Novelli

Mustatakkinen mies lukee Joycea

Hän käveli pitkin kaupungin katua pälyillen samalla ympärilleen. Samalla kun hän katsoi ehkä sadatta kadulla häntä vastaan tullutta ihmistä, hänen sydämensä alkoi yllättäen vahvasti jynkyttää ja myös hänen hengityksensä kävi samalla aikaa vaikeammaksi. Hän näki penkin pienen puistikon laidassa ja päätti samalla istua siihen. Kuitenkin ennen kuin hän ehti penkin kohdalle, porttikongista ilmestyi tummaan ulsteriin pukeutunut mies joka käveli kirja kädessään penkin luo ja istahti siihen samalla huokaisten. Mies käveli penkin kohdalle ja päätti kuitenkin istahtaa siihen toisen miehen viereen, koska penkillä oli vielä kuitenkin tilaa. Hän henkäisi syvään ja tunsi sydämensä tasaantuvan, samalla hänen ahdistuksensa tuntui hieman tasaantuvan. Hän vilkaisi kirjaa, jota mustatakkinen mies luki, se oli James Joycen Taiteilijan omakuva nuoruusvuosilta. Mies tunsi kirjan ja päätti sanoa sen mustatakkiselle. Hän sanoi: ”Anteeksi mutta mitä mieltä olette kirjasta jota luette? Minäkin nimittäin tunnen sen.” Mustatakkinen käännähti katsomaan miehen kasvoja yllättyneensä, aivan kuin hän ei olisi ollut tottunut näin tuttavasävylliseen keskusteluun tällaisessa yhteydessä. ”Minun mieĺestäni kirja on varsin hyvä ja se kertoo paljon sellaisia elämänkerrallisia tietoja Joycesta, jotka jäisivät muuten vain elämänkerran lukeneilla hämärän peittoon”, mustatakkinen vastasi. Mies alkoi siitä ajatella sitä, miten seuraava asia, jonka hän aikoi sanoa, voisi mustatakkisesta vaikuttaa liian henkilökohtaiselta ja provinsiaaliselta, siltä että hän olisi tyrkyttämässä omia asioitaan ventovieraalle ihmiselle, mutta se ettei hän ollut viimeisten viikkojen aikana puhunut mustatakkista lukuunottamatta yhdellekään ihmiselle pakotti hänet taas avaamaan suunsa, ja taas omasta mielestään harkitsematta. ”Tiedättekö, että minä olen taiteilija, olen julkaissut useita kirjoja ja kääntänyt vielä lisäksi moninkertaisen määrän. Esimerkiksi Joycen vuonna 1970 suomeksi ilmestynyt elämänkerta on minun kääntämäni. Nyt kun te luette kirjaa nuoresta taiteilijasta, en voi olla tulematta siihen kuvaan, että te luette minun kokemuksiani. Ah, se mystinen, korvaamaton ja kerralla kokonaan menevä ja koskaan palaamaton nuoruus. Miten kaipaankaan sitä vanhetessani päivä päivältä ja vuosi vuodelta enemmän. Se hurahtaa ihmisillä vain kerralla luotijunan nopeudella ohitse ilman että ihmiset todellisuudessa voisivat vaikuttaa siihen, minkälaisen muodon se saisi. Tosiaankin sattumanvaraisuus vallitsee etenkin tuossa elämänvaiheessa, taide minutkin lopulta valitsi, minusta ei koskaan olisi voinut tulla minkäänlaista konttorirottaa tai virkamiestä, jo pelkkä ajatuskin kuvottaa. Saanko kysyä, mitä työtä te teette?” ”Olen kustannusvirkailijana Södikällä”, mustatakkinen vastasi ensin hieman tarkasteltuaan miehen silmiä, koska tämän avautuminen selkeästi alkoi käydä mustatakkisen hermoille. ”Aah, kustannusvirkailija. Se onkin mielenkiintoinen ammatti, joudutte antamaan niin monille taiteilijoille pakit, että se ei varmaan voi olla kirvelemättä öisin kun ajattelette ihmisille sanomianne pahoja sanoja.” ”No ei kyllä oikeastaan.” ”Miksi sitten luette tuota kirjaa? Joycehan nimenomaisesti siinä tuo julki kaiken sen, mitä nuoret taiteilijat joutuvat elämänsä herkimmässä vaiheessa kokemaan – torjuntaa ajattelunsa heiveröisimpiä kukka-asetelmia tarjotessaan. Miksi haluatte lukea tuota kirjaa, jos olette niin kova, ettei nuorten taiteilijoiden kohtalo kiinnosta teitä”, mies tivasi. ”Asia on nyt niin, että nyt on vapaapäivä ja Luoja on antanut minulle vain pyhiksi kyvyn lukea.”