Äitini ei ole voinut koskaan sietää sitä, jos olen ollut rakastunut johonkin tyttöön ja jos olen tuonut tällaisen kiinnostuksen esiin. Hän on aina suhtautunut näihin pyrkimyksiin kyynisesti, skeptisesti ja kylmästi, ja tämän takia elämässäni ainoa jäljellä oleva nautinto on alkoholi. Äitini ja isäni ovat molemmat saaneet "kasvatuksellaan" minussa esiin voimakkaan kelvottomuuden tunteen. Äitini on rakkaudeton, kylmä, mitätöivä frigidinainen. Äitini ei ole koskaan pyrkinyt puolustamaan minua helposti tuomitsevalta, mitätöivältä ja alistavalta isältäni, vaan hän on aina legitimoinut tämän törkeän vallan käytön. Vanhempani eivät ole koskaan tuoneet esiin ”kasvatuksessaan” minkäänlaisia periaatteita, ellei lasketa äitini varhaisin toistelemaa periaatetta ”ei saa erottua joukosta” tai isäni toistelemaa periaatetta ”älä tie niin kun minä tien vuan tie niin ku minä sanon”. Isoäitini on aina ylistänyt vanhempieni hyväntahtoisuutta ja korostanut mielessään sitä, että minulla olisi jotenkin erityisen hyvät vanhemmat. Tämä on jo niin järjenvastaista, että huomaa hänen mielensä järkkyneen. Toistelihan hän etenkin aiemmin sanoessani jotain kielteistä vanhemmistani, että kunnioita isääsi ja äitiäsi jne. On mielestäni tunteitani syvästi loukkaavaa kuunnella tällaista puhetta, mutta tämä ihminen on samanlainen tunnevammainen kuin isäni. Tästä jo voi havaita sen, ettei minulle ole pyritty koskaan antamaan esimerkkiä minkäänlaisesta käytöksestä ainakaan isäni osalla. Esimerkkinä siitä tuskasta, mitä tämä neuvomattomuus on minussa aiheuttanut liittyy siihen, kun olin lähdössä lukiossa vaihtoon, ja kun äitini ja isäni vain pakkasivat kamppeitani ja eivät puhuneet minulle minkäänlaisista periaatteista, joiden mukaan minun olisi tullut Englannissa elää, niin päädyin viiltelemään käsivarsiani, ja vanhempani eivät edes huomanneet tätä. Äitini on periaatteensa kautta pyrkinyt tekemään minustakin hiljaisen, harmaan rakkaudettoman ja tunnottoman hiiren, jota hän luonteeltaan muistuttaa. On selvää, että äitini on korostanut kaikessa massan mukana menemistä ja ei minkään kyseenalaistamista tai minkään kautta toisista erottautumista, mikä sopii hyvin hänelle – c:n tai b:n ylioppilaalle. Rakkaudeton ilmapiiri ja kaikenlaisen kovuuden korostaminen suhteessa omaan lapseen, ovat asiat, jotka ovat tehneet minusta masentuneen ja ahdistuneen aikuisen. Äitini suvussa jotkut ihmiset korostavat vallan tärkeyttä ja sitä, ettei minkään kautta voi näyttää heikolta suhteessa toisiin. Tämä on johtanut monessa mielessä esimerkiksi kovaan asennoitumiseen suhteessa yhteiskunnan heikoimpiin, kuten vaikkapa kehitysvammaisiin – myös aspergerin syndrooma on äidilleni heikkoutta, vaikka se on syvästi perinnöllistä. Koska äitini isä oli heikompi osapuoli mummoni kanssa, on äitini halunnut löytää rinnalleen kovan ja epäinhimillisen ihmisen. Äitini ei siis KOSKAAN ole kyseenalaistanut isäni ”kasvatusperiaatteita”, jotka perustuvat omaa isäänsä kohtaan kokeman katkeruuden kostamiseen omille lapsilleen ja oman esimerkkinsä häivyttämiseen, jossa isä ei anna pojalleen minkäänlaista esimerkiksi moraalista esimerkkiä. Hän on todennut mm. ”niin minullekin tehtiin!” ja ”en minäkään suanu!”. Ei minulle ole koskaan annettu minkäänlaista kasvatusta. Taistolaiset kapinoivat 70-luvulla vanhempiensa heille antamaa kasvatusta vastaan, ja pari kolmekymmentä vuotta myöhemmin minä sitä vastoin olisin halunnut kasvatuksen, mutta minulle ei sitä annettu. En muista koskaan, että minulle olisi neuvottu syvempiä periaatteita esimerkiksi käyttäytymisen suhteen. Isäni kasvatus on perustunut siihen, että hän on tuominnut, rankaissut tai mitätöinyt jonkinlaista käytöstä, vaikka hänen tuomitsemisensa on aina ollut täysin sattumanvaraista ja tavallisimmista pintapuolisista asioista motivoitunutta. Hän halusi, että huone oli siivottu, peti peitelty, hampaat pesty ja läksyt tehty, vaikka hän ei koskaan ottanut minkäänlaista sisällöllistä kantaa tai osoittanut kiinnostusta esimerkiksi todellisiin läksyihin. Hän totesi joskus tällä tavalla, joka toi esiin hänen körttiläisen velvollisuusetiikkansa: ”koulu on lapsen työtä”. Eli hän tuomitsi ja rankaisi tavallisimmista pintapuolisista asioista ja ei ole koskaan esittänyt minkäänlaisia korkeampia kasvatuksen periaatteita, kuten esimerkiksi paideiaa ja humanitasta, jotka liittyvät antiikin Kreikkaan ja Roomaan sekä valistuksen aikakauteen. Hän ei ole koskaan pyrkinyt keskustelemaan esimerkiksi kirjoista, jotka itse olen aina kokenut tärkeiksi itsensä sivistämisen ja valistamisen kannalta. ”Aapisia ja lorukirjoja” on hänen monta kertaa toistelemansa tiivistys kirjallisesta sivistyksestäni. On mainittava, että kun kerran totesin isoäidilleni tuon fraasiin, kiekaisi hän että "olipa lempeästi sanottu!" Toisin sanoen isäni kasvatus on aina perustunut hänen käskyttämiseensä ja oman mielensä mukaisiin mielivaltaisiin ja impulsiivisiin tunnereaktioihinsa. Kuitenkin äitini on tappanut rakkauden minussa. Vanhemmistani toinen ei osaa eikä tiedä miten tekisi, ja toinen ei osaa eikä halua osata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti