Soveltavan etiikan käytännölliset ja teoreettiset seuraukset

Väitöskirjasuunnitelmani koskee soveltavaa etiikkaa, etiikan tieteen osa-aluetta, joka pyrkii huomioimaan tilanteiden ja olosuhteiden vaikutukset eettisessä arvottamisessa ja joka pyrkii käyttämään hyväkseen kaikkien eettisten teorioiden soveltamismahdollisuuksia tilanteissa, jotka vaativat eettistä arvottamista tai moraalista harkintaa. Tutkimus koskee soveltavan etiikan teoreettisia lähtökohtia ja sen seurauksia ihmisten parissa silloin, kun on tarvetta harkita tilanteita eettisesti. Soveltava etiikka on käytännöllistä etiikkaa, sen tarkoitus on näyttää etiikka sellaisena älyllisenä alueena, joka on avoin periaatteiden punnitsemiselle tilanteista käsin. Soveltavassa etiikassa sovelletaan käytäntöön filosofisia teorioita ja niitä voidaan arvottaa suhteessa siihen, miten hyvin ne soveltuvat tilanteisiiin, joissa etiikkaa tarvitaan. Tutkimukseni koskee soveltavan etiikan yhteiskunnallisia, poliittisia ja uskonnollisia implikaatioita. Sen tarkoituksena on tutkia sitä, millaisia vaikutuksia soveltavan etiikan harrastamisella on niihin ympäröiviin yhteisöihin, joissa kaikki inhimillinen vuorovaikutus ja myös eettinen harkinta tapahtuu. Kolme keskeistä eettistä sijaintia tutkimuksessa ovat siis yhteiskunta, mutta etenkin kansalaisyhteiskunta, politiikka eli valtio ja uskontokunnat. Uskonnollisia vaikutuksia on helppo havaita olevan, koska soveltava etiikka kyseenalaistaa sellaisen eettisen harkinnan, joka pitää korkeammalta taholta saatavia ohjeita sen perustavimpana substanssina. Uskonnollisten tunteiden voidaan selkeästi nähdä vaikuttuvan sen eettisen harkinnan muodosta jota läsnäolevassa yhteiskunnassa toteutetaan. Voidaan pohtia sitä aiheuttaako soveltava etiikka seurauksineen luonnonuskontojen täydellisen tuhon ja sitä seuraavan uskonnottomuuden tai sekularisoidun kansalaisuskonnon perustamisen ja promotoinnin. Kansalaisuskonnon sisällä voitaisiin edistää pisimmälle kehitetyn etiikan harrastamista ja voitaisiin taata erilaisille perusteettomiksi käyneille uskontokunnille omat paikkansa yhdistyneessä uskontoliikkeessä, jossa ne kaikki hyväksyisivät aluksi periaatteidensa joukkoon uskonnollisen etiikan käytännölliset puolet. Uskonnottomuus on toinen eettisen harkinnan tapa, joka tulisi nostaa esiin käsiteltäessä soveltavan etiikan seurauksia uskonnolle. Uskonnottomuutta ei enää tulisi soveltavan etiikan myötä arvottaa uskontokuntiin kuulumisen kautta, vaan siitä tulisi tehdä yksi virallinen eettisen harkinnan tapa. Yhteiskunnallisia seurauksia harkitessa tulisi nostaa esiin etiikan läsnäolo julkisten instituutioiden toiminnan alla. Soveltavan etiikan tulisi voida kyseenalaistaa yhteiskunnallisia tai hegemonistisia ideologioita kansalaisyhteiskunnan osa-alueella. Tulisi kehittää itsenäisiä yksikköjä, jotka yhteistoiminnassa julkisten instituutioiden kanssa ylläpitäisivät eettistä arvottamista ja harkintaa, joka suuntautuisi niiden julkiseen ja peitettyyn toimintaan. Soveltavan etiikan ehkä tärkein ala on bioetiikka, joka koskee lääketieteen ja lääketeollisuuden ja terveydenhuollon eettisiä kysymyksiä. Nämä alat tulisi luonnollisesti saada syvemmälle mukaan etiikan alan kysymyksiä käsiteltäessä. Tärkeitä bioeettisiä kysymyksiä ovat kysymykset abortista ja eutanasiasta, joihin liittyvää tietoa tulisi ehdottomasti jakaa suurempien väestöryhmien tiettäväksi ja eettisen harkinnan kohteeksi. Kysyn sitä, voiko tapa nähdä eettiset ongelmat säädellä myös uskonnollisten tunteiden ja yhteiskuntaideologioiden suuntaa. Kysyn voiko moderni sosiaalisesti liberaali yhteiskunta säilyttää muotonsa soveltavan etiikan myötä kansalaisuskonnon tai uskonnottomuuden avulla. Tässä tilanteessa uskonnottomuus ja kansalaisuskonto voisivat auttaa siinä, että sosiaalisesti liberaalin yhteiskunnan arvot pysyisivät voimassa ja yhteiskuntaan tulevat ihmiset voitaisiin helposti mukauttaa sosiaalisesti liberaalin yhteiskunnan arvoihin ja normeihin. Kysyn, voiko soveltava etiikka tehdä yhteiskuntaa paremmaksi ja arvoilleen uskollisemmaksi implikaatioidensa kautta. Kysyn, voidaanko soveltavan etiikan käytännöt yhdistää yhteiskunnalliseen uskonnottomuuteen tai kansalaisuskontoon siten, että soveltava etiikka voisi olla edistämässä sosiaalisesti liberaalin yhteiskunnan koheesiota. Kysyn voidaanko julkisia instituutioita parantaa toiminnaltaan luotettavammiksi ja rehellisimmiksi soveltavan etiikan käytäntöjen avulla. Kysyn voidaanko poliittisia suuntia yhdistää tuomalla etiikka ja käytännöllinen filosofia politiikan käytäntöjen yhteyteen: voidaanko siis koko yhtenäistä valtion käsitettä muovata tuomalla siihen etiikan soveltaminen. Ja kysyn, voidaanko eettistä harkintaa harjoittaa yhteiskunnallisten käytäntöjen, kuten vapaaehtoistoiminnan avulla. Tutkimuksen tarkoituksena on siis pohtia niitä käytännöllisiä ja teoreettisia implikaatioita, joita soveltavalla etiikalla voi olla sosiaaliseen todellisuuteen ja siihen miten ihmiset näkevät itsensä yhteisöjen jäseninä.. Kansalaisuskonnolla voidaan pohtia sitä mahdollisuutta jonka mukaan eri uskontokuntien sekularisoituneet elementit voisivat yhdistyä yhtenäisen uskontokunnan taakse, jonka tarkoituksena olisi modernin länsimaisen sosiaalisesti liberaalin yhteiskunnan säilyttäminen. Soveltavalla etiikalla toki olisi ensisijainen tavoitteensa siinä, että uskovaiset piirit sekularisoituisivat etiikan maallistumisen ja käytännönmukaistamisen myötä. Silloin kansalaisuskontoa ei enää tarvittaisi, mutta sen tulisi olla vaihtoehtojen joukossa etenkin silloin, jos kansakunta elää esimerkiksi merkittävää maahanmuuton aikakautta. Soveltavan etiikan keskeisin pyrkimys on siis hahmottaa ihmisille ideaalisimman yhteiskunnan ja ideaalisimman etiikan rajoja. Voidaan ehkä katsoa, että noita ideaalityyppejä voidaan pitää erillään yhteiskunnallisesta todellisuudesta ja välillä verrata niitä siihen mitä siinä todellisuudessa tapahtuu. Ideaalisimmassa yhteiskunnassa voidaan katsoa kaikkien ihmisten oikeuksien ja velvollisuuksien toteutuvan vaivatta. Sen arvoihin voidaan lukea kuuluvan suvaitsevaisuuden, vapauden, elämän arvon kunnioituksen, sosiaalisen liberaalisuuden ja sen yleisen tosiasian, että yhteisön on puolustettava itseään tullessaan hyökkäyksen kohteeksi ulkoa tai sisältäpäin. Teoreetikoita joiden töitä tutkimuksessa tullaan käsittelemään ovat mm. Peter Singer, Ruth Chadwick, Veikko Launis, Timo Airaksinen, Juha Räikkä, Heta Gylling, Jonathan Glover, Matti Häyry, Hugh LaFollette ja Andrew I. Cohen. Kaikki mainitut nimet ovat julkaisseet merkittäviä tutkimuksia myös soveltavan etiikan osa-alueelta. Toisaalta perehdytän lukijan myös sellaiseen yhteiskuntaetiikan teoreetikkoon kuin John Rawls, jonka tuotantoa voidaan käyttää etsittäessä vastapoolia näkemyksille, jotka tukevat etiikan soveltamista ja sen tuomista käytäntöön. Peter Singer on yksi merkittävä soveltavan etiikan teoreetikko, jonka kirjoja, kuten Animal Liberation ja laajemmin soveltavaa etiikkaa käsitellyt Practical Ethics tulen käyttämään tutkimukseni lähteinä. Matti Häyry taas on ehkä tärkein kotimaisista soveltavan etiikan tutkijoista. Myös julkaisut kuten International Journal of Applied Philosophy ja Journal of Applied Philosophy tulevat luultavamminkin olemaan tärkeitä lähteitä tuotaessa esiin uusinta soveltavan etiikan tutkimusta. Keskeisin pyrkimys tässä tutkimuksessa on sen selvittäminen, miten soveltava etiikka muuttaa käsityksiämme sosiaalisesta yhteisöelämästä ja sosiaalisista instituutioista. Se kysyy sitä mikä on soveltavan etiikan käsittelemien kysymysten vaikutus siihen, miten ihmiset näkevät itsensä ja toiset ihmiset joiden kanssa ihmiset ovat tekemisissä. Ihmisen minäkäsityksen muutos soveltavan etiikan myötä on siis se asia, josta olen kiinnostunut tämän tutkimuksen kautta. Koska tutkimuksen lähteet ovat pääosin kirjallisia, ja koska tässä ei ole tarkoitusta tehdä empiiristä kokeellista tutkimusta, on huomioitava, että soveltavan etiikan implikaatioiden tutkimus tässä yhteydessä on pääosin teoreettista, se tutkii teoreettisia mahdollisuuksia, joita soveltavalla etiikalla on. Aion pohtia yhteiskunnan rakennetta soveltavan etiikan yhteydessä tuomalla esiin joitakin yhteiskunnallisen organisoinnin teorioita joita vertailemalla pyrin löytämään ideaalisimman vaihtoehdon jota voitaisiin käyttää soveltavan etiikan organisoiman yhteiskunnan esimerkkinä. Myös liike-elämän etiikka on otettava huomioon ja siksi yhteiskunnallisten ideologioiden ohjailemat taloudelliset virtaukset on otettava huomioon kun arvioidaan sitä, millaista järjestystä on tarpeen pitää parhaimpana tapana suhtautua ihmiseen yksilönä ja yhteisön jäsenenä. Ihmisen minäkäsityksen kehittyminen ja parantuminen sekä ihmisen käsitys itsestään sosiaalisen elämän osana ovat niitä tärkeimpiä osa-alueita joita tutkimuksen on tarkoitus pohtia soveltavan etiikan käytännöllisten seurausten osana. Tutkimus tulee koostumaan pääluvuista, joista ensimmäisessä käsitellään soveltavan etiikan tärkeimpiä kysymyksiä ja sen teoriaa.Seuraavissa pääluvuissa käsitellään minäkäsityksiä ja yhteisöjen käsityksiä itsestään, joihin soveltavan etiikan on tarkoitus tarjota vastauksia. Loput pääluvut käsittelevät soveltavan etiikan seurauksia sosiaalisen yhteisöelämän eri osa-alueisiin, kuten uskonnolliseen elämään, yhteiskunnalliseen elämään ja poliittiseen elämään. Varaan vielä oikeuden muuttaa näitä suunniteltuja osia, ja on vielä tietysti mahdollista, että tutkimus tulee mahdollisesti laajentumaan ja sivujen määrä kasvaa. Uskon kuitenkin, että sivumäärä voisi hyvinkin olla jotain sadan ja kahdensadan sivun väliltä. Tulen käyttämään tutkimuksen lähteinä kaikkia soveltavan etiikan tutkimuksen kärkinimiä Suomessa ja ulkomailla. Soveltavan etiikan tutkimusalue on vielä sen verran nuorta, että yhtenäisen käsityksen saaminen jo aiemmin tehdystä tutkimuksesta on luultavasti varsin helppoa tavoittaa. Tutkimukseni tarjoaa uutta tietoa käsitellystä aiheesta etenkin siinä, kun se tahtoo pohtia soveltavan etiikan käyttöönoton mahdollisia seurauksia.

Päihteistä ja yhteiskunnasta

Minua oli jo kauan ihmetyttänyt se, miten tällainen täysin uudesta maailmasta peräisin oleva instanssi pystyisi ymmärtämään minua, kaikessa siinä toisesta maailmasta peräisin olevaisuudessani ja kaikessa siinä rappeutumisen osoituksessa, minkä kaikki mahdolliset vaivat olivat tuoneet minusta esiin. Uskoin vielä pitkään, että kauppaa ei tulisi täyttää light-tuotteilla ja kaikenlainen tiedostettu tai tiedostamaton terveyspropaganda tulisi rajoittaa sellaisten ihmisten korviin ja silmiin jotka välttämättä halusivat saada siitä tietoa. Mielestäni alkoholiin liittyvä maalainen pelokkuus tulee nyhtää pois ja laajentaa tietoisuutta kohtuullisen alkoholinkäytön hyvistä puolista. Kommentaariaatti suosii yhteiskunnassa ajoittain erilaisia asioita, se saa muotonsa täsmälleen siitä insituutioiden kokonaisuudesta, jonka ihmiset olivat sille ajassa jättäneet. Päihteiden käyttö tulisi ottaa täysin uudenlaisella tavalla, jotta yhteiskunta voisi tervehtyä sille vapauden tasolle, joka tulisi nähdä välttämättömänä sille, että se pystyisi tarjoamaan jäsenilleen aikuismaiset olosuhteet, joissa toteuttaa itseään. Jos luopuisin alkoholista ja tupakasta, tarkoittaisi se silloin sitä, että minun pitäisi jättää vuoret ja palata tasangolle, ja itse asiassa se muutoksena olisi jotain sellaista mitä en pystyisi järkipäissäni todistamaan. Myös rappioon liitettävät mielenterveydelliset ongelmat ovat jotain sellaista mikä liittyy selkeänä osana luovien ihmisten olemassaoloon. Kaikki luovuus ja taito nähdä asiat omaperäisellä ja uudella tavalla, taito näyttää ihmisille jotain sellaista jota he eivät ole kuvitelleet voida näkevänsä, on liitettävissä mielenterveyden ongelmiin, itse asiassa luovuus ja taiteellinen lahjakkuus voidaan nähdä eräänlaisena mielenterveydellisenä ongelmana. Ahdistukseni suhteessa maailmaan kertoo siiitä, että arkipäiväinen maailma tuottaa systeemiini jotain sellaista syötettä, jota en voi ottaa vastaan siitä ahdistumatta. Alkoholi ruokkii sitä tarvetta, joka syntyy maailman minussa aiheuttamasta alakulosta ja ahdistuksesta. Olipa kerran mies, joka eräänä päivänä kyllästyi siihen, että hänen tuli työssään näytellä tiettyä tarkoin määriteltyä ja aidattua roolia. Hän repäisi rooliasun yltään ja päätti olla jatkossa pelkästään oma itsensä kaikissa tilanteissa, joihin hän tulisi myöhemmin ajautumaan. Tämäkin mies jätettyään roolinsa havahtui siihen, miten suuri vastuu liittyi täydellisesti vain itsenään olemiseen. Hän ei voinut olla itsenään ilman rauhoittavia lääkkeitä, alkoholia, tupakkaa ja muita päihteitä. Me voimme piiloutua yhteiskunnan tarvitsemiin ja ihmisille asettamiin rooleihin, jolloin siirrämme vastuun olemisestamme yhteiskunnalle ja sen ihmisille tarkoin suunnittelemiin rooliasemiin. Taiteilijana oleminen voi sisältää vain kokonaisena ihmisenä olemista, maailmalle itsenään antautumista ja se on se tekijä, joka vie useat mielenterveydelliseen hoitoon ja lääkityksien alaiseksi. Maailmassa täytenä ihmisenä oleminen on vastuun ottamista maailmaan nähden, se on kaiken vastaantulevan rehellistä peilaamista omaan minään nähden. Kun ihminen kohtaa tarpeeksi sitä, minkä maailma näyttää, on hän aika vahva henkisesti ellei hänen mielensä ole silloin altis kohtaaamaan vaikeuksia. Minä olin henkilökohtaiselta vakaumukseltani absolutisti vuoteen 2009 asti, jolloin muutin asumaan ja opiskelemaan Düsseldorfiin. Tutuilta piirteiltään huolimatta ympäristö jossa jouduin kokemaan syvää yksinäisyyttä sai minut viinamiehen tielle. Mielestäni inhimillisten sosiaaliseen elämään kuuluvien negatiivisten piirteiden kohtaaminen on sopivissa määrin hyvä asia, koska silloin mieli karaistuu tulevia ongelmia varten. Mielestäni jokaiselle länsimaiselle ja länsimaisssa syntyneelle ihmiselle tekisi hyvää olla maahanmuuttajan asemassa vaikka jossain toisessa länsimaassa kuten minä olin Saksassa ja myöhemmin Ranskassa. Psyykenlääkkeet tietysti ehkäisevät alkoholin tuottamia myönteisempiä vaikutuspiirteitä ja siksi minäkin aion vielä päästä eroon lääkkeistä. Bentsodiatsepiinit ovat loistavia, kun niitä ottaa päiväsaikaan. Ne hävittävät ahdistusta ja antavat voimakasta nousuhumalaa muistuttavan olotilan, joka monesti kestää kauemmin kuin alkoholin tuottamat vastaavat piirteet. Kun otamme elimistöömme päihteitä ja alkoholia, haluaa valtio ja yhteiskunta silloin hillitä niiden asioiden piirteitä, jotka seuraavat käytöstä. Mielestäni kuitenkin päihteiden käyttökin voi tulla oikeiden rajojen sisällä olevaksi sillä tavalla, kun ihminen kokee käyttönsä kokonaisvaltaisena asiana joka voi monella tavalla vaikuttaa siihen, miten hän havaitsee erilaisia kohteita, jotka ovat tärkeitä määritettäessä oikeita tapoja yhteiskunnassa toimimiseen. Álkoholi on jotain, minkä käyttöä yhteiskunta haluaa tarkkailla, koska sen tuottamat seuraukset normaalisti ovat omiaan estämään yhteiskunnan toimintaa. Mielestäni alkoholin käyttäjän ei tarvitse havaita ensisijaisesti sitä, koska yhteiskunta siinä pyrkii estämään sen, että ihminen saisi uudenlaisia tapoja havainnoida maailmaa ja muita ihmisiä. On vastustettava kaikenlaista estävää propagandaa ja ehkäisevää toimintaa, koska sillä pyritään ainoastaan estämään ihmisten uuteen todellisuuteen liittyvän halun realisoituminen yhteiskunnassa. Päihteet vaikuttavat todellisuuden ja havaintojen rajoihin ja siksi niitä on pidettävä hyvin mielenkiintoisina stimulantteina, joita käyttää koottaessa yhteen havaintoja ja katsomisen tuloksia yhteiskuntatodellisuudesta ja siitä riippumattomasta todellisuudesta. Liiallinen vapaan todellisuuden katsominen voi kuitenkin joskus harhauttaa yksilön mielenterveydellisesti hakoteille, joten, vaikka mielisairaalaa ei pitäisikään vierastaa niin suuresti, on katsottava että jotkut etenkin vanhojen ihmisten suosimat ajanvietetavat voidaan nähdä hyvinä vastakohtina päihteiden hallitsemalle elämälle. Onhan niitä vanhoja setiä ja tätejä kuitenkin kunnioitettava jonkinlaisina tasaisuuden toki hyvän esimerkin antajina elämälle ja sen jatkumiselle. Minun suvuissani on molemmissa henkilöitä, joilla on joko diagnosoitu mielialahäiriö ja lääkitys sitä varten tai toisaalta selkeitä piirteitä diagnosoimattomista häiriöistä. Siksi minä ehkä olenkin luovempi kuin moni muu ihminen – se on determinoitu jo minun taustassani. Yhteiskuntatodellisuus on aina jokseenkin homogeeninen, se ei ota huomioon toiseutta, joka voidaan tavoittaa avaramman ajattelun avulla. Dekadentismi on katsottava parhaimmaksi tavaksi hahmottaa taiteen välityksellä elämää, koska se tuo itsessään esiin ironisen tavan katsoa maailmaa toden ja epätoden välimaastossa. Dekadentismi näyttää teeskennellyn ja toden välisen eron ja siinä se on hyvin itseironinen tapa tarkastella todellisuutta ja tehdä todellisuudesta taidetta. Dekadentismi paljastaa helposti historiallisen todellisuuden salaisuudet, se tekee joistain ihmisistä renessanssifiguureita, jotka näyttävät pystyvän hallitsemaan historiallisen todellisuuden salat. Samalla se kuitenkin korostaa perinnöllistä raihnautta ja mielen järkkymistä ja jakautumista erilaisissa yhteiskunnallisissa kriisitilanteissa. Pidän suuresti Joris-Karl Huysmanin kirjasta Against the grain, pystyn jopa löytämään siitä jotain mikä vastasi itseäni jo lukioiässä ja mikä vastaa itseäni tälläkin hetkellä. Taiteeseen liittyvä todellisuus on jotain sellaista, mikä on itseasiassa erityinen tapa nähdä todellisuus. Halu nähdä toden, kauneuden ja rumuuden risteytymää kaikkialla on erittäin tärkeä ominaisuus, joka ei kuulu kuin pienen murto-osan ihmisiä toimintarepertuaariin. Kaikilla ihmisillä ei ole yhtä kokonaista synteesin kykyä toimiessaan minän ja muun välisen todellisuuden välimaastossa. Taide esittää, siksi se on aina tulkittava fasaadiksi. Uudet tavat tehdä taidetta kuitenkin ovat alkaneet poistaa taiteesta sille tavallisesti annettua representaation leimaa. Taidetta voidaan siis tehdä myös sen itsensä vuoksi, jolloin se on omiaan luomaan merkitykset itsessään omasta lähtöisin. Vallankumouksellinen kommentaariaattia vastustava taide onkin nähtävä sellaisena taiteena, jonka on jatkuvasti luotava uusia merkityksiä, joilla se voi haastaa tunnustushierarkian staattisina tarjoamat arvotunteista johdetut vertailukohdalliset symbolit. Taide voi olla iskemässä kiilaa sujuvasta yhteiskuntatodellisuudesta unelmoivien ja siinä todella puolirikollisesti toimivien ihmisten rattaisiin. Taiteen on itsensä kautta näytettävä symbolien synty ja korostettava siinä sitä, miten taide selittyy aina omasta ajastaan lähtien, koska se on syntynyt yhteiskuntatodellisuuden vastapuolen sisällä, se siis selittyy sujuvan yhteiskuntatodellisuuden negaatiosta käsin.  

Kokonaisena oleminen yhteisöelämässä

Aion nyt kirjoittaa kokonaisena ja osina olemisesta yhteisöelämässä ja sen ihmiselle asettamista vaatimuksista. Kokonainen ihmisyys tarkoittaa kaiken sellaisen yhteenkokoamaa, joka voidaan tulkita kuuluvaksi ihmiselämään ja siihen mikä tulee ihmiselle olemaan. Kokonainen ihmisyys ei aseta pidikkeitä ihmisyyden kaikkiosaisuuden ilmenemiselle ja se ei pyri peittelemään mitään sellaista ihmisestä, joka voitaisiin joissakin olosuhteissa tulkita joko pragmaattisesti tai utilitaristisesti haitalliseksi ja vahingolliseksi kokonaiselle ihmisten joukolle tai osajoukolle. Se, että ihmiset voivat sanoa jotain ja antaa palautetta siitä, miten jokin ihminen tai ihmisten joukko ilmenee toisille, tarkoittaa ainoastaan sitä, että mielipiteiden antaminen ihmiselämästä ja sen piirteistä on mahdollista kaikille subjektiivisesti. Voidaan kuitenkin samalla kun ilmaistaan pyrkimys siitä, että ihmisten tulisi voida ilmetä oman itsensä tähden mahdollisimman vapaasti yhteisöelämässä ja yksilöelämässä, sanoa, että jotkut ihmisyydessä ilmenevät piirteet voivat tullessaan arvotetuksi yhteisöelämässä suhteessa toisten ihmisten piirteisiin, näyttää haitallisilta ja suorastaan sellaisilta, että ne voisivat olla vaarallisia yleisen kokonaisen ihmisyyden toteutumisen pyrkimykselle. Tällaisia piirteitä ovat esimerkiksi rikokset, ryöstöt, pahoinpitelyt ja murhat. Rikollisuus voidaan mielestäni johtaa kokonaisuudessaan yhteisöelämään liittyviin piirteisiin, jotka ovat aluksikin luoneet ilmiön ja sen jälkeen jatkaneet vapaasti sen uudistamista. Tarkastamalla yhteisöelämän perusteita ja pitämällä yhteisöelämän periaatteet liikkeen tilassa saavutetaan sellaiset tavoitteet, jotka ovat elintärkeitä kaikessa siinä, joka tähtää ihmisen ja yhteisön mahdollisimman kitkattomaan suhteeseen. Ihmisen piirteiden ilmeneminen voidaan arvottaa monilla erilaisilla tavoilla, joista ensimmäinen liittyy päämäärätavoitteiseen toimintaan. Toiminta, joka suuntautuu päämäärään on toimintaa, joka suuntautuu johonkin tavoitteeseen. Tavoite voi olla jonkin asiantilan toteutumista tai pyrkimyksen täyttymistä kokonaisuudeksi. Päämäärätavoitteinen toiminta on sellaista toimintaa, jonka pitää myös ylläpitää inhimillisen erehtymisen mahdollisuutta läsnäolevana. Toiminta voi puutteellisuudessaan johtaa yhteisön ulkopuolelle siirtämiseen tai joskus jopa kohtuuttomiin rangaistuksiin. Tämän vuoksi päämäärätavoitteinen toiminta tulisi aina pyrkiä kartoittamaan siten, ettei toimintaa nähtäisi täysin erillisenä päämäärästä vaan oikeamminkin sen yhtenä osana, sellaisena, että se voisi olla erilainen riippuen tilanteesta ja toiminnan suorittajasta. Mitkä ovat ihmisen itsenään ilmenemisen esteitä muun kaltaisissa tilanteissa? Ihmisen minuus ja hänen sisäisyytensä ilmeneminen yhteisölle voidaan estää monilla eri kaltaisilla tavoilla, mieleen ensimmäisenä nousevia ovat kai armeijan yhdenmukaisuus ja persoonan tappaminen, koulun yhdenmukaiset ja toisia toisten edellä suosivat oppimiskäytännöt, työpaikkojen ihmisyyden unohtava normittaminen ja yhdenmukaistus. Tietysti ajatellessa ihmisyyden ilmenemistä yhteisöelämässä on mietittävä sitä minkä kaltaisissa tilanteissa yksilöllisyyden ilmentäminen voisi näyttää subjektiiviselta itsekkyydeltä ja kokonaiskuvan ja tavoitteen estävältä minäminäasenteelta. Yksilöllisimpiä ja luovimpia ihmisiä tulisi tutkia ja kirjata ylös kaikki sellainen, minkä voidaan nähdä kuuluvan korkeimpaan ihmisyyteen ja yksilöllisyyden toteuttamiseen. Kuitenkin näihin ihmisiin suuntautuessa on muistettava kommentaariaatin uhka ja pyrittävä näkemään nämä toiset ihmiset enemmän itsen, oman ihmisyyden, erillisyksilöllisinä osina kuin itsestä täysin erillisiltä monumenteilta. Tunnustushierarkia järjestää koko ajan ihmisyyttä osiinsa kokoamalla erilaisia arvostuksen ja arvotunteiden kohteita yhteen ja sitomalla nämä yhteenkokoamat erilaisiin tasoihin, joita kohden ihminen alkaa asennoitumaan pohjalta käsin. Tunnustushierarkiaan asennoituminen siis on hierarkkista vain kommentaariaatin ja sen jäsenten kohdalla, muut ihmiset pyrkivät joko tietoisesti tai suuren enemmistön tapaan tiedottomasti suhtautumaan hierarkiaan emergenttisesti, siten, että yksi taso muodostaa aina pääsyn seuraavalle tasolle. Hierarkia ei kuitenkaan aina toimi siten, että se aloittaisi hierarkian käskyrakenteen asettamisen sen ihmisille ilmenevien tasojen historiallisen järjestyksen mukaisesti, kommentaariaatti pikemminkin pyrkii estämään hierarkiassa niiden tasojen ilmenemisen, jotka ovat ominaisia useimmille ihmisistä ja pyrkii antamaan ihmisille käskyjä itsensä asettaman järjestyksen ja hierarkkisen käskyrakenteen mukaisesti. Kommentaariaatti siis pyrkii vaikutteellistamaan ihmiset kokemaan arvotunteita kommentaariaatin asettaman tunnustushierarkiaan liittyvän järjestyksen mukaisella tavalla. Ihminen on vapaa kokiessaan vapaasti arvotunteita, jotka liittävät ihmiset yhteisöelämän sisällä eläviin symbolisuuksiin ja institutionaalisiin totuuksiin ja arvoihin. Arvotunteet esittävät ihmiselle totuuden sosiaalisesta yhteisöelämästä ja siinä vallitsevien piirteiden tärkeydestä. Ihminen on luonnoltaan institutionaalinen eläin, joka järjestää yhteisöelämässä ilmenevät piirteet ja tunteet yhtenäisesti toimiviksi yhteisöryhmiksi. Jokainen ihminen on siis tarkoitettu löytämään instituutioista oman henkisen kotinsa. Se voi olla sellainen koti, joka voi täyttää henkilön kaikki tavoitteet yhteisöelämässä. Instituutioiden käsitettä onkin siksi syvennettävä ja on samalla pyrittävä erottamaan tavalliset instituutiot syvistä instituutioista, jotka ainoina voivat tarjota ihmisille mielekästä yhteisöelämää. Instituutio voi syvänä ollessaan muodostaa itsensä sisälle käsityksen tunnustushierarkian tasoista, siis silloin kun se ei ole vaikutteellinen ja riippuvainen kommentaariaatista. Täydellisimpiin instituutioihin on siis mahdutettu kaikki, instituutiot ja niiden jäsenet, ihmiset, ovat siis itsessään mikrokosmoksia. Ihmisen kokonaisena ilmeneminen siis vaatii yhteiskunnan, joka on humaani ja jossa ihmisiä ei pakoteta liiallisiin liittellisyyksiin yhteisöelämässä sen takia, että estettäisiin joidenkin yhteisöllisesti syntynsä saavien ongelmien ja haitallisuuksien toteutuminen. Se että estetään ja ennaltaehkäistään rikollisuutta ja banaalia pahaa, vaatii jatkuvaa toimintaa niiden ihmisten taholta, jotka vastaavat yhteiskunnan käsitteen muotoilusta ja niiden päätöksien tekemisestä, jotka liittyvät etiikan ja arvoteorian soveltamiseen yhteisöelämässä. Jokaisen yksilön on siis kuitenkin hillittömyyden estämiseksi pyrittävä kuulemaan toisia ihmisiä kuitenkin olematta tulemaan vaikutteelliseksi. Historiallisista esikuvista voidaan löytää teitä ihmisen kokonaisuuden määrittelemiseksi, mutta kuitenkin kun muistamme sen, miten paljon historia voi johtaa ihmisiä harhaan, voidaan sanoa lisäksi se, miten onnellinen ihminen voisi yhdeltä puoleltaan olla, jos kaikki arkistot ja tiedot menneestä tuhottaisiin sukupolvien välissä. Kaikki se mikä tapahtuu yhteisöelämässä voidaan myös muuttaa ja tarvittaessa ehkäistä. Se vaatii tasapäistämisen lopettamista ja oikeudenmukaisuuden aidomman muodon huomioimista päätöksenteossa. On asetettava rohkeasti toiminnan ihanteita, olivat ne sitten utopioita tai todellisia tavoitepäämääriä. Myös kehittyneimmät ihmiset on asetettava aivan uudenlaisen huomion kohteeksi ja pyrittävä kokoajan uudelleenmääritellen määrittämään se, mikä on asetettava jalustalle kaikkein kunnioitettavimpina ihmisyyden ominaisuuksina. 

Ihmisen ja maailman suhteesta

Maailma ja ihminen ovat keskeisimmät käsitteet joita voin käyttää pohtiessani henkilökohtaista filosofista näkemystäni todellisuudesta. Maailma ja ihminen asettuvat jonkinlaiseen suhteeseen toistensa kanssa. Ihmisen käsitys todellisuudesta vaikuttuu siitä minkälainen maailmasuhde ihmisellä on. Maailma siis voi vaikuttaa jonkinlaisella seuraussuhteella ihmiseen, mutta ihminen voi vain harvoin suorittaa merkityksenantoja ts.. tehdä merkityksen maailmaan nähden. Ihminen voidaan käsittää idealismia, purkautumatonta luovuutta ja kokemisen ja luomisen intoa, sisältäväksi kimpuksi ts. muodottomaksi idealismiksi, joka pyrkii saamaan itselleen muodon ts. tulemaan muodolliseksi idealismiksi ts. toteuttamaan omia sisäisiä ajatuksiaan suhteessa maailmaan niin, että ajatukset voivat saada tässä maailmassa muodon. Tähän liittyy käsite päämäärien kehitystasot, jotka ovat niitä toiminnan teoriaan liittyviä rakenteita, joihin ihmisperäinen idealismi ja sisäisen ulkoiseen tuomisenhalu ohjataan. Jos idealismi ei saa muotoa, ihmisyksilö ajautuu kokemaan esteistymistä, joka on arvotunne, joka ohjaa ihmisen hakeutumaan entistä universaalisempia päämääriä ja tavoitteita kohden. Tämä saa ihmisen kokemaan vääränä sen, että yhteiskunnassa suhtaudutaan epäreilusti ihmisiin, tästä voidaan esimerkiksi johtaa käsite näennäisitsetunto, joka palvelee etabloidun hierarkkisen eliitin valheellista valta-asemaa yhteiskunnassa. Tässä vaiheessa on hyvä kuvata maailmaa. Maailmalle on luonteenomaista muodostaa merkityksiä ja yleistää niitä koskemaan kaikkea sen tavoitettavissa olevaa maailmansisäistä todellisuutta. Maailma muodostaa itseensä kuuluvista ihmisistä, tietystä ihmisten ryhmästä kokonaistodellisuutta kontrolloivan eliittiryhmittymän, kommentaariaatin, jonka tehtävänä on ylläpitää maailman sisäisen todellisuuden yhdenmukaisuutta ja konstanttisuutta. Ihmisten yhteisöelämä voidaan tuoda silmiemme eteen tunnustushierarkiana, jossa on yhdistettynä kaikki inhimillisen ihmiselämän institutionaaliset piirteet ja rakenteet. Tunnustushierarkian tasot sisältävät instituutioita, joita ihmiset silloin kun kommentaariaatti ei ole vahvoilla, kokevat vapaasti ja itsenäistä todellisuutta kunnioittaen, mutta jotka silloin, kun se on vahvoilla, joutuvat tottelemaan sen sanelemaa käsitystä instituutioiden muodosta, näöstä ja niiden välisistä suhteista. Kommentaariaatti pyrkii vaikutteellistamaan ihmiset kokemaan arvotunteita sen haluamalla tavalla, ja se tapa on sellainen, että kaikki ihmiset pyritään saamaan tottelemaan eliitin sanelemia näkemyksiä siitä, miten yhteiskuntaa tulisi tulkita ja mitä asioita siinä tulisi arvostaa.. Kommentaariaatin ohjailema todellisuus syntyy arvotunteista, osasta niitä muodostuu vertailukohdallisia symboleita, jotka ovat esimerkiksi muotia, tv-sarjoja, popularisoituja ja helposti ymmärrettäviä fraaseja, julkkiksia, jne. ja osasta asettamiskonstantteja, joista ensimmäisestä tulee arvoinstituutioita ja jälkimmäisestä arvoinstituutioita suojelevia tuki-insituutioita: tällä tavalla ohjaillaan elitististä yhteiskuntaa, jossa toiset ovat tarkoitettuja määrittelemään todellisuutta ja toiset seuraamaan sokeasti muka heitä parempien ihmisten käsitystä maailmasta ja ihmisen ja maailman suhteesta. Instituutiot siis pyrkivät luomaan merkitysvallan erinäisille arvotunteille, joita ihmiset kokevat. Lisäämällä merkitysvaltaa johonkin instituutioon nähden ihmiset saadaa ohjautumaan niitä kohden kokemaan arvotunteitaan niissä ja saamaan samalla tuottamaan hyötyä vallitsevalle eliitille, joka pyrkii hierarkisoimaan yhteiskunnan, mutta vielä etenkin sitä kautta, että kommentaariaatti ei käsitä kovinkaan suurta määrää kaikista ihmisistä. Kommentaariaatissa toimiville ihmisille on tyypillistä, etteivät he tiedä tekevänsä väärin, vaan he ohjautuvat siihen asemaan missä he ovat niiden lakien mukaan, jotka kertovat vallan korruptoivasta ja yhdenmukaistavasta vaikutuksesta ja siitä miten todellinen instituutioiden sisäinen paha on monesti todella huomaamatonta ts. banaalia ja arkipäiväistä.. Kun kaikki ihmiset on tuotu vallitsevan todellisuuskäsityksen yhteyteen, eivät he silloin voi paeta sitä tapaa jolla heidän pitää eliitin mukaan kokea arvotunteensa. Kommentaariaatti määrittää heille tavan kokea ja se määrittää myös sen, mitä asioita ihmiset saavat kokea arvokkaimpina suhteessa toisiin asioihin. Maailman tulisi olla puolueeton suhteessa ihmiseen, ongelma onkin ehkä se, että monet maailman kanssa tekemisiin pääsevät ihmiset juopuvat siitä ja alkavat monomaanisesti tuhoamaan pluralistista yhteiskuntaa, joka meidän tulee kaiken järjen mukaan pyrkiä säilyttämään.

Elintason esteettisyydestä

Tämä on hyvää puuroa
mutta en laita sitä suuhuni maun vuoksi
Ulsterini näyttää hyvältä ja miehekkäältä
mutten laita sitä päälleni näön vuoksi
Hei sinä esteetti siellä!
Saatko rauhaa itseltäsi?
Kun elintaso muuttuu estetiikaksi
muuttuu silloin estetiikka elintasoksi
ei jokin tietty ole aina parasta
parhaimmanoloista koska sinä niin sanot
Kunpa nämä taidehumanistit
näkisivät korkeamman kynnyksen puheensa tiellä
tai tajuaisivat edes miten lyhytnäköisiä he ovat
Ajan henki puhaltaa kumoon kapinalliset
Mutta kuitenkin: Patria e muerte - Venceremos!
Kun ollaan Kuuban tiellä - ollaan hyvällä tiellä
Ja sillä tiellä ei ole elintasoesteettejä
Feminismin ja elintason tuote - Heidi
- Katso itseäsi ja painu muualle

Minä olen

Kysyt siis filosofiastani
siitä lämpimästä sylikoirastani
suukosta joka painautuu hellästi poskeani vasten
en tosiaankaan tiedä mitä kertoisin
kertoisinko niistä valvotuista öistä
opettajille lausutuista vastalauseista
hiljaisen vastarinnan teoista
vaiko sen tunnusta
joka kuin kuuma Baileys-maitokahvi on jättänyt
kitalakeeni maun joka ei ole lähtenyt pois
sen olemisestaan jättämästä kummusta
jota kuin Erik Satien gymnopedia
on jättänyt cymbaalit heläjämään
ja minut vertaamaan sitä
siihen mitä on Satie
vaikka se on, olenkin sitä
mutta myös kaikkea sellaista
mistä en voi päästää irti
itseni vuoksi ja toisten

Suunnitelmia

En todellakaan tiedä mitä nyt kirjoittaisin. Varmaankin pitäisi pohtia päihderiippuvuutta, skitsoaffektiivista häiriötä ja ahdistuneisuuskohtauksia. Jotkut kuitenkin sanovat, että nuo aiheet tulisivat liiaksi iholle, ts. olisivat siis liian henkilöön meneviä aiheita tässä yhteydessä käsiteltäviksi. Luulen kuitenkin, että kaikki se mitä olen kirjoittanut, ainakin kaunokirjalliset tekstit, ovat saaneet osansa noista persoonallisuuteeni kuuluvista komponenteista. Olen ollut jokseenkin jonkinlaisen henkisen lamaannuksen tilassa saatuani kuukausi sitten maisterin paperit laitokselta. Nyt näyttää siinä suhteessa jo vähän paremmalta ja olen saanut jo luetuksi joitakin filosofisiakin tekstejä. Haikeuden ja tyhjyyden kokemukset ovat siis kuitenkin olleet vallitsevina valmistumisen jälkeen, pitäisi siis keksiä jonkinlaista mielekästä tekemistä, siis joko opiskelua tai töitä. Kirjoittaminen sopii mielestäni minulle, ja siksi tulevan opiskelun tai työn tulisi mieluiten sisältää sitä ja olla luonteeltaan mahdollisimman itsenäisen toiminnan mahdollistavaa. Haluaisin pohtia novelleissani sitä miten ihmiset voivat olla monissa tilanteissa itsekkäitä ja havaita vain oman egoistisen hyötynsä, vaikka toisaalta myös altruismin kuvaus kiinnostaisi minua. Tuntuu siltä että pystyn aika helposti muodostaa satiirisia karikatyyrejä, joku voisi varmaan sanoa tämän perusteella että inhimillinen pahuus ei ole muodoissaan minulle vierasta. Runoissa haluaisin vielä satirisoida kaikkia mahdollisimman huonoja inhimillisiä asenteita todellisuuteen ja toisiin ihmisiin yleensä. Olen saanut toisen kirjan valmiiksi ja toimitan sen todennäköisesti omakustanteena läpi painosta. Teksti ei ole kokonaisuutena tarpeeksi kypsää siihen, että sen voisi kuvitella menevän läpi kustantajien julkaisukynnyksen. Aion suorittaa vielä ainakin kasvatustieteen, kirjallisuuden ja kauppatieteiden opintoja, kasvatustiedettä tarvitsen mahdollisia opetustehtäviä varten, kirjallisuutta tarvitsen oman kirjallisen ilmaisuni kehittymisen ja kirjallisuuden tuntemuksen lisäämisen vuoksi ja kauppatiedettä tahdon opiskella, koska se voisi tarjota tulevaisuudessa mahdollisuuksia jonkinlaisiin konsultin tehtäviin yritysmaailman sisällä. Eurooppaan suuntautuen ensi vuonna, aion joko tehdä väitöskirjan filosofiasta tai opiskella toinen tutkinto joko oikeustieteessä tai kirjallisuudessa. Todennäköinen suuntautumismaa on Englanti. Haluaisin kirjoittaa ensimmäistä näytelmääni eteenpäin ja romaanin suunnittelu on jo käynnissä. Olen myös suunnitellut lastenkirjaa ja pohtinut teemoja dekkaria varten, pitäisi vain päättää mistä aloittaa.