Alexander von Schönburgin kirjasta Tyylikkään köyhäilyn taito luku: Englantilainen (yleisesti ja erityisesti), kohtia.

Eniten unkarilaisia muistuttavat luonteeltaan englantilaiset. Unkarilaisten tavoin englantilaisetkin pitävät maataan maailman napana. Mitään pahaa tarkoittamatta he pitävät villeinä tai puolivilleinä kaikkia niitä, jotka eivät ole heidän saareltaan kotoisin. Näitä toisia on kohdeltava mahdollisimman ystävällisesti ja kasvatettava aina tarpeen mukaan, ja heitä voi jopa vähän sortaa. Englantilaiset tekevät sen ilman ylimielisyyttä - mennyt suuruus ja siitä johtuva pudotuskorkeus on yksinkertaisesti hyväksytty. Tutkielmat Ison-Britannian putoamisesta suurvallasta sosiaaliaputapaukseksi täyttävät kokonaisia kirjastoja, mutta vielä ei ole tutkittu riittävästi, miksei alamäki ole vaikuttanut ollenkaan englantilaisten itsetuntoon. Johtuuko se Unkarin tavoin siitä, että he ovat luonteeltaan pelureita? Jos pelaa, on osattava myös hävitä ja odottaa taas omaa vuoroaan. Unkarissa on vitsi, joka kiteyttää unkarilaisten - ja englantilaisten - maailmankuvan: Eräs unkarilainen halusi ostaa karttapallon. Myyjä näytti hänelle sellaisen. "Mutta missä Unkari on?", tiedustelee unkarilainen. Myyjä etsii pienen maan ja osoittaa sitä kynnellään. "No sitten haluaisin karttapallon, jossa on ainoastaan Unkari." Englannin alamäki alkoi jo 1800-luvun toisella puoliskolla, ja noin vuonna 1900 maailman mahtavin ja rikkain maa menetti lopullisesti johtoasemansa. Se tapahtui ilman, että englantilaiset itse olisivat huomanneet paljoakaan. Hyvän itsetuntonsa ansiosta he pystyivät ummistamaan silmänsä tilanteelta käyttämällä taitavasti itsesuggestiota. Esimerkkinä on englantilaisen yläluokan taloudellinen alamäki. Historiankirjojen mukaan se alkoi vuoden 1832 suuresta uudistuslaista, joka lopetti yläluokan poliittisen valta-aseman. Runsaat viisikymmentä vuotta myöhemmin alkoi taloudellinen lama koko Euroopan maatalouden jouduttua syvään kriisiin, osaksi koska teollistuminen syrjäytti maatalouden, osaksi koska Eurooppaan virtasi yhä enemmän halpoja maataloustuotteita muualta maailmasta. 1894 Englannissa hyväksyttiin perintölaki, joka pakotti jokaisen sukupolven maksamaan suvun päämiehen kuolemasta ja myymään taas lisää aineellista omaisuuttaan. Jos sen jälkeen vielä sattui omistamaan rahaa, sen menetti maailmanlaajuisessa talouskriisissä vuonna 1929, ja kun Intialle myönnettiin itsenäisyys 1946, katosi viimeinenkin mahdollisuus hankkia helpolla uutta omaisuutta. Mielenkiintoista kyllä, mutta juuri ne entisen yläluokan herrat ja daamit, joihin uudet olosuhteet tekivät pienimmän vaikutuksen, selviytyivät ajan kuluessa myös taloudellisesti parhaiten. Jos suku menetti vuosisadan vaihteen kriisissä ensimmäisten joukossa hermonsa, se myi tiluksensa aivan liian halvalla, ja moni Rubens tai van Dyck vaihtoi omistajaa parista sadasta punnasta. Jos ei näyttänyt ulospäin, että kartanoon satoi sisälle, jos onnistui pelastamaan osan omaisuuttaan 1900-luvun talousihmeeseen asti, pystyi saneeraamaan taloutensa yleisessä noususuhdanteessa, joka nosti maan, mutta myös etenkin arvotaiteen hintaa. Derbyn jaarli oli vastustanut kahdenkymmenen vuoden ajan sitkeästi kiusausta myydä Rembrandtin Belsassarin pidot. Vasta 1964 hän oli siihen valmis ja saattoi vaatia 170 000:ta puntaa, mikä vastaa euroina noin puolta miljoonaa. Devonshiren herttua taas odotti seitsemänkymmentäluvulle asti. Silloin hän sai Rembrandtistaan ennätyshinnan ja samalla palkkion vuosikymmenten sinnittelystä. Heti paniikkiin joutuneilla perheillä ei ollut näihin aikoihin enää mitään myymistä ja heidän oli mentävä mukaan työelämään. Englannin ylimystön jäseniä ei ollut ainoastaan pankeissa ja huutokauppakamareissa, vaan he hankkivat elantonsa esimerkiksi bussinkuljettajina kuten lordi Teviot. Varakreivi Boyle ja lordi Blackford toimivat tarjoilijoina, silloin kun eivät sattuneet istumaan ylähuoneessa päättämässä laeista. Paronitar Sharples pyöritti pubia maaseudulla ja lady Diana Spenceristä tuli lastentarhaopettaja. Bussia kuljettavat ja olutta laskevat suurten aatelissukujen jälkeläiset tulivat kuuluisiksi siitä, että he tekivät porvarillista ja proletaarista työtään leikkisen innokkaasti. He ansaitsivat vähän, mutta ilmeisesti se ei heitä häirinnyt - ehkä siksi, että heidät oli opetettu väheksymään rahaa terveellä tavalla. Mitä enemmän kokemuksia köyhtymisestä suku oli kerännyt, sitä paremmin se oli oppinut alistumaan kuivina kausina ja sitä paremmin sen jälkeläiset selviytyivät taloudellisesta niukkuudesta. Lordi Kingsale, jonka esi-isät painoivat vuosisatojen ajan leimansa Irlannin historiaan, osaa sitä vastoin mukautua tilanteeseensa. Hänen sukuaan pidettiin köyhtyneenä jo Cromwellin aikoihin ja siksi reiät hänen takeissaan eivät haittaa häntä tippaakaan. Kingsale väittää, että älyttömiä sotia käynyt Henrik VII on syypää hänen perheensä köyhtymiseen. Hän elää nykyään pienessä maalaistalossa kylässä, joka kuului ennen muinoin hänen esi-isilleen. Hän on kaikin puolin pidetty vanha herra, jota puhutellaan kunnioittavasti sanalla Sir. Ja kun pubissa menee viemäri tukkoon, sen omistaja soittaa Sir'ille, koska hän kuittaa mielellään ammattimiehen palkkansa oluen muodossa. Kenkiä lukuunottamatta kaikki mitä lordi Kingsalella on päällään joutuisi vaatekeräyksen lajittelussa lumppuihin. Ainoan hyväkuntoisen pikkutakkinsa hän ottaa esille, kun hänet on kutsuttu juhliin tai kaupunkiin illalliselle. Kerran häneltä kysyttiin, oliko hänellä etua siitä, että oli lordi, vaikkakin köyhä. Hän vastasi itseironialla, johon ainoastaan englantilaisilla on kanttia: "Kyllä, ehdottomasti. Jos päästän kovin äänekkään pierun joillakin päivällisillä, kaikki pitävät sitä hassahtavana ja jopa hieman huvittavana. Jos joku muu tekisi niin, ihmiset sanoisivat sen olevan iljettävää ja moukkamaista."