Yksilöllisyydestä

Yksilöllisyys tarkoittaa sitä ihmisessä olevaa ominaisuuksien joukkoa, joka mahdollistaa hänelle erillisyyden ja toisista ihmisistä erottautumisen. Yksilöllisyys siis antaa ihmiselle mahdollisuuden erillisesti ilmaista näkemyksensä maailmasta siten, ettei se sotkeennu toisten ihmisten sellaisiin ominaisuuksiin, jotka vaatisivat kaikille samankaltaista ilmenemistä yhteisöelämässä. Ihmisissä siis voidaan havaita sellainen piirre, jonka tarkoituksena on lieventää sellaisia asioita, jotka korostaisivat koko ajan pelkästään ihmisten erillistymistä toisistaan. Tällaisia piirteitä hyödyntävät mm. populistiset poliitikot ja esimerkiksi sellainen viihde, jonka katsotaan kelpaavan kaikille ihmisille sen takia, koska se muka tarjoaa nähtäväksi sellaisia asioita, jotka kaikki ihmiset voivat oletetusti hyväksyä. Nämä piirteet ovat ihmisen kollektiivisiin ominaisuuksiin veroavia piirteitä. Jotkut instituutiot harrastavat sitä, että ilman vetoamista ihmisen yksilöllisiin piirteisiin ne vetoavat niihin kollektiivisiin ominaisuuksiin, jotka vielä ihmisessä ovat kertomassa sellaisesta ajasta, jolloin kaikki ihmiset muistuttivat kaikessa siinä miten he ilmenivät pelkästään toisiaan ja eivät pienimmässä määrinkään jotain sellaista, joka olisi ollut luonteellista etenkin heille itselleen. Tällaisia instituutioita ovat etenkin armeija, poliisi, koulut, yliopistot, rippikoulut, sosiaalitantat ja esimerkiksi yksityisomistus. Näiden instituutioiden tarkoitus on vedota pelkästään sellaisiin ominaisuuksiin ihmisessä, joiden tarkoitus on ohjailla mahdollisimman suuria ihmisten joukkoja ottamatta kantaa siihen, miten tällaiset vaikuttimet koskevat sellaisia ominaisuuksia ihmisessä, jotka eivät ole luonteeltaan kollektiivisia. Näiden insituutioiden tarkoitus on alentaa ihminen toimimaan kommentaariaatin tunnustushierarkiaan alennettuna vaikutteellisena ominaisuuksien passiivisena joukkona. Nimenomaan kollektiivisille toimijoille on ominaista se, että ne olettavat etteivät ihmiset pysty tosiasiassa hallitemaan omia ominaisuuksiaan, vaan he ohjautuvat tietyllä tavalla ”kosketusherkkinä” niiden kautta siten, ettei niillä voi olla mitään sanomista siihen, miten ja mitä ominaisuuksiaan poimitaan esimerkiksi tällaiseen tarkoitukseen ”yleisen hyvän” eduksi. Voidaan sanoa, että kaikki edistysaskeleet taiteessa, filosofiassa, tieteessä ja uskonnossa on otettu sellaisten toimijoiden taholta, jotka ovat toimineet yksilöllisten periaatteiden ohjaamalla tavalla. He eivät ole siinä toimiessaan noudattaneet etenkin jonkinlaisia kollektiivisesti vahvennettuja lakeja, jotka olisivat antaneet heille vihjeet siitä miten toimia. Yksilöllisyys onkin etenkin tällä tavalla katsoessa jotain sellaista, mikä voi luoda sellaista, mitä kollektiivisesti vetoavat ominaisuudet eivät voi. Yksilällisyys on vapaa-ajattelun ja luovuuden lähtösija ihmisessä, ilman sitä eivät merkittävät ajattelijat pystyisi luomaan sen kaltaisia uudenlaisia (”novelty”) tapoja nähdä maailmaa ja ihmistä. Yksilöllisyys on nimenomaisesti entisenlaisten tapojen nähdä maailmaa ja ihmistä yhteensulautumista sen kaltaiseksi kokonaisuudeksi, joka ilmenee selkeästi uudenlaisella ja ennennäkemättömällä tavalla. Tietysti voidaan sanoa myös tämä siitä, miten ihmisten on elettävä myös tässä oravanpyörässään osin kollektiivistenkin ominaisuuksien kautta. Ne mahdollistavat ihmisyhteisöissä sen, miten ihmiset jakavat uudenlaisia tietoja ihmisen olemuksesta ja ilmenemisestä toisille ihmisille. Ellei ihminen ilmenisi toisilleen myös kollektiivisesti, ei mitään tietoja siitä miten jokin yksilö on kokenut jonkin asian voitaisi levittää toisten ihmisten tietoisuuteen. Jos ihmiset ilmenisivät pelkästään yksilöllisesti