Suunnitelmia

En todellakaan tiedä mitä nyt kirjoittaisin. Varmaankin pitäisi pohtia päihderiippuvuutta, skitsoaffektiivista häiriötä ja ahdistuneisuuskohtauksia. Jotkut kuitenkin sanovat, että nuo aiheet tulisivat liiaksi iholle, ts. olisivat siis liian henkilöön meneviä aiheita tässä yhteydessä käsiteltäviksi. Luulen kuitenkin, että kaikki se mitä olen kirjoittanut, ainakin kaunokirjalliset tekstit, ovat saaneet osansa noista persoonallisuuteeni kuuluvista komponenteista. Olen ollut jokseenkin jonkinlaisen henkisen lamaannuksen tilassa saatuani kuukausi sitten maisterin paperit laitokselta. Nyt näyttää siinä suhteessa jo vähän paremmalta ja olen saanut jo luetuksi joitakin filosofisiakin tekstejä. Haikeuden ja tyhjyyden kokemukset ovat siis kuitenkin olleet vallitsevina valmistumisen jälkeen, pitäisi siis keksiä jonkinlaista mielekästä tekemistä, siis joko opiskelua tai töitä. Kirjoittaminen sopii mielestäni minulle, ja siksi tulevan opiskelun tai työn tulisi mieluiten sisältää sitä ja olla luonteeltaan mahdollisimman itsenäisen toiminnan mahdollistavaa. Haluaisin pohtia novelleissani sitä miten ihmiset voivat olla monissa tilanteissa itsekkäitä ja havaita vain oman egoistisen hyötynsä, vaikka toisaalta myös altruismin kuvaus kiinnostaisi minua. Tuntuu siltä että pystyn aika helposti muodostaa satiirisia karikatyyrejä, joku voisi varmaan sanoa tämän perusteella että inhimillinen pahuus ei ole muodoissaan minulle vierasta. Runoissa haluaisin vielä satirisoida kaikkia mahdollisimman huonoja inhimillisiä asenteita todellisuuteen ja toisiin ihmisiin yleensä. Olen saanut toisen kirjan valmiiksi ja toimitan sen todennäköisesti omakustanteena läpi painosta. Teksti ei ole kokonaisuutena tarpeeksi kypsää siihen, että sen voisi kuvitella menevän läpi kustantajien julkaisukynnyksen. Aion suorittaa vielä ainakin kasvatustieteen, kirjallisuuden ja kauppatieteiden opintoja, kasvatustiedettä tarvitsen mahdollisia opetustehtäviä varten, kirjallisuutta tarvitsen oman kirjallisen ilmaisuni kehittymisen ja kirjallisuuden tuntemuksen lisäämisen vuoksi ja kauppatiedettä tahdon opiskella, koska se voisi tarjota tulevaisuudessa mahdollisuuksia jonkinlaisiin konsultin tehtäviin yritysmaailman sisällä. Eurooppaan suuntautuen ensi vuonna, aion joko tehdä väitöskirjan filosofiasta tai opiskella toinen tutkinto joko oikeustieteessä tai kirjallisuudessa. Todennäköinen suuntautumismaa on Englanti. Haluaisin kirjoittaa ensimmäistä näytelmääni eteenpäin ja romaanin suunnittelu on jo käynnissä. Olen myös suunnitellut lastenkirjaa ja pohtinut teemoja dekkaria varten, pitäisi vain päättää mistä aloittaa.

Referaatti Johanna Niemen pro gradun “Intellektuelli identiteettiä etsimässä” luvusta “Lähtökohtia älymystön toiminnan problematisointiin”

Yritykset määritellä intellektuelliutta voidaan jakaa kahteen kategoriaan. Toisaalla ovat fenomenologit, jotka painottavat persoonallisia ominaisuuksia ja toisaalla strukturalistit, jotka painottavat yhteiskunnallista rakennetta ja toimintaa. Ron Eyermanin mukaan intellektuelluteen liittyy kolme toisiinsa liittyvää osaa, jotka ovat traditio, rooli ja konteksti. Intellektuaaliset traditiot ovat tämän mukaan jatkuvan uudelleenrakentamisen myötä erilaisissa historiallisissa ja kulttuurisisssa konteksteissa. Myös yhteiskunnalliset ja kulttuuriset liikkeet tarjoavat vaihtuvia konteksteja traditioiden ja yhteiskunnan pysyvämpien rakenteiden ohessa. Intellektuellin käsitettä alettiin käyttää yleisemmin 1890-luvulla henkilöistä, jotka olivat erillään keskiluokasta, halveksivat politiikkaa ja olivat vapaita yhteiskunnallisista velvoitteista. He olivat lähinnä kirjailijoita ja journalisteja, jotka hyödynsivät erilaisia kommunikaatiokanavia ja julkaisuja. 1890-luvulla Ranskassa sattunut Dreyfuksen tapaus ja Ranskan vallankumouksen arvot vaikuttivat siihen, että intellektuelleille tuli ominaisiksi piirteiksi ulkopuolisuus vallan käytöstä, universaalien arvojen puolustaminen ja valtajärjestelmän kritisointi. Pertti Karkaman mukaan älymystöläisyyteen kuuluu taipumus asettua valtiota, yleisesti hyväksyttyjä ajattelutapoja ja ideologisia valtiokoneistoja vastaan. Älymystö toimii irrallaan yhteiskunnallisesta käytännöstä ja objektiivisina pidetyistä perusarvoista. Erkki Sevänen näkee älymystön tehtäväksi sosiaalisena ryhmänään etenkin maailmankuvien ja arvojärjestelmien työstämisen. Sevänen on samaa mieltä kuin Antonio Gramsci siinä, että kaikki ihmiset ovat periaatteessa kykeneviä intellektuaaliseen toimintaan, mutta kaikilla ei sen sijaan ole intellektuellin asemaa yhteiskunnassa. Sevänen erottelee älymystön käsitettä käsitteillä sitoutunut, sitoutumaton, vapaa, osallistuva ja kantaaottava älymystö. Näistä ryhmistä sitoutumaton intellektuelli keskittyy eniten älymystön perustehtävään: laajempien arvojärjestelmien ja maailmankuvien työstämiseen. Julian Benda kirjoitti teoksessaan The treason of the intellectuals intellektuelleista ja korosti intellektuaalisen toiminnan arvoina rationaalisuutta ja puolueettomuutta. Hänen mukaansa velvollisuus pyrkiä totuuteen intellektuelleilla edellyttää irrallisuutta yhteiskunnasta ja erityisesti käytännön politiikasta. Karl Mannheimin mukaan älymystö voidaan määritellä ryhmäksi, joka on riippumaton yhteiskunnallisista käytännöistä, poliittisista ja luokkapohjaisista korostumista sekä myös objektiivisina pidetyistä perusarvoista. Intellektuellit pystyvät määrittelemään ja valitsemaan näkökantansa ja liikkumaan erilaisten ideologioiden, yhteiskunnallisten luokkien ja maailmankatsomusten välillä. Mannheim on sitä mieltä, että ainoastaan intellektuellit pystyvät mukautumaan joustavasti poikkeaviin näkökulmiin ja liittymään myös sellaisiin luokkiin joihin he eivät ole alunperin kuuluneet. Mannheimin näkemyksistä voidaan kysyä kolme kysymystä. Ensinnäkin, onko intellektuaalista riippumattomuutta koskaan saavutettukaan tai onko se edes toivottua? Toisaalta pitäisi kysyä onko Mannheimin mukainen intellektuellin autonomisuus mahdollista? Voidaan kolmanneksi kysyä onko intellektuellilla todella kykyä ilmaista universaaleja totuuksia ja jos ei, niin kenen legitimoimana, kenen nimissä ja kenen etua ajaen intellektuelli toimii. Richard Bellamy katsoo, että poliittisesti sitoutuneet intellektuellit ovat pettäneet asemansa itsenäisinä totuuden vartijoina joko edistämällä puhtaasti omia utopioitaan tai alistumalla vallanpitäjien palvelijoiksi. Gramsci erottelee intellektuellit orgaanisiin ja traditionaalisiin. Traditionaaliset intellektuellit ovat asemaltan autonomisia ja riippumattomia valtaa pitävistä ryhmistä. Orgaanisia intellektuelleja voidaan löytää kaikista yhteiskuntaryhmistä. He ovat kiinnittyneitä siihen ryhmään tai tahoon, jonka varassa toimivat ja tutkimalla tavallisten ihmisten ajatuksia he etsivät totuutta. Orgaanisten intellektuellien tehtävänä on yhdistää ryhmä ja tehdä se tietoiseksi tehtävästään yhteiskunnassa. Gramsci ajattelee, että kaikki intellektuellit ovat alkujaan orgaanisia, he ovat syntyneet poliittisista ja yhteiskunnallisista intresseistä. He kuitenkin voivat esimerkiksi tieteentekijöinä ja teoreetikkoina alkaa nähdä itsensä ja myös näkymään muiden silmissä traditionaalisina, autonomisina intellektuelleina. Traditionaalisuus tarkoittaa tässä vakiintuneita yhteiskunnallisia asemia, jotka näyttäytyvät historiallisesti jatkuvina. Traditionaalisen intellektuellin riippumattomuus osoittautuu lopuksi aina kyseenalaiseksi. He saattavat liittoutua hallitsevan luokan kanssa tai ajaa omia etujaan. Gramsci ajattelee että työväestön on saatava käännynnäisiä älymystöönsä muista yhteiskuntaryhmistä, koska sillä ei aluksi ole omaa älymystöä. Intellektuellien tehtävänä on kritisoida hegemonista ajattelutapaa ja toimia poliittisesti. Intellektuellien tulee keskittyä kritisoimaan ja tarkastelemaan yhteiskunnan moraalisia lähtökohtia, käytäntöjä ja ihanteita. Sen tulee paljastaa yhteiskunta sen jäsenille ja herättää arvokeskustelua. Habermas luokittelee etenkin saksalaiset intellektuellit neljään ryhmään. Ensimmäisen ryhmän muodostavat epäpoliittiset kirjailijat ja oppineet, jotka haluavat erottaa toisistaan vallankäytön ja ajattelun alueet. Toisessa ryhmässä ovat reaalipoliittiset teoreetikot, jotka kuitenkin ajattelevat ettei intellektuelleilla ole pätevyyttä käsitellä julkisia asioita. Kolmannessa ryhmässä ovat itsenäiset mutta poliittisesti sitoutuneet intellektuellit. Neljännen ryhmän edustajat ovat asettuneet puolueen palvelukseen. Älymystö voi väkivaltakoneistojen ja pakkokeinojen ohella olla tukemassa vallitsevaa hegemonista järjestelmää, mutta myös vastamäärittelyjen tuottaminen ja perusteleminen ovat älymystön heiniä. Se, että intellektuaalinen toiminta ja ajattelu voi olla monipuolista edellyttää aina julkista roolia ja laajapohjaisen moniarvoisuuden hyväksymistä. Älymystön yhteenkuuluvaisuuden voi Zygmunt Baumanin mukaan rakentaa sen rooli totuuden puolustajana, totuuden edestä taistelijana ja kansakunnan henkisenä johtajana. Kritiikin esittäminen ja osallisuus keskusteluissa ovat ehtoja sille, että älymystön edustajat voivat todentua yhteiskunnallisessa todellisuudessa. Älymystön tehtävä on kritisoida ja provosoida yhteiskunnallisen järjestyksen valvojia. Intellektuellien viholliset ovat Baumanin mukaan ensiksikin rahvas, joka ei muutu näkemyksiltään ajassa ja toiseksi valtio, joka käyttää pakottamiskeinoja ja sensuuria.

Mm. Elintasoesteetikoista

Platonin Menon-dialogissa kerrotaan orjasta, joka pystyi ymmärtämään geometristen aksioomien, ajattelun totuuksia. Siinä painotetaan sitä ristiriitaa, mikä on siinä, että samalla kun orja pystyy ymmärtämään ajattelun totuuksia ei hän pääse tekemisiin olemisen totuuden kanssa, koska hän on orja. Tämän vertauksen valossa tahdon käsitellä tässä tekstissä mm. kuvailemisen ja maailmaan asennoitumisen tapoja, kulttuurin elinvoimaisuutta ja sen suhdetta talouteen, sovinnaisia tapoja tarkastella maailmaa ja ihmistä sekä elintasoesteetikkoja ja pintaestetismiä.                                                      Aloitan kulttuurin elinvoiman ja talouden suhteesta. Elinvoimaiseksi voidaan sanoa sellaista kulttuuria, joka luo koko ajan itsestään jotain uutta, josta koituu yleistä hyötyä kaikille eikä vain yksityistä etua jollekin yksilölle tai yksilöiden ryhmille. Elinvoimainen kulttuuri pystyy olemaan arvo itsessään, sen toiminta voi olla itseisarvoista. Elinvoimainen kulttuuri on koko ajan liikkeessä. Se luo omia symboleitaan ja merkityksiään uudestaan ajassa. Kulttuuritoiminta ei voi myöskään olla välinearvollista, sillä silloin se toimisi jonkin muun asian vuoksi eikä olisi itseisarvollista. Esimerkiksi paskan runouden myyminen ihmisille ja siitä hyötyminen ei ole elinvoimaista kulttuuria ylläpitävää toimintaa. Elinvoimaisen kulttuurin on tarjottava ihmisille mahdollisuuksia elää itsensä kautta – ihmisellä on siis tarve luoda ja ylläpitää kulttuuria, mutta on estettävä se, ettei tuo kulttuurin luomisen tarve kietoudu muihin tarpeisiin kuten eräällä tanskalaisella kuvataiteilijalla: ”Maalaan saadakseni pillua”. Tietynlainen frugaalisuus, säästeliäisyys ja nuukuus suhteessa markkinoiden uusimpiin ja kalleimpiin ja mainostetuimpiin kulutustarvikkeisiin on kulttuuritoiminnassa tärkeä asennne. Sillä että kulttuurityöntekijöillekin taattaisiin valtion toimesta tietty peruselintaso, joka voisi muuttua esim. julkaistujen teosten myötä, mahdollistettaisiin se, että kulttuurin ja taiteentekemisestä häviäisi joskus siinäkin ilmenevä, omaa etua tavoitteleva joukkio. Tällä mahdollistettaisiin myös se, että kansan sivistyksellinen taso nousisi, kun kirjailijuus tai taiteilijuus ei kansan silmissä symboloituisi enää ensisijaisesti nimeen, vaan korkeammat kulttuuritoiminnan universaalisuutta korostavat arvot saisivat kuuluvuutta. Taide ja kulttuuri pitäisi palauttaa käsityöläisyydeksi siitä mainonnan ja sielullisesti sokean liukuhihnatuotannon alalta, jonne se on tänä päivänä ollut suuntautumassa. Olemisen totuus, vapaus orjuudesta on monelle tämän päivän ihmiselle vieras olotila, kuten esimerkiksi Herbert Marcuse on jo lähes 50 vuotta sitten sanonut ja kirjoittanut. Ihmiset tottelevat tieteellisteknologista välineellistä järkeä ja eivät tiedostele omia päämääriään elämässä; kaikki ohjautuvat annettujen arvojen, jotka ovat pääasiassa taloudellisia ja elintason kohottamiseen tähtääviä, kautta.                                                         Tästä onkin hyvä siirtyä aiheeseen elintasoesteetikot ja pintaestetismi. Pinnalla voidaan yhteiskunnallisessa todellisuudessa ymmärtää kaikki ne elämäntapamuotojen piirteet, jotka ovat havaittavissa ympärillämme. On hyvin tyypillistä tietyille ihmisille, että he antavat yksilölle arvon tämän elämäntavan vertailuarvollisten piirteiden kautta. Tämä liittyy kulttuuri-imperialismiin, joka johtuu valvonta-, säätely- ja hallintatekniikoilla yhdenmukaistetuista elämäntavoista. On edelleen taipumuksellista ajatella että jotain tiettyä eettistä koodia ylläpitävä elämäntapajärjestelmä voi olla jotenkin toista parempi ja se voisi ja saisi näin ollen alentaa vähempiarvoisen. Tällainen estetismi on kovin pinnallista etenkin siksi, että se ei edes havaitse sitä yhdenmukaistavaa eettistä arvotusjärjestelmää, joka on sen perustana. Nämä ihmiset eivät edes havaitse sitä todellista lähdettä mistä toiminta voi olla motivoitunut ja vertaavat tavallisia tapojaan ja mieltymyksiään toisten vastaaviin ja tekevät sen jälkeen arvionsa oman elämäntapamuotonsa paremmuudesta toiseen nähden. Tämä on monesti seurausta kohonneen elintason vaikutuksista. Kohonneesta elintasosta syntyy keinotekoisia ilmiöitä, joilla ylläpidetään korkeamman elintason fasaadia. Kohonnut elintaso synnyttää keinotekoisia tarpeita, jotka monesti siirretään perintönä seuraaville sukupolville. Suurin elintason nousun aiheuttama tarve on tarve kilpailla elintasosta. Se johtaa siihen, että ihmiset alkavat tehdä elintasoperäisiä arvioita ihmisen arvosta, eli siis universaalin ihmisarvon käsite sumentuu. Pentti Linkolan frugaliteetti, vähääntyytyvyys ja liiasta luopuminen esimerkkinä voisi olla omiaan kertomassa siitä, että eivät kaikki ihmiset ole elintasoesteetikkoja ja pintaestetismin harrastajia tänäkään päivänä. Tähän liittyvöt hyvin läheisesti sovinnaiset tavat tarkastella maailmaa ja ihmistä. Sovinnainen perustuu pintapuoliseen totuutta huomioonottamattomaan sopimukseen. Sovinnaisen voidaankin katsoa liittyvän hyvin läheisesti pirulliseen yhteiskuntasopimusteoriaan. Myös kankea ja rajoiltaan epätasainen järjen käsite liittyy sovinnaiseen sopimuksellisuuteen. Se ei ota huomioon, etenkään ihmistä kokonaisuutena. Tämä sovinnainen sopimuksellisuus niissä tavoissa, jotka ovat luonteellisia ihmisten tavoissa tarkastella maailmaa ja ihmistä perustuu velttouteen suhteessa siihen haluun, mikä ihmisillä on tarkastella totuutta. Tänä päivänä on äärimmäisen yleistä tarkastella maailmaa ja ihmistä ainoastaan oman edun maksimoinnin pyrkimyksen kautta, joka liittyy välineelliseen järkeen. Tämä liittyy matemaattisluonnontieteellisen maailmankatsomuksen yleistymiseen ajassamme. Ihminen ei ole enää Ihminen vaan poikkeuksellisen älykäs ja älykkyyttään häikäilemättömästi hyödyntävä eläin.                                                                                                                                 Viimeinen aihe on kuvailemisen tavat ja asennoituminen maailmaan. Kuvaileminen liittyy tapaan katsoa maailmaa. Jokainen järkevämpi lukija varmaan hyväksyy sen näkemyksen, jonka mukaan kulttuuriin liittyvä tapa katsoa maailmaa on vain rajoitetuissa tilanteissa validi. Kuvailu on siis omasta näkemisen tavasta muotoutuva ilmaisu. Se voi muuttua siten, kun käytetyt käsitteet ja ilmaisut tulevat yhtenäisemmiksi ja ymmärrettävämmiksi. Kuvailemisen tavan on siis ylitettävä mm. kulttuuripohjaisten havaintotapojen taso ja on nähtävä, että havainto voi olla aina epävalidi – siksi kaikkia havaintoja on kyseenalaistettava, Kuvailemisen tavan on oltava jatkuvassa kehityksen tilassa. Asennoituminen on etenkin suhteessa olemista maailmaan nähden. Sen yhteydessä on pohdittava etenkin sitä voidaanko perustavasti väittää maailman olevan etenkin jotain. Voidaanko sanoa, että jokin väite maailman olemisesta on parempi kuin toinen? Ihmiset voivat tietenkin päättää sen itse, mutta ihmisen kannalta on ehkä niin, että jotkut väitteet maailman olemisesta voivat olla totuudenmukaisempia kuin toiset, ainakin hyödynmukaisuuden kannalta. Kaikille ihmisille onkin annettava riippumaton mahdollisuus etsiä totuutta, mitä esimerkiksi kulttuurinormit eivät saa olla estämässä. Asennoitumista voi toki olla monenlaista. Kun asennoidutaan maailmaan, siinä samalla pohditaan yksilöllistä paikkaa maailmassa. Ja parasta olisi, kun jokainen ihminen ymmärtäisi paikkansa maailmassa olemisen periaatteiden ymmärtämisen eikä toisten ihmisten, olosuhteiden tai ”yleisten totuuksien” välityksellä.

Novelli

Raimo ei enää jaksanut kuunnella ex-vaimonsa ja lastensa valituksia, vaan hän sulki kokonaan puhelimensa, laittoi sen pöydälle, istahti sohvatuoliin ja huokaisi syvään. Nyt oli uudenvuoden aatto. Tämä olotila, joka oli nyt saavuttanut hänet kokonaan luuytimiään myöten ei jollain kummallisella tavalla antanut hänen jäädä yksin ajatustensa kanssa, vaan hän koki tälläkin hetkellä etenkin ex-vaimonsa Marjan ja vanhimman poikansa Timon läsnäolon huoneessa: ne molemmat vaikuttivat puhuvan hänelle: "Et ole minkään arvoinen, et isänä etkä aviomiehenä, etkö kuule sitä, arvoton ja kaiken lisäksi vielä umpijuoppokin." Hän ei toki ollut aiemminkaan jättänyt huomiotta ex-vaimonsa ja lastensa antamaa palautetta ja olipa hän vielä hakeutunut omasta tahdostaan oikeaan terapiaan ja vertaisryhmään asian vuoksi. Terapeutti oli sanonut hänelle: "Kun olet ja pyrit olemaan enemmän läsnä, ei mikään voi enää mennä huonommin, sinussa on selkeästi sellaista karismaa, jota voit hyödyntää vaimosi kanssa toimiessasi ja lapsiasi kasvattaessa. Sinun ongelmasi saattaakin ehkä olla se, ettet sinä ole koskaan voinut kuvitella itseäsi tuossa tilanteessa, kolmen lapsen isänä ja aviovaimon puolisona. Siitä huolimatta sinusta on siihen, kun vain pyrit luottamaan enemmän itseesi. Usko pois, Raimo." Hän oli puhunut terapeutille peloistaan sen suhteen, että hän voisi tehdä jotain sellaista vaimolleen tai lapsilleen, joka tulisi kulkemaan hänen mukanaan lopun ikänsä. Raimon mielestä hänen oma isänsä ei ollut antanut hyvää mallia impulssikontrollin tasapainoisuuden suhteen, ja jotain pahaa voisi varmasti vielä seurata, ellei hän pääsisi oikeanlaiseen ohjaukseen näiden asioiden suhteen. Terapeutti oli sanonut: "Voi Raimo, sinun vaimosi lähtee varmasti ja vie vielä lapsetkin mukanaan ellet sinä nyt pyri olemaan kuin miehen talossa täytyy olla. Ei läheisyys aina tarkoita turpaanvetämistä ja sinä olet minun kokemani mukaan sisimmältäsi erittäin peruslämmin ihminen." Raimo oli miettinyt tätä sanomaa useamman terapiakerran välin, jona aikana hän oli ollut välillä kotona ja välillä kaikenlaisten vähintäänkin sekalaiseen sakkiin kuuluvien kavereittensa luona. Tähän oli lisäksi kuulunut perinteistä suomalaista masennuslääkettä, eli kovakantaista alkoholin nauttimista erittäin tiiviissä tahdissa. Viimein ennen joulua vaimo sai tarpeekseen miehensä kekkuloimisesta ulkomaailmassa ja päätti hakea avioeroa. Jouluaattoa edeltävänä päivänä vaimo muutti pois yhteisestä kodista ja vei kolme lasta, kaksi tyttöä ja yhden pojan, esikoisen mukanaan uuteen vuokra-asuntoonsa. Tultuaan kotiinsa seuraavana päivänä mies ei suinkaan sännännyt itkien etsimään tietoa vaimonsa uudesta osoitteesta, vaan hän koki jopa jonkinlaista nautintoa asiaintilan suhteen; edes joululahjoja hän ei heikenneen taloudellisen tilanteensa vuoksi ollut pystynyt ostamaan. Kun Raimo nyt uudenvuodenaattona ajatteli asiaa, hänen mielensä oli muuttunut ja hän ei ollut voinut ymmärtää sitä, miksi hänen monivuotinen vaimonsa ja lukiorakastettunsa oli hakenut hänestä eroa. Hän otti kaapista koskenkorvapullon, avasi sen ja alkoi juoda. Tunnin päästä siitä, vaadittuaan ensin puhelimessa vaimoltaan tämän uuden osoitteen, mies marssi jo pihalla kohti asunnon ovea, avasi avonaisen oven, juoksi eteiskäytävään. Miehen entinen vaimo tuli siellä häntä vastaan. Mies kaivoi povitaskustaan sinne piilottamansa leipäveitsen ja iski sillä entistä vaimoaan useita kertoja. Puolen tunnin kuluttua ensihoitoyksikkö oli noutanut pahoin loukkaantuneen ex-vaimon hoitoon, poliisit olivat vieneet sammumistilassa olleen, talon edessä olevalla ruohikolla maanneen miehen talteensa. Lapset eivät tulisi näkemään isäänsä enää koskaan.

Unet kulttuurikodeissa

Pärttylinyö kävi yöllä mielessäni
vaikka en ole tällä hetkellä Pariisissa
terävät sapelit viuhuivat kasvojeni edessä
Räsymatto heiluttelee tupsujaan jalkojeni alla
samalla kun pyyhin niihin pystyssäpysyttäjieni hikeä
Isomummon maalaamat akvarellit
tuovat esiin Pohjois-Savon kauneuden
Suopursut kukkivat ja pursuavat
vesi virtaa, lumi narskuu jalkojen alla
Kaiken sulkee sisäänsä tämä kulttuurikoti
josta ei puutu muuta kuin vanha raha
toisin kuin toisessa paikassa
missä isovanhempani elävät
Siellä seinävaatteet kätkevät sisäänsä kaiken sen
mitä kaiken todistavat seinät voisivat kertoa
olen kiinnostunut etenkin siitä,
mitä tapahtuu kun en ole paikalla,
Pariisissa, paniikkikohtauksessa tai muualla.

Oksat heiluttavat puita

Vielä puissa olevat lehdet
vavisevat kun tuuli suo niille suunnan
oksat heiluvat
kun usea oravaa leikkivä lapsi antaa niille painonsa
Katson tätä näytelmää sisältä
täällä on lämmintä, mukavaa
vaikka viereisessä huoneessa
on käynnissä mielen sisäinen kamppailu
se ei anna Emmentalin juonen kadota itsestään
katson televisiota niin
kuin katsoisin rieskaa pöntössään
en voi sietää kurkkuaan karauttelevia
ne ihmiset eivät osaa puhua
niin kuin miten se lentelee näillä riveillä
ja siellä missä koin jotain vavahduttavaa
ilman sitä että se olisi saanut minut tolaltani
Puhe suuntautuu parhaimmillaan universaaleihin,
Platonin ideoihin joita ei lopulta ole olemassa

Se on kielletty!

Hoi vaan sinä,
etkö tiedä että se on kiellettyä
se on sitä koska minä
en tee mitään ilman selvää miellettyä
periaatetta jota seurata aina
ilman tunnontuskia, kateutta
se ei ole aina mikään suurempi laina
jolle muut suuntaavat näyteltyä maireutta
et voi tehdä sitä siksi,
koska me olemme päättäneet
et voi edes kysyä uudestaan miksi
sitä todistavat meidän eleet
Ota vastaan nyt sanomatta tämä
jotta voisit vielä olla, pääsi kanssa,
mutta jos se on jo valmis, rämä
voivat jotkut tehdä siitä vaikka potkupallonsa