Vammaisuus on etenkin deprivaatiota tietyistä piirteistä, jotka liittyvät niin sanottuihin keskimääräisiin ihmisiin. Vammainen ihminen voi olla täysin tyytyväinen elämäänsä, vaikka hän ei pystyisikään ottamaan osaa toisten ihmisten harrasteisiin ja aktiviteetteihin. Deprivaatio syntyy siis siitä, kun yhteiskunta ei ota huomioon sitä, miten vammaisten tarpeita, ihanteita ja oikeuksia tulisi käsitellä. Esimerkiksi vaikka selkokieliset uutiset on yksi esimerkki siitä, miten yhteiskunta ottaa huomioon sellaiset ihmiset, jotka eivät pysty siihen, mihin keskinkertainen yhteiskunnan jäsen pystyy. Tässä mielessä myös muunlaiset ihmiset, jotka erottuvat joukosta, kuuluvat monessa mielessä tuohon ryhmään ainakin viitekehyksellisesti. Esimerkiksi itseäni on usein haukuttu vammaiseksi, vaikka älykkyysosamääräni on yli 150. Tässä tulee esiin se, miten kaikenlaiset pintapuoliset nimikkeet, kuten vammainen tai homo, määritellään yhteiskunnan enemmistöstä käsin. Esimerkiksi Goethe totesi aikanaan, ettei ole mitään toista yhtä kuvottavaa sanaa kuin enemmistö. Tässä tulee esiin se, miten niin sanotusti profiililtaan epätasaiset ihmiset ovat sellaisia, jonka ympäröivä yhteiskunta ja sen tavanomaisimmat johtajat määrittelevät tällaiset ihmiset jollain kielteisellä epiteetillä, kuten vaikka vammaisen termillä, koska he poikkeavat monesti jollain tavalla joukosta. Eli kollektiivi ei arvosta sellaisia ihmisiä, jotka he omasta keskinkertaisesta mielestään tunnistavat jotenkin poikkeaviksi ja jos he eivät vakuuttele jakavansa kollektiivin omia arvoja. Aivan kuin jonkinlainen heteronormatiivisuudesta syntyvä identifioiminen ja itseidentifikaatio näyttää siitä jollain tavalla poikkeavan yksilön homona, ja vaikka silloinkin on kyse vain ulkopuolisten piirteiden herättämistä ennakkoluuloista, on vammaisuuskin loppujen lopuksi suhteellinen käsite, esimerkiksi vaikka huippuälykäs ihminen voi olla sellainen, että hän ei osaa tehdä kotitöitä tai ei osaa esimerkiksi vaikka sitoa kengännauhojaan, ei häntä kuitenkaan voida sanoa millään absoluuttisella ja realismiin taipuvaisella termillä ”vammaiseksi” eikä mitään muuta. Vammaisia tulisi aktivoida ottamaan osaa yhteiskuntaelämään ja menemään töihin. Esimerkiksi Kalle Könkkölä on esimerkki vammaisesta ihmisestä, joka on tahtonut osallistua yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Eduskuntaan tarvittaisiin vammaisten edustaja tai jopa edustajia. Samalla yhteiskunnassa tulisi antaa enemmän kansalaisvalistusta, jonka avulla voitaisiin helpottaa yhteiskunnan funktioiden sisällä toimimista. ”Vammaisuuden kokemus” on yleinen piirre myös niin sanotuilla tavallisilla ihmisillä. Se johtuu sellaisesta tilanteesta, jossa ympäröivä yhteisö kiinnittää huomion jonkin ihmisen piirteisiin ja käyttäytymiseen ja sen verukkeella aiheuttaa sen, että tuollainen ihminen tulkitaan ”vammaiseksi”. Yhteiskunnassa tulisi olla paljon enemmän suvaitsevaisuutta, jonka myötä voitaisiin mahdollistaa kaikille avoin yhteisö, jossa siinä enemmän kamppailevia autettaisiin kuin että heitä pilkattaisiin ja nimiteltäisiin.
Olli von Becker
YTM ja oikeustieteen opiskelija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti