Dekadenssi kirjallisuudessa ja taiteessa

Dekadenssi vahvistui kirjallisuudessa ja taiteessa 1800-luvun toisen puoliskon aikana, milloin se nousi esiin etenkin ja ensisijaisesti Ranskassa. Dekadentismin raamatuksi on tavallisesti mainittu Joris-Karl Huysmansin kirja A Rebours, eli Vastavirtaan. Vastavirtaan kertoo vanhan ranskalaisen aatelissuvun viimeisestä jäsenestä Jean des Esseintesista. Esseintes on hermoherkkä, neurasteeninen ja taiteelle hyvin altis henkilö, jossa on säilynyt sukupolvien myötä tullut ylpeys suvustaan. Esseintes on sukunsa viimeinen mies. Tämä kirja korostaa sitä, että dekadentismi syntyy nimenomaan Esseintesin kaltaisista ihmisistä, jotka poikkeavat historialtaan ja geeniperimältään ympäröivistä ihmisistä. Esseintes on yksinäinen hahmo, joka kokee mieltymystä etenkin roomalaisen ns. hopeakauden runoilijoiden ja kirjailijoiden, kuten Vergiliuksen ja Petroniuksen tuotteisiin. Hän on niin introvertti ja sisältä ohjautuva, että hän päätettyään vierailla Englannissa, humaltuu samanaikaisesti Gare du Nordin ravintolassa sekä ympäröivien englantilaisten ihmisten puheesta ja vaikutelmista että tietysti myös runsaasta määrästä portviiniä. Tämän jälkeen, kun hän oli jo ravintolassa ollessaan saanut samoja vaikutelmia englantilaisista, millaista hän kuvitteli perillä Lontoossakin olevan, palaa kotiin oman miespalvelijansa suureksi yllätykseksi, sillä hänen piti olla matkallaan mahdollisesti kuukausia. Esseintesin asunto on täynnä uudistettuja versioita esimerkiksi Gustave Moreaulta, ja hän viljelee kotonaan myrkyllisiä ja lihaasyöviä kasveja. Yksi Esseintesin eksperimenteistä on se, kun hän lastaa lemmikkikilpikonnan panssarin päälle jalokiviä, jota painoa kilpikonna ei kuitenkaan pysty kantamaan. Esseintes on viettänyt nuoruudessaan päihteitä käyttävää, epäsovinnaista ja irstailevaa elämää läheisessä Pariisissa, minkä jälkeen hän on kokenut tarvetta vetäytyä täydelliseen rauhaan kaupunkikartanoonsa kaupungin esikaupunkialueelle. Hän haluaa vetäytyä omaan kotiinsa ja tehdä siitä täydellisen maailman itselleen. Hän aikoo käyttää lopun elämäänsä taiteellisessa ja yleisälyllisessä kontemplaatiossa. Lopulta hän toteaa, että hänen paluunsa ihmisten keskuuteen vertautuisi siihen, jos ateisti yrittäisi taas päästä käsiksi uskonnosta. Jean des Esseintes muistuttaa kovin suuresti jopa niitä nykypäivän eurooppalaisia, jotka päättävät viettää lomansa kotonaan, vetäen verhot alas ja keskittyen etenkin sellaisiin aistivaikutelmiin, jotka löytyvät aina jostain uudesta paikasta, ja tällaisia ihmisiä on nykypäivänäkin kohtalaisen paljon. Huysmansin lisäksi dekadentteina runoilijoina on mainittu etenkin Paul Verlaine, Arthur Rimbaud ja Stephane Mallarme, vaikka voidaankin katsoa, että etenkin runouden piiriin dekadenttisen asenteen toi Charles Baudelaire. Kaikki näistä käsittelivät epäsovinnaisia aiheita, ja varmasti aikansa sensuuriin nähden arkaluontoisiakin aiheita, minkä johdosta esimerksi Baudelairen teoksesta Pahan kukat sensuroitiin tiettyjä runoja. Kielletyt runot liittyivät paljon etenkin seksuaaliseen poikkeavuuteen, tiettyjen perustavien myyttien uudelleen tulkintaan ja päihteisiin. Dekadentismi on myös historiansa viitekehyksessä liittynyt erikoisiin ja erilaisia vaikutuksia tuottaviin alkoholijuomiin, kuten Pernodiin ja Chartreuse-likööriin, mutta etenkin absinttiin, joka oli pitkän aikaa Pariisssa lain kieltämä aine, koska sen katsottiin johtavan totaalisesti käyttäjiensä rappeutumiseen ja ennen aikaiseen kuolemaan. Verlaine oli tunnettu absintin juoja. Vaikka voidaankin lisäksi sanoa, että kaikki aiemmin mainitut neljä runoilijaa olivat myös opioidiriippuvaisia tai morfinisteja. Absinttia ei saa Suomen alkosta sen todellisessa muodossaan, johon sisältyy alkuperäistä koiruohoseosta. Esimerkiksi Prahassa myydään keskustassa sijaitsevista alkoholia myyvistä kaupoista kaikissa alkuperäistä 80 volttista absinttia. Olen kieltämättä itsekin viettänyt varsin irstasta elämää absintin vaikutuksen alaisena kun olen käynyt ja asunut Prahassa. Suomessa dekadentismia on sivunnut ainakin Mika Waltari kirjassaan Suuri Illusioni, jossa päähenkilö Hart vierailee Madame Spindelin salongissa, missä viina virtaa ja huumeita riittää. Siellä Hart myös tapaa kirjan kaksi muuta päähenkilöä Hellaan ja Caritaksen. Spindel tietysti on parodia aikansa seurapiirihuijarista Minna Craucherista. Ajan hengelle tyypillisesti sekä Hart ja Hellas ajautuvat Pariisiin, minne Caritas on lähtenyt jo aiemmin. Hellaan runoilijahahmoa on pidetty tyypillisenä alkoholisoituneen ja kuppaan sairastuneen runoilijarentun esikuvana. On kerrottu, että myös Waltari oli elämässään aikoja mielisairaaloissa ja joi paljon viinaa ja käytti lääkkeitä. Tämä siitä huolimatta vaikka hän kirjoitti suhteellisen pitkän elämänsä aikana valtavan ja monipuolisen tuotannon. Jotkut siis pystyvät ja ovat pystyneet yhdistämään dekadentin elämäntavan ja suuren tuotteliaisuuden – Waltarikin eli yli 50-vuotiaaksi. Myös Baudelairella oli syfilis. Rimbaudin kuuluisin runo on epäilemättä Juopunut pursi - Le bateau ivre (muistaakseni). Voidaan myös katsoa, että tietyt androgyynisyyteen ohjautuneet rock-musiikin hahmot ovat olleet dekadentteja ainakin jälkimaailman silmissä, ja yksi esimerkki tällaisista on varmasti Jim Morrison, joka piti etenkin Rimbaudin säkeistä. Jim Morrison oli älyltään Mensan tasoinen ja hän harrasti poikaiästä alkaen lukemista, mikä on varmasti nykypäivänä poikkeuksellista, koska kaikki rocktähteyteen liittyvät asiat nykypäivänä eivät kovinkaan useasti liitty kirjojen lukemiseen ja nörttiyteen, vaikka Morrison esimerkiksi ei muistuttanut aivan sitä, miksi nörtti nykypäivänä mielletään. Rimbaudia on pidetty kirjallisen lapsineron korkeimpana ja jaloimpana korostumana, koska hän kirjoitti pääosan runoistaan alle ja yli kaksikymmentä vuotta ollessaan. Dekadentismi ei etenkään tunnista minkäänlaisia suljettuja kategorioita, joita voitaisiin ulkoa käsin ohjailla. Dekadentti hakee voimaa yksilöllisistä, vaistomaisista ja harmaan todellisuuden ylittävistä asioista. Joskus tähän liittyy myös harrastetut perversiot, jotka voivat olla poikkeavuutta mutta myös tiettyjen asioiden korkeimpaan nimittäjään vienti. Dekadentit käyttävät huumeita ja juovat alkoholia. Monesti tähän saattaa liittyä esimerkiksi myös ”taikasienien” ja rauhoittavien lääkkeiden syöminen. Toinen puoli on piristävät lääkkeet, joita monet tähän nimitykseen laskettavat kirjailijat ja runoilijat ja kuvataiteilijat ovat laittaneet kurkustaan alas. Androgynia on tavallisesti laskettu dekadentismiin, koska tällaisissa hahmoissa heidän luovuutensa edellytyksenä on ollut se, että he ovat voineet ylittää tavanomaisen ja karkean miehisyyden piirteet ja ennakkoluulot. Rimbaudin ja Verlainenkin välillä oli jonkinlainen suhde, vaikka on sanottava, että ilmeisesti nuorempi Rimbaud oli heidän suhteessaan ”piiskaa käyttävä” osapuoli, samalla kun Verlainella oli taipumus ottaa vastaan Rimbaudin sadismia, vaikka ei tiedetä, oliko tuo Rimbaudin saama rooli hänen itsensä vai Verlainen päättämä. Kuitenkin Rimbaudin ja Verlainen suhde jatkui jonkin aikaa vielä senkin jälkeen, kun Rimbaudia pistoolilla haavoittanut Verlaine oli kärsinyt vankilatuomionsa. Monia on kiehtonut Rimbaudissa se, että hän kirjoitti tuotantonsa nuorena ja hävisi sen jälkeen omille teilleen kauas maailmalle. Heteronormatiivisuus on varmasti sellainen tekijä, joka monesti on estämässä kirjailijaa tai runoilijaa korkeimmalle luovuutensa huipulle pääsemisessä. Luovuus ja sen kukkimaan laittaminen oli tietysti dekadenteille tärkeätä, ja sen yhteydessä käytettiin epäsovinnaisia menetelmiä, kun pyrittiin etsimään sen korostumista. Voidaan varmaan sanoa, että dekadentin päämäärä oli Epater la bourgeoisie eli porvarin ärsyttäminen, minkä takia etiketistä ja valtavirrasta eroaminen katsottiin rohkeaksi ja luonnetta osoittavaksi piirteeksi. Dekadentismia lähellä oli symbolismi, jonka yhtenä merkittävänä tekijänä kuvataiteessa pidettiin etenkin sveitsiläistä Arnold Böcklinia. Maurice Maeterlinck on tietysti lisäksi mainittava yhdeksi dekadenttien kirjailijoiden jäseneksi. Suomalaisista voidaan varmasti sanoa Olavi Paavolaista dekadentiksi ainakin nuoruudessaan, kun hänen vanhempiensa talossa Kivennavalla järjestettiin etenkin myöhempiä tulenkantajien läsnäoloa korostavia tapahtumia, joissa Paavolainen esitti esimerkiksi Kleopatraa ja muita naishahmoja historiasta – ja tietysti naisen vaatteita ja meikkejä yms. kaunistuksia naamalla. Tietysti Paavolaisen elämässä kulki läpi sen keston ajan jonkinlainen homoeroottisuus ja tietysti runsas viinan juonti, johon hänen kerrotaan kuolleenkin. Paavolainen jos kuka oli dekadentti ja epäsovinnainen ihminen Suomen kulttuurielämän historiassa. Gösta Sundqvist on kertonut, että hänellä saattoi koulussa ollessaan olla päällään naisten vaatteita ja tietenkin hänellä oli myös meikit naamassa, minkä perusteella hän on parodioinut etenkin liikunnan opettajan asennetta, jonka mukaan hän olisi todennut tai ajatellut, että ”Hulluhan tuo on. Hoitoonhan se pitäisi saada”.Lahjakkaat ihmiset ovat monesti epäsovinnaisia mielenkiinnonkohteiltaan ja käytökseltään, ja monesti siihen liittyy myös varhaiskypsyys ja lukuharrastus. Kaikki tässäkin kirjoituksessa mainitut ihmiset ovat olleet lahjakkaita tai huippulahjakkaita. Pentti Saarikoskesta on mainittava, että hänellä epäilemättä oli aikuisiällään dekadentin viinankäyttötavat, mutta mielestäni hänen lyriikkansa tasoa on liioiteltu. Toisaalta hän itsekin piti oman tuotantonsa Magnum Opuksena omia päiväkirjojaan. Olen lukenut niitä, esimerkiksi Prahan päiväkirjat ja Juomarin päiväkirjat, ja täytyy sanoa, että niissä on ainakin aika lahjakasta kuvausta siitä, kuinka lahjakas ihminen vie itsensä rappiolle, joka johti Saarikosken ennenaikaiseen kuolemaan. Mielestäni koko Saarikosken uran lahjakkaimmat kirjoitukset ovat Nenän pakinat, jotka hän kirjoitti noin kaksikymmentävuotiaana. Saarikosken poika Saska on isänsä kirjoituksia esittelevässä kirjassaan kertonut luulevansa, että isänsä määritelmäksi olisi käynyt enfant terriblen lisäksi aspergerinsyndroomainen, ja jos tarkastelee siinä valossa hänen tekstejään, hänen itsensä puhumia juttuja ja hänet tunteneiden juttuja, niin ei tuo luulo vaadi ruudinkeksijän aivoja. On kuitenkin sanottava hänen ”aforismeistaan”, että kuka hyvänsä yhden vuoden humanistisessa tiedekunnassa opiskellut tyttö voisi keksiä parempia kuin miltä ne minun mielestäni vaikuttavat. Yksi 1900-luvun alun merkittävä dekadenttien keskittymä oli Euterpe-ryhmä, johon kuului taiteilijoita, runoilijoita ja kirjailijoita ja jopa arkkitehti Strengell. Jo tuota aiemmin oli kokoontunut vuosien ajan ns. Symposion-piiri, jonka piiriin lukeutui mm. Sibelius, Kajanus, Gallen-Kallela ja ainakin joskus Oskari Merikanto. 1970 ilmestyi Suomessa Hans Selon kirjoittama romaani Diiva, jota voidaan pitää jonkinlaisena eksperimenttinä suomen kielen mahdollisista rajoista. Se siis oli kirja, jossa oli uusia sanoja ja omintakeista koukerokieltä, joka miellytti ainakin kirjallisuudentutkijoita uudenaikaisuudessaan, ja on sanottava, että kyllä se miellytti minuakin. Selon toinen teos Pilvihipiäinen ilmestyi vasta 1980-luvun alussa ja se ei saanut samanlaista huomiota kuin Diiva. Selo tunnettiin etenkin julkisuudessa värikkäästi ja provosoivasti käyttäytyvänä väriläiskänä. Kirjallisuuteen tietysti lähes aina kuuluu viina ja joskus muut päihteet. Lisänä voi tulla valvominen ja päivärytmin toteutuminen boheemissa muodossa. Tämän takia varsinaiset rappiotaiteilijat ja enfant terriblet eivät tavallisesti elä yhtä pitkään kuin porvarillinen tavoiltaan oleva ihminen. Monessa mielessä myös biseksuaalisuus tavallisesti yhdistetään kirjalliseen lahjakkuuteen ja taiteelliseen luovuuteen. Se tavallisesti tuo ihmiseen ennakkoluulottomuuden ja välittömyyden. Seppo Heikinheimon muistelmissa kerrotaan, että hänen hyvin tuntemansa kriitikko ja musiikkijournalisti Seppo Nummi oli sanonut, että pitää juoda sekä puna- ja valkoviiniä. Tähän liittyen Heikinheimo satirisoi Nummea siitä, että hän ei päässyt Kansallisoopperan johtajaksi sen takia, koska piti ajatella balettipoikienkin terveyttä – häntä ei voinut päästää heidän kimppuunsa. Muista suomalaisista kirjailijoista voidaan mainita alkoholin yhteydessä Frans Emil Sillanpää, joka Waltarin tavoin eli ryyppäämisestä huolimatta kohtalaisen korkeaan ikään. Hänellä ei ollut kykyä selvitä yksin arkipäivästä, vaan hän eräässä vaiheessa yritti saada kirjojensa kustantajien hoitamaan jopa hänen likapyykkinsä. Aspergerin syndroomaisena taiteilijana, joka myös joi elämänsä aikana paljon, on mainittava varmasti Juice Leskinen. Vaikka hän itse kuvitteli olevansa runoilija, pystyisi kansalaisopistossa luovaa kirjoittamista opetteleva vanhus rustata paremmalta vaikuttavia runoja Leskiseen verrattuna. Hän oli lahjakas etenkin sanoittajana ja muusikkona. Saarikosken tavalla hänkään ei pystynyt eikä olisi koskaan pystynyt kirjoittamaan kokonaista romaania. Tämä varmasti liittyy aspergerin syndroomaan, vaikka on omakohtaisesti sanottava, että minä aion saada vielä kasaan vähintään yhden romaanin. Leskinen oli omalaatuinen ja itsekeskeinen mies, joka ei itsensä ylistämisessä mielestäni vaikuttanut mitenkään henkisesti kehittyneeltä ihmiseltä. Mummonikin on sanonut, kun olin antanut hänen luettavakseen Leskisen runoteoksen Iltaisin, kun veneet tulevat kotiin, ja hänkin sanoi tämän läpyskän, jossa yhdessä runossa voi olla neljä tai viisi sanaa, olevan aika heikkoa runoutta, ja vaikka joskus olen mummoani arvostellut, on hänkin sen verran lukenut ihminen, että tajuaa tuon runoroskan mitättömyyden. Myös Jim Morrison kirjoitti kaksi lyhyttä kokoelmaa omakustannerunoutta, joka ei ole valtavasti Leskisen tasosta poikkeavaa. On myös sanottava, että Leskinen ei olisi saanut runojaan kustantajalle ilman hänen rocktähteyden tuomaa sädekehää. Kaikilla saa olla omat grandiöösit harhansa, ja tuohon itseylistykseen voidaan katsoa liittyvän Leskisen käsitys itsestään runoilijana. Taiteilijat ovat aina eläneet epäsovinnaista elämää, johon on päihteiden lisäksi vaikuttanut mielisairaala. Voidaan muistaa esimerkiksi Josef Julius Wecksell, joka vietti Lapinlahden mielisairaalassa Helsingissä kymmeniä vuosia. Hänessäkin yhdistyi mielenterveyden ongelmat ja lahjakkuus.