Kipua

Et tiedä mikä minua koettelee
tämä ikävä, minut maan tasalle raateleva tuska
joka ei jätä minua rauhaan, yksin
Parisin nuoli osui minun hevoseeni
joka kaatui kuin Nestorin apujoukot
olen aina miettinyt, olenko ansainnut tuskan
pitääkö minun kyljessäni olla pistin
jotta muistaisin
jotta en unohtaisi
sitä minkä olen useasti unohtanut
kuín minulle olisi annettu seerumia
joka olisi järjestänyt käsitykseni menneisyydestä
täysin päinvastaiseen suuntaan, järjestykseen
minä vihaan tätä tuskaa ja taas toisaalta
en voi olla ilman sitä
se ansaitsee minut ja minä ansaitsen hänet

Odysseus odottaa poikkeuksellisesti Penelopea

Vaikka meidän välillämme on välimatka
tuo matka pitää meidät hengissä
pitihän Odysseuksenkin kulkea läpi
houkutusten valaisevan verkoston
jotta olisi saanut viereensä taas
 - rakkaan Penelopensa -
ja jotta kaikki olisivat voineet nähdä
miten tuon matkan kulkeminen satutti
auttoi ottamaa oppia
mutta kuitenkin myös nauramaan auringon lailla
olemaan selvänä siitä, että ilman uhrauksia
ei Roomaakaan olisi rakennettu
voitko antaa minulle anteeksi sen
että olen joskus ollut välinpitämätön sinua kohtaan
välimatka ei ole sitä tehnyt
pikemminkin se, että olet
ollut minulle aina lähellä, kaukanakin
vaikka todellisuudessa sinulla on aina ollut oma elämä
elämä joka tuomitsee minut haihatteluna
haittana jonka voi unohtaa

Tuomio

Mieti vapaasti sitä

kuinka monesti sinulle on tehty väärin

ja harkitse vasta sitten empatiaa

onko järkevää antaa vain olla

niihin nähden jotka eivät muista

Jeesuksen sääntöä: Käännä toinen poski

Sinun on asetuttava vastaan

niitä henkilöitä, jotka eivät toimi reilusti

sillä siellä mistä puuttuu reiluus

ei voi olla myöskään vapautta

siellä taistelevat villipedot

vaikka oikeasti ne ovat ihmisiä

ne ovat menettäneet eroavuutensa

ja kadottaneet sen viimeisen periaatteen

jonka mukaan tulee olla hyvä toiselle

koska toinen lopulta päättää

sinun paikkasi siinä todellisuudessa

joka jää sen jälkeen kun lähdemme

Käännös JW Snellmanin kirjasta Lärobok i Rättsläran - Oikeusopin oppikirja vuodelta 1840 (Lisään tekstiä käännöstyön edetessä)

Johdanto

§ 1.

Oikeusoppi on tiedettä oikeusideoista, toisin sanoen: tiedettä oikeuden käsitteestä ja sen realisaatiosta.

Jaottelu Käsitteen ja Idean välillä kuuluu logiikan kehiteltäväksi. Tässä voi niiden välinen suhde vain esimerkillisesti selventyä. Niin on Oikeuden käsite oikein, käsiteltynä yleisyydessään vain kuten selvä mielle. Mutta Käsitteen luonteeseen kuuluu se, että se määrittää itsensä lähtiessään määritelmien monilukuisuudesta (definitioista). Tämän käsitteen määritelmät muodostavat sen todellisuuden. Siten on Oikeuskäsite todella määritelty, yksityisen tahtovan Subjektin (ihmisen) moraalisessa tietoisuudessa. Mutta tällainen todellisuus on todella vain sen kautta että se on samanpitävä yleisen Oikeuskäsitteen kanssa. Sellainen samanpitävyys Subjektin tahdon ja Oikeuden välillä on Oikeuden idea, josta siten ollen Oikeus yleisyydessään, Oikeudenkäsite ja Oikeuden olemassaolo kuin myös Subjektin tahto, muodostavat momentit. Mistäkäsin Oikeusopin jako Opin ulkopuolella tukee itseään abstraktin Oikeuden Opista subjektiivisesta Oikeudesta ja moraalisesta Oikeudesta.

§. II.

Oikeusoppi on filosofian osa ja sen lähtökohdat ovat Psykologiassa tai Opissa subjektiivisesta Hengestä. