Kirjoitus Kangasniemen kunnallislehdessä 25.11.2021

  Reinholtti rehellinen, Hännilässä heijannunna

Tapaninpäivänä vuonna 1788 tuli Kangasniemellä maailmaan mies, joka oli tuleva näyttelemään merkittävää roolia tämän maan kulttuurielämässä mutta etenkin se on hänestä muistettava, että hän toi esiin kansallista kieltämme, vaikka suurin osa etenkin ns. korkeampien väestöryhmien edustajista oli tuolloin ruotsinkielisiä. Kyllähän se Reinholtti osasi ruotsia, koska hänet oli aatelisperheessään opetettu käyttämään sitä ensimmäisenä kielenä. Kuitenkin myöhemmin Becker toi esiin sitä asiaa, että hänen mukaansa suomen kieli kätki sisäänsä valtavan kielellisen luomispotentiaalin.

Kíeli oli vielä Beckerin aikaan voimakkaasti ruotsin kieli, ja näin ollen suomen kieleen ja sen kehittämiseen, uudissanojen sepittämiseen jne. osallistuivat monet koulutetut miehet ns. Turun romantiikan aikakaudella. Kolme merkittävää uudistajaa vaikkakin jonkin verran Reinholdia myöhemmässä aikakaudessa olivat Snellman, Runeberg ja Lönnrot – kaikki Reinholdin oppilaita. Muita noin Reinholdin aikalaisista ja oppilaista olivat esimerkiksi Gottlund, Schildt, Sjögren ja Poppius. On oletettavaa että noissa Reinholdin oppilaissa vallitsi innostunut asenne tulevaan, kun suomen kieli ja suomalainen kansallisuus nostettaisiin arvoon arvaamattomaan ainakin suhteessa siihen, miten kieltä oli siihen asti tutkittu ja minkälainen tuon aikainen rantasuomalaisten kieli olikin, muutti hän suomalaista kirjakieltä itämurteita kohtaan.

On tunnettua, että Elias Lönnrot sai lähdetietonsa pääasiassa Beckerin tutkimusmatkoillaan keräämistä kansanrunoista, ja Becker kirjoitti vuonna 1820 juuri perustettuun lehteensä, eli järjestyksessään maan toiseen suomenkieliseen sanomalehteen, artikkelinsa Väinämöisestä, jonka Lönnrot otti oman maisterintutkielmansa pohjaksi. On mainittu muutamien toisten tutkijoiden taholta, että Beckerin artikkelia ja Lönnrotin maisteritutkielmaa voidaan kutsua ns. Esi-Kalevalaksi, sillä vielä Kalevalan ensipainoksessa Lönnrot mainitsee opettajansa merkityksen kirjan valmistumisessa. On sanottu, että Reinhold keksi Lönnrotille tavan sitoa runoja yhteen ja tästä hänen mallinsa mukaan olisi muodostunut Kalevalan rakenne.

Becker opiskeli ensin Kuopion triviaalikoulussa ja sen jälkeen Porvoon lukiossa. Turkuun ja Turun Akatemiaan hän tiettävästi jatkoi vuonna 1807. Tohtorin arvo hänelle myönnettiin vuonna 1810. Amanuenssin pestin hän sai vuonna 1813 ja apulaisprofessorin paikan historian oppiaineessa hän saavutti vuonna 1816. Historioitsijana hän ei ollut muutamien aikalaisensa mukaan kummoinen, vaikka hän joutui muutamaan otteeseen hoitamaan vuosikausia historian professuuria itse, koska viran haltija Avellan sairasteli paljon, esimerkiksi Sven Gabriel Elmgren käytti ilmaisua högst medelmåttig kuvatessaan häntä historian tutkijana. Kuitenkin Reinhold kehitti historiantutkijana mullistavan kahdeksanosaisen tavan suhtautua Suomen ja suomalaisten historiaan. Ainakin hänen professoriksi pätevöitymiseen vaadittu tutkielma De Comistatu Raseborgensi, oli ainakin sisällöltään hyvä, ellei jopa erinomainen.

Becker siis toimi elämänsä aikana, ja monessa tapauksessa useammassa tehtävässä samanaikaisesti, tällaisia olivat matematiikan tutkijana uran alussa annetut luennot, historiantutkijana, kielen ja kansanrunouden tutkijana ja journalistina, periaatteessa ensimmäinen suomen kieltä lehtiin präntäyttänyt ihminen, mistä tuleekin Martti Haavion toteamus Reinholdin merkityksestä, jonka mukaan hän olisi suomalaisen journalismin varsinainen isä.

Reinholdin projekti lehtensä kanssa oli etenkin kansanvalituksellinen, jonkalaista tyyliä nykyaikana pilkattaisiin. On kuitenkin totta, että tiedon siirtymisestä on tullut paljon helpompaa, ja on varmaan niin, että monet talonpojat etenkin tuohon aikaan kokivat lehden sivistävänä., Reinholdiahan kutsuttiinkin etenkin ulkomailla suomalaisen talonpojan sivistäjäksi, ja samalla ihmeteltiin miten Suomessa ei ole lainkaan minkäänlaista kapinaa, vaikka talonpojille annetun tiedon määrä oli varmasti tässä lehdessä korkealla tasolla aikaansa nähden. Lehdessä esiteltiin mm. kaukaisempien maiden politiikasta ja yleisesti maantieteestä. Lehdessä kerrottiin mm. suomalaisesta kansanrunoudesta ja perinteistä, suomalaisten historiasta, suomalaisten sukulaiskansoista, myöskään suosittua mytologiaa poislukematta. Reinholdin muistiinpanot Gananderin Mythologia Fennicasta ovat nykyään Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistossa, ja ne ovat epäilemättä auttaneet Beckerin tutkimuksissa . Lehdessä annettiin myös tietoja käytännöllisistä asioista kuten vaikkapa esimerkiksi koskien perkaamisessa. Reinhold oli uskonnollinen mies, ja lehden ilmoituksissa kerrotaan siitä, mitkä papit saarnaavat kaupungin kirkoissa. Maaninkalainen seppä Paavo Tuovinen kirjoitti tälle kansanvalistajalle onnittelurunon, joka kuului: ”Piä Pekkeri pelisi, hyvä herra huomiosi, saata suomellen sanoia”.

On myös mainittava Beckerin kielioppi, Finsk Grammatik, jota pidettiin pitkään parhaimpana systemaattisena esityksenä suomen kielestä, esimerkiksi lauseoppi ja etymologia on järjestetty hyvin. Becker käytti myös savolaisuuksia kieliopissaan, ja kun hän oli alkanut aikaisemmin Mnemosynessä arvostelemaan Valkjärven kirkkoherran Johan Stråhlmanin vuonna 1816 julkaisemaa saksankielistä suomen kielioppia Finnische Sprachlehre, joutui hän vähitellen paitsiolle.. Etenkin Linsen hyökkäsi toistuvasti Beckerin Savon kieltä kohtaan. Historian professuurihaun Becker hävisi vuonna 1833 Helsingissä ja vetäytyi entistä enemmän omiin oloihinsa. Becker sai kunniaprofessorin arvon heti hävityn äänestyksen jälkeen. Hän kuoli 10.6.1858.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija, joka kirjoittaa elämänkertaa sukulaisestaan

Runo

 Pidän vanhoista keittokirjoista, loppuun kuunnelluista oopperoista

munkkilatinasta, kolhiintuneista posliiniteekupeista, kirkkoslaavista, kultaisista taskunauriista

pienistä veneretkistä, paljussa makaamisesta, Sergio Leonen elokuvista

hyvälaatuisten hotellien huoneessa olevista teepusseista, mango-hedelmästä

kuluneista libretoista, revyistä, joissa pilkataan armotta, pölyn peittämistä kirjoista

vanhoista chippendale-pöydistä ja tuoleista, Olavi Laineen maalauksista,

jotka esittävät tummia Etelä-Euroopan naisia, Kalervo Palsan fiksaatiosta kakkaan

Ernest Hemingwayn romaaneista, Pariisista joka vuodenaikaan

mutta ennen kaikkea sinusta.

Runo

 Lähdetään taas matkalle uudelle

Tilaan brasseriassa trinkkejä kuudelle

ja itse minä ne kaikki lopulta juon

kuitenkin viinan vapauden myös muille suon

nousee humalatila vähitellen kohti pilviä

sammun keskelle sohvaa katsomatta filmiä

on kaikki viinaa usein hyvin

on sammio sen silloin kaikkein syvin

ei minua kyllästytä tämä boheemi elämä

jos tulisi esiin naikkonen miellyttävän perävä

olisi se antabus silloin kaikista parhain

tai muuten voisin aloittaa dokaamisen entistä varhain

Identiteetin luomisesta ja olemisesta

Identiteetillä tavallisesti ymmärretään ihmisen näkyvät ja olemassa olevat piirteet. Esimerkiksi helposti määriteltäviä identiteetin osia voivat olla esimerkiksi ikäryhmä, etninen tausta, ammatti, asuinpaikka jne. Osa identiteetin osista on annettuja ja osa valinnan kautta tulleita. Ihmiset eivät tavallisesti halua hyväksyä annettuja identiteetin osia, vaan haluavat luoda identiteettinsä itse. Tämä olisi varmaankin inhimillisempi ja humaanimpi tapa suhtautua identiteettiin. Kuinka mahdollista siis on itse luoda omaa identiteettiään. Voidaan sanoa, että esimerkiksi ihmisen henkinen taso ja älykkyyden aste ovat monesti asioita, joihin ei voida suuremmin vaikuttaa, vaikka ympäristöllä ja itse harrastetuilla aktiviteeteilla on monesti osansa siihen, miten ihminen voi lopulta funktioitua henkisesti. Kuitenkin tietyt identiteetin piirteet ovat deterministisiä ja sitä kautta helpommin havaittavia kuin toiset piirteet. Kuitenkin nykypäivänä katsotaan, ettei ihmisten yksilönvapauden takia ole sallittua mainita tai koko ajan korostaa joitain identiteetin piirteitä. Esimerkiksi vaikka voidaan sanoa sen olevan kiellettyä tai ainakin arveluttavaa, jos erilaiselta näyttävän ihmisen alkuperää toistuvasti kysytään. Tässä kohtaa voi havaita sen, että kansallisuuden merkitys on vähentynyt etenkin Euroopan sisällä ja tilalle on tullut moniulotteisempi kansalaisuus, joka voi olla muodostunut useammanlaisista identiteeteistä. Voidaan siis sanoa, että jos yhteiskunnassa hyväksytään vapaus, tulee silloin ihmisillä olla oikeus määrittää itse omaa identiteettiään ja olla välittämättä kaikista deterministisen muotoisista identiteettipiirteistä. Kuitenkin on varmaan niin, että tiettyjä identiteetin piirteitä tarvitaan esimerkiksi vaikka poliisissa rikollisen tunnistamiseen, ja on mielestäni naurettavaa, jos esimerkiksi rikolliseksi epäillyn ihonväriä ei saa julkaista esimerkiksi sanomalehdissä. Tunnistamispiirteet on siis erotettava olemisen identiteetistä, koska kaikille ihmisille on suvaittava tietty anonymiteetti omien piirteidensä suhteen, kun tällaiset ihmiset toimivat yhteiskunnassa lain puitteissa. Anonymiteetti määrittää esimerkiksi sitä, millaisia kysymyksiä työnantaja voi tehdä työhaastatteluun tulevalle kandidaatille. Kuitenkin myös julkisuudessa esiintyvien ihmisten identiteetille on voitava olla luontaista tulla tunnistetuksi omien piirteidensä kautta, ja tämähän on saneltu esimerkiksi lainsäädännössä. Kuitenkin on mielestäni varsin vääränlaista paapomista ja opettamista, jos ihmisten omiin sanoihin puututaan aivan kuin ne olisivat jonkinlaisia aseita, joista jokainen satuttaisin kovasti kuvauksen alla olevaa ihmistä. Muistan esimerkiksi sen, kun makeistehdas Brunberg, joutui vaihtamaan Neekerinsuukkojen nimen, niin kyseisen yhtiön johtaja kertoi, että lähes kaikki heille tulleesta palautteesta oli sen suuntaista, että ihmiset eivät ymmärtäneet tätä poliittisen korrektisuuden sanelemaa muutosta ja olisivat halunneet säilyttää Neekerinsuukot Neekerinsuukkoina. On siis selvää, että suurin osa kansasta luottaa niin sanottuihin lausumattomiin totuuksiin, joka tarkoittaa esimerkiksin puhetapaa ja muita tapoja. Sen takia esimerkiksi tällainen pieni vihertaistolainen ryhmä edustaa todellakin vähemmistöä ihmisten keskuudessa, ja tällaiset jopa yksittäisten kansalaisten puheeseen tarttuminen pyrkii siihen, ettei poliittinen oikeisto voisi yhdistyä ja alkaa osallistumaan politiikkaan. Esimerkiksi joidenkin ihmisten herkkyys ammattiliittojen arvostelua kohtaan ei ota huomioon sitä, miten alentavalla tavalla nämä ihmiset suhtautuvat työnantajien järjestöihin. Eli esimerkiksi sellaista ei saa sanoa, että työmarkkinoilla suurempi valta tulisi antaa työnantajille. Pieni sosialistinen vähemmistö eli ontokratia manipuloi matalamman asteen ihmisiä ja pyrkii heidän avullaan viemään kaikilta pois vapauden koko yhteiskunnassa. Tunnistamisidentiteetti ja olemisidentiteetti ovat siis kaksi eri asiaa, ja koska yhteiskunnassa tulisi sallia kaikenlainen oleminen, olisi kaikille ihmisille annettava mahdollisuus ottaa osaa oman olemisidentiteettinsä luomiseen. On kuitenkin varmaan niin, että subjektiminän luomiseen tarvitaan korkeammanlaatuista älykkyyttä, ja suuri osa rahvaasta ei voikaan tunnistaa itseään muulla kuin objektiminänä olemisella eli toisista määrittyvän tunnistamisidentiteetin kautta. Esimerkiksi työhaastattelussa tulisi voida tutkia sekä tunnistamisidentiteettiä että olemisidentiteettiä, kuitenkaan puuttumatta sellaisiin asioihin, joissa tunnistaminen ja oleminen ovat ristiriidassa siten, että yhteiskunnan normien on hyväksyttävä se, ettei niihin voida puuttua. Identiteetin peruskysymykset ovat siis: miten muut minut näkevät ja miten minä näen itseni. Periaatteen vuoksi minusta pitäisi olla niin, että miten itse näkee itsensä tulisi olla tärkeämpää kuin miten muut näkevät minut, koska esimerkiksi vaikka taiteellinen luovuus monesti lähtee sisältä, eivätkä siihen vaikuta ulkoiset kontaktit. Mikä sitten on se sisäinen motivoiva tekijä, joka voi aiheuttaa halun oman identiteetin määrittelyyn. Se on etenkin Sartren ilmaisema ajatus siitä, miten jokaisen ihmisen on luotava oma itsensä ja minänsä taideteokseksi. Tämä tarkoittaa sitä, että olemisessa ja tekemisessä on pyrittävä samaan päämäärään . Eli se miten ihminen tunnistetaan ei voi vaikuttaa siihen, miten ihminen haluaa toimia ja ajatella. Esimerkiksi itse elän minimituloilla köyhyysrajalla ja kuitenkin äänestän Kokoomusta, eli mielestäni tässä tulee esiin se, minkä takia tunnistamista ei tulisi yliarvostaa. Loppujen lopuksi ihmiset pystyvät itse päättämään sen, millaisia periaatteita tahtoo arvostaa ja korostaa, ja sen takia vasemmistolaiset eivät elä vapaudessa, koska esimerkiksi heidän huoneensa koko on asia, joka identifioi heitä ja sen takia he joutuvat äänestämään vaaleissa vasemmistolaispuolueita. Eli kaikenlainen kyttääminen ja merkityksen antaminen on ominaista sosialisteille ja he puuttuvat kaikkein yksinkertaisiimpin asioihin, koska he edustavat relatiivisuutta ja reaktiivisuutta, joka ei ole ominaista objektiivisten arvojen varassa toimiville oikeistolaispuolueille. Eli sellainen politiikka on vapaata ja toimii objektiivisten arvojen mukaisesti, joka seisoo vankasti omilla jaloillaan, eikä heidän politiikan tekonsa ole toisten ihmisten arvostelua ja negaatioksi asettumista.

Kehittymisen ja optimismin aate sekä massat

Nykyaikana nopean ja kasvavan teknologisen kehityksen myötä monet ihmiset suhtautuvat tulevaisuuden yhteiskuntaan ja sivilisaatioon optimistisesti ja myönteisesti. Monessa tapauksessa etenkin nuoremmat ihmiset, jotka eivät ole nähneet aikaisempaa kehitystä, vaikuttavat suhtautuvan luottavaisimmin tulevaisuuteen ja sen muotoutumiseen jatkuvan teknologisen kehityksen tuloksena. Kuitenkin voidaan esittää argumentteja sen puolesta, että teknologisessa kehityksessä ja jatkuvassa tulevaisuusoptimismissa on joitain negatiivisia aukkokohtia. Jos ihmiset tukeutuvat liian paljon ympäröivään teknologiaan, aiheuttaa siinä tapahtuvat muutokset, esimerkiksi myös pysähtyvän luonteiset, sitä että ihmiset tulevat enemmän riippuvaisiksi teknologiasta ja siinä tapahtuvista muutoksista. Esimerkiksi jonkinlaiset kriisitilanteet, joita voidaan aiheuttaa esimerkiksi kybersodankäynnillä aiheuttavat teknologiaan tukeutumisen takia tilanteita, joissa ihmisten toiminnalta viedään kokonaan pohja ja mahdollisuus. Eli mitä kehittyneemmäksi yhteiskunta muuttuu teknologian osalta, sitä hauraammaksi se tulee siinä tilanteessa, kun teknologia ei yllättäen enää toimikaan. On kuitenkin varmasti niin, että kun esimerkiksi liikkuminen paikkojen välillä on tehty helpommaksi lentokoneiden, junien ja autojen myötä, joka antaa ihmisille enemmän vapaa-aikaa käytettäväksi, on se varmasti ihmisille hyödyllistä ja kehittävää. Kuitenkin voidaan sanoa, että jos kaikki ihmisten tavallisesti manuaalisesti tekevät toiminnot siirretään koneiden suorittamaksi, vähentää se silloin ihmisten kyvykkyyttä toimia maailmassa yleensä. Se voi johtaa siihen, että ihmiset eivät enää aseta päämääriä toiminnalleen, koska päämäärä on sisällytetty itse toimintoon ja sitä suorittavaan teknologisen kehityksen tuloksena syntyneeseen välineeseen. Ihmiset eivät siis tee samalla tavalla töitä, kuin miten ihmiset tekivät aikaisemmin, kun kaikenlaista toimintaa ei oltu asetettu välineiden tehtäväksi. Tämä vähentää etenkin kädellä tehtyjä toimintoja, ja sen myötä tiettyjen ammattien harjoittajat tulevat tarpeettomiksi. Käytännöllisyydestä on tehty nykyaikaisessa yhteiskunnassa helppouden väline eikä siihen sisälly minkäänlaista omakätisyyttä. Teknologia siis korvaa monen ammatin harjoittajan tekemän työn. Mielestäni esimerkiksi internetin kehittyminen on aiheuttanut sen, että monesta aiemmin yksinkertaisemmasta asiasta on tehty paljon monimutkaisempi. Tiedon lisääntyminen on aiheuttanut tämän. Myös kirjojen lukeminen on vähentynyt ja ihmiset hakevat tietoa netistä, jossa se pyritään antamaan jotenkin mahdollisimman helpolla ja yksinkertaisella tavalla. Keinoälyn kehittäminen uhkaa tehdä ihmisten henkisistä toiminnoistakin tarpeetonta. Teknologia siis vähitellen tekee kaikenlaisesta inhimillisestä toiminnasta tarpeetonta. Ei kone voi olla kuin ihminen, sillä esimerkiksi vaikka ihmisten moraalinen ja eettinen tietoisuus ja kompassi on jotain, mitä koneille ei voida opettaa, eivätkä koneet pysty koskaan opettamaan ihmisille etiikkaa. Teknologia siis tekee väärin toimimisesta helpompaa, ja pian tuollaista pahaa ei edes havaita, koska teknologian kehittyminen vähentää nettikiusaamisen ja yksityiselämän loukkaamisen kautta ihmisten halua olla toisille hyviä ja inhimillisiä. Eli voidaan sanoa, että teknologia aiheuttaa vähitellen sen, että ihmisten moraalinen kompassi vähenee merkityksessään. Näin ollen moraalin ja etiikan ala yhteiskunnassa pienenee. Voidaan sanoa, että esimerkiksi kirjallisuuden luomisessa vaaditaan tietoisuutta moraalista, ja kun nykypäivänä kirjailijatkin ovat luopumassa omasta roolistaan teknologian edessä, on se aiheuttamassa esimerkiksi julkisen älymystön rooliin muutosta, ja näihin asioihin voidaan suhtautua pintapuolisemmin ja keveämmin. Teknologinen kehittyminen massoille tarkoittaa sitä, että matalamieliset tavoitteet ja toimiminen yhteiskunnassa lisääntyy, ja aikaisemmin vallinnut julkisuuden piiri on kokenut muutoksen ja häviää häviämistään. Nykypäivänä ollaan kiinnostuneita etenkin tietokoneista ja niiden antamasta tiedosta, eikä esimerkiksi kirjoista ja niiden antamasta tiedosta. Helppousindeksillä kuvataa yksilön ja yhteiskunnan tasolla töiden sisältämää vapautta ja vastuuta. Helppousarvot kuvaavat niitä määrittäjiä, jotka kertovat siitä, miten vapaus ja vastuu jakautuvat yhteiskunnassa preferenssiautonomisesti. On selvää, että koneiden saadessa ylivallan, manipuloivat ihmiset saavat valtaa yhteiskunnassa ja ihmisten vapaus vähenee. Kun ajatellaan vain välineellistä järkeä on järki itsessään häviämässä, kun kaikki voidaan tavoittaa esimerkiksi internetin kautta ja samalla menetetään hyvyydentaju monessa asiassa.

Nuoret ihmiset ja epäonnistumisen hyväksyminen

Suomalainen koulujärjestelmä korostaa vielä tänäkin päivänä liian paljon ja korosteisesti urheilua. Tässä ei havaita, että jotkut oppilaista eivät ole samalla tavalla kyvyllisiä pärjäämään siinä. Ja tällainen voittaminen ja voiton tunteen saavuttaminen, mikä ei varsinaisesti liity useimpiin muihin oppiaineisiin, voi tuottaa urheilussa menestymättömille oppilaille heikkoa itsetuntoa ja heikentynyttä itsevarmuutta. Näin ollen nämä urheilussa menestyvät nuorukaiset voivat alkaa pitämään yllä omaa jengiään kaikissa muissa koulun tilanteissa ja he voivat alkaa toimimaan siten, että vain urheilun arvoa korostetaan koulussa.

Epäonnistuminen on yksi osa ihmisten elämää. Siihen suhtautuminen on tärkeämpää kuin sen ehkäiseminen, koska ei ole varmaan koskaan ollut sellaista ihmistä, joka ei olisi jossain vaiheessa epäonnistunut jonkinlaisessa tilanteessa. Eli tärkeää on epäonnistumiseen suhtautuminen, sillä jos ihminen alkaisi etsimään väyliä siihen, että hän ei voisi epäonnistua, aiheuttaisi se sen, että tällainen ihminen ei lopulta ottaisi minkäänlaisia riskejä ja näin ollen hän ei enää pian voisi kehittyä ja oppia millään tavalla.

Jos vastaa väärin, ei sen pitäisi olla minkäänlainen häpeän aihe. Ja tätä aihetta voitaisiin muuttaa esimerkiksi sellaisella tavalla, jos opettajat alkaisivat aktiivisesti tutustumaan niihin motiiveihin, jotka johtavat väärään vastaukseen. Eli olisi tutkittava koko ajan kokonaista kognitiivisen oppimisen prosessia, eikä jumiutua siihen, että oikein vastanneita kiitellään ja väärin vastanneille naureksitaan ja virneksitään. Tämä vaatisi opettajilta psykologian tajua, mutta myös se vaatisi esimerkiksi peliteorian tuntemusta sosiaaliseen piiriin sopeutettuna.

Peliteoria pyrkii selittämään sitä, miten ihmiset valitsevat valintatilanteissa ja miten he valitsevat silloin, kun he toimivat suhteessa toisiin ihmisiin. Eli pitäisi kehittää tietoisuutta siitä, kuinka kunnianhimoisesti oppilaat pyrkivät oppimiseen ja parhaimpien vastausten saavuttamiseen. Tässä tilanteessa tulisi etenkin keskittyä luokan huonoimman osan kannustamiseen ensin keskiasteelle luokkaa, mutta toisaalta myös kyvykkäimpien alisuoriutujien kannustusta nousemaan omalle tasolle.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että parhaiten koulut voitaisiin Suomessa järjestää, jos ne erikoistettaisiin tiettyihin aloihin ja niistä tehtäisiin täysin yksityisiä ja opettajat voisivat olla kiertäviä freelancereita, jotka voisivat tehdä tutkimustyötä opettamisen ohessa. Näin ollen voitaisiin oppimisessa ehkäistä se, että opettajien pinttyneimmät taipumukset eivät voisi haitata oppilaiden oppimista. Näin ollen voitaisiin myös joissain oppilaissa ehkäistä sellainen pyrkimys, jonka myötä he pyrkisivät vain mekaanisesti seuraamaan opettajan metodeja ja seuraamaan ja menestymään opetuksessa sen kautta, koska tuollainen tapa ei opeta todella oppilaita.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija

Vammaispolitiikasta

Vammaisuus on etenkin deprivaatiota tietyistä piirteistä, jotka liittyvät niin sanottuihin keskimääräisiin ihmisiin. Vammainen ihminen voi olla täysin tyytyväinen elämäänsä, vaikka hän ei pystyisikään ottamaan osaa toisten ihmisten harrasteisiin ja aktiviteetteihin. Deprivaatio syntyy siis siitä, kun yhteiskunta ei ota huomioon sitä, miten vammaisten tarpeita, ihanteita ja oikeuksia tulisi käsitellä. Esimerkiksi vaikka selkokieliset uutiset on yksi esimerkki siitä, miten yhteiskunta ottaa huomioon sellaiset ihmiset, jotka eivät pysty siihen, mihin keskinkertainen yhteiskunnan jäsen pystyy. Tässä mielessä myös muunlaiset ihmiset, jotka erottuvat joukosta, kuuluvat monessa mielessä tuohon ryhmään ainakin viitekehyksellisesti. Esimerkiksi itseäni on usein haukuttu vammaiseksi, vaikka älykkyysosamääräni on yli 150. Tässä tulee esiin se, miten kaikenlaiset pintapuoliset nimikkeet, kuten vammainen tai homo, määritellään yhteiskunnan enemmistöstä käsin. Esimerkiksi Goethe totesi aikanaan, ettei ole mitään toista yhtä kuvottavaa sanaa kuin enemmistö. Tässä tulee esiin se, miten niin sanotusti profiililtaan epätasaiset ihmiset ovat sellaisia, jonka ympäröivä yhteiskunta ja sen tavanomaisimmat johtajat määrittelevät tällaiset ihmiset jollain kielteisellä epiteetillä, kuten vaikka vammaisen termillä, koska he poikkeavat monesti jollain tavalla joukosta. Eli kollektiivi ei arvosta sellaisia ihmisiä, jotka he omasta keskinkertaisesta mielestään tunnistavat jotenkin poikkeaviksi ja jos he eivät vakuuttele jakavansa kollektiivin omia arvoja. Aivan kuin jonkinlainen heteronormatiivisuudesta syntyvä identifioiminen ja itseidentifikaatio näyttää siitä jollain tavalla poikkeavan yksilön homona, ja vaikka silloinkin on kyse vain ulkopuolisten piirteiden herättämistä ennakkoluuloista, on vammaisuuskin loppujen lopuksi suhteellinen käsite, esimerkiksi vaikka huippuälykäs ihminen voi olla sellainen, että hän ei osaa tehdä kotitöitä tai ei osaa esimerkiksi vaikka sitoa kengännauhojaan, ei häntä kuitenkaan voida sanoa millään absoluuttisella ja realismiin taipuvaisella termillä ”vammaiseksi” eikä mitään muuta. Vammaisia tulisi aktivoida ottamaan osaa yhteiskuntaelämään ja menemään töihin. Esimerkiksi Kalle Könkkölä on esimerkki vammaisesta ihmisestä, joka on tahtonut osallistua yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Eduskuntaan tarvittaisiin vammaisten edustaja tai jopa edustajia. Samalla yhteiskunnassa tulisi antaa enemmän kansalaisvalistusta, jonka avulla voitaisiin helpottaa yhteiskunnan funktioiden sisällä toimimista. ”Vammaisuuden kokemus” on yleinen piirre myös niin sanotuilla tavallisilla ihmisillä. Se johtuu sellaisesta tilanteesta, jossa ympäröivä yhteisö kiinnittää huomion jonkin ihmisen piirteisiin ja käyttäytymiseen ja sen verukkeella aiheuttaa sen, että tuollainen ihminen tulkitaan ”vammaiseksi”. Yhteiskunnassa tulisi olla paljon enemmän suvaitsevaisuutta, jonka myötä voitaisiin mahdollistaa kaikille avoin yhteisö, jossa siinä enemmän kamppailevia autettaisiin kuin että heitä pilkattaisiin ja nimiteltäisiin.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija

Massojen kokemustiede ja kollektiivinen tuomio kaiken analysoinnilla

Mielestäni ihmiset koostuvat etenkin kollektiivisesta ja yksilöllisestä osasta, Enemmän kollektiivia muistuttavat ovat etenkin kiinnostuneita toisten ihmisten mielipiteistä ja ajatuksista ja käyttävät aikaansa toisten ihmisten ja heidän mielipiteidensä ja ajatuksiensa analysointiin. Yksilö pyrkii aina saamaan omakohtaisen kokemuksen jostain asiasta ennen kuin alkaa tehdä siitä pysyvämpiä ja syvempiä arvioita.

Monesti jonkinlainen poikkeavuus voi olla tällaisessa tilanteessa vedenjakajana. Esimerkiksi eräässä tv-ohjelmassa oli poika, joka kiroili jatkuvasti kadulla, ja näin ollen ihmiset luulivat hänen puhuvan heille, ja tuo aiheutti koomisen efektin. Kuitenkin tuo nuori mies oli kokenut, että ollessaan treffeillä jonkin miellyttävän tytön kanssa, nuo kiroiluoireet olivat vähentyneet, ja hän koki olevansa pienemmässä ahdistustilassa. Kuitenkin kun tuota nuorukaista seurattiin useiden jaksojen verran, tapasi hän kerran erään nuoren ja kiltin oloisen tytön, joka vaikutti ihastuneelta kiroilevan miehen asenteeseen. Eli on mielestäni kummallisen luonnonoikun tulos, jos jonkinlainen ominaisuus, josta pyrkii eroon, viehättääkin esimerkiksi vastakkaista sukupuolta, kuten oli tässä tapauksessa.

Myös niin sanotuksi ”pahaksi pojaksi” luuleminen, esimerkiksi sen perusteella, että joku voitaisiin kollektiivin toimesta todeta moraalittomaksi, on ristiriidassa sen kanssa, jos tällaisella miehellä on oma moraalijärjestelmä, jonka kautta hän haluaa toimia. Mutta onhan todettu, että kuukautiskierron tietyssä vaiheessa pahat pojat miellyttävät naisia ja minä olen henkilökohtaisesti aina kokenut tuollaisen luulottelun kuvottavaksi. Tähän liittyy yksilöllisyys eli se, ettei kaikkien muiden moraalin tarvitse muistuttaa yksittäistä yksilöä, koska on mielestäni selvää, että eettinen vakaumus tulee vain yksilöllisyyden kautta, ja lauman ja massojen moraali on etenkin lauman moraalia, jossa huomioidaan vain pintapuolisuudet, yleistykset ja ennakkoluulot.

Massoilla on etenkin monesti naisten tapauksessa tapa jakaa omia kokemuksiaan, mistä esimerkkinä on tämä järjenvastainen ja miesvastainen me-too-liike. Eli tuo nimi ”minä myös” kuvaa oikein hyvin massojen kokemustiedettä, jossa toisen ihmisten mukakokemus aiheuttaa sen, että toiset samaan viiteryhmään jotenkin kuuluvat alkavat toistaa mielessään samaa kokemusta. Massoille kollektiivin tuomio tai ylentäminen on totaalista. Eli kun riittää massojen jäseniä, jotka vain toistavat toistensa mielipiteitä, muuttuu tällaisen mielipiteilyn kohde merkitsemään yhtä ja samaa ennakkoluuloilun kohdetta, joka suhtautuminen ei perustu järkimaailmaan.

Jo koulussa tulisi alkaa opettamaan lapsille ja nuorille riippumatonta ja ennakkoluuloista vapaata päättelyä. Tämän takia kouluihin tulisi ottaa uudeksi aineeksi Arvojen, asenteiden ja arvostelukyvyn kritiikki. Myöskään mielestäni ei haittaa toisi, jos elämänkatsomustieto ja tunnustukseton uskonnonopetus yhdistettäisiin etenkin matalimmilla luokka-asteilla.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija

Postmodernista kommentointifilosofiasta

Nykypäivänä myös Suomessamme niin sanottu Akatemian filosofia on omaksunut uudenlaisen tavan tehdä filosofiaa. Se on etenkin sellainen tapa, joka tukeutuu aikaisemmin todellisten filosofien ilmaisemiin ajatuksiin. Postmodernismi tarkoittaa modernin jälkeen tullutta, ja modernius taas tarkoittaa todellisten uudistajien aikaansaamia muutoksia ja kehityksen askeleita. Postmodernit ajattelijat siis ajattelevat, että uusia muutoksia ei enää voida saada aikaan, vaan kaikki on relatiivista ja reaktiivista toisten aikakausien ja niissä eläneiden ihmisten aiemmin ilmaisemien ajatuksien kommentointia ja tulkintaa. Mielestäni kommentointi ja tulkinta ei ole minkäänlaista todellista filosofiaa, vaikka suurin osa nykypäivän suomalaisistakin filosofeista näin omilla lippusillaan ja lappusillaan pyrkii ilmeisesti osoittamaan. Voidaan kysyä sitä, mitä filosofian tulisi todella olla? Mielestäni sen tulisi olla omaperäisten ja uudenlaisten ajatuksien julkaisemista ilman todella pysyviä liitteitä menneisiin aikoihin tai niissä eläneiden taatojen ajatuksiiin. Monet keskinkertaiset filosofit ovat omaksuneet työtavakseen sen, että he eivät todellisuudessa edes filosofian tutkijan toimissaan pyri ilmaisemaan mitään uutta, paitsi vain uudenlaisten tulkintojen ja kommentaarien muodossa. Ajattelijuus vaatii paljon enemmän kuin nykyaikaisen akateemisen filosofin omaksuttuun työtehtävään kuuluu. Mielestäni realismi ja normatiivisuus ovat aina estämässä sitä, että uudenlaisia ajatuksia voitaisiin ilmaista. Sen takia periaatteiksi tulisi realismin ja normatiivisuuden sijasta ottaa nominalismi ja soveltavuus. Nominalismi erooa realismista siten, että siinä katsotaan, että ajattelija ei valmiiksi ole jonkinlaisen perinteen suoranaisesti vaikutettavissa, vaan nominalismissa katsotaan, että ajatuksia poimitaan sellaisesta rekisteristä, joka on vielä nimeämätön. Normatiivisuus eroaa soveltavuudesta siten, että siinä ajatellaan kaikkien periaatteiden olevan valmiina ja myöhemmin tulevien ihmisten on vain mukauduttava ajattelussaan ja toiminnassaan tällaisten normien alaiseksi. Soveltaminen tarkoittaa periaatteiden tulkintaa ja siinä ajatellaan, että jotkin normit eivät ole suoranaisesti heti käytettävissä, vaan niitä pitää soveltaa erilaisissa tilanteissa ja nominalistisen periaatteen myötä niitä pitää poimia silloin, kun ne ovat omiaan tuomaan esiin jotain yksilölähtöisistä periaatteista. Onhan selvää, että eivät kovinkaan monet vakavasti otettavat filosofit väitä, että nykypäivänä olisi jonkinlaisia suoranaisesti ilman kyseenalaistamista julkituotavia ajatuksia tai eettisiä normeja. Kaikessa on pyrittävä uudelleenmuotoiluun, ja etiikassakin tulisi siinä monesti vaikuttavien hyve-eettisten normien sijaan kysyä sitä, millaisia käsitteitä voidaan käyttää kussakin etiikassa. Mielestäni maailmassa tai menneessä ajattelussa ei ole sellaisia normeja tai käsitteitä, joiden alaisuuteen kaikkien tulisi ehdottomasti mukautua. Käsitteet eivät ole pysyviä vaan niissä on etenkin käytännöllinen merkityksensä. Postmodernin kommentointifilosofian sijasta tulisi alkaa tehdä omaperäisiä ajatusrakennelmia asioista.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija

Miksi poliitikot omaksuvat poliittisen korrektisuuden

On selvää, että poliittisten päätöksien tekeminen saman instituution sisällä edellyttää sitä, että tällaisilla toimijoilla on samanlainen kommunikatiivinen elementti itsessään. Kuitenkin mielestäni niin sanottu poliittinen korrektius on poliittisen vasemmiston tapa tehdä tiettyjen tahojen politiikan tekeminen mahdottomaksi. Eli voidaan sanoa, että etenkin poliittinen vasemmisto hyötyy siitä, jos kaikki parlamentissa olevat ihmiset omaksuvat samanlaisen puhetavan, jonka tarkoitus on edistää poliittisen vasemmiston pyrkimyksiä. Poliittinen korrektisuus tarkoittaa siis sitä, että tietyistä poliittisista ongelmista ei voi puhua ilman muotoa rajoittavia sääntöjä. Mielestäni poliittinen korrektisuus on yliherkkä tapa paapoa tiettyjä asioita ja niistä sanottuja sanoja. Mielestäni esimerkiksi Matti Vanhanen on yksi tapaus poliitikosta, joka on omaksunut tavallisimman poliittisen jargonin perusteellisesti. Esimerkiksi vuoden 2018 presidentinvaalien aikaan ehdokkaat olivat vaalitentissä, ja Vanhanen sanoi, kun häneltä kysyttiin auttaisiko Suomi Viroa konfliktitilanteessa, monimutkaisesti miten asian käsittely tulisi hoitaa kaikissa mahdollisissa instituutioissa. Mielestäni tuohon kysymykseen ainakin kansalaiset olisivat halunneet saada suoran vastauksen: eli kyllä tai ei. On selvää, että poliitikot omaksuvat parlamentissa ollessaan tietynlaisen byrokraattisen puhetavan, jolla ei ole muuta tarkoitusta kuin hämmentää tavallisen kansalaisen mieltä. Poliittinen korrektius on relatiivisen subjektiivisen mielivallan aiheuttama ilmiö, jossa katsotaan eturyhmien ja muiden sellaisten ryhmien, joiden äänillä ollaan parlamentissa, omakohtainen hyöty on tärkeää. Ontokratia on vasemmistolaisten aiheuttama eliittiryhmittymä, joka pyrkii ajamaan tiettyjen tahojen, joiden olemassaolosta se itse hyötyy, etua ja näin ollen tarjota heille työn negaatiota, jonka he käsittävät vapaa-ajaksi ja sellaiseksi vapaa-ajaksi, joka ei ole millään tavalla kehittävää. Ihmisille luonteenomainen vapaus vaatii ottamaan vastuuta tiettyjen asioiden suhteen, ja yhteiskunnassa on ehdottomasti sellainen ryhmittymä, joka ajaa toisille piireille enemmän vapautta kuin muille. Sosialistit eivät ymmärrä minkäänlaista muuta politiikkaa kuin tarpeiden varassa tehtävää politiikkaa ja sen takia vapauskin on heille niin vierasta, etteivät he tavallisesti käytä minkäänlaisia siihen viittaavia käsitteitä. Eli on selvää, että vasemmistolaisten kannattajat ajautuvat äänestämään sosialisteja sen takia, koska heille usutetaan ajatusta, jonka mukaan mikään muu puolue ei aja heidän asiaansa, eli toisin sanoen osa kansasta suoranaisesti pakotetaan äänestämään sosialisteja, koska heille luulotellaan sen olevan ainoa vaihtoehto. Eli oikeistolaisten puolueiden äänestäminen on suuremmassa mielessä valinta, vaikka on tietysti selvää, että sellaista puoluetta, joka kannattaa verotuksen laskemista, on todennäköisesti enemmän oikealle kuin vasemmalle suuntautunut. Mutta minun tapauksessa Kokoomus on saanut kannattajan, joka elää minimipalkalla, eli mielestäni minulla ei ainakaan ole omaa lehmää ojassa poliittisen ideologian valinnan suhteen. Eli sosialistit pyrkivät monopolisoimaan oman puhetapansa parlamenttiin yleisesti. Näin ollen ilmiöistä ja asioista ei voi puhua tai kirjoittaa kuin yhdellä herkkähipiäisellä tavalla. Tärkeitä sensuurin aiheita vasemmistolaisten mielestä ovat etenkin naiset ja naisasialiike, maahanmuuttajat (etenkin hyvin ruskettuneet), homot ja lesbot, työläisten oikeudet, SAK:sta puhuminen jne. Näiden puhetapojen vastustajat leimataan välittömästi suvaitsemattomiksi natseiksi. Mutta kuitenkin suurin asia, mitä parlamentissa säädellään on politiikan liittyminen tavallisten ihmisten arkielämään. Poliitikot jotka omaksuvat poliittisen jargonin ja mihinkään liittymättömän kryptisen puhetavan, ovat monesti sellaisia, jotka eivät loppujen lopuksi osaa kyseenalaistaa koko tätä järjestelmää, koska he kokevat niin suurta pinnanalaista kunnioitusta instituutiotaan kohtaan, että lupaukset ja oma ideologia voi jäädä toiselle sijalle, kun saadaan varoituksia ja kehotuksia. Veikko Vennamo, Georg C. Ehrnrooth, Tuure Junnila ja Victor Procope ainakin osasivat muodostaa omia käsityksiään riippumatta valtavirrasta. Mielestäni, että jollain voi olla omakohtainen poliittinen ideologia ja esimerkiksi kehittynyt etiikan taju, on hänen silloin voitava muodostaa oma maailmankatsomuksellinen horisontti itse. Maailmankatsomuksellinen horisontti on asia, jota ei voida tavoittaa muulla tavalla kuin yksilöllisesti. Jos parlamentissa aletaan suhtautua infantiilisella tavalla toisiin poliitikkoihin, eli kutsutaan toisia etunimeltä ja juorutaan heidän kanssaan, niin ennen pitkää ollaan sellaisessa tilanteessa, jossa nämä edustajat kuvittelevat olevansa jotenkin erityisen tärkeitä ihmisiä, mutta ainakin äänestäjää korkeammalla.

Läheisten naisten närkästys Napoleonin peniksestä

Karvainen mato muistutti kyllä Napoleonin kullia

jota olisi voinut kantaa suurempana mukana ilman tullia

mulkkua suurta kuin pientä eläintä

jota olisi palvonut enemmän joka emäntä

kaikki ei määräydy pikkuaivoista - kyrvistä

kaatui moni v. 1941 "kuolemanjuoksussa" Tyrjässä

miehiä on mennyt peniksensä vuoksi

on munaa ohjannut muu kuin alkuperä, Ruotsi

jonne Bernadotte lähti ilman Nappen lupaa

olisi myöhemmin lakaissut tällä koko tupaa

suurmiehyys ei määräydy kullista, 

jos työ ei koostu pelkästä naimisesta

kuten siirtolaisuus ei enää kulje läpi Hullista

muistuttaa akti monesti jotain painimisesta

mitä enemmän haluaa siemeniä piilottaa

sitä enemmän täytyy itseään materialismilla kiillottaa

kun ämmien kuukautiskierto on vaiheessa

on silloin heillä muna mielessä joka aiheessa

lihaa pitäisi laittaa gotlerina piiloon

puuttua kuitenkin väliajoin alapäästä purkautuvaan siivoon

ja mitä innokkaampi ja tyhmempi panomies on

sitä enemmän on naisten integriteetin taju todeton

Kierros kaikille!

Nyt heti kierros kaikille!

annan pirut tavoittamattomalle taikille

alkoholia on paljon, monen eri väristä

josta käsi ja muukin osa saattaa täristä

sisuskaluista emme mitään kuitenkaan välitä,

niiden aika ei ole vielä, edes, nyt

saamme optimoida siitä uudet kytkyt

on kuuma toti tarpeen kun tulee syksyt

on makoisia punssi, konjakki ja kossu

pitää niistä moni suttuinen törkimys,

myös kaltaisesi likainen possu

on makeaa viini, sekä punainen että valkku

Tampereella on parempiakin alueita kuin Kalkku

en ole oksentanut mitään pitkään aikaan

kuitenkin lentänyt olen viinalla kuin taikaan

alapää on joskus reistaillut roiskien

kuten viina on mennyt alas loiskien

On jaloa tämä neste suurten Jumalien

kaikki rahat menee samalla taskuista tuhlarien

alkoholi tuo aina olon niin raukean

että etenkin mielestäni ja joskus myös

kikkelini kärjestä kerralla laukean

ja henkeni syvän saan eteeni aukean.

Pyhä pappi

Pappi vetäisi mulkkunsa ulos

avoinna olevasta piikatytöstä

ja sanoi ekumeenisella ja hurskaalla äänellä

”Nyt te tyttöraukka olette tehnyt syntiä”

sen jälkeen hän meni ripittämään

naista jonka lapsen hän itse

oli tehnyt. Kun pappi meni

pappilaan, astui hän vielä

Pappilan emäntäpiian.

Nestettä oli kertynyt, koska

pappi oli huonojalkainen

ja kiesit ja vaunut olivat muualla

illalla hän ottaisi vastaan kuoron pojat

Katsotaan sitä, miten muut suhtautuvat johonkin

Nykypäivänä yhteiskunnassamme ihmiset välittävät enemmän toisten mielipiteistä, kuin omistaan. Tämä ilmenee monella tasolla yhteiskunnassamme. Esimerkiksi vaikka siinä, kuinka Suomen politiikassa monet kansanedustajat saavat äänestäjien typeryyden takia istua eduskunnassa kymmeniä vuosia. Myös on ihmeellistä, että samat puolueet saavat Suomessa aikaisemmin tekemistään virheistä huolimatta jatkaa viimeistään yhden oppositiokauden jälkeen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Yhteiskunnassa säilyy riippuvainen ja konsensusta korostava suuntaus, elleivät poliittisessa asemassa olevat ihmiset ja puolueet vaihdu ja kehity. Yliopistossa mutta etenkin filosofian oppiaineessa nykyaikainen kommentointisuuntaus ilmenee siinä, ettei yliopistossakaan enää pyritä luomaan omaa filosofiaa vaan keskitytään katsomaan mitä muut ihmiset ajattelevat jostain filosofista ja hänen ajattelustaan. Derrida kirjoitti ja puhui joskus siitä, että esimerkiksi Aristoteleesta voidaan sanoa, että hän syntyi eräänä vuonna, filosofoi ja kuoli, ja kaikki loppu on pelkkää anekdoottia. Olen samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että vaikka filosofian historiaa tulisi jossain mielessä arvostaa, niin siitä ei kuitenkaan ole siihen, että sen avulla voitaisin toteuttaa filosofian opintoja ja tutkijan uria. Totuus ei ole realistinen, normatiivinen ja postmoderni. Se on pikemminkin nominalistinen, soveltava ja ajaton. Nominalismi tarkoittaa sitä, että totuus niin sanotusti toimitaan ja niillä on vain välineellinen tarkoitus. Soveltava tarkoittaa sitä, että esimerkiksi ikivanhojen eettisten ohjeiden tulkinnan sijaan voitaisiin yksilöllisesti asennoitua tiettyihin eettisiin periaatteisiin ja pyrkiä koko ajan muotoilemaan niitä uudelleen, ja etiikallakin tulisi olla vain välineellinen tarkoitus – kaikki asiat eivät liity moraaliin ja etiikkaan. Eli samalla kun historiaa vaalitaan, ei toisessa tilanteessa syntyneitä käsitteitä tarvisisi olla tunkemassa etiikkaan siinä mielessä, että ne esimerkiksi hyve-eetikkojejn tyyliin voisivat itsessään olla selittämässä etiikaa, Ajattelun ajattomuus tarkoittaa sitä, että siinä pitäisi pyrkiä löytämään pysyviä totuuksia tai universaaleja, jotka sisältyvät niin sanottuihin syväsymboleihin. Eli syväsymboleihin tulee suuntautua nominalistisesti ja soveltaen. Tässä mielessä filosofia muistuttaa oikeustieteen ja oikeusfilsofian periaatteita, eli tietyistä oikeusnormeista poimitaan pätevin ja sen jälkeen pyritään yleistämään jonkinlaisia käyttäytymisen tai käyttäytymisenpuutteen periaatteita. Lapsia ja nuoria tulisi varhaisemmalta iältä kannustaa ottamaan vastuuta, ja ei esimerkiksi syytellä huonosta toiminnasta tai käytöksestä toisia ihmisiä tai opettajia. Vastuun kantaminen sisällyttää sen, että opettajien ei tulisi liikaa paapoa oppilaita heidän nuoruutensa takia. Onhan tästä paljon esimerkkejä, että riittävällä kotoa tulevalla motivaatiolla, jota kouluissa tulisi vielä enemmän kannustaa, lapset voivat oppia mullistavia asioita jo lapsena.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija

Kokoomuksen seminaarissa

Me olemme niin kypsiä ja valmiita vaikuttajia

jos et halua kuulua meihin, olet vammainen

”Missä olet työssä?”, kysyi minulta parikymppisenä

Mies joka oli kasvanut nuorena pitkäksi

että pystyi sen varjolla suhtautumaan alentavasti muihin

Kerroin opiskelevani etenkin teoreettista filosofiaa

se taisi vaientaa kyselyhaluja jokseenkin verran

Toinen ärrävikainen samassa pöydässä ollut

ryntäsi ovesta eteeni ja eteenpäin

Mutta nämä kaikki ovat valmiita presidenttejä

ja pääministereitä ja ulkoministereitä

ja sisäministereitä ja puolustusministereitä

ja puhemiehiä ja puheenjohtajoita

ja varapuheenjohtajia ja puoluesihteereitä

Mitä aikaisemmin kielesi on ruskea

sitä pidemmälle etenet tässä lafkassa

Susanna Koski blokkasi minut

olen kuitenkin aina pitänyt vasemmistolais-

suuntautuneista akoista, heissä on

sitä jotain, suuresti himon aiheuttavaa

Jussi- tai IKL-paita ei anna kicksejä naikkosissa

Mutta en unohda sitä epä-älyllistä hörisemistä

joka heidän keskeltään nousi, kun Martti Häikiö

aloitti mikrobiologiasta kertovan esittelynsä

mitäpäs sillä, mieluummin vähän tärpättiä!

Minuuden tihentymät ja johdannaiset

Minuus tarkoittaa sitä, mikä tavallisesti erotetaan ulkoisesta ja negaatiosta. Tämä on kuitenkin kehittymätön tapa suhtautua siihen. Minuuden rakennuksen ei tule tapahtua vastakohtiin reaktiivisesti ja relatiivisesti suhtautumalla. Kun ihminen rakentaa minuutensa vastakohtiin ja binaarisuuksiin, on silloin tuollainen minuus täysin savijalalla ja heikolla pohjalla. Esimerkiksi kun puhutaan häviäjistä ja voittajista, voidaan silloin havaita tuollainen epäaito tapa suhtautua minuuteen, koska mielestäni minuus on jossain mielessä kietoutunut ympäristöön ja toisiin ihmisiin, eli toisin sanoen kaikilla ihmisillä on totaalinen vastuu kaikista muista eli totaalinen vastuu kaikista – yhdestä ja erikseen. Totaalinen vastuu tulee suuressa määrin Levinaan ajattelusta, joka ei tosin saanut johdettua tätä ajatelmaa riittävän merkittävälle tasolle. Mielestäni kaikilla ihmisillä on totaalinen vastuu vastata kaikesta maailmassa tehtävästä pahasta, vaikka tällainen ihminen ei itsessään olisi ollut aiheuttamassa tuota pahaa. Me olemme kaikki velkaa sellaisille ihmisille, joita on jossain vaiheessa kohdeltu väärin. On mielestäni selvää, että jokaisessa kilpailussa voi olla useampia voittajia ja häviäjiä kuin vain yksi, minkälaiseen ajatteluun suomalaisessa kulttuurissa ollaan suuntauduttu. Pentti Linkola ajatteli, että Suomessa ja maailmassa olevista ajattelijoista vain murto-osa pystyy etenemään ajattelussa riittävän pitkälle. Sen takia minuutta tulisi käyttää etenkin maailman kokonaisuuksien ja yksityiskohtien havainnoimiseen eikä kuluttaa sitä leipään ja sirkushuveihin – kauniilta näyttämiseen ja pullisteluun. Postmoderni ”ajattelu” esittää, että kaikki ajattelu ja todellisuus on jo valmista, ja sen takia nykyisin yliopistoissa vallitsee tapa tehdä vain tulkintojan ja filosofiassa tarjota älyvapaata kommentointi- ja tulkintafilosofiaa, joka ei ole filosofiaa ollenkaan, ja onhan niin, että monet tällaisista asioista kirjoittavat tutkijat sanovat monesti tärkeimmäksi asiaksi elämässä joko omat kakaransa tai vaihtoehtoisesti oman eukkonsa/miehensä. Peliteoriaa voidaan hyvin hyödyntää minuuden ja esimerkiksi kilpailun yhteydessä, ja se näyttää, että voittaminen ei ole totaalista, vaan se katsotaan uudelleen jokaisessa tilanteessa. Minuuden tehtävä on siis ajattelussa. Ajattelussa tarvitaan myös arvoja, jotka aiheutuvat arvotunteista. Arvot ovat parhaimmassa tapauksessa objektiivisia, johon niiden tulee ohjautua subjektiivisista arvoista, eli vain minuudelle läsnäolevista arvoista. Tätä kehitystä on estämässä ontokratia, joka edustaa kaikkein turhanpäiväisintä ja materiaalisesti täyteläisintä elämäntapaa, se on siis etenkin sosialisteista muodostunut eliittiryhmittymä, sanoihan esimerkiksi Loka Laitinenkin, että kaikki hänen tuntemansa demaripoliitikot ovat ammattidemareita, eli heidänkään edustuksensa ei varmasti saa kaikissa kannattajissa vastakaikua. Ontokratian alla toimii kommentaariaatti, eli kommentointiin keskittynyt ihmisryhmä, joka pyrkii vaikutteellisuudella ohjaamaan ihmisten objektiiviseksi tulevia arvoja subjektiivisiksi mielipiteiksi, eli esimerkiksi leiväksi ja sirkushuviksi, jonka myötä yksilöiden ja instituutioiden vapaus yhteiskunnassa vähenee. Instituutiot ovat vapaita silloin, kun ne voivat olla itseriippuvaisia, eikä niiden olemassaolo liity mihinkään ulkopuoliseen vaikuttajaan. Ontokratia kommentaariaatin, vaikutteellisuuden ja merkitysvallan lisäämisen kautta pyrkii vähentämään yksilöiden vapautta ja manipuloimaan heitä tunnustamaan sellaisia arvoja, jotka perustuvat subjektiivisiin mielipiteisiin. On siis tässä huomattava, että arvo syntyessään arvotunteesta, on aina suuntautunut tulemaan objektiiviseksi, eli toisin sanoen sosialistit ja kommunistit eivät edusta minkäänlaisia ihmisluontoon perustuvia arvoja, vaan he ovat aina suhtautuneet keskustaoikeiston todellisuuteen asettamalla negaation, tekemällä reaktiivisia ja relatiivisia arvioita sekä olemaan jatkuvasti itseoletuksellisessa kiistassa omien ristiriitaisuuksiensa tähden. Minuus voi siis olla vaikutteellista minutta mutta toisaalta myös vapaata minuutta. Ensimmäinen perustuu siihen, että ulkoinen on löytänyt tällaisesta minuudesta reikiä ja on voinut vallata insituutiolta tai yksilöltä merkitysvaltaa ja siten on saanut tällaisen tahon uskomaan kommentaariaatin ja ontokratian arvoihin. On varmaan niin, että kommentaariaatin ja ontokratian tuottamaa vaikutusta voidaan kuvata allegorialla siitä, kuinka vastakuoriutuneet kilpikonnan poikaset ryntäävät rannalta mereen väistellen niitä metsästäviä lintuja. Minä ei voi siis olla vaikutteellinen, koska siinä tapauksessa kommentaariaatti imee siitä merkitysvaltaa pois ja lopulta aiheuttaa sen tilanteen, ettei tällainen yksilö tai instituutio voi itse olla määrittämässä arvojaan. Tähän arvojen valtaukseen liittyvät myös syväsymbolit ja vertailukohdalliset symbolit. Kun ontokratia pyrkii tekemään todellisuudesta ja maailmasta postmodernista relaatiotodellisuutta, voivat syväsymbolit olla näyttämässä jotain pysyvää maailmasta. Ontokratia ja kommentaariaatti eivät todellakaan tajua historiaa, ovathan sosialistiset puolueetkin vasta noin sadan vuoden ikäisiä. Vertailukohdalliset ovat siis niitä symboleita, jotka pyrkivät korjaamaan syväsymbolien jättämän paikan ja ohjaamaan kaikkea todellisuutta kohti relatiivisuutta, reaktiivisuutta, ristiriitaisuutta ja epävapautta. Voidaan sanoa, että minuuden tihentymiä esiintyy etenkin siinä, miten ihminen voi tunnistaa omat arvonsa ja suuntautua tekemään niiden pohjalta valintoja. Minuuden johdannaiset taas ilmentyvät arvotyöskentelyssä ja siinä, kuinka hyvin jokainen yksilöllinen ihminen voi luoda itselleen objaktiivisen maailmankuvan ilman postmodernista huuhaata siitä, että maailma olisi jo valmiina.

Runo

 Kulku matkan pitkän ja avaavan, jona silmäni rävähtivät auki

etsin Pariisista merkkejä Kaurismäestä, pitkin Montmartrea

muistan Sartren Domessa, uskollisen majavansa kanssa

maailma on muuttunut Waltarin varhaisista kirjoista

Sofian kaduillakin on pinnoite, joka ei vedä minua puoleensa

Juon Calvadosta ja absinttia isoista pulloista, jolloin muisti menee

seuraavana päivänä nousee sängystä tai lattialta veren peitossa

Berliinin pahamainen Eldorado on edelleen olemassa

siellä jotkut esiintyvistä pojista ovat koreampia kuin tytöt

Jokainen mieli on Keski-Euroopassa

ellei ole tätä itäbalttien sukua täydellisesti

jokainen päättävä veri ja aivo liittyy Pariisiin, Berliiniin ja muihin

Missä vallitsee vertailukohdallisuus ja miksi

Kommentaariaatti ja sitä ohjaileva ontokratia levittävät yhteiskuntaan omanlaisiaan arvoja, joiden on tarkoitus sumentaa tiettyjen pysyvien ja itseriippuvaisten arvojen merkitystä yhteiskunnassa. Arvojen ohjaileminen tapahtuu niiden pohjalla olevan merkitys-/arvorekisterin kautta. Kun tiettyjen ajattomien symbolien eli syväsymbolien olemassaolo pyritään ehkäisemään tuomaan tilalle tiettyjen suvaitsemattomien ihmisten omistamia arvostuksia, joihin liittyy etenkin manipulatiivisuus, hierarkkisuus ja jumittuminen olemisen materiaaliseen puoleen. Syväsymboli tarkoittaa mielen alitajunnassa ja esitietoisuudessa olevien merkityksen ja arvon aiheiden symboleita, jotka nimensä mukaisesti liittyvät etenkin olemisen hienostuneelle, diskreetille ja syvälliselle tasolle ja sen symboleihin. Syväsymboli tarkoittaa etenkin uskontojen maailmaan tuomaa henkistä ja hengellistä tasoa, joka voidaan iän ja jaksavuuden kautta tulkita ajattomaksi totuudeksi. Vertailukohdalliset symbolit ovat sellaisia symboleita, jotka liittyvät etenkin ristiriidan tuomiseen vapaiden instituutioiden keskelle. Ne tuovat siis symboleihin ja niitä seuraaviin merkityksen ja arvon tasoihin pysyvyyttä ja sitä mahdollisuutta, että tämän relativistisen ja reaktiivisen kommentaariaatin pyrkimys saada instituutioita valtaansa, ja sen takia käyttää niitä postomodernistisen kommentoinnin apuna, jonka myötä minkäänlaista ainuislaatuisuutta tai originellia älykkyyttä ei ilmene. Olen sitä mieltä, että ihmiset ovat kyvyllisiä objektiivisten arvojen tavoittamiseen, vaikka ne tulevatkin maailmaan pääasiassa subjektiivisina tunteina. Voidaan sanoa, että objektiivisuuden pohja lepää sellaisella tasolla, johon edes nykyaikaisen etiikan ei tulisi millään tavalla puuttua. Arvojen universalistisuutta voidaan tarkentaa ajattelussa korostamalla ajattelun pysyvyyksiä, jo pieneltä iältä alkaen. Perusteellisin pysyvyys yhteiskunnassa on vapaus, jonka se tarjoaa omille kansalaisilleen. Sosialistien peruskoulu-uudistuksen myötä kouluista pyritään viemään vapaus ja monissa tapauksissa myös vapauden mahdollistama luovuus. Tämä uudistus paapoo lapsia ja nuoria ja on varmasti omiaan muuttamaan lasten ja nuorten koulussa jaksamisen mahdollisuutta. Vertailukohdalliset symbolit ovat siis sellaisia symboleita, jotka aina pyrkivät viemään joiltain vapautta ja antamaan sitä epäoikeudenmukaisesti jollekin tarkasti määritellylle taholle, joka on tässä tapauksessa ontokraattisen eliitin jäsenet. Vertailukohdalliset symbolit ovat siis joukkoonsa toisiin imeytyneet symbolit, jotka sen takia ovat suuresti riippuvaisia toisista instituutioista, jonka myötä yksikään instituutio ja yksikään instituutioihin kuuluva ihminen ei voisi olla vapaa, ja sen myötä yhteiskunnassa vähitellen kaikenlaisten sosialististen hallituksien myötä edustuma väestönosa aiheuttaa sen etteivät kaikki ihmiset loppujen lopuksi voi itse kokea itseään vapaiksi vaan se johtuu aina jostakin välittäjästä, jossa tehtävässä ainakin osa porukasta voi luulla, että kaikesta vapaudesta ja hyvyydestä pitää kiitellä pääministeriä ja presidenttiä. On siis selvää, että vapaus ja sen mahdollistamat symbolirakenteet aiheuttavat tulkituksi tullessaan mahdollisuuden oikeanlaisille itsestään riippuvaisille ihmisille ja vain itsestään riippuvaisille instituutioille, jotka eivät ole kommentaariaatin manipuloimia. ihmisten keskuuteen epäoikeudenmukaisuutta. Loppujen lopuksi henkilöllisellä tasolla on aivan samantekevää, ketkä ihmiset edustavat äänestäjiään ja Suomen valtiota papattamalla vuorotellen eduskunnan sisäistä dialektia ja murretta, jonka tarkoitus on ohjata ihmiset ja muut poliitikot pois tärkeämmistä asioista ja niin sanotusti estää varsinaista muutosta omalla epäselvällä puheellaan. Ja yksi ryhmä joka ylläpitää tällaista postmodernistista kommetointirealismia, ovat journalistit ja esimerkiksi suurin osa yliopiston tutkijoista. He siis saavat ideologista nautintoa siitä, että voivat muuttaa arvojen tasapainoa yhteiskunnassa, ja monissa tapauksissa ainakin iäkkäämmän ikäpolven edustajat olivat yleensä taistolaisia, ja nykypäivänä tilanne on muuttunut sillä tavalla, että ainakin itsensä mukaan entisistä kommunisteista on tullut Vasemmistoliiton ja Vihreiden vasemmistosiiven edustajia. Voidaan siis sanoa, että yksi perustavin vertailukohdallisen symbolin arvostamisen alaan kuuluva asia on ainakin tuloverotus, ja tässä voidaan havaita se, että kyseessä ovat todellakin vasemmistoliton manipuloijat, jotka asettuvat toistuvasti nokitukseen kunnollisten ihmisten järjestämien instituutioiden ja näiden ihmisten olemassaolon kanssa. Vertailukohdallisuus vallitsee sen kaltaisessa yhteiskunnassa, jossa ihmisten ei anneta ottaa vastuusta ja kantaa huolta omista asioistaan. Vertailukohdalliset poliitikot ovat sellaisia, että he koko ajan haluavat vähentää vapautta ja lisätä yhden ihmisryhmän oikeuksia.

Perussuomalaiset edenneet Stalin-asteelle

Erään suomalaisen puolueen politiikka vaikuttaa nykypäivänä kovin vastenmieliseltä ja järjenvastaiselta. Tämä puolue on Perussuomalaiset. Joku on aikanaan kirjoittanut siitä, miten edellistä ideologisesti järjestäytynyttä puoluejohtajaa seuraa entistä monomaanisempi ja järjenvastaisempi johtaja kuten esimerkiksi vaikka Neuvosto-Venäjällä Leniniä seurasi Stalin. Perussuomalaiset ovat nyt mukautuneet tuollaiseen linjaan, kun varsin hillittyä vaikka ideologisesti häiriintynyttä Jussi Halla-ahoa on seurannut ulkomaalaisia vihaava Riikka Purra. Tässä johtajavaihdoksessa puolue on suuntautunut entistä enemmän ns. pikkusuomalaisuuteen, eli kaikista kapeimpaan ja ”nuivimpaan” linjaan, jossa kaikesta muusta paineesta johtuva viha suunnataan yhteen kaikein heikoimmista vähemmistöistä eli heidän tapauksessaan maahanmuuttajiin. Halla-aho oli järkimiehiä ja varmasti huomattavasti keskimääräistä älykkäämpi, kun taas Purra ei vaikuta kovin älyihmiseltä. Hän on perustellut maahanmuuttajiin kohdistaamansa negatiivista huomiota Halla-ahon kirjoitusten lukemisella ja sillä, että hän on joskus ainakin kokenut tulleensa ahdistelluksi ”maahanmuuttajamiesten” toimesta. Vaikka kyseessä olisikin aito närkästymisen aihe, niin voidaan kysyä, onko tuollaista närkästymistä aiheellista suunnata kategorisesti koko maahanmuuttajien ryhmään? Vai kokeeko hän nyt, että kaikki maahanmuuttajamiehet ovat todennäköisiä ahdistelijoita. Ja vaikka jotakin tuollaista olisikin tapahtunut, mikä on tietysti väärin, niin onko järkevää suhtautua näissä ihmisissä heidän maahanmuuttajuuteensa. Vai onko heillä valmiiksi pienempi toleranssi ahdistelun suhteen, joka tietysti olisi huomattavasti ymmärrettävämpää suomalaisten tapauksessa. Ja onko yleensäkään minkäänlaista tietoa siitä, kuinka kauan kyseiset miehet olivat Suomessa olleet? Ja vaikka itselle on joskus koitunut jotain närkästystä aiheutunutta haittaa joidenkin kohdalta, niin onko järkevää ja mielen tasaisuuden ja vireen pitävää, jos sen takia vihataan tällaiseen ryhmään kuuluvia ihmisiä koko loppuelämä? Voisi kysyä, missä on kristillinen lähimmäisenrakkaus tällaisessa kysymyksessä, kun sentään koko puolueensa mainostaa itseään ”kristillissosiaalisena”. Voikin olla, että perussuomalaisten tapauksessa tämä kristillisyys on vain huomaaamatonta tapakristillisyyttä, joka ei liiemmin asenteissa saati teoissa ilmene. Tai ainakin se on sellaista kristillisyyttä, joka tekee eron suomalaisen ja maahanmuuttajan välillä. Mielestäni on naurettavaa suhtautua ”nuivasti” joihinkin ihmisiin, eli siis, että voitaisiin suhtautua ”nuivasti” joihinkin ihmisten ryhmiin ja heidän oikeuksiinsa. Minun esivanhemmissani on ihmisiä ympäri Eurooppaa, ja jos Suomessa aiemmin olisi ruvettu pitämään lukua ihmisten alkuperästä, eläisi tämä kansa vieläkin lampaannahkoissa ja jalkaräteissä pettuleipä ja sammal ruokanaan. Maahanmuutto on aina ollut todellisuutta, ja maailman tila on itsessään sen selittäjä. Koska Euroopan Unionin sisällä kaikkien on kannettava huoli Eurooppaan tulevista, ei Suomi voi eurooppalaisena kansana olla ottamatta osaa tämän paineen purkamiseen. Muualta maailmasta tuleva maahanmuutto on ainakin tietyssä määrässä tosiasia, eikä Suomi voi kulttuurikansana kieltäytyä tuosta tosiasiasta. Tietysti maahanmuuton ongelmia voidaan käsitellä ja niitä pitää pyrkiä koko ajan aktiivisesti selvittämään. Kuitenkaan Suomi ei voi normatiivisesti kieltää koko maahanmuuttoa, ja muutenkin näissä asioissa tulisi tehdä ero maahanmuutosta ilmiönä ja maahanmuuttajista itsestään. On selvää, että tietyt ongelmapiirteet, kuten esimerkiksi suvaitsemattomuus muunlaisia ihmisiä kohtaan, ovat tosiasia ja niitä tulisi pyrkiä ratkaisemaan. Esimerkiksi Hollannissa on maahanmuuttajia pyritty rohkaisemaan omaksumaan eurooppalaiset arvot hollantilaisen vapaamielisyyden sietämisellä. Tuollaista pitäisi toteuttaa myös Suomessa, vaikkakin on todennäköistä, ettei se onnistu, koska esimerkiksi perussuomalaiset vaikuttavat konservatiivisemmalta ja kielteisemmältä kuin pahimmat Eurooppaan tulevat uskonnolliset kiihkoilijat.

Runo

Koriste on korisemisen tulosta

kuin jäte jättämisen.

Runo

Tuska kosketti minua syvästi

pyysin sitä olemaan koskettelematta

tunne nosti minussa eloon ajatuksen

pyysin sitä olemaan nostelematta

Runo

 On ylevä suuri miehen mitta

havaitaan se aina miltei tuskitta

noustaan ylös kohti valtijaa suurta

vaikkei alku antaisi hyvää tuurta

oi ohjaavat suuret voimat te

mitä varten lopulta olemme me

voisimmeko ohjata kohtaloa itse

näyttää paikka jossa kuuluu olla piste

antaa johdatuksen valon näyttää tietä

paikkaa jossa sallimus voisi tehdä lietä

nousevatko nuoret lopulta itse ylös

ei paina niskaa alas aina masennuksen kyrös

johtavatko kaikki tiet paikkaan samaan

josta itseäni koko ajan pois manaan

ja johdatan itseäni entistä pahempaan jamaan.

Isälle, isänpäivänä 2021

Onnea kelpaa taas isälle tarjoilla,

kaikilla muilla hedelmillä marjoilla,

on isän päivä kaikille meille tärkeä,

kun on antanut mieleen paljon järkeä,

olet meille tuki vankka kuin vuori,

vaikket enää ehkä kuitenkaan kovin nuori,

olet kuitenkin edelleen tosi virkeä,

kuin lintu nuori virkku päivässä tirpeä,

toivomme tänä päivänä paljon onnea,

sinulle aidosti paljon, monia, lukuisia tonneja,

voisin sydänverta ranteestani, silmistäni, tihkuttaa,

onnea suurta kovin sinulle samalla hihkuttaa,

vaikka onnea on varjostanut ehkä moni asia,

on tässä sitä täysi kuitenkin koko suuri rasia,

rasia onnen turvallisen vanhuuden pitkän,

kulku mielen, viisaan ja järkevän sitkän!

Kirjastoni ja kirjaharrastukseni synnystä

Olen ollut kirjaihminen ja pitänyt kirjoista jo pienestä lapsesta alkaen. Opin lukemaan täytettyäni viisi vuotta. Lapsena tuli luettua etenkin Viisikko-kirjoja, Kirsi Kunnaksen satuja, Harry Pottereita ja JRR Tolkienin kirjoja. Minulla oli kuitenkin tavanomaiset pienen lapsen paheet, eli Korkeajännitys- ja Aku Ankan taskukirjat. Äitini luki minulle paljon kirjallisuutta, kun olin pieni lapsi. Sen jälkeen kotona ja isovanhempien kodeissa on aina ollut paljon kirjoja, esimerkiksi äitini on lukenut aina paljon, kuten myös molemmat isoisäni. Monesti minut mummon luona löydettiin ison kirjakasan keskeltä lähdekirjallisuuteen perehtymässä.

Äitini isä, vanha aatelisherra, oli itseoppinut historioitsija ja humanisti, ja isäni isä oli aina valmis tarttumaan kirjaan tai kynään. Molemmat isoisäni ovat jääneet mieleeni älykkäinä, diplomaattisina ja pidättyväisinä herrasmiehinä, joilla oli kirjallista sivistystä. Tästä on tullut jonkinlainen tarinankerronnan taito ja narratiivien hallinta, kun on oppinut hahmottamaan romaanin rakennetta jo nuorelta iältä. Lapsena olin kiinnostunut eniten luonnontieteistä ja historiasta mutta etenkin sotahistoriasta. Luonnontieteessä ja maantieteessä kiinnostivat etenkin dinosaurukset ja valtioiden pääkaupungit. Historia on aina ollut tärkeä osa kiinnostuksissani, ja suurin osa kirjastoni kirjoista liittyykin historian alaan.

Lukiossa kiinnostuin filosofiasta, vaikka sainkin ensimmäiset filosofian alan kirjani jo yläasteella. Lukion aikaan minulla oli noin viisisataa kirjaa omassa kirjastossani ja nyt niitä on noin 2000-3000. Olen pyrkinyt hankkimaan vain sellaisia kirjoja, jotka kuuluvat mielenkiinnonkohteisiini, vaikka olen laajentanut intressejäni lukemalla kaikenlaista fysiologiasta elämänkertoihin ja filosofiasta fysiikkaan. Olen ostanut suuren osan kirjastoni kirjoista ulkomailta, siellä asuessani. Kirjastooni kuuluu ranskan-, saksan-, englannin-, italian-, romanian-, unkarin- suomen-, ruotsin-, espanjan-, iirin-, latinan-.muinaiskreikan-, norjan-, tanskan-, tsekin-, sanskritin-, ja venäjänkielisiä kirjoja, ja sanakirjoja minulla on vielä useammallakin kielellä. Intressejäni ovat hallinneet pääasiassa omat kiinnostuksen kohteeni, mutta myös opiskelu on vaikuttanut siihen, millaisia kirjoja olen kulloinkin havainnut.

Muutettuani Jyväskylään yliopistoon ostin paljon kirjoja eräästä antikvariaatista keskustassa, ja muistan miten paikan silloinen omistaja, pienenpuoleinen kärttyisä ukko, koki, että minä en kuulu kunnioitettavan ja porvarillisen kirjakaupan asiakasjoukkoon ja piti minua jotenkin poikkeavana tai tyhmänä. Sanoipa hän kerran, kun kävin usein ostamassa kirjoja sieltä, että joku voi ruveta kutsumaan ”hinttariksi”, jolle kommentille minä vain hymähdin ja jätin sen omaan arvoonsa. Vaikka kirjallisuus on ja sen pitää olla vallankumouksellista ja porvariston ylläpitämän status quon vastaista, ovat kirjojen välittäjät jossain mielessä monesti porvarillisia ja voivat suhtautua ennakkoluuloisesti epäsovinnaisimpaan osaan kirjojen harrastajista. Voi kysyä, onko yhtään selkeämpää taiteilijan ja porvarin välistä kohtaamista, kuin kirjakauppias ja kirjoja kaupasta ostamaan tullut taiteilija.

Tässäkin on kuitenkin poikkeuksiakin, esimerkiksi Stern Verlag-kirjakaupan väki Düsseldorfissa oli aina valmis auttamaan ja eivät tulleet heittämään minua ulos, vaikka olisinkin etsinyt ja selaillut kirjoja toista tuntia. Siellä oli selkeästi töissä enemmän sivistykseen kuin kaupankäyntiin keskittyviä ihmisiä, josta voin vielä antaa heille lämpimän kiitokseni. Alentavia kokemuksia on kuitenkin muualla tullut.

Muistan miten kirjakaupan omistanut vanha täti ohjasi minut ystävällisesti mutta varmasti kadulle Pariisissa kun vaikutin hänen mielestään varmaan niin barbaariselle. Ranskalaisille on tyypillistä, ettei ulkopuoliselta näyttävää ihmistä auteta mitenkään, vaan tarkkaillaan sopivan etäisyyden päästä, vaikka olisikin mahdollisuus auttaa.

Olen viime aikoina suuntautunut entistä enemmän antiikin kulttuurin eli antiikin Rooman ja Antiikin Kreikan tutkimukseen. Virikkeenä tälle olivat ehkä yliopistossa suoritetut pitkät sivuaineopinnot antiikin kulttuurissa. Olin yliopistossa kiinnostunut etenkin retoriikasta, johon voi perehtyä esimerkiksi Aristoteleen tuotantoa tutkimalla. Thukydides, Suetonius, Herodotos ja Livius ovat tulleet tutuiksi historiankirjoituksen saralla. Myös antiikin mytologia, kirjallisuus ja arkkitehtuuri ovat etenkin sydäntäni lähellä.

Saksalaisesta kirjallisuudesta mainitakseni, etenkin koska se on suuressa mielessä suosikkikirjallisuuttani ja suosikkikieleni, on sanottava, että Ferdinand Gregoroviuksen moniosainen teos Geschichte der Stadt Rom im Mittelalter ja Mommsenin niin ollen moniosainen teos Römische Geschichte, ovat lisänneet kiinnostustani ikuista kaupunkia kohtaan ja ohjannut tutkimaan vanhoja lähteitä. On kiehtovaa, että aikaisemmin jotkut uhrasivat näille suurille hankkeille vuosikausia ja Mommsenin ja Gregoroviuksen tapauksissa vuosikymmeniä elämästään. Nykypäivänä tuollaista ilmenee harvemmin, koska kaiken on tapahduttava nopeasti ja vaivatta.

Kun asuin Düsseldorfissa ensimmäistä kertaa vuonna 2009, oli siellä vanhassa kaupungissa antiikin kirjallisuuteen erikoistunut kirjakauppa, josta ostin etenkin Sofokleen, Euripideksen, Aiskhyloksen tragedioita ja esimerkiksi Aristofaneen komedioita. Vaikka vanhat kirjat maksavat Suomessa enemmän sen takia, koska niitä myös liikkuu vähemmän, olen hankkinut Suomessa mm. Fattenborgin sanastollisen johdatuksen vanhan kreikankieliseen uuteen testamenttiin. Vanhin kirjani tämänhetkisessä kirjastossani on Histoire des Empereurs vuodelta 1738, joka käsittelee Rooman keisareita kristillisen kirkon ensimmäisten 600 vuoden aikana. Yksi hieno nide on Aristofaneen Plutus vuodelta 1819. Sata tai kaksisataakin vuotta vanhat kirjat ovat parhaimmassa tapauksessa todistekappaleita siitä, miten hyvin ihminen voi käsitellä tuollaista uskollista ystävää kuten kirjaa. Yksi mielenkiintoinen suomalainen kirja on E. S. Tigerstedtin kirjoittama Biografiska anteckningar öfver Savolax brigadens män 1808-1809. Siinä on siis pienoiselämänkertoja erinäisistä upseereista, aliupseereista ja sotilasvirkamiehistä, jotka ottivat osaa Suomen sotaan Savon prikaatin palveluksessa. Kirjasta löytyy mm. kahden sukulaiseni elämänvaiheiden selvitykset. Kapteeni Gustaf von Becker, joka oli Anders von Beckerin ja Anna Sofia Sundströmin poika, ja kuuluisan kielentutkijan ja journalistin Reinhold von Beckerin veli, palveli tykistössä. Koljonvirran taistelussa kerrotaan vielä tänäkin päivänä, että venäläisten komentajan ruhtinas kenraali Dolgorukin kaatanut tykinkuula tuli Gustaf von Beckerin komentamasta tykistä. Sittemmin Gustafista tuli komissionmaanmittari ja esimerkiksi samannimisen pojan Gustafin isä, josta pojasta tuli myöhemmin everstin arvoinen upseeri. Toinen Savon prikaatissa palvellut von Becker oli kapteeni Abraham Gideon von Becker, jonka kerrotaan olleen elämässään kartanonomistajana aina idearikas ja tehokas mies, mutta myös auttavainen köyhiä kohtaan. Hän surmasi eräässä taistelussa mm. venäläisen majurin. Abraham Gideonin omaisuuteen kuului iso ja tunnettu kartano Kangasniemellä Ohensalon rälssisäteri ja myöhemmin Sarvikosken kartanona tunnettu tila, jonka päärakennuksessa oli yli 20 huonetta. Turun hovioikeuden kolmesataavuotisjuhlakirjassa esitellään hovioikeuden virkamiehiä, asessoreja ja presidenttejä. Kirja on sukututkimuksen kannaltakin todella mielenkiintoinen, koska siinä esitellään mm. todella vanhojen, useimmiten jo 1600- tai 1700-luvuilla kuolleiden harvinaisten aatelissukujen jäseniä. Turun hovioikeus on myös yksi vanhimmista Suomessa säilyneistä instituutioista. Oikeustieteen opiskelijana olen hyvin tietoinen suomalaisten oikeusistuinten historiasta ja tuo historia on mielestäni todella mielenkiintoista. Tuon kirjan pienoiselämäkerrassa on myös mielenkiintoisia henkilökohtaisia tietoja, jotka kertovat etenkin hovioikeuden presidenttien olleen eksentrisiä ja omalaatuisia ihmisiä. Kirjasta saa hyvän kuvan siitä, millaista oli silloin kolmesataa vuotta ja tällä hetkellä jo miltei neljäsataa vuotta vanhan instituution toiminta, ja ketkä ihmiset pitivät sitä voimassa tuohon aikaan.

Filosofian alan kirjoista kertoakseni on mainittava muutamia kirjoja. Törmäsin Düsseldorfissa asuessani Friedrich Nietzschen kirjaan Jugendschriften, jossa on mm. Nietzschen runoja ja pieniä tutkielmia aivan hänen poikavuosiltaan asti. En usko, että tätä kirjaa liikkuu kovinkaan montaa kappaletta ainakaan Suomessa. On mielenkiintoista lueskella maineen porteilla olleen Nietzschen varhaista lyriikkaa ja proosaa. Vaikka Nietzschen filosofin uran näki jo noissa kirjoituksissa olevan tulossa, niin on sanottava, etteivät ne nyt niin kummoisia ole, etteikö jotkin omat varhaiset kirjoitukset pärjäisi noille arvostelussa. Kuitenkin Nietzsche on Nietzsche – vaaditaan aika paljon Nietzschen veroiseksi tulemiseen ja tämän kirjan kirjoitukset ovat esipuhetta siitä.

Toinen mielenkiintoinen filosofian alan kirja on Georg Brandesin kaksiniteinen elämänkerta Voltairesta. Kirjat ovat hyväkuntoisia ja vanhoja ja Brandes on aivan selvästi käyttänyt aikaa niiden kirjoittamiseen ja käynyt läpi kunnioitettavan määrän alkuperäislähteitä. Voltaire oli etenkin ihmisyyden puolustaja sellaisella aikakaudella, jolloin ihmisyyttä ei oikein todella tunnettu tai ainakin se oli menneen aikakauden peitossa osittain. Voltaire oli kirjojen ystävä par excellence ja hänestä tulisi voida ottaa oppia, sillä kuten saksanjuutalainen kirjailija ja runoilija Heinrich Heine on kirjoittanut, niin siellä missä poltetaan kirjoja, poltetaan myös pian ihmisiä. Brandes on kirjoittanut myös verrattoman elämäkerran Cajus Julius Caesarista.

Kirjastoni on aloittanut kehittymisensä etenkin perustavimman antiikin kirjallisuuden, historian, kaunokirjallisuuden, elämänkertojen ja filosofian keräämisellä. Sen jälkeen ovat tulleet harvinaisemmat ja erikoisesti johonkin tiettyyn alaan keskittyvät kirjat. Saatan kaupunkireissulla napata kirjakaupasta mukaani kaksi tai kolme tai jopa kuusi tai seitsemänkin uutta kirjaa, joten kyllä kirjastoni kasvaa koko ajan vähitellen, vaikka olenkin joidenkin muuttojen yhteydessä luopunut sellaisista kirjoista jotka olen jo lukenut moneen kertaan ja joita en enää tarvitse niin paljon. On joskus virkistävää, jos hyllyissä eivät enää möllötä samat kirjat, jotka on lukenut moneen kertaan ja jotka ovat siksi varmasti rajoittaneet omaa ajattelukykyä ja henkistä kapasiteettia aivan tarpeeksi.

Nyt olen kirjoittamassa elämänkertaa sukulaisestani Reinhold von Beckeristä, jota varten olen tilannut kymmenittäin aiheeseen liittyvää lähdekirjallisuutta, jota on käytetty mm. pisimpien Reinholdista tehtyjen opinnäytetöiden lähdemateriaalina. Minulla on siis jonkin verran olemassa olevaa toisten luotimaa pohjaa, eikä minun tarvitse täysin itsenäisesti alkaa etsimään tietoa tästä miehestä, joka on niin sanotusti kadonnut suomalaisen historiantutkimuksen katveeseen. Kuitenkin olen tehnyt ja aion tehdä jatkossakin kunnes projekti on valmis, työtä omien lähteiden löytämiseksi. On oletusarvoista, että tällaiseen työhön, jota on vaadittu vuosikymmeniä, on sisällytettävä kaikki tieto, joka kertoo edes jotain Reinholdin vaiheista ja teoista.

On tullut mieleeni luetteloida kirjastoni kirjat, jolloin ne pitäisi typistää tiettyihin kategorioihin ja laittaa niihin ex-librislaput. Voisi ottaa mallia sellaisilta bibliofiileiltä kuin skotlantilaisilta Crawfordin jaarleilta, jotka toimivat mullistavasti Britannian aatelin keskuudessa, kun he luetteloivat ja kategorisoivat perusteellisesti kirjansa, joista suurin osa oli hankittu Napoleonin Saksassa lakkauttamista luostareista, jonne Lordi Crawford lähetti oman miehensä tekemään hankintoja. Crawfordien kirjat oli jaettu kahteen kartanoon – Balcarres Houseen Skotlannissa ja kakkoskartanoon Haigh Halliin Lancashiressa. Minä itse, nykyään kun haluan rentoutua ja saada itselleni hyvän olon, katselen netistä kuvia hienosti hoidetuista yksityiskirjastoista – kansallinen ja kunnallinen kirjastolaitos ei minua kiinnosta, ja mielestäni ainakin yksityissukujen jäseniin liittyvät paperit ja asiakirjat tulisi säilyttää suvun piirissä eikä niiden pitäisi olla missään kansallisissa arkistoissa.

Harrastan sukututkimusta, ja kun tulee aatelisesta suvusta, on vaiheita paljon helpompaa selvittää, koska kartoituksia on tehty jo aiemmin, eikä tarvitse missään nimessä aloittaa niin sanotusti puhtaalta pöydältä. Aristokratiasta kertovia hakuteoksia ovat etenkin Elgenstiernan, Wasastjernan ja Carpelanin aatelin sukutaulut. Carpelanin teos oli merkittävä siinäkin mielessä, että se selvitti pitkään valehdellun asian, nimittäin totuuden suomalaisen von Becker-aatelissuvun alkuperästä ja osoitti, että suku polveutuu tuusulalaisesta saksalaisen Hans Beckerin pojasta Anders Hansson Beckeristä eikä ruotsalaisesta kapteeni Johan von Beckeristä. Tästä matalan tasoisesta alkuperästä huolimatta moni von Becker- on edennyt elämässä pitkälle ja jopa saavuttanut suuria, kuten vaikkapa Adolf, Frans Josef ja Reinhold von Becker.

Olen aina ollut anglofiili ja sen takia minua onkin aina kiinnostanut brittiläinen aateli, johon minulla on sukuyhteyksiäkin. David Cannadinen Decline and fall of the British aristocracy on hieno kirja, joka kertoo siitä kehityksestä, joka alkoi 1800-luvun lopun maatalouden lamasta, ja joka pakotti monen aristokraatin menemään ensimmäistä kertaa elämissään töihin ja elämään tienaamallaan palkalla. Joka tapauksessa monet kartanot ja taidekokoelmat menivät myyntiin ja uusille monesti keskiluokkaisille omistajille.

Lopuksi voin sanoa, että kirjojen harrastaminen ja oman kirjaston kerääminen kannattaa, koska silloin sivistyminen käy niin sanotusti ohi mennen tai joka tapauksessa ainakin silloin, jos on innostunut lukemisesta ja haluaa sitä harrastaa säännöllisesti. Ensin kannattaa hankkia perustavin tietämys suomalaisesta historiasta ja sen jälkeen sen viitekehyksistä. Mielestäni historiaan perehtyminen on tärkein asia sivistymisessä, ja sen jälkeen voi ruveta hankkimaan tietoa spesifimmistä aiheista kuten filosofiasta tai antiikin kirjallisuudesta. Humanistista maailmankuvaa tulisi korostaa kirjojen yhteydessä, koska eivät jotkut teekkarit yleensäkään lue suuremmin kirjoja tai heidän joukossaan lukijat ovat varmasti vähemmistössä. Kuitenkin näissäkin suosituksissa voidaan tehdä poikkeuksia, onhan esimerkiksi Pentti Linkola sanonut, että hän vanhoilla päivillään luki lähinnä kotimaista kaunokirjallisuutta, mistä hän sai esseihinsä hienovaraisen lähes kaunokirjallisen tyylinsä. Mielestäni kuitenkin heikon tasoista kioskikirjallisuutta tulisi varoa, ja lukea pääasiassa klassikoita – sanoihan Goethekin aikanaan, että ennen kaikkea tulisi lukea ja tutkia ”vanhoja kreikkalaisia ja roomalaisia”.

Kirjat ovat hienoja kapistuksia, jotka ovat kuitenkin jäämässä nykyaikaisen yhteiskunnan ja sen luoman teknologian jalkoihin. Minua ette kuitenkaan saa luopumaan kirjoistani, vaikka itse maailma järkkyisi.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija