkkäilijät saivat eniten ääntään kuuluviin, ja sanoipa yksi heikkolahjainen poika minusta muistaakseni kolmannella luokalla, että ”hirtetään se!”. Ja luonnollisesti tälle pojalle ei annettu minkäänlaista ojennusta tai edes tukiopetusta. Minä olen aina ollut mielestäni varsin itsenäinen ja autonominen jo varhaiselta iältä, ja koska kiusaajilla on aina oma porukkansa, en minä tavallisesti saanut omia pyrkeitäni toteen samalla tavalla kuin he pystyivät. Minä en ole koskaan hakenut aktiivisesti viiteryhmää mihin kuulua ja hevostella. Olen aina arvostanut riittävästi omaa seuraani. Sen takia nämä sosiaalisen dominanssin haltijat saavat tavallisesti alistaa herkempiä ja lahjakkaampia oppilaita. Sosiaalinen dominanssi elää kaikkialla, myös esimerkiksi oikeistopuolueen puoluekokouksessa. Osoitus siitä, miten lahjakas ja ujompi yksilö jää sosiaalisen dominanssin takia toiselle sijalle on esimerkiksi se, ettei Jan Vapaavuorta valittu Kokoomuksen puoluejohtajaksi kymmenen vuotta sitten. Herkkyys ja lahjakkuus on harvinaista etenkin lasten ja varhaisnuorten piirissä. Olin koko ala-asteen nopea ja tehokas kirjallisissa töissä, ja aina minun piti tämän takia vartoa heikkolahjaisia häiriköitä. Yksilöllisyyden tajuaminen, mistä sosiaalisen dominanssin hallintaan pyrkivät ihmiset eivät tavallisesti ymmärrä mitään, on hyvin harvinainen piirre, ja siksi korostankin Kokoomuksen yhtedessä kulttuurista, sosiaalista ja moraalista vapautta. Herkkyys tarkoittaa etenkin sitä, että on avoin tärkeille asioille, eli se ei tarkoita samaa kuin, että itkeskelisi toisten ihmisten vaikeuksien takia. Minä haluan siksi korostaa suoranaisesti sitä, että asiakeskeisyyden tulisi vallita ihmisten keskellä ja asioiden selvittämisessä. Ihmiskeskeisyys, joka korostuu etenkin feminiinisissä ihmisissä ja naisissa yleensä, johtaa monesti epäoikeudenmukaisuuteen, koska se jakaa ihmiset niihin, joita tulee sääliä ja toisaalta niihin joita pitää ylistää ja ylentää. Naisilla on taipumus sosiaalisen dominanssin myötäilyyn ja sen mukaisesti toimimiseen, ja sen takia oikeistopuolueiden kannattajat ovat suuremmalta osaltaan miehiä ja vasemmistolaiset naisia. Säälin tunne on mielestäni heikkoutta, ja olen aina kokenut sen etenkin naissukupuoleen ja sen vallattomiin naispuolisiin poliitikkoihin liittyvinä. ”Minä en tunne sinua!”, riittää tavallisesti naisilla siihen, että empatiakyky jaetaan tuntemiin ja epätuntemiin. Toisin sanoen naiset jakavat ihmiset mustavalkoisesti kahteen erilliseen ryhmään. Monet köyhät ihmiset vain passivoituvat ja ottavat itselleen roolin, jonka mukaan kaikkien muiden on kannettava heistä kollektiivista vastuuta. Itse olen ollut aina tyytyväinen siihen, että taustani on varsin turvattu, enhän muuten olisi voinut ruveta opiskelemaan filosofiaa aivan täysin tiedonhalun takia. Minulle tärkeintä on vapaus, eikä niinkään raha. Haluan kritioida etenkin ontokratiaa eli olemisen valtaa ja sitä hallussaan pitäviä ihmisiä. Ontokratia on pintaan suunnattua huomiota, eikä se tosiaankaan perustu minkäänlaiseen originellisuuteen, innovatiivisuuteen tai lahjakkuuteen. Ontokratia asettaa kommentaariaatin, jonka pyrkimys on vaikutteellistaa ihmisiä etenkin heidän arvojensa kautta ja näin tehdä heistä epävapaita. Ne joilla on vielä sen jälkeen autonomiaa, ontokratia palkkaa heidät kapoikseen käymään sotaa merkitystä ja todellisuutta vastaan. Helppousindeksiksi kutsutaan sitä, miten helppousarvot vaihtelevat ihmisten kesken heidän tekemässään työssä. Tässä yhteydessä ei työllä tarkoiteta pelkästään tehtaissa ja laitoksissa tehtävää työtä, vaan se ottaa monipuolisesti huomioon kaikenlaisen uuden luomisen ja päämäärää tavoittelevan toiminnan muotoihin. Vaikutteellisuus siis tarkoittaa etenkin epäomaperäisyyttä, jossa toimintaa ohjaavat tyhmät ja yleiset stereotypiat. Tässäkin täytyy manita erään pikkupaikkakunnan kuntapoliitikko, joka ottaa jokaisen sanan merkitykset sen mukaan miten oma puolue tai parlamentti tiettyjä sanoja ja käsitteitä yleistää. Politiikassa on olennaista tehdä erottelut arvojen ja yleisten totuuksien välillä. David Humesta huolimatta mielestäni arvoilla ja totuuksilla on keskinäinen yhteys, ja voidaan sanoa arvojen todellisuuden tarkoittavan sitä, minkä ihmiset intersubjektiivisesti havaitsevat toistensa välillä. Eli politiikka ja luonnontieteet ovat täysin erilaisia asioita, ja politiikka toimii arvojen tasolla, eli aksiologian esittelemien kysymysten tavalla. Arvostus on mielestäni sellainen asia, jonka ihmisen päättelyn mukaan tuleva arvotunne hänelle näyttää. Eli vaikka arvot ovat subjeltiivisia, on niillä niiden yhtäjohtoisuuden takia tulla sovitun todellisuuden tasolle. Eli politiikkaa tutkivan aksiologian tarkoitus on selvittää se, miten arvot muodostuvat, miten ne näkyvät ja miten niitä tulee käsitellä. Eli mielestäni asioiden arvostaminen on tärkeää ja voin sanoa kiinnostukseni arvoteoriaa kohtaan tullut suoraan lapsuudenkotini ilmapiiristä, koska etenkin isäni toisteli minulle ”Kukkaan muu ei ou sammoo mieltä ku sinä.”. Opin siis arvostamaan toisinajattelijoiden toimintapaoja jo varhaisella iällä. Isäni on monessa mielessä tehnyt minusta filosofisen toisinajattelijan. Eli ontokratian tehtävä on kommentoida, eli asettaa oma viitekehyksensä ja marginaalinsa kaikkeen, joka motivoituu etenkin vapaudesta ja autonomiasta. Voidaan esimerkiksi ajatella sitä, miten toisten ihmisten mielipiteet ja aavistelut monasti määrittävät sen, miten joku ihminen ajattelee jostain toisesta tai ainakin sitä, että lähtökohta interaktiolle aloitetaan monen ihmisen jaetusta mielipiteestä. Mielestäni tämä asia, jota voidaan kutsua jaetuksi henkiseksi intiimisyydeksi, ja se on mielestäni sellainen asia, josta tulisi pyrkiä eroon, vaikkapa jo koulussa opitun määräämänä. Eli ontokratian, kommentaariaatin ja vaikutteellisuuden vastainen todellisuus on se, jossa niin sanottu rekisteri on mahdollisimman laaja, eikä esimerkiksi motivoidu esimerkiksi läheisten instituutioiden tai sisäryhmien kautta. Ihminen on oltava autonominen entiteetti silloinkin, kun hän tekee työtä ja on tekemisissä instituutioiden kanssa. Arvotunne on impulssi, joka johtaa ihmisiä arvostamaan, ja vaikutteellisuus on se impulssi, joka tekee yksilön kokeman arvotunteen kommentaariaatin manipuloimaksi, toisin sanoen se ei siis pysty vapaasti havaitsemaan ominaisuuksiaan, vaan hän jää relatiiviseksi ja passiiviseksi tekemään niin miten ontokratia ja kommentaariaatti määräävät. Ontokratia edustaa etenkin pintapuolisesti puhtoisinta ja voimakkaita tunteita herättäviä pseudoarvoja, koska siinä ei esimerkiksi ole minkäänlaista objektiviisuuteen pyrkivää toimintaa. Tässä järjestelmässä naispoliitikon tissit, pylly ja kuvitelmat omasta haluttavuudestaan ovat tärkeämpiä kuin se politiikka, jonka pitäisi ohjata hänen toimintaasa. Ontokratia haluaa että arvot tunnistetaan etenkin jonkinlaisesta heidän päättämästään paikasta ja kaikki syvällisempi on jotain, mikä ei kuulu meihin ja meille. Ontokratia, samalla kun se korostaa samalla tavalla muodostettavia arvoja, se myös asettaa ihmiselämän instituutiot sellaiseen järjestykseen, jossa toiset instituutiot ohjailevat suvereenisesti muita, eivätkä instituutiot näin ollen ole vapaita ja ne eivät muodostu vapaiden objektiivisen periaatteiden ja arvojen kautta. Jotta instituutioiden kesken voisi olla vapautta ja autonomisuutta, tulee ihmisten, jotka muodostavat instituutiot, oltava myös vapaita. Ontokratia myös väärentää helppousindeksiä, eivätkä ihmiset saavat ansiota sen mukaisesti , miten helppoa ja vaikeaa heidän työnsä on. Se korostaa muille ihmisille ja poliittisille vastustajille etenkin ideologista nautintoa, joka syntyy aina ontokratian suhteellisista ja reaktiivisista ja epävapaista arvoista, sellainen elämäntyyli voi houkuttaa myös aiemmin riippumattomina olleita ihmisiä. Jos pääministeri on hyvän näköinen, ylittää se kaiken sellaisen, mitä kutsutaan poliitikoksi. Kaikki koulut ja yliopistot tulisi yksityistää ja työhön tulisi kiinnittää huomiota enemmän työnantajien järjestöjen kautta, eikä liittopolitrukkien kautta, koska he edustavat irvokkaimmin sitä, miten nykyaikainen sosialistinen ontokratia määritteelee ja vääristää kaikenlaisen tehtävän työn arvon. Haluan kritisoida kaikkea sitä, mikä vääristää ihmisen vapauden ja esimerkiksi jakaa sen vain tietynkaltaisille ihmisille. Vapaus on alkukohta luovuudelle ja kaikenlaiselle todelliselle työlle. Helppousindeksi on se käsite, joka näyttää sen, kuinka paljon vapautta yhteiskunnassa on, ja paljonko yhteiskunnassa on epävapaita, manipuloivia, riippumattomia ja vapaita ihmisiä. Vapaat ihmiset kokoontuessaan yhteen pystyvät muodostamaan tunnustushierarkian mukaisen instituution, joka ei korosta vain yhtä arvoa tai arvojen joukkoa vaan korostaa kokonaista ihmistä ja työn käsitettä. Vapaat instituutiot eivä myöskään tarvitse minkäänlaista poliisivaltaa, koska vapaat ihmiset kannattavat niitä ja tunnistavat sen arvon, kun instituutiot on jaettu sen mukaisesti tasoihin, kuinka paljon vapautta näissä instituutioissa on. On sanottava, että korkein hierarkian taso on uskonnollisten arvotunteiden kokoelma. Kuitenkin länsimainen kirkko on sellainen taso, joka palvelee ihmistä ja elämän säilyttämisen pyrkimystä. Sen takia, koska se ei pakota ketään, on siinä myös eniten vapautta. Vaikka on sanottava, että teokratia taas perustuu epävapauteen, koska se äärimmäistää ja ehdottomuudellistaa uskonnolliset arvotunteet, eli toisin sanoen: se toimii ontokratian pussiin. Ontokratia haluaa muodostaa anarkian insituutioiden keskelle, eli tehdä ne sellaiseksi, että ne vain kamppailisivat toisiaan vastaan, eivätkä palvelisi ihmisten omia arvoja ja käsityksiä. Matalin hierarkiataso on fyysisen uudentamisen eli vaikkapa syönnin taso. Silloin jos tämä puoli tulisi hallitsevaksi, olisi se silloin kai jonkinlaista sosialismia ja kommunismia. Olennaista on siis se, että vaikka käytetään termiä hierarkia, perustuu instituutioiden välinen hierarkia vain siihen, kuinka paljon vapautta niiden piirissä on – ne eivät siis parhaimmassa tapauksessa toimi toisiaan vastaan. Eli arvostamisen tulisi olla itseisarvoista eikä laskelmoivaa siinä mielessä, että arvostamisella ja arvoilla voitaisin hakea jonkinlaista yleistä etumista. Kuitenkin on mielestäni sanottava, että kaiken ihmisen toiminnan pohjana on kaikille yhtäläinen vapaus, eikä mikään vasemmistolaisten korostama tasa-arvo ole missään nimessä ja mielessä tärkeämpää tai edes samanarvoista. Maksimointiavaruuteen vietävä vapaus tarkoittaa suurinta mahdollista hyvää, koska silloin toiminta alkaa samanlaisista periaatteista, kun taas äärimmäinen tasa-arvo ei johda muuhun kuin stagnaatioon ja kommunismiin sekä vapauden viemiseen kaikilta ihmisiltä, yhteisöiltä ja instituutioilta. Silloin kun maksimointiavaruus voi todentua, kertoo se silloin siitä, että yhteiskunnassa on vapautta ja yksilöt ovat vapaat. Vapaudessa on myös vastuuta ja velvoillisuutta, koska voidaan mielestäni sanoa vapauden mahdollistavan vastuun kannon ja velvollisuuden seuraamisen. Mielestäni vapaus tarkoittaa myös sitä, että otetaan vastuuta myös omasta elämästä ja omista teoistaan. Mielestäni tällaisen filosofisen aatteen esiintuominen tarkoittaa sitä, että vapautta ei jaeta ontokratian tavalla yhteiskunnassa vain tietyille ihmisille ja ihmisten ryhmille. Eli ajattelun ja vapauden kautta saavutetaan sellainen tietoisuus itsestä ja ympäröivästä. Uusi syvällisyys tarkoittaa nimenomaan sitä, että siinä hyväksytään moniperspektiivisyys ihmisten ja yhteisöjen välillä. Olen kehitelly väitöskirjaa varten muun muassa käsitteet hyvinvointijono ja hyvinvointiarkeologia, mutta kerron varmaan niiden sisällöstä enemmän varsinaisessa väitöskirjassa, joka on nyt ollut työn alla ja pohdittavama Uusi syvällisyys tarkoittaa nimenomaisesti kyseenalaistamista ja asioiden arvon vertailua ja pohdiskelua. Uudessa syvällisyydessä huomioidaan myös niin sanotut epäsovinnaiset ja epämuodikkaat tiedon lähteet, - se on siis etenkin tietoa arvostava tapa suhtautua maailmaan. Olisi esimerkiksi otettava selvää siitä, minkä takia monet yliopistojen tutkijat ovat niin vasemmistolaisia. Ehkä se tietysti johtuu monen kohdalla siitä, koska heidän palkkansa ei ole samassa suhteessa yksityisen puolen kanssa. Kuitenkin vapauden käsite on tärkeämpi asia kuin materiaalinen hyvinvointi. Mutta siitäkin huolimatta monet filosofian tutkijat ja jopa professorit valittavat vasemmiston kautta omaa materiaalisuuttaan. On sanottava, että Pentti Saarikosken lapsi kertoi jossakin haastattelussa ”lauletun Kansainvälistä itku silmässä”: On mielestäni aika syvästi ihmisen ominaisuuksista ja luokasta kertovaa, jos tuollainen roskaväen voivotus todellakin jotain liikuttaa myönteisessä mielessä. Haluan edistää kaikenlaista hyviin yleispäämääriin kohdistuvaa vapautta. Kritisoin etenkin niitä asenteita, joiden mukaan jotkut ihmiset ovat valmiita antamaan vapautensa pois pääasiassa pelkästään materiaalisen välttämättömyyden takia.

Mitä filosofia on

Filosofia siis tarkoittaa muinaiskreikaksi viisauden rakastamista. Tämä siis tarkoittaa sitä, että viisauteen suhtaudutaan antaumuksella ja tarkalla huomiolla. Tämä tarkoittaa etenkin Platonin ja Aristoteleen muodossa tehtävää filosofiaa, koska nykyaikainen postmodernistinen filosofian kommentointi ja tulkinta ei todellakaan ole minkäänlaista viisauden rakastamista. Nykyaikainen filosofia suhtautuu viisauteen kuin välissä olisi ainakin kymmenen senttiä paksu pleksi. Nykyaikainen filosofia ei siis pidä yllä todellista yhteyttä viisauteen ja siitä on tullut viisaudelle vieras. Filosofia tarkoittaa etenkin todellisuuden periaatteiden järjestelyä ja paremmaksi tekemistä, samalla kun postmodernit filosofit vain arkistoivat ja käyvät läpi toisten suorittaman ajattelun yksityiskohtia. Esisokraatikoista esimerkiksi Thales piti alkuperiaatteena vettä ja Anaksimandros tulta, ja jo tässä voidaan havaita se, että heillä on ainakin ollut omaperäisyyttä omien filosofiansa muotoilussa. Nimenomaan kaikki tulisi aloittaa perusteista, koska motivoituut filosofian lukija voi edetä perusteiden kautta pitkälle omin voimin. Sanotaan että Ramanujanillakaan ei ollut omien varhaisten teorioidensa pohjana kuin suppeat matematiikan perusteita käsittelevät monisteet. On sanottava miten älyllisesti epärehellinen filosofian curriculum on tätä nykyä suomalaisissa yliopistoissa. Opiskelijoita maaritellaan käsittelemään käsitystään filosofiasta erilaisin portain, joiden tarkoitus on vain ylläpitää hierarkkista ja monopolisoitua käsitystä tiedosta, totuudesta ja niiden välityksestä. Filosofian oppiminen ei ole mitään seinäkiipeilyä ja oppineisuus filosofassa ei ole mitenkään tasoittaisesti pääteltävissä. Tarvitaan vain alustavat periaatteet sen suhteen, miten aloitetaan filosofian teorianmuodostus, ja mitä pidemmälle erikoistuneisuudessa mennään, sitä vähemmän autenttinen ja aito ihminen on filosofian suhteen. Ja se itsetärkeä virnistely mikä monilla näistä ”filosofeista” on silloin, kun he saavat paasata omasta ”filosofiastaan” joko opiskelijoille tai mille hyvänsä muille ihmisille. Ajattelussa tulee olla nöyrä mutta myös samanaikaisesti kunnianhimoinen. Voidaan mielestäni sanoa, että ehkä Wittgenstein, Foucault ja Nietzsche ovat olleet hyvin omaperäisiä ajattelussaan. Samanaikaisesti voidaan sanoa esimerkiksi Sartresta, että mielestäni hänen eksistentialisminsa on varsin nihilismiin viittaava oppisuunta. Nietzschekin korosti filosofiassaan, että tulevaisuuden ihmisen on itse asetettava arvoja ja tällä tavalla siis kiertää nihilismin. Wittgenstein etenkin esitti kysymyksiä ja aloitti filosofiansa alkuperäiseen filosofiaan kuuluvasta hämmästyneisyydestä ja sen johtamisesta filosofian todellisuuteen. Foucault taas oli ajatusjärjestelmien historian professori, joka nimitys jo kertoo siitä, ettei hänellä ollut monomaanista käsitystä siitä, että joku ajattelun suuntaus olisi parempi kuin jokin toinen. Foucault käsitteli valtaa ja vapautta, mistä yhteydestä kirjoitinkin hänen kirjoituksiinsa pohjautuvat kandidaatin työni.Filosofia on siis hämmästelyä ja uusien kysymyksien kysymistä. Jokaisella on varmasti kyky siihen, että he voisivat muodostaa omanlaisensa käsityksen filosofiastakin. Perustavinta on periaatteiden tunnustaminen ja käsitteiden ymmärtäminen. Voidaan varmasti sanoa niin, että filosofiankin yhteydessä olisi keksittävä keinoja siihen, miten käsitteiden koherenssia voitaisiin käsitellä yleisluontoisella tavalla. Tuon koherenssin määrittäminen on filosofian perustavin ongelma. I Olli von Becker I Yhteiskuntatieteen maisteri

Otammeko joskus itsemme liian vakavasti

Mielestäni nauraminen omalle itselleen on joskus todella hyvästä. Itseironisuus, jota etenkin Britanniassa harrastetaan on olennainen osa kehittyneen ja älykkään mielen maailman havainnoinnin tapaa. Itseironia on nimenomaan tapa, jolla ihminen näyttää suhtautuvan omaan itseensä rehellisellä tavalla. On kuitenkin joissain kansalaispiireissä tyypillistä, että oma minä otetaan liian vakavasti ja absoluuttisesti. Itseironia on lopulta tapa osoittaa se, että monet asiat ovat nykypäivänä kovin suhteellisia ja ennakoimattomia. Itseironia on siis suunnattu elämän piirteitä kohtaan, se antaa käsityksen siitä, että loppujen lopuksi yksikään ihminen ei ole täysin oikeassa mutta ei myöskään täysin väärässä. Suuria johtajia ylistävät ihmiset eivät tavallisesti harrasta itseironiaa tai ironiaa yleensäkään. Jotkut ihmiset katsovat joidenkin asioiden olevan niin absoluuttisia, ettei niitä pystytä millään tavalla kyseenalaistamaan tai ironisoimaan. Itseironiassa ihminen paljastaa sen, että kukaan ei ole täydellinen siinä mielessä, ettei löytyisi samanlaista relatiivista poikkeavuutta. Ironiaa oli esimerkiksi se, kun olin Englannissa vaihdossa lukion aikaan, ja eräs paikallinen mies sanoi minulle minun englannin kieleni olevan hyvää tasoa, ja kun kysyin onko hän tosissaan, sanoi hän, että ainakin parempaa kuin hänen suomen kielensä. Eli ironisoiminen etenkin suuntautuu sellaisia asioita vastaan, jossa ihminen saa liian paljon ylivuotavia kehuja jostain. Britanniassa kunnioitetaan omaa kulttuuria niin paljon, ettei uusien ajatusten luominen ja niiden todistaminen ei ole mahdollista niin nopeasti ja niin suuressa määrin kuin pienemmässä ja primitiivisemmässä kulttuurissa. Toisaalta koska esimerkiksi Suomessa ei ole niin paljon kiveen kirjoitettuja kulttuurisia periaatteita kuin vaikka esimerkiksi Britanniassa, ei pysyviä maneereja ja kulttuurin piirteitä pystytä ironisoimaan sillä tasolla, että ihmiset pystyisivät samalla tavalla havaitsemaan ironian. Monet sanovat suomalaisia tosikoiksi. Tähän liittyy esimerkiksi se piirre, mitä jotkut suomalaiseen menoon tottuneet tarkkailijat eivät ymmärrä, on se, että esimerkiksi House of Commonsissa hauskuutta ja vitsikkyyttä arvostetaan jossain määrin, mutta ainakin enemmän kuin vaikkapa Suomessa. Ironia suuntautuu etenkin valtaan, koska se näyttää vallan kääntöpuolen. Mikään valta ei ole absoluuttista eikä vallankäyttäjä ainoa mahdollinen ihminen tällaiseen tehtävään. Valtaan suhtautumisessa tulisi käyttää ironiaa ja satiiria, koska muussa tapauksessa valta ymmärretään alkukantaisella tavalla. Mikään asia tai asianpiirre ei ole sellainen, etteikö siihen voitaisi löytää toisenlaista näkökulmaa. Vaikka filosofiassa tulisi suuntautua objektiiviseen perustaan, on kuitenkin totta, että pohjalla ovat subjektiiviset valinnat, toisten asioiden arvostaminen suuremmassa määrin kuin toista jne. Nimenomaan subjektiivisuuden ja suhteellisuuden havainnossa ironia on tärkeä väline ja ase kyseenalaistamatonta valtaa ja vallan harjoittamista vastaan. I Olli von Becker ! Yhteiskuntatieteiden maisteri