Kaari Osa I: Aateliskartano

Vanha talo oli nähnyt kaikenlaista. Ennen siinä oli asunut paikkakunnan korkea-arvoisinta ja rikkainta talonpoikaisväestöä ja myöhemmin yksi aatelissukukin. Talo oli tietysti rakennettu monta kertaa uudestaan aina sen jälkeen, kun uunista oli lentänyt kipinä talon rakenteisiin, mutta nykyinen rakennus oli ollut pystyssä jo toista sataa vuotta, ellei huomioida muutamia tarpeellisia peruskorjauksia noin viiden kymmenen vuoden välein. Olipa talosta annettu myötäjäisinä tyttärelle, kun tämä meni avioon tilan torpparin kanssa, jonka torppa ei olisi muuten vastannut talon isännän uutta statusta ja säätyjäsenyyttä. Talo oli nähnyt monta isäntää, joista korkeimmalle sääty-yhteiskunnan järjestyksessä olivat nousseet von Bockerit, vähitellen savolaistuneet, mutta alkuperäisesti hitaita ja yrmyjä perihämäläisiä edustaneet aatelissuvun jäsenet. Vanha nimismies RO oli vielä ollut täysin ruotsinkielinen, mutta joutui opettelemaan suomen kielen tultuaan tämän pienen maalaispaikkakunnan viranhaltijaksi ja täysin suomenkielisen talonpoikaissuvun tyttären mieheksi. RO oli pitkä ja kookas aatelismies, jolla oli vielä nykyisiltä polvilta, heidän geeniperimästään lähtenyt aatelisnenä. Nykyiset miespuoliset suvun jäsenet olivat pienikokoisia, ja näin ollen aateliseen sukuun tavallisesti liitetty voimaperäisyys, joka ilmeni raadollisimmalla tasolla fyysisenä ylivoimaisuutena, oli vähitellen hävinnyt suvusta. Nyt suvulla oli jäljellä henkinen ylivoimaisuutensa, joka kuitenkin ilmeni pääasiassa vain naisenlinjaisilla korkeasti koulutetuilla suvun jälkeläisillä. Miehenlinjaiset suvun jäsenet olivat taantuneet proletariaatiksi, joilla toisilla ilmeni vielä aateliseen perimään merkittävällä tavalla aina liitetty ylpeys, jolle ei kuitenkaan ajan saatossa ollut enää paljoa minkäänlaista todellisuudessa havaittavaa aihetta. Mieslinjaisen suvun jäsenet olivat yksinkertaisia ja proletaarisesta säätyuudistumastaan arkoja ihmisiä, jotka tekivät hanttihommia ja pienipalkkaisia tehtäviä kaupungeissa ja maaseudulla. Suvun ylpeys, silloin kun sille oli vielä todellisuudessa havaittavaa aihetta, oli laimennut ja vähitellen hävinnyt. Kuitenkin eräs lapsenlapsi arvosti vanhaa isoisäänsä paljon, sillä vielä heidän polvessaan ilmeni sellaisia aatelishyveitä, jotka olivat kadonneet sen jälkeisestä polvesta, koska veri oli sekoittunut jo niin pitkälle menevästi kaikenlaisten talollisten tytärten mökkiläisveren kanssa. Aateliskartano oli edustanut lapsenlapselle aina kesäparatiisia. Siellä serkukset ja pikkuserkukset olivat leikkineet toisten kanssa kesällä pitkin kartanon niittyjä ja vainioita. Sieltä kerättiin pikkulapsena kukkia äidille ja isoäidille ja myöhemmin leikittiin sotaa ja kaikenlaisia muita lasten leikkejä. Kartano oli vähitellen maalaistumisen mukana tyhjennyt merkittävämmästä aatelisuuteen liittyvästä materiaalisesta perinnöstä. Kun vain yksi pojista jäi kartanolle, tuli osa irtaimesta antaa toisille sisaruksille, minkä myötä kulttuurinen perintö jakaantui moneen suuntaan ja talosta tuli vähemmän vaikuttava. Siellä kartanon yläkerran kamarissa lapsenlapsi oli serkusten kanssa todistanut, kun tulivat huoneeseen, että eno oli harrastamassa lempiharrastustaan jonkin naikkosen kanssa. He eivät edes lopettaneet touhuaan siihen, vaan eno oli ähissyt jotain sellaista kuin, menkäähän lapset pois. Muisto oli niin vahva, että lapsenlapsi muisti asian vielä vuosikymmentenkin päästä. Kartanossa mummo oli aina sanonut, kun televisio-ohjelmassa mentiin tauolle, että jatkuu ensi viikolla. Siellä lapsenlapsi oli pelännyt keittiöstä avautuvaa kellaria, jossa varmasti viihtyi ainakin hiiriä, ellei jopa rottia. Kuitenkin mummo oli niin kovanahkainen, ettei hän koskaan välittänyt niistä – ne varmaankin jollain tavalla kuuluivat hänelle asiaan ja miljööseen. Siellä lapsenlapsi oli vastaan veljensä ja serkkunsa lintujen ampumista ja kulki mieluummin naispuolisen serkkunsa kanssa, joka jakoi saman varhaisen ja päättämättömän pasifisminsa. Kartanossa oli ollut jo monta polvea von Bockereita ja joitakin merkkejä entisestä polvesta oli vielä näkyvissä, joitakin vanhoja huonekaluja, kuten vanha senkki yläkerrassa, joka oli varmasti 1800-luvun alusta. Kartanon leima oli kuitenkin lähtenyt vähitellen pois, koska isovanhemmat olivat talonpoikaistuneet, ja lapsenlapsi olikin ihmetellyt mm. sitä, minkä takia hänen ukkinsa halusi toistuvasti katsoa videolta sinne nauhoittamaansa Kätkäläinen-elokuvaa, joka kyllä kertoi pelkästään pientilan omistavasta mökkiläisestä syrjäseudulta. Kuitenkin lapsenlapsen äiti oli palannut vanhempiaan korkeammalla säätyläisyyden asteelle, sillä hän hallitsi ruotsit, ranskat ja saksat, jopa paremmin kuin englannin, missä hänellä oli ulkomailla käydyn selvästi jonkinlaisia vaikeuksia. Olivathan ensin mainitut kielet olleet satojen vuosien ajan säätyläisille englantia tärkeämpiä. Vanha aateliskartano oli seissyt ylpeästi asumattomana mäellään ilman huolta huomisesta, kuitenkin talossa oli kylmää ja kosteaa, katto alkoi jo olla vanha ja hiiriä tunki sisään erilaisista lattianraoista. Kuitenkin talo koki ylpeyttä siitä, että se oli saanut asuttaa kattonsa alla niin suurta kulttuurista perintöä ja korkeaa väkeä. Se ei kuitenkaan tiennyt vielä sitä, mikä sitä odottaisi tulevassa.