Britannian pääministeri Boris Johnson on viime vuosien aikana ohjannut Ison Britannian kuningaskunnan irti ja ulos Euroopan Unionista. Brittien enemmistö ei ainakaan heti jää kaipaamaan EU:ta, mutta on varmaa, että EU tulee vielä kaipaamaan Britanniaa. Kanaalin yli ei varmaankaan ole tulossa pakolaisia mantereiseen Eurooppaan. Britannian ero EU:sta perustuu pohjimmiltaan brittien kansanluonteeseen ja haluun olla riippumattomina saarellaan. Tämä on tunto, joka on vallinnut briteissä mutta etenkin englantilaisissa jo satoja vuosia. Voidaan luulla, että EU on joillakin briteillä vertaantunut samanlaiseen maanvalloitukseen kuin mitä Hitler ja Napoleon ovat aikaisemmin yrittäneet. Kuitenkin silloin kun Saksa tai Napoleon on uhannut Euroopan tasapainoa, ovat britit aina tulleet auttamaan muita eurooppalaisia. Eli eurooppalaisina britit pysyvät vaikkeivat Euroopan Unionin jäseninä. On kuitenkin todettua, että EU:n voimakkain armeija on nyt jättäytynyt Unionin ulkopuolelle.
EU-vastaisuus on Britanniassa aina ollut ominaista niille Konservatiivien ja joidenkin Liberaalien kannattajille, jotka asuttavat saarivaltion maaseutua ja pieniä ja keskisuuria kaupunkeja. Esimerkiksi Lontoossa ja Birminghamissa EU-vastaisuus ei ole ollut läheskään yhtä yleistä kuin syrjäseuduilla. EU-vastustajat tai -skeptikot ovat myös tavallisesti iältään vanhempia kuin unionia kannattavat. Britanniassa ihmiset valitsevat Labourin ja Konservatiivien väliltä etenkin varallisuuden ja iän mukaan. Boris Johnsonilla on kokemusta tuon joukon aatteista esimerkiksi sen perusteella, että hänen ollessaan Daily Telegraphin reportterina 90-luvulla oli hänen tyypillisin lukijansa keskienglantilainen keski-ikäinen Konservatiivien kannattaja.
Peter Hitchens on monissa kirjoissaan ja dokumenteissaan kuvannut sitä, miten takapajuinen ja ummehtunut kulttuuri-ilmapiiri Britanniassa oli siihen aikaan, kun se ei vielä ollut EEC:n jäsen. Ranskalaiset gaullistit toki estivät vuosia Britannian liittymisen Unioniin, mutta lopulta vuonna 1972 Edward Heathin ollessa pääministerinä, liittyminen tuli viralliseksi. Lähes koko Unionissa olon aikansa etenkin Konservatiivien joukossa on ilmennyt euroskeptisyyttä ja huipentumana tuossa Thatcherin pääministerikausi 1979-1990. Kun John Major tuli Thatcherin seuraajaksi vuonna 1990, yritti hän marginalisoida EU:n vastustajat puolueessaan mutta sai esimerkiksi vuonna 1992 pettyä Maastrichtin kapinallisiin, jotka saivat estettyä Maastrichtin lakien voimaan tulon maassa. Voidaan sanoa, että Majorin kyvyttömyys estää euroskeptikkojen aikeita johti omana osanaan hänen kaatumiseensa vuoden 1997 vaaleissa.
Boris Johnson, jonka koko nimi on tosiasiassa Alexander Boris de Pfeffel Johnson, tulee monisyisestä eurooppalaisesta sukuperinnöstä. Hänen isoisänsä isä esimerkiksi oli turkkilainen sisäministeri Ali Kemal, ja hänen suvustaan löytää esimerkiksi saksalaisia, juutalaisia ja ranskalaisia juuria, ja nimi de Pfeffel tulee hänen isoäitinsä äidin saksalaisesta ja aatelisesta tyttönimestä. Olisi luontevaa olettaa, että näin läpieurooppalainen ihminen olisi myötämielisempi EU:ta kohtaan, mutta muut piirteet Johnsonin historiassa ovat luultavasti estäneet sen. Hän kasvoi osittain isovanhempiensa maatilalla Exmoorissa Cornwallissa ja sai perienglantilaisen eliittikasvatuksen ensin prepschooleissa ja sen jälkeen Eton Collegessa ja Oxfordin yliopistossa, missä hän luki antiikin klassikkoja. Boris Johnson on myös monen muun myöhemmän brittipoliitikon tapan ollut aina thatcherilainen, eli se poliittinen kehitys, joka suhteessa Eurooppaan alkoi Thatcherin ja etenkin Enoch Powellin myötä, on tullut Johnsonin politiikassa lopulliseen päätepisteeseensä. Voidaan kuitenkin ajatella, koska emme ole enää 1800-luvulla, että Britannian kiinnostus muuta Eurooppaa kohtaan tulee laskemaan ja vice versa, eikä sitä voida kuvat myönteiseksi kehitykseksi. Britit ovat perieurooppalaisia, he ovat aina olleet esikuva yhdestä eurooppalaisesta kulttuurikansasta.
Voi olla, että vaikka brittiläinen talouskin tulee kärsimään eron myötä, tarkoittaa se myös sitä, että brittiläinen ja englantilainen kulttuuri tulee kärsimään erosta. Kulttuurista tulee enemmän peribrittiläistä tai perienglantilaista ja eurooppalaisten tuotteiden pääsy maahan vaikeutuu ja ihmisten kulkeminen samaten vaikenee, sekä uusien tuontitullien myötä mannereurooppalaisista tuotteista tulee kalliimpia ja harvemmin käsiin saatavia, ja voi olla myös niin, että brittiläisten tuotteiden hinnat tulevat nousemaan talouden notkahduksen myötä. Luonnollisesti ulkomaiset yritykset siirtävät pääkonttoreitaan Manner-Eurooppaan ja loppujen lopuksi verojenkin määrä tulee joltain osin kasvamaan, vaikka Britannia säilyttääkin punnan ja pääsee lopultakin eroon EU-tuista. Punnan kurssista ja sen tulevasta kehityksestä voidaan olla montaa mieltä. Monet Britanniaan haluavat vaihto-opiskelijat joutuvat valitsemaan toisen maan.
Johnson näyttää luottavan niin paljon Britannian talouteen, että se pystyisi tällaisella protektionistisella politiikalla pysyvän yllä ja kunnossa. Tietysti ero tarkoittaa myös kysyntää sellaisille tuotteille, jotka aiemmin ostettiin kanaalin takaa Euroopasta. Riittääkö briteillä voimaa tuollaiseen tarjonnan lisäämiseen. Tietysti Britannia säilyttää erikoisasemansa Yhdysvaltojen kanssa, joten voi luulla, että heidän roolinsa Britannian talousjärjestelmän kannattelijana tulee kasvamaan. Britannia ei kuitenkaan säilytä rooliaan muuten kuin jenkkien kanssa siinä, kuinka Britanniassa teetetään vientiä varten tarkoitettuja tuotteita. Tullien myötä brittiläisten tuotteiden hinnat nousevat vähitellen muussa Euroopassa ja ja maailmalla. Myös vapaan liikkuvuuden vähentymisestä kärsivät esimerkiksi jalkapalloseurat, jotka eivät voi enää hankkia yhtä vapaasti ei-brittiläisiä pelaajia joukkueihinsa.
Briteillä on voimakas kansallishenki, ja he ovat ylpeitä siitä, että he ovat usein taistelleet maansa riippumattomuuden puolesta etenkin ranskalaisia ja saksalaisia vastaan, ja kuten jo todettua, monet ovat kokeneet jäsenyyden olevan ranskalaisille ja saksalaisille antautumista. Kuitenkin brittien tulisi säilyttää diplomaattisuutensa, että EU:lla ja Britannialla voisi jatkossa olla erityinen suhde, ettei ero tarkottaisi totaalista erottautumista muusta Euroopasta. Etenkin kulttuuristen vaihtoyhteyksien olemassaolosta tulisi varmistua, koska muussa tapauksessa muualla Euroopassa terveiden Ranska/Saksa-suhteiden mahdollisesti voimistuessa, voimistuu varmasti myös riippuvaisuus toisesta englantia puhuvasta kansasta eli jenkeistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti