Luopio

Ei ole tämä minun Kuopioni

luinen kaliseva Luopioni

se ei anna vaan se ottaa

kalistaa se entisten lapsiensa pottaa

näen ihmisten vääräleukojen hymyjä

kuitenkin raakoja kovia ja tylyjä!

kävelin täällä ennen rauhassa kuin Edenissä

ihmisten hyväntahtoisten rauhaisassa välissä

Nyt kaupunki on harmaa ja tumma

kuin ruskea, heppatuttujen humma

Kävelen läpi kaupungin, kovan ja aution

levähdän ja levitän itseni kuin raukion

tässä paikassa maailmaan tulin

en tiennyt, ennen kuin sulin

Nyt en jää tänne syksyä pidemmäksi

koska voimani kasvavat muualla suuremmaksi.

Koulussa tulisi opettaa arvokasta sosiaalista elämää

Arvokas sosiaalinen elämä tarkoittaa etenkin sitä, että tällaiset ihmiset harrastavat ja tekevät sellaisia asioita, joista heille on myöhemmin ja koko elämän kannalta pysyvää ja näkyvää hyötyä. Esimerkiksi voidaan sanoa, että kaikenlaiset urheilemiset, kuten ympyröiden jolkottaminen tai kiekon perässä koronoiminen ovat asioita, joista ei myöhemmin ole suurimmalle osalle tällaista harjoittaville myöhemmin minkäänlaista millään tavalla nähtävää hyötyä. Nykyään kukaan, ei edes kaikki yliopiston opettajat, saati sitten poliitikot eivät uskalla sanoa harrastavansa esimerkiksi kirjallisuutta ja lukemista, saati sitten oopperaa, koska he ajattelevat, että he näyttäytyvät silloin tavallisille äänestäjille - kymmenen uutisten katunäkymän ohikulkijoille liian kaukaisina, elitistisinä hahmoina. Arvokas on jotain sellaista, jota kannattaa vaalia, ja josta voi saada myöhemmin jonkinlaista hyötyä, joka ei ole esimerkiksi sellaista, jonka parissa voi talvi-iltoina huudella herjoja pienessä hutikassa vastakkaisen joukkueen pelaajille, ja vaikka pääsisikin jossain lajissa maan tai maapallon huipulle, ei urheilijan ura kestä koko elinikää. Ja entä sitten, kun oma kyvykkyys on käytetty loppuun ja huomataan että esimerkiksi lukuaineista ei koulunpenkiltä enää muistu mieleen mitään? Kirjallisuutta tulisi kouluissa korostaa kaikissa aineissa, eikä nykyisen tavalla pelkästään äidinkielessä. Kirjojen lukemisen ja niistä puhumisen kulttuuria tulisi korostaa yleisesti koulussa kaikkialla, ei pelkästään tietyissä lukuaineissa. Koulujen on mielestäni kasvatettava opiskelijoistaan etenkin kaikkien alojen asiantuntijoita, joka tarkoittaa sitä, että kouluissa on annettava lapsille ja nuorille mahdollisuus erikoistua eri alojen asiantuntijoiksi nykyistä järjestelmää varhaisemmassa vaiheessa. Myös kaikki päivän aikana annettava opetus tulisi vuorotellen antaa erilaisilla sivistyskielillä, koska on selvää kieltenkin tapauksessa, että opittu materiaali jäsentyy päähän etenkin siinä, kun kieliä käytetään käytännönmukaisessa merkityksessä. Kieltä on käytettävä, jotta se voi jäsentyä sen käyttäjän päähän. Ja koska nykyaikaisessa lukiossakin kielten opetus tapahtuu niin sanotusti teinikulttuurin ja lomamatkakielitaidon tasolla, olisi tällaisesta oppimisasiallisesta sanastosta paljon hyötyä oppilaille olivat he sitten minkä ikäisiä hyvänsä. Sivistys on etenkin rauhallista ja tasaista työskentelyä kohonneen tietoisuuden tason ja tiedon määrän hyväksi, jossa monesti ei ole haittaa oppijan ja sivistykseen pyrkivän yksinolosta tietyssä määrässä säännöllisesti. Kirjojen lukeminen on toimi, jossa vaaditaan kärsivällisyyttä ja keskittymiskykyä, ja voidaan sanoa, että sen takia siitä on nykyaikaisessa virtuaalisessa helppouden kulttuurissa tullut ihmisille vaikeata. Suomessa ei suurissakaan kaupungeissa ole enää kunnollisia kirjakauppoja, eikä antiikkikirjojen liikkeitä, paitsi varmaan jotkut sellaiset liikkeet, joiden hyllyissä kirjat istuvat korkeiden hintojen takia vuosikausia, ja tällaiset liikkeet tulevat toimeen jollain toisella tavalla, kuten videopelien ja pornolehtien myymisellä. On naurettavaa, miten suomalaiset ovat tietokoneiden ja pelikoneiden kehittymisen myötä poistaneet itseltään sen ajan käytön alan, joka aikaisemmin kuuluin kirjallisuuteen perehtymiseen. Kirjat ovat paras sivistymisen väline, koska niihin on tallennettu tietoa monta tuhatta kertaa enemmän ja pidemmän ajan kuluessa kuin koskaan minnekään Wikipediaan. Nykyisin kun jotain asiaa ei tiedetä, se katsotaan Wikipediasta ja vastaukseen tyydytään, vaikka asia voisi tavallisesti vastata paljon pidemmän luonteista perehtymistä siihen, esimerkiksi ristiriitaisten mielipiteiden takia, joita on voitu antaa esimerkiksi eri tahoilla aiheeseen liittyvässä kirjallisuudessa. Kirjan lukeminen on parasta mahdollista terapiaa ja mielen loiventamista, koska se tuottaa hyvän olon siitä, että on voinut laajentaa oman tietämyksensä määrää, ja monesti lukeminen on myös itseään ruokkiva ilmiö siinä mielessä, että monesti ihmisen kirjoihin suuntautuva intressi kasvaa ja laajenee, ja pian tällainen ihminen lukee myös sellaista kirjallisuutta, jota hän ei mahdollisesti aiemmin olisi tullut lukeneeksi. Eli tiedonhalu ja sen tyydyttyminen ei monestikaan lopu kesken ja kuten esimerkiksi muistaakseni Goethe jossain lausui, kasvaa lukijan mielenkiinnonhalu ja henkinen horisontti siten, että hän pystyy hyväksymään kaiken kirjoitetun, koska kaikessa voidaan tulkita olevan jonkinlaista järkeä eikä kukaan voi olla täydellisesti väärässä jossain tietyssä asiassa. Kirjailijoita ja taiteilijoita tulisi ehkä Suomessa tukea enemmän etenkin huomioiden ne periodit tällaisten ihmisten elämässä, jolloin luomistyö on käynnissä, eikä rahaa vuoda esiin kaikista rei’istä. Tässä kohtaa perustulo olisi paras vaihtoehto tukemaan tällaisia kirjailijoita, taiteilijoita ja freelancereita. Arvokas sosiaalinen elämä koulussa opetettuna tarkoittaa sitä, että lapsille ja nuorille opetetaan hyödyllisiä tapoja ylläpitää sosiaalista elämää. Tällaisia tapoja ovat esimerkiksi lukeminen, kirjoittaminen ja kirjoista, teorioista ja maailmankuvista ja -katsomuksista keskusteleminen ja näiden kokemusten avartaminen toisten asiaan perehtyneiden ihmisten kanssa. Kouluissa pitäisi järjestää enemmän kilpailuja kirjojen lukemisessa ja oppilaiden tulisi laatia nykyiseen verrattuna laajempia oppitöitä etenkin äidinkielessä ja kirjallisuudessa. Olisi hyväksi, jos tietyllä luokka-asteella järjestettäisiin aina lukuvuoden kuluessa jonkinlainen laajempi kirjoituskilpailu, jonka aihe voitaisiin päättää aina vuosittain lukuvuoden alussa, ja tämän tehtävän täyttämiseen lapsille ja nuorille tulisi antaa äidinkielen ja kirjallisuuden ja tarvittaessa myös muiden aineiden tunneilla vapaa-aikaa työskentelyssä tehtävän hyväksi. Arvokkaan sosiaalisen elämän opettamisen tulisi myös sisältää keskieurooppalaista tapakulttuuria, sivistyneiden tapojen ja sivistyneen ruokailun opettamista. Kouluille tulisi lisäksi antaa enemmän varoja sitä varten, että opiskelijat voisivat vierailla muualla Euroopassa tutustumassa maiden kulttuureihin, ja tämän takia ystävyyskouluhankkeita tulisi edistää rohkeammin ja määrätietoisemmin.

Runo

Nouseeko pouta minulle

jos en avaa sitä

annan sieluni pirulle

jos en tiedä kaikkea mitä

nousisiko päivä uudemman kerran

jos antaisin sen olla

kuitenkin usuttaisin sitä jonkin verran

ei olisi aivan kuin nolla

on meidän yhdistettävä voimamme

nostettava esiin yhteinen

mainiosti loistava luojamme

ei se kuitenkaan ole "Luoja" yleinen

meidät on luotu ihmisen verestä

siitä minkä minä olen antanut

vaikka en kuitenkaan kädestä

se on sitä mitä olen nivusissani kantanut

kaiken muun ohi antanut

Rakkaudettoman laulu

Tiellä kävelee

rikkaudeton

rakkaudeton mies

kukaan ei auttaa häntä voi

ei muut kuin kuoleman

kellot hänelle soi

ei nosta hän tervehdykseen kättään

on halvaantunut kuin kanto mättään

toivoisi hän jotain merkittävää

jotain, joka olisi kaiken näyttävää

ei kuitenkaan lähde käden oman kautta

siksi koska ei olisi itselleen sen tautta

näkee hän kauneuden rumuuteen

vakiintuu se hänelle mielen lujuuteen

isoisän äitiä istutettiin penkissä huoran

toi lehtolapsi mukanaan tapansa luojan

ei pääty tämä lopulta hyvin

vaikka aneltaisiin kaikki sitä,

kultaisin jyvin

Vapaudesta ja vastuusta

Vapaus ja vastuu ovat tavallisesti poliittisen filosofian tärkeimpänä pidetyt käsitteet. Tätä pohti aikanaan jo poliittisen filosofian yhtenä omaperäisimmistä ajattelijoista pidetty Isaiah Berlin, joka jakoi vapauden käsitteen negatiiviseen ja positiiviseen vapauteen, joista ensimmäinen tarkoittaa vapautta jostain ja toinen vapautta johonkin. Vapaus jostain tarkoittaa siis sitä, että ihmistä ei rajoiteta toisten tahojen toimesta, ja vapaus johonkin tarkoittaa ihmisillä olevia oikeuksia joidenkin asioiden tekemiseen. Mielestäni vapauden ja vastuun yhdistävänä käsitteenä voidaan käyttää preferenssiautonomiaa. Se tarkoittaa sitä, kun ihminen valitsee toiminnan yhteydessä joko vapautta tai vastuuta korostavan vaihtoehdon tai yhden vaihtoehdon monen vaihtoehdon joukosta. Vapaus tarkoittaa monesti sitä, että silloin voidaan valita vapaammin muistaen esimerkiksi omat pyrkimykset ja halut toiminnan suuntaamisessa. Vastuu taas tarkoittaa monesti jotain sellaista, joka täytyy tehdä jonkinlaisen nähdyn ja koetun pakon takia, mutta kuitenkin sen tekeminen näyttää monesti järkevältä, koska sen tekemättä jättäminen voisi myöhemmin rajoittaa silloin koettua vapautta. Vapauden ja vastuun kaksijako, määrittyy preferenssiautonomian kautta. Esimerkiksi Petteri Orpon valitettavasti vielä johtaman Kokoomuksen päätös jättäytyä sosialistivetoisen kansanrintamahallituksen ulkopuolelle oli osoitus siitä, että hän koki hihnojen olevan niin löysiä, että hän saattoi korostaa kokemaansa vapautta tuossa tilanteessa jättäytymällä pois uudesta sosialistihallituksesta. Hän ei kuitenkaan ole tajunnut sitä, että älyvapaiden syiden takia nähdyn ja havaitun vapauden toteuttaminen tuossa tilanteessa aiheuttaa sen asiantilan, että Kokoomuksen on oppositiossa ollessaan mietittävä sitä, miten se voisi älyllisesti rehellisellä tavalla pyrkiä olemaan vastuun kautta hyödyksi suomalaiselle poliittiselle järjestelmälle ja myös Kokoomuksen uskollisimmille kannattajille, sen oikeistosiiven jäsenille, jotka Orpo on pettänyt täysin suuntautumalla entistä vasemmalle. Eli olikin varmaan niin, että Orpo jättäytyi hallituksen ulkopuolelle, koska vaivaisen asteella oleva Kepukin on osoittautunut sitä oikeistolaisemmaksi puolueeksi. Miksi hallitukseen olisi tarvinnut ottaa kahta sosiaalidemokraattista puoluetta?

                          On kuitenkin myös tärkeää ajatella sitä, miten ihmisten moraalinen kompassi näyttää hänelle tämän preferenssiautonomian jaottelun. Ihmisten preferenssit jakautuvat eri tavalla eri tilanteissa, ja silloin on vain tärkeintä, että yksilö tai yksilöiden joukko tekee päätökset siten, että se edistää yksilön ja samalla yksilöiden joukon omaa vaellustaan moraalifilosofian viidakossa. On kuolemanvakavaa, jos poliittisen puolueen vielä virassa oleva johtaja tekee väärän päätöksen siinä, kun pitäisi valita vapauden ja vastuun välillä, ja hän voi siinä pettää oman kannattajakuntansa myötä myös itsensä ja oman hyvänsä. Pahinta tässä on se, että Petteri Orpo valitsi hallitukseen menemättömyyden oman päättämättömyytensä ja keskinkertaisuutensa takia, eikä sitä tehty esimerkiksi vasemmistoliiton kommunistien takia.

Olli von Becker

YTM

Pyrkimys- eikä aikomisyhteiskuntaan!

Meidän kaikkien on tavoiteltava pyrkimysyhteiskuntaa, jotta emme jäisi aikomusyhteiskunnan sisälle. Muinoin suomalainenkin yhteiskunta perustui aristokratiaan, jossa syntyperä määräsi sen, millaiseen elämään ihminen saattoi pyrkiä yhteiskunnassa ja omassa elämässään. Pyrkiminen tarkoittaa katkeamatonta intoa ja halua saavuttaa jotain, josta voi koitua hyvää sekä itselle, että myös toisille ihmisille ja koko yhteiskunnalle. Tunnettu tämän aatteen edustaja oli näkymättömästä kädestä vapaan markkinatalouden perustana kirjoittanut skotlantilainen moraalifilosofi ja taloustieteilijä Adam Smith. Samalla kun pyrkiminen on määrätietoista itsensä toteuttamista, on aikominen jotain sellaista, minkä esimerkiksi nykymuotoinen skandinaavinen hyvinvointiyhteiskunta voi tukahduttaa. Vaikka puhuisimme kuinka anarkokapitalismin hyvyydestä ja markkinoiden kyvystä säädellä yhteistä hyvinvointia, on kuitenkin muistettava sivistyksen periaatteet, jotka ovat jääneet paitsiolle nykyisin myös Kokoomuksen vuokra-asuntovälittäjältä vaikuttavan nykyisen ja pian entisen puheenjohtaja Petteri Orpon kohdalla. Laiva ei pysy samana, jos siitä vaihdetaan kaikki sen osat, tai näin ainakin omasta mielestäni. Aikominen tarkoittaa jonkinlaisia toiminnan suunnitelmia, jotka eivät kuitenkaan saa tuulta allensa joko yksilön oman toimettomuuden tai sitten ympärillä toimintaa säätelevän ja ohjailevan yhteiskunnan takia.

                          Voimme varmasti nykypäivänä, omasta syntyperästämme huolimatta, sanoa, että meritokratia ja vapaa markkinatalous ovat sopivia perustoja ihmisten hyvää tavoittelevalle pyrkimysyhteiskunnalle. Sivistyksen kunnioittaminen ei tarkoita sen toitottamista vaalipuheissa, koska sivistyksen tulee olla kaiken toiminnan, ajattelun ja pyrkimisen perustavimpana perustana. Mielestäni sellaiset poliitikot, jotka korostavat sivistystä vaalipuheissa, antavat itsestään varsin teennäisen ja oikeudettoman kuvan, koska he katsovat, että sivistys pitää mainita sanana, aivan kaiken muun päättömän litanian joukossa. Sivistystä ei tarvitse nostaa kepin päähän, koska se joko näkyy tai ei näy jokaisessa sitä korostamaan pyrkivässä poliitikossa ja päätöksentekijässä.

Sivistystä käytti ensimmäistä kertaa nykyistä merkitystä vastaavassa sanan muodossa Reinhold von Becker, joka on kaukaista sukua allekirjoittaneelle. Myös nykyaikaiset sanomalehdet, joita Suomessakin tuotetaan ja avustetaan, eivät olisi samassa asemassa, ellei Reinhold olisi väistellyt ansiollisesti suomen kieltä rahvaan kielenä pitäneiden toisten samalla tavalla ruotsin kieltä ensimmäisenä kielenään käyttäneiden aatelisten sylkipisaroita Turun toreilla ja kaduilla 1800-luvun alussa. Nyt on kuitenkin aika jättää menneen aarteet, ja korostaa sitä, että meritokratia toteutuakseen vaatii pyrkimysyhteiskuntaa, koska skandinaavinen hyvinvointiyhteiskunta on tehnyt suomalaisesta yhteiskunnasta innovaatioon ja uudistumiseen sivistyksen periaatteiden päällä kykenemättömän aikomisyhteiskunnan, joka ei liiku mihinkään suuntaan sosialistisen säätelyn, tukahduttamisen ja kaiken samana pitämisen takia.

Olli von Becker

YTM

Miten Kokoomus uudistetaan

Kokoomus tarvitsee uudenlaista suuntaa, johtajaa ja ideologiaa. Nykyaikainen Kokoomus on jumittunut paikalleen, koska se ei ole kehittänyt itselleen sellaisia poliittisia päämääriä, joiden avulla se olisi voinut todistaa äänestäjille, että Kokoomus kuitenkin merkitsee jotain todellista poliittista ideologiaa. Uuden suunnan hankkiminen ja siihen pyrkiminen vaatii uudenlaista puoluejohtoa, uudenlaista ideologiaa ja uudenlaista mediakuvaa. Myös vasemmiston suhteellinen nouseva kannatus antaa Kokoomukselle velvoitteen oikeistolaisten arvojen kehittämisestä ja toteuttamisesta. Petteri Orpo ei ole älyllisesti eikä poliittisesti tarpeeksi vakuuttava hahmo siihen asemaan, jossa hän tällä hetkellä on. Hän ei myöskään edusta sellaista poliittista ideologiaa, jonka pitäisi olla todellista puolueen äänestäjien takia. Enemmänkin tulee mieleen vasemmistolaisten mielistelijät Suominen ja Kanerva. Jos vertaamme häntä esimerkiksi sellaisiin entisiin kokoomuspoliitikkoihin kuin Jan Vapaavuori, Raimo Ilaskivi ja Tuure Junnila, voimme havaita sen millainen kevytsarjalainen hän todellisuudessa on monessakin mielessä. Puoluejohtajalta vaaditaan särmikkyyttä, joka auttaa siinä, kun pyritään ilmaisemaan poliittisia mielipiteitä asioista ja johtamaan puoluetta tavalla, jossa kannattajien ei tarvitse kokea suuttumusta ja hämmentyneisyyttä sen takia, että puoluejohtaja haluaa muuttaa puolueen sisällön ja sen idean. Voi kysyä, onko laiva, kun siitä otetaan kaikki osat pois ja laitetaan uudet tilalle, enää sama laiva? Aivan kuten Jan Vapaavuori, niin myös esimerkiksi sellainen edesmennyt huippuälykäs ja korkeasti sivistynyt englantilaispoliitikko kuin Enoch Powell, ovat esimerkkejä siitä, miten keskinkertaisella älyllä johdettu politiikka ei suosi älykkäitä poliitikkoja, ja heistä tulee vain äärimmäisen harvoin puoluejohtajia, koska äänestäjiä miellyttää enemmän jossain tilanteissa sellaiset poliitikot, jotka eivät ole selkeästi heitä älykkäämpiä. Tähän on saatava muutos, sillä tällä hetkellä uusi Kokoomuksen puheenjohtaja tarvitsee etenkin tehdä työtä arvottamisen ja puolueen arvopohjan herättämisen ja nostamisen eteen. Objektiiviset arvot ovat sellaisia arvoja, jotka tarjoavat kaikille samankaltaista vapautta. Ja tämän takia Kokoomukseen on saatava objektiivinen ja älykäs puoluejohtaja, koska objektiivisuuksien ja ristiriitaisten subjektiivisuuksien erottaminen on puoluejohtajan tärkeä tehtävä. Todelliset arvot ovat objektiivisia, kun taas reaktiiviset subjektiiviset arvot jäävät monesti pelkästään triviaaleiksi mielipiteiksi. Olisi perustettava kansanedustajien äänestäjien piirissä eräänlaisia työpajoja tai kokoontumisia, jotka pidettäisiin edustajan kotipaikkakunnalla, jossa yhteydessä poliitikko saisi tietää enemmän siitä, millaisia arvoja hän voisi parhaimmassa tapauksessa arvostaa. Arvojen luominen ja ilmituominen vaatii itsen tutkiskelua ja erilaisten käsitteellisten yhteyksien muodostelua ja kritisoimista mutta myös toisaalta nämä arvot on voitava tuoda ihmisten keskuuteen, jolloin niitä pitää vertailla toisiinsa kollektiivisen vastaavuuden tulkinnalla, jossa yhteydessä tulisi tulkita myös arvojen ristiriitaisuutta ja ristiriidattomuutta maksimointiavaruuden tarjoamalla avulla.  Orpo eli tämä vuokra-asuntovälittäjä on liian keskinkertainen ja pitää Kokoomusta kallellaan vasemmalle. Koska Suomessa ei enää ole muita traditionalistisesti sosialistivastaisia puolueita kuin Kokoomus, pitäisi puolueen erottautua porvarillisen aatemaailman kannattajana. Kokoomuslaisuus tarkoittaa sosiaalista ja taloudellista liberalismia, ja sen tulisi mieluiten ottaa oppia kansallisliberalismi nimellä tunnetusta poliittisesta ideologiasta, jonka mukaan samalla kun suvaitaan seksuaalisia vähemmistöjä, maahanmuuttajia ja vammaisia, niin samalla arvostetaan ja varjellaan myös oman kansallisen ja konservatiivisen kulttuurin piirteitä. Kokoomuksessa tulisi siis korostaa myös vapaata taloutta ja suojella yksilönsuojaa ja yksilönvapauksia, eli siinä sen tulisi ottaa enemmän oppia esimerkiksi liberaalipuolueelta. Kokoomuksen johto tarvitsee nuoruusleikkausta ja mikä olisikaan parempi tapa suorittaa tämä muutos, kuin oppositiosta käsin. Triumviraatti, jonka soisi johtaa Kokoomusta pitkälle tulevaisuuteen löytyy Kokoomuksen oikeistosiiven lahjakkaimmalta puolelta. He ovat Antti Häkkänen, Elina Lepomäki ja Wille Rydman. Oppositiokauden aikana Kokoomuksen on tarkasteltava arvojaan, ja sen takia mielestäni, koska Orpon keskustavasemmistolainen politiikka ei ole sanottavasti nostanut puolueen menestystä, pitäisi menestystä hakea puolueen perustavimmasta ja yksiselitteisimmästä osasta, sen oikeistosiivestä. Häkkänen, Lepomäki ja Rydman ovat älykkäitä nuoria ihmisiä, ja heidän avullaan puolue voisi tavoitella pian taas kiinteätä oikeistolaisuutta tämän juoksevan kokoomuslaisuuden sijaan. Kokoomus ei voi menestyä, jos puolueen puheenjohtaja arvostaa enemmän toisten puolueiden arvoja ja ideologiaa, kuin omaansa. Kokoomuksen ei tulisi säikähtää oikeistolaisleimaa, koska meidän puolueemme on ja me itse edustamme oikeistolaisuutta, ja on monta kertaa sanottu, että se politiikka, jota Kokoomuksen viimeaikojen heikot johtajat ovat ajaneet, on ollut paljon vasemmistolaisempaa politiikkaa kuin mitä puolueen kannattajat edustavat. Kokoomuksen on etenkin tuettava yksilönvapautta ja oikeuksia sekä yksilönsuojaa, jota se ei ole mielestäni Orpon aikana tehnyt. Myös erilaisten eri tarkoituksia palvelevien yhteisöjen perustaminen tulisi tehdä yhteiskunnan sisällä helpommaksi. Mielestäni anarkokapitalismin on loppujen lopuksi, vaikken sanokaan, että sekään pitäisi toteuttaa absoluuttisesti, kuitenkin oikeanlaisia suunta tästä puolueen ideologian toteutuksesta. Kokoomuksen tulisi korostaa yövartijavaltion oikeutuksellisuutta, vaikka samalla sitä mukaan, kun yksilöiden vapauksia lisätään, tulisi myös lisätä sellaisia viranomaistahoja, jotka edistävät tällaisen järjestelmän pysyvää olemassaoloa, vaikka nekin tulisi kuitenkin pysyttää positiossa, jossa ne eivät ole haitaksi yksilönvapauksien varjelussa. Jan Vapaavuoren poliittinen ideologia tulisi nostaa uuden kiinteätä oikeistolaisuutta edistävän Kokoomuspuolueen huoneentauluksi. Kertoo tiettyjen piirien kevytkenkäisyydestä, että niin moni puolueen jäsen halusi mieluummin puheenjohtajaksi siihen tehtävään liian kepeän ja epäuskottavan Alexander Stubbin. Kokoomuksen tulisi myös ylläpitää tärkeätä oikeusvaltion ideaaliamme, jonka myötä voimme luottaa siihen, että kaikki saamme elää oikeudenmukaisesti ja ilman vainoa Suomessamme, ja toisaalta estää tiettyjen maahanmuuttajatahojen pyrkimykset siinä, miten he voivat ylläpitää oman kulttuurinsa piirteitä ja rutiineita suomalaisen yhteiskunnan sisällä. Yhteisöjen suojaa tulisi voida ylläpitää sekä yritysten ja vapaaehtoisten järjestöjen perustamisen ja niiden sisäisen koheesion toteutumisen helpottamisella. Instituutioiden tulisi olla itseriippuvaisia, jossa niiden koostumusta tulisi voida vartioida niistä itsestään käsin. Eli tulisi ehkäistä se, että instituutiot alkaisivat suhtautua pyyteellisen vihamielisesti toisiin instituutioihin, jossa tilanteessa ne alkaisivat kilpailemaan keskenään vaikutusvallasta ja alasta. Vakaumus on valtaa, ja sen takia tulisi ruveta tulkitsemaan politiikkaa sen alkukohdasta eli arvoista, eikä arvostella poliitikkoja siten, miten he ovat käsitelleet jonkin yksittäisen poliittisen päätöksentekotilanteen, joka on monesti kepin päähän nostettua oman poliittisen ideologiansa kohdalla hämmentynyttä ja mykkää henkispoliittista nylkyttämistä.