itselleen ja maailmalle, voisi maailmasta tulla pelkästään jonkinlainen solipsistinen yksittäisten Narkissoksien peilikuvamaailma, jossa ihmiset eivät enää havaitsisi toisiaan ja toisten tarpeita, vaan ihmiset havainnoisivat vain omia sisäisiä ajatuksiaan, jotka eivät etenisi pidemmälle sisäisyydestä, koska minkäänlaista toisille ihmisille ulottuvaa tiedonjakelua ei enää olisi käytössä. Kuitenkin jos pitäisi valita sen välillä, onko ihminen omia ajatuksiaan ja sisäistä elämäänsä kuunteleva yksilö vai sokeasti ulkoisia ohjeita kuunteleva ja noudattava sosiaalipartikkeli, ei valinnassa tulisi olla minkäänlaista epävarmuutta. Yksilöllisyys on etenkin myös vapautta muodostaa henkilökohtaisia maailmankatsomusjärjestelmiä ja sen kaltaisia systeemejä, joiden avulla perustavimpia apriorisia yhteiskunnan normiarvoja kuten suositeltava, hyvä, kaunis, oikea, voidaan muokata sen kaltaiseen suuntaan, jossa niitä tarkastellaan mahdollisimman useista eri suunnista. Itsenäisistä maailmankatsomusjärjestelmistä voidaan siis katsoa olevan hyötyä siinä, miten yhteiskunta kehittyy ja miten se rakentaa itseään jatkuvasti samanaikaisessa olevassa. Yksilöllisyyden vastakohta on siis kollektiivisuus ja sitä luonnehtivat myös esimerkiksi sen kaltaiset asiat kuin ryhmäkuri ja laumamoraali. Niiden mukaan toimiessa, yksilöä sakotetaan aina niissä kohdissa, joissa se ei noudata niitä toiminnan lakeja, jotka määritetään kollektiivisesti päteviksi. Sen voidaan esimerkiksi katsoa olevan este jo esimerkiksi taiteen luomiselle yhteiskunnassa koska taiteen voidaan nähdä, kuten esimerkiksi Herbert Marcuse on lausunut, olevan niin sanotusti olevan yhteiskunnan negaatio, sen täytyy aina ollessaan todellista taidetta, toimia yhteiskunnan määrittämien toiminnan ohjeiden ulkopuolella, siellä missä yhteiskunta ei määritä sen toiminnan olemusta. Yksilöllisyyden on myös toimittava matemaattisluonnontieteellisen maailmankuvan vastapoolina, koska se näkee ihmisen jonain yhdestä kohtaa ohjailtavana monista erillisistä kohdista muotoutuvana valtavana kokonaisentiteettinä. Vapaa-ajattelu voidaan yksinkertaisesti määritellä siten, että se on sen kaltaista ajattelua, joka ei yksiselitteisesti noudata sen kaltaisia ajattelun lakeja, jota luonnehtisi sellaiset symbolisuudet ja peritotuudet, jotka olisivat myös yhteiskunnassa vallitsevan valtavirta-ajattelun pohjaavimpina rakenteina. Vapaa-ajattelun on löydettävä sen kaltaisia symboleita ajattelunsa pohjaksi, jotka olemuksellisesti ovat tarkoitettuja siihen, että niiden tulee särkeä kollektiivisia symbolisuuksia ja valtavirtakulttuurin ja populaarisen viihde-elämän pintaestetismin tasolla muodostettuja totuuden mukapysyvyyksiä. On ilmeistä, että sellaisista ihmisistä, jotka ovat monesti kommentaariaatin jäseniä, jotka noudattavat yhteisössä kollektiivisesti ilmeneviä pintapuolisimpia symbolisuuksia, tulee herkästi elintasoesteetikkoja, jotka muodostavat oman kommentaariaatin luonnehtiman tunnustushierarkiakulttuurinsa ympärille kulttuurin, joka perustuu siihen järjestelmään, jossa kommentaariaatti todellakin uudistaa tunnustushierarkiaansa vaikutteellisuuden avulla, ja saa ihmiset näkemään merkittävästi yhteiskuntaelämän uusintamiseen perustuvat arvotunteensa liitteessä joihinkin sellaisiin kollektiivisuuksiin, joita he eivät tunnistaisi silloin, jos he pystyisivät toimimaan irrallaan vaikutteellisuuden ilmiöstä, joka saa heidät niin sanotusti ”satamoitumaan” tunnustushierarkiaan jonka väärin päin rakentuminen alkaa heidän vaikutteellisuudestaan. He voisivat itse rakentaa tunnustushierarkian itsestään käsin elleivät he olisi niin syvästi tietoisia siitä, miten muut ihmiset näkevät sen miten heidän tulisi heidän yhteydessään kaikesta ajatella.