Mihin tiedon tasoon ihmiset tyytyvät?

Tieto on välikettä maailmasta. Ihminen ottaa tietoa vastaan aisteillaan, järjellään, intuitiollaan ja arvotunteillaan. Aistitieto kertoo ihmiselle empiirisiä faktoja kuten sen onko pallo punainen vai vihreä. Järkitieto auttaa ihmistä, esimerkiksi laskemaan pallojen määrän: 1 plus 1 on kaksi ja niin eteenpäin. Intuitio rakentaa ihmisen koko havainnointilaitteistolla päätelmiä siitä, miten tieto etenee ihmisen mielessä, se on siis sekä järjestä että aisteista riippumatonta tietoa. Arvotunnetieto on sitä tietoa, minkä perusteella ihminen arvottaa elämän ja maailman osa-alueita ja voidaan sanoa, että tuo tieto on monesti taipuvainen muuttamaan hahmoaan merkityksen ja etenkin merkitysvallan kautta. Voidaan ehkä sanoa, että kaikki muut kolme tiedon osa-aluetta rakentavat arvotunnetietoa ja niiden ilmeneminen määrittää monesti sen minkälaisen merkitysvallan arvotunnetieto saa ihmisessä ja siinä tunnustushierarkiassa, jonka inhimillisen olemassaolon osa-alueet muodostavat arvotunteista peräisin olevasta tiedosta. Kun tiedon lajit on näin käsitelty, voidaan keskittyä kysymykseen tiedon tasoista ja asteista. Antiikin filosofien mukaan tiedämme kaikki, että tieto on perinteisesti määritelty hyvin perustelluksi todeksi uskomukseksi. Voidaan tähän määritelmään perustuen katsoa, että tiedon alin taso on uskomuksien taso, joka ei vielä itsessään ylety olemaan tietoa jostain. Esimerkiksi ajatus siitä, jos ihminen ei tiedä yhteisesti sovitun kielen mukaisia väriin liittyviä sanoja ja sanoo vihreän pallon olevan vihunainen, voidaan sanoa, että hänen uskomuksensa ei ole perusteltu eikä näin ollen totta ainakaan siinä sopimustodellisuudessa jonka mukaan ihmisten enemmistö toimii ollessaan toistensa kanssa tekemisissä. Toisessa tapauksessa ihminen voi olla värisokea ja sanoa pallon olevan punainen, vaikka värit näkevä voi havaita pallon olevan todellisuudessa vihreä. Kolmannessa tapauksessa ihminen voi nähdä pallosta vain noin kuusikymmentä prosenttia ja sanoa sen olevan punainen, vaikka toinen puoli olisikin vihreä. Silloin ihminen olisi samalla aikaa sekä oikeassa että väärässä, sillä hänen aistinsa voisivat todistaa sen, että hän näkee pallon vihreän puolen, mutta toinen puoli joka ei ole näkyvissä voisi kertoa hänen olevan samanaikaisesti väärässä. Perusteleminen tai todistaminen liittyy siis niihin yhteisesti sovittuihin todellisuuden osasiin, joiden perusteella voimme arvottaa päätelmiämme oikeiksi ja vääriksi. Perinteisiä tietoteoreettisia todistamisen koulukuntia ovat mm. foundationalismi, koherenssiteoria ja korrespondenssiteoria. Foundationalismin mukaan on oltava olemassa jonkinlaiset pohjaavimmat ja perustavimmat todellisuuden periaatteet, jotka ovat itsestäänselviä ja joihin muut periaatteet perustuvat ja joista ne saavat alkunsa. Koherenssiteorian mukaan kaikissa samankaltaisissa lauseissa jotka kertovat todellisuudesta voi olla jotain yhtenevää ja todellisuudesta kertovaa. Korrespondenssi taas tarkoittaa vastaavuutta ja sen mukaan tietoa voidaan löytää vertaamalla totuutta kuvaavia lauseita todellisuuteen, joka havaitaan aisteilla.

Todistaminen tapahtuu perustelemalla uskomus. Voidaan sanoa, että jos ihminen muistuttaa dementikkoa, hän on myös yleensä vanha. Mutta voi kuitenkin toisaalta olla niin, että ihmisellä on vain esimerkiksi jonkinlainen aivovaurio, jonka mukaan hän unohtelee asioita. Silloin voitaisiin sanoa, että tuollainen ns. piirteiden poimiminen ei itsessään voisi olla niin liitteellistä todellisuuteen, että sen perusteella voitaisiin todistella minkäänkaltaisia uskomuksia. Voidaan mielestäni sanoa, että kaikilla ihmisillä on uskomuksia, mutta ne muuttuvat vaarallisiksi vain silloin, jos niitä perustellaan väärällä tavalla ja saadaan silloin aikaan tilanne, jossa tieto voitaisiin yleistää siihen kollektiivisesti sovittuun tietojärjetelmään, joka on kaiken tiedon oikeuttamisen pohjana. Voidaan siis havaita, että on olemassa ja sellainen tarvitaan olemaan, nimittäin sellainen kollektiivisesti koostuva perusteltujen uskomuksien järjestelmä, johon kaikkien uusien uskomuksien perusteleminen ja todistaminen voidaan perustaa. Miten tämä siis voitaisiin mahdollistaa? Gettierin esimerkit siis jo ylhäällä mainitusti voivat osoittaa sen, etteivät kaikki perustellut todet uskomukset ole tietoa. Mielestäni voidaan yleisen tiedon sijasta puhua perustellummin varmuudesta kuin absoluuttisesta tiedosta. Wittgenstein kirjoittaa kirjassaan Varmuudesta, siitä miten tieto on todellisuudessa varmuuden asteen määritelmä kuin minkäänlainen absoluuttisesta todellisuudesta kertova viesti. Varmuuteen voidaan pyrkiä esimerkiksi induktiolla, jossa edetään yksittäistapauksesta (joutsen on valkoinen) yleiseen lakiin (kaikki joutsenet ovat valkoisia), mutta sillä ei voida saavuttaa perustavaa totuutta siitä, koska ei voida tulla varmuuteen siitä, ettei vastaan voisi tulla esimerkiksi violettia joutsenta. Deduktio ei toimi synteettisesti, vaan se liittyy pelkästään sen kaltaisiin analyyttisiin totuuksiin, jotka vallitsevat lauseiden sisällä. Voidaan esimerkiksi sanoa, että Sokrates on nisäkäs, koska kaikki ihmiset ovat nisäkkäitä. Synteettisessa totuudessa lauseen kertoman todellisuudenkuvan tulee vallita olemassaolevassa todellisuudessa ja siten induktiiviset totuudet ovat synteettisiä totuuksia. Varmuuden taso siis voisi olla jotain sen kaltaista kuin tottumuksien havainnoista kehittynyt intuitiivinen järki. Jotain sen kaltaista, jossa yhdistyvät alitajunnassa vaikuttavat perisymboliset hahmot ja päivittäistietoisuudessa tehdyt havainnot olemisen luonteesta. Kysyin siis sitä, millaisia tiedon tasoja ja asteita on, ja mille tasolle ihmiset yleensä jäävät ja miksi he tyytyvät siihen tasoon. Voidaan sanoa, että uskomusta edeltävä taho on luulo, joka voi olla ennen käsityksen muovaantumista ennakkoluulo. Luulo on tiedollista asennoitumista, kuten on uskomuskin. Kaikki tiedollinen asennoituminen pyrkii antamaan kuvia siitä todellisuudesta joka on ympärillämme. Jos kuvien antaminen tapahtuu luulojen kautta, on silloin tuo kuvien havainnointi kuin sitä, jos ihminen pimeässä arvailisi huoneen seinien väriä. Ennakkoluuloja voidaan monesti lietsoa, koska jotkut ihmiset tai asioita edistävät tahot voivat hyötyä siitä, että ihmiset eivät tiedä ja vain luulevat asioista, joista todellisuudessa pitäisi tietää eikä luulla. Voidaan siis hyvin perustein sanoa, että monesti ihmisten maailmassa toisten ihmisten suosion tavoitteluun suuntautunut ahneusvietti voi monesti voittaa sen halun, jonka perusteella monet pyrkivät ensisijaisesti objektiiviseen tietoon eikä liehittelyyn. Luulojen perusteella toimiminen on siis sellaista toimintaa jota ei perustella ja siksi se sopii ihmisille, jotka eivät tarkkaile sisäisesti itseään ja toimintaansa. Monesti luulot perustuvat ns. ”asemiin”, joissa ihmiset ovat, se on siis asemasta ja positiosta käsin alkavaa tiedollista asennoitumista. Voidaan esimerkkinä mainita se, että kun armeijassa puhutaan vihollisesta, ymmärtävät monet tämän vihollisen Venäjäksi vaikka sitä ei erikseen mainittaisi. Uskomus taas on tiedollista asennoitumista, joka monesti ihmisillä lankeaa todistellun tiedollisen asennoitumiseen karsinaan. Kuitenkin Gettierin esimerkit todistavat sen, etteivät perustellut todet uskomukset aina ole tietoa. Ne jotka tekevät virheen uskomuksiensa perustelemisessa siis joko yleistävät havaintonsa liian heppoisesti tai eivät tunne kollektiivista todellisuusjärjestelmää, johon havaintoja verrataan. Onko kaikki siis sitä, miltä näyttää? Mielestäni voidaan sanoa, ettei ole, koska on niin lukemattomia tapauksia, joissa ihmisen havainnointijärjestelmä pettää. Todistelemisessa ja perustelemisessa kehittyminen onkin mielestäni se osa-alue, johon liittyy tämä tietoteoreettinen ihmisten kykyjä tarkasteleva kirjoituksen aihe. Pitäisi ehkä enemmän pyrkiä tarkastelemaan niitä havainnon tekemisen lajeja ja ominaisuuksia, jotka vaikuttavat ihmisen mielessä, kuin tuskastua jatkuvasti siihen, miten ihmisen havainnoit eivät toistuvasti vaikuta vastaavan todellisuutta. Intuitioon perustuva tieto ei aina vaikuta olevan ensisijaisesti tietoa maailmasta, vaan se on myös aina tietoa ihmisestä itsessään sekä ihmisen koko elämänsä aikana tekemistä havainnoista. Unien näkeminen ja niiden tulkinta voi monesti kertoa jotian perustavaa ihmisen valveilla olon aikana tapahtuvista esimerkiksi tiedon arvotukseen liittyvistä tapahtumista. Descartes ajatteli ihmisen tavoittavan tosiasiallisen tiedon vain järjellä ja luonnollisella valolla. Järkikin on mielestäni kuitenkin myös liitteessä empiiriseen todellisuuteen, jonka havainnointi voi pettää, joten se, että ihminen kehittäisi intuitionsa avulla omaa havainnointitapaansa, voisi monesti olla auttamassa siinä, kun ihminen arvottaa havaintojaan. Intuitio siis tarkoittaa sitä todellisuuden hahmotuksen tapaa, joka tekee niin sanotun hyppäyksen tietoon erillään järkeen perustuvasta loogisesta tiedosta ja aisteihin perustuvasta empiirisestä tiedosta. Se ei ole kumpaakaan näistä ja samalla se on molempaa näistä. Pitäisi siis mielestäni pyrkiä todellisuuden havainnoinnissa synteesiin kaikesta tarjolla olevasta tiedosta, eikä rajoittua vain yhteen tapaaan tehdä tiedollisia arvostelmia. Intuitiivinen tieto on tuon hahmottamisen avainalue.

Voidaan kuitenkin mielestäni sanoa, että arvotunnetieto on vielä intuitiotakin tärkeämpi tiedon laji. Se määrittää sen, miten ihminen havainnoi havaintojen pohjana olevaa todellisuutta. On tärkeää ettei ihminen ole vaikutteellinen ja anna vääriin pyrkimyksiinsä ihmistä liittävää kommentariaattia ohjata itseään.