Ihmiskäsitys, piirteen poimiminen, sosiaaliset kategoriat

Ihminen on maailman ainoa olento, joka pystyy reflektoimaan omaa toimintaansa ja ajattelua. Siten nousee kysymys ihmiskäsityksistä. Käsitys on normitettu kuva siitä millainen ihminen on ja miltä pohjalta ihmistä tarkastellaan. Voidaan varmaankin sanoa, että ollakseen tolerantti, käsityksen tulee voida laajentua ja ottaa syötettä ulkoisesta uusien kokemuksien myötä. Tällaisia kokemuksia voidaan kuvata termillä elementaarikokemus. Se on silloin sellainen kokemus, joka määrittää kaikkea sen alla tapahtuvaa ja toimii tapahtumatasoa korkeammalla metatasolla. Elleivät kokemukset ihmisestä muodostaisi ja täydentäisi ihmiskäsitystä, ei ihmisellä voisi olla käsitystä siitä millainen ihminen on ja ei siten voisi ennakoida ihmisten yhteydessä tapahtuvaa. Tämä on tärkeää etenkin ihmisten kanssa toimiessa ja liitettäessä samaan piiriin erilaisista kokemuspiireistä tulevia ihmisyksilöitä.

Ihmiset harrastavat usein tietoisesti tai huomaamatta sellaista toimintaa, jota voidaan mielestäni kutsua ”piirteen poimimiseksi”. Tuo tarkoittaa sellaista tapaa, jossa erillinen ihmisyksilö nimetään hänessä ilmenevän jonkinlaisen piirteen kautta. Tällainen piirre voi olla esimerkiksi pitkä, lyhyt, herkästi punastuva, hullu, kaunis, ruma jne. Mielestäni tuollainen tapa ei kunnioita sitä periaatetta, jonka mukaan ihmisellä on rooli siinä muodostusprosessissa, joka valmistaa hänestä kuvan muille ihmisille. Tuo kuva ei saa olla ensin ilmenevästä piirteestä vaikuttunut, koska monesti tuo piirre on jotain valtakulttuurin mukaista, joka ei salli toisenlaisia tulkintoja ja pyrkii itse asiassa jyräämään poikkeavanlaiset käsitykset oman kapealaisen näkemyksensä tieltä. Ihminen voi kehittää jotain ominaisuuttaan itsessään siinäkin tilanteessa, vaikka tuo ominaisuus olisi vasta kolmas tai seitsemäs sillä pintapuolisten korostettavien ominaisuuksien listalla, jota hänet pintapuolisesti tuntevat ihmiset hallussapitävät. Täytyy kyllä sanoa, että monesti tämä ilmiö on tyypillistä etenkin nuorten ihmisten keskuudessa ja myöhemmin ainakin älylliseltä ja henkiseltä tasoltaan korkealla sijaitsevat ihmiset erkanevat siitä. On kuitenkin huolestuttavaa katsella sitä, miten yleiseksi ns. aikuispissisten ilmeneminen on tullut. Sillä nämä ihmiset jatkavat keskenkasvuisen ihmisen määrittelytavan käyttöä yhteiskunnan sisällä.

On tärkeää, että oikeusfilosofialla voitaisiin kehittää oikeusjärjestelmäämme siihen suuntaa, ettei se niin helposti luokittelisi ihmisiä sillä tavalla, että he lopulta alkavat käyttää toisten antamaa määrettä itsestään. Ihminen on Sartren mukaan taideteos ja Marcusen mukaan taide on yhteiskunnan negaatiota, mistä saadaan yhtälöksi se, että ihmisen on luotava itsensä käsittäen yhteiskunnan negaatioksi. Oikeusnormin säätelyssä tulisi keskittyä myös ihmisen sisäiseen elämään eikä pelkästään keskittyä määrittelemään häntä ulkoisten olemuskriteerien kautta.

Sosiaalinen kategoria tarkoittaa ihmisten ryhmää, joka muodostuu sosiaalisessa elämässä tapahtuvien arvotusprosessien kautta. Myös sosiaalinen kategoria on arveluttava ilmiötyyppi siinä mielessä, että se jättää ihmisen sosiaalisen elämän vangiksi tavalla, jossa sosiaalinen yhteisö muodostaa hänelle päällimmäisen identiteetin. Tuo identiteetti säilyy usein niissä prosesseissa, joissa yhteiskunta määrittää itselleen erinäisten työasemien ja koulutuspaikkojen haltijat. Esimerkkinä voitaisiin pitää monia ns. sosiaalisia stigmoja. Miten monesti esimerkiksi vankilassa istuminen tuhoaa ihmisen tulevaisuuden, vaikka henkilö olisi istunut siellä vain lievästä rikoksesta eikä olisi todennäköinen rikoksen uusija. Esimerkiksi Saksassa tilanne on toisenlainen, ja monesti tuomion kärsineen ihmisen katsotaan sovittaneen tekonsa, esimerkiksi eräs tunnettu Punaisessa armeijakunnassa toiminut entinen asianajaja sai linnatuomionsa jälkeen asianajajaoikeutensa takaisin ja sai näin ollen jatkaa työtänsä. Pitäisi nähdä sosiaalinen jatkuvuus sosiaalisen elämän taskuna, joka ehkä säilyttää perusmuotonsa rakenteena, mutta joka kuitenkin on erilaisten tapahtumien kautta jatkuvassa uusiutumisen tilassa. Mikään yksittäinen teko ei ole lopullista siinä mielessä, että se määrittelisi ihmisen kategorisesti. Toki on sanottava se, että varmaankin suurin osa ihmisistä ajattelee että esim. Behring Breivik ansaitsee joukkomurhaajan ”tittelin”, mutta voidaan ajatella sitä, että mikäli hän kasvaa vankeudessaan ja hänet voitaisiin tuomionsa jälkeen todeta vaarattomaksi yhteiskuntajärjestelmälle, niin hänelle pitää varmaanki n antaa mahdollisuus elää vapaudessa.

Mielestäni Suomi elää vieläkin jonkinlaisesta syntiin ja moraaliseen häpeään perustuvasta kulttuurista, jossa ihmisen toiminta nähdään liitteessä jonkinlaiseen yliluonnolliseen ”kohtaloon”, josta ei voida poiketa. Tämä tarkoittaa esimerkiksi auktoriteettiuskon ilmenemisen syytä ja syytä sille, että huonoimpaan asemaan joutuneita ei voida auttaa jonkinlaisen porvarillisen häveliäisyyden takia. Pekka Haaviston sanoin: Suomi on kiusaajien yhteiskunta joka elää siitä tavasta, jossa rahvaan mielioikkujen vuoksi suurimman huomion ansaitsevat ihmiset saavat näytellä ”vaikuttajaa” ja viellä käyttää itsestään mainittua termiä, jonka sisältö katoaisi olemattomiin silloin, kun ihmiset kadottaisivat auktoriteettiuskonsa, kuuliaisuutensa ja yleisen matalemmuudentunteensa.

Suomessa ei ymmärretä huumoria, understatementia ja itseironiaa etenkään silloin, jos kyseessä oleva ihminen toimii niin sanotusti korkeassa asemassa tai jos hänen viestinsä kantaa suurelle määrälle ihmisiä. Suomi elää vieläkin siitä harhakäsityksestä, jonka mukaan eniten itseään kehyva ihminen on hyväitsetuntoinen ja ansaitsee mainetta/poliittisia asemia/rahaa/työpaikkoja/pillua jne. Ihmettelin jokin aika sitten erään filosofiaa opiskelleen tyttelin kommenttia siitä, miten minulla täytyy olla heikko itsetunto, kun arvostelen jopa filosofian professoreiden ajatustoimintoja. Vaikka en arvostanut alkuunkaan mainitun tissiparin älynlahjoja, niin ei tuo mitenkään parantanut käsitystäni niistä. Kyllä mielestäni sillä on paras itsetunto, joka kyseenalaistaa, vaikka sitten oletetusti korkeammassa asemassa toimivien ihmisten toimia, vaikka joutuisikin siitä sitten tuollaisen kävelevän vulvan vähäteltäväksi. On todella naurettavaa ajatella, että ihminen olisi valmiiksi hyväitsetuntoinen, jos hän on korkeassa asemassa tai jos hän kehuskelee auliisti siitä, millaisessa kaikessa hyväksi tulkittavassa hän on itse ollut mukana. Toisilta huomiota ja suosiota hakevat ja tuosta suosiosta elävät ihmiset ovat yleensä niitä, jotka eivät tulisi toimeen tilanteessa, jossa kaikki ihmiset yhtä äkkiä sanoisivat, että eivät enää tue häntä. Nietzsche mainitsi kirjassaan, että nainen on mestari siinä, kun hän ensin syöttää toisille ihmisille hyvän käsityksen itsestään ja sen jälkeen uskoo vakaasti siihen käsitykseen toisten uskon kautta. Voidaan sanoa, että yhteiskunnan ja politiikan naisistumisen kautta kaikki poliitikot ovat nykyään tuollaisia tyttöjä Nietzschen ilmaisemassa mielessä. Hyvä poliitikko ei voi tyhmien ihmisten mielesstä edustaa mitään pahaa, vaan häntä on edustettava kaikissa tilanteissa, vaikka hän voisi todellisuudessa ajatella mitä muuta tahansa. Ihmiset valitsevat monesti tukemansa poliitikot kovin heppoisin perustein ja nämä ”tiimit” muodostuvat paksupäisten narsistipoliitikkojen ympärille myös itse narskun oman asemalle korottamisensa vahvistamana. Mielestäni englantilaistyylinen huumori tulisi säilyttää kaikessa toiminnassa, vaikka se olisikin perusluonteeltaan ja päällimmäiseltä luonteeltaan vakavaa. Minun mielestäni humoristista on vain sellainen huumori, joka tulee esiin odottamattomassa tilanteessa (en voi ymmärtää standup komiikkaa, ehkäpä se johtuu siitä, etten naura aina samoissa tilanteissa joissa toiset ihmiset nauravat), esimerkiksi se kun eräs Ranskan vallankumouksen aikaan kuolemaantuomittu ylhäisaatelinen meni mestauslavalle kirja kädessä, mitä hän oli sitä ennen lukenut ja ennen mestaajan eteen menoa laittoi kirjan väliin kirjanmerkin siihen kohtaan mihin oli päässyt. Toinen esimerkki tulee FC Barcelonan pelaajasta, joka poimi ruohikolta rasistisen vastapuolen kannattajan heittämän banaanin ja söi sen. Myös tarkasti jotain vakavaa asiaa tarkasteleva kirjoitus jossa ilmenee sopivissa kohdin sarkasmia tai ironiaa naurattaa monissa tapauksissa kovasti.

Feministeillä on liian paljon valtaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Kaikkiin yhteisöihin ei tarvita naiskiintiöitä, koska ne eivät mitenkään lisää toisen sukupuolen intressejä sellaisissa yhteisöissä, joissa sitä ei jo valmiiksi ole. Feministit ovat kehittäneet oman matematiikkansa palkkojen laskuun ja kehittäneet omat kielisäädöksensä sitä varten, miten maailmaa saa oikeutetusti havannoida ja etenkin siksi miten naisesta saa yhteiskunnassa puhua. He ovat muodostaneet itselleen täysin rinnakkaisen maailman, jossa kaikki tulkitaan mustavalkoisten lasien läpi, jotka lasit toitottavat jokaikisessä yhteydessä sitä jeremiaadia, jonka mukaan miehet ovat syyllisiä kaikkeen maailmassa ilmenevään pahaan.

Naisen on oltava kuuliainen ja laitettava ruoka pöytään silloin kun on sopiva aika.

Kyllähän naisia tarvitaan. Ilman heitä ei olisi parisuhdeväkivaltaakaan.