Kun mietitään sitä, mikä motivoi keskimääräistä poliitikkoa
omassa leipäpuussaan niin voidaan havaita, että se on miltei aina jonkinlaisen
muutoksen aikaansaaminen. Muut tapaukset ovat sellaisia, jotka tulevat henkiseltä
tai materiaaliselta raamattuvyöhykkeeltä tai ovat jo iän ja kyynisen
parkkiintumisen myötä huomanneet, ettei politiikassa voi muuttaa muuta kuin
omia ajatuksiaan. Onko tämä väite siis totta? Muuttuvatko politiikassa asiat
vai politiikan tekijöiden omat ajatukset ja maailmankatsomukselliset näkymät ja
horisontit? Politiikan tavoitteena on varmaan varsin puolueettomasti useimpien
mielestä ”yhteisten asioiden” hoitaminen. Yhteisillä asioilla käsitetään tavallisesti
sellaiset olosuhteita tarkoittavat asiat, jotka vaikuttavat paralleelisesti
kaikkiin yhteiskunnan jäseniin jollain mittapuulla. Mitä tämä sitten
tarkoittaa. Onko poliitikko itselähtöinen arvojen ajaja vai saako hän arvonsa
reaktiivisesti äänestäjiltä tai esimerkiksi toisilta poliitikoilta ja
politiikan parissa työskenteleviltä? Mielestäni ideaalisimmassa tapauksessa
poliitikon tulisi edustaa omia ja alkuperäisiä arvojaan, koska vain siinä tapauksessa
hän voi olla varma siitä, että hänen tulee olla uskollinen omille arvoilleen, ja
tehdä päätökset tietyllä tavalla äänestämisestä oman arvokriittisen harkinnan
jälkeen ja yhteydessä. On siis olennaisen tärkeää, että politiikan tekeminen
käsitetään yksilöpoliitikon omien pohdinnan kautta syntyneiden arvojen
edistämiseksi ja tietyn poliittisen suuntauksen osaksi tulemiseksi. Uskollisuus
omille arvoille tarkoittaa sitä, että poliitikko voi olla täysin omavarainen
arvollisesti. Hän siis voi itsensä kautta sanoa, mitä mieltä on asioista, ja
poliittisen maailmankuvan avaamisella esimerkiksi kirjallisesti, voi myös
edesauttaa sitä, että muutkin ihmiset voivat edetä itsenäisen harkinnan ja
päättelyn alalla. Arvollinen omavaraisuus tarkoittaa siis sitä, ettei hänen
tarvitse lainailla omia arvojaan ja päätelmiä muilta ihmisiltä. Eli voidaan
sanoa, että poliitikko edustaa etenkin omia arvojaan, ja niiden
universaalisuuden kautta ihmiset voivat samastua poliitikon julkituomiin
arvoihin sen takia, koska he näkevät, että arvopäämäärät vastaavat toisiaan. Eli
poliittinen maailmankatsomus vaatii kantaaottavuutta, koska esimerkiksi
assburger-Halla-ahon monomaaninen keskittyminen maahanmuuton kritisoimiseen ei
anna kuvaa siitä, että hän olisi saanut käsitystä kokonaisesta kaikki muut
aiheet sisältävästä horisontista tai näkymästä. On siis otettava kantaa
kaikkiin asioihin, mutta siinäkin annettava vapautta sen suhteen, ettei kaikkiin
asioihin tarvitse suhtautua samalla tavalla, vaikka kuitenkin samanaikaisesti tulisi
säilyttää arvollinen integriteetti siten, että arvoperäiset valinnat tulisi aina
voida perustella vakuuttavalla tavalla. Jos ajateltaisiin, että poliitikot
pyrkisivät muutokseen, joko omien arvojensa toteuttamisen tai esimerkiksi
naiivisuuden tai nuoruuden idealismin takia, niin onko tuo muutos säilyttävä
vai uudenlaista todellisuutta rakentava, eli miten yhteiskunnassa vallitsevat
konservatiiviset voimat suhtautuvat liberaalisiin uutta todellisuutta
rakentamaan pyrkiviin voimiin? Mielestäni liberalismi, joka tarkoittaa etenkin
sosiaalipoliittisten kysymysten uudenlaista tarkastelua, mutta toisaalta myös
elinkeinojen vapautta eli vapaan markkinatalouden edistämistä, kuuluu jokaisen älykkään
eurooppalaisen nuoren aikuisen vaatimuslistaan. Ei voida enää ajatella, että
jokin poikkeavuus ihmisessä, voisi määritellä tällaisen ihmisen leimaavasti
kokonaan, vaan kehittyneiden vähemmistöjen poikkeavuuksia on voitava sopeuttaa
ymmärtävästi ja suvaitsevasti. Esimerkiksi maahanmuuttajien, homojen, lesbojen
ja vammaisten oikeuksia tulee nykypäivänä ajaa eri tavalla kuin miten heidän suhteensa
on toimittu aikaisemmin. Mielestäni sosiaalinen liberalismi kuuluu olennaisena osana
sellaiseen yhteiskuntaan, joka haluaa tarjota jäsenilleen paljon vapautta. Ei
siis voida konservatiivisesti ajatella, että homoja ei tarvitse suvaita, koska raamatussa
lukee niin tai päinvastaisesti raamatussa ei lue, että heitä tulisi suvaita. Missä
siis tarvitaan konservatismia, ja onko se aina jonkinlaista raamattuvyöhykeläisyyttä?
On mielestäni tiettyjä pitkän historian omaavia instituutioita, jotka edustavat
tervehenkistä sosiaalista jatkuvuutta. Englantilainen filosofi Edmund Burke,
joka tuli tunnetuksi etenkin konservatiivisten poliittisten voimien teoreetikkona,
ei hyväksynyt Ranskan vallankumousta, koska hän katsoi, että yhteiskunnassa on
aina tietyt tervehenkiset yhteisöä ylläpitävät voimat, joiden tuhoamisen
jälkeen yhteiskunta olisi anarkiassa ja tulevaisuus olisi aina anarkiasta
johtunutta tulevaisuutta. Luin äsken äidilleni tullutta Vårt Riddarhus-julkaisua,
ja siinä eräs suomalainen aatelismies oli ollut 1980-luvun alussa Pariisissa
töissä, jossa hänellä oli ollut työtoverina vanhaan ranskalaiseen kreivisukuun
kuulunut herra, joka oli parahtanut, kun suomalainen oli osoittanut Ranskan
nykyhistorian tuntemustaan, että ”Minun Ranskani tuhoutui 1789!”. Ja onhan
todella niin, että vanha Ranskaa ylläpitänyt Ancien Regime katosi
vallankumouksen myötä, kun aatelisia ja kuninkaallisia teloitettiin. Vahva vastareaktio
selittyi sillä, että ranskalaiset aateliset olivat aina olleet lähellä kruunua
ja palveluvelvollisia sitä kohtaan. Onko siis muutos uuteen, muutos vanhaan vai
kenties ei mitään muutosta muita parempi vaihtoehto? Muutos uuteen tarkoittaa
miltei aina uusien periaatteiden omaksumista ja levittämistä, se voi myös
tarkoittaa vanhojen konservatiivisten rakenteiden ja instituutioiden
uudelleenjärjestämistä. Muutos vanhaan tarkoittaa ultrakonservatiivista tyyliä haikailla
jotain historiassa mennyttä aikakautta ns. laudator temporis acti. Voidaan esimerkiksi,
vaikka ajatella, että Suomessa oli parempi olla esimerkiksi ennen
maahanmuuttajien tuloa tai perussuomalaisten nuorisojärjestöllä, joskus 1000-luvun
alussa, jolloin täällä ei ollut niitä peijakkaan suomenruotsalaisiakaan. Esimerkiksi
menneiden haikailijasta käy vaikka Pertti Oinonen, joka eräässäkin puheessaan
otti esimerkiksi 70 vuotta vanhan ruotsinkielisen julkaisun, jossa oli evakkovastainen
kirjoitus, josta piti johdonmukaisesti vastuussa hallituksen ruotsinkielistä
ministeriä. Sehän sen varmaan kirjoittikin! Toisella kerralla Peruspera haikaili
Kekkosen aikaan ja pohdiskeli syväulotteisesti sitä, mitä mieltä tämä olisi
ollut tasa-arvoisesta avioliittolaista. Ne ihmiset, jotka eivät halua muutosta
ollenkaan kuuluvat monesti näiden ihmisten joukkoon, jotka haluaisivat muutosta
menneeseen. Eli he ovat tietynlaisia taantumuksellisia tai reaktionaarisia. Monesti
tällaisilla ihmisillä ei ole käytännön kuvaa siitä, millaiset muutokset voisivat
yhteiskunnassa olla mahdollisia. Teuvo Hakkarainenhan laittaisi omien höpötyksiensä
mukaan kaikki vähemmistöt Ahvenanmaalle. Jos ajatellaan, että politiikallakin
olisi jonkinlainen tarkoitus, pitäisi silloin mielestäni uskoa muutokseen,
koska jos muutosta ei ole, on kansanedustuslaitos pelkkä puuhailukerho, jota rahoitetaan
verorahoilla ja jossa ei olla uskollisia yksilöpoliitikkojen vakaumukselle ja
arvoille. Voiko siis tavoitella aidosti uuteen pyrkivän muutoksen ohessa paluuta
vanhaan? Mielestäni se ei ole täysin mahdollista, koska politiikan tulisi olla
eteenpäin suuntautuvaa. Muutos voi olla latautuvaa tai iskevää. Latautuva
muutos tarkoittaa tiettyjen institutionaalisten rakenteiden uudistamista ja
korjaamista ilman, että sillä pyrittäisiin joidenkin konservatiivisten
rakenteiden murtamiseen. Iskevä muutos taas tarkoittaa sen kaltaista muutosta,
jossa muutokseen pyritään ottamalla kantaa jo oleviin instituutioihin ja niiden
heikkoihin kohtiin. Mielestäni voidaan sanoa, että tietyt instituutiot pitää
säilyttää etenkin sen takia, että ihmiset saisivat yhteiskunnassa olla
mahdollisimman vapaita. Kuitenkin yhteiskunnassa tulisi olla varovainen sen suhteen,
ettei kommentaariaatti pääse ohjailemaan instituutioita ja niitä koostavaa
tunnustushierarkiaa. Tämän takia on ajateltava, että instituutioiden tulisi
olla mahdollisimman omavaraisia ja tarkkailtava omaa sisäistä koostumustaan sen
takia, että niiden piirissä olevat ihmiset saisivat muodostaa itselleen yhtenäisen
ja kokonaisen maailmankatsomuksen. On siis tärkeätä, että ihmiset pystyvät
jollakin instituutiotasolla toteuttamaan itseään. Ihmisten tulisi vastustaa
vaikutteellisuutta, koska se aiheuttaa ihmisten yhteisölle sen, että he
valitsevat vertailukohdallisen symbolin, joka sopeuttaa heidät symbolin
ympärille rakennettuun instituutioon, jossa yhteydessä muista vaikutteellisista
tulee näiden arvoinstituutioiden tukena olevien tuki-instituutioiden jäseniä.
Kommentaariaatti pyrkii aina etenkin ihmisten vapauden vähentämiseen ja se
kieltää yhteiskunnan jäseniltä muutoksen mahdollisuuden, eli siis toisin sanoen
se rajoittaa ihmisten omien intressien ilmenemistä. Kuitenkin muutoskannan
säilyttäminen poliittisessa toiminnassa siis vaatii sen, ettei ihminen voi
suuntautua vertailukohdallisiin symboleihin, vaan hänen on tavoiteltava syväsymboleita,
jotka ovat pysyviä ja iättömiä symboleita. Eli yksinkertaisesti sanoen, voidaan
väittää, että oikeanlaisen politiikan tunnistaminen vaatii jonkinlaista
viisastumista, eli kullan ja muovin eron tunnistamista. Mielestäni riippumatta
siitä, pidetäänkö konservatiivisuutta vai liberalismia toista parempana suuntautumisena,
niin tärkeintä tämän kaltaiseen muutokseen pyrkivissä asioissa on se, lisäävätkö
toimet joidenkin tai kaikkien ihmisten vapautta. Mielestäni politiikan pyrkimyksenä
tulisi olla se, että sen olisi samalla tavalla ja tasa-arvoisesti lisättävä kaikkien
ihmisten kokemaa vapautta jakamattomasti. Konservatismi ja liberalismi ovat
varmaankin yhtä arvokkaita asenteita, mutta vapauden ja instituutioiden
omavaraisuuden turvaamiseksi on oltava tarkkana siitä, millaisissa tilanteissa
ja millaisiin kysymyksiin näitä periaatteita sovelletaan, sillä molempien yltiöpäisellä
edistämisellä ei saada aikaan muuta kuin pahaa. On tosin sanottava, että näitä
periaatteita soveltavan ajattelun on motivoiduttava ainoastaan kaikille
ilmenevään vapauteen pyrkivästä itsenäisestä arvotustoiminnasta, eikä se voi
olla motivoitunut esimerkiksi provinsiaalisesti harkitusta yksilöperäisestä hyödystä,
joka voisi pahimmassa tapauksessa olla ohjaamassa ihmisten säilyttämisen ja
uudistamisen ajatuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti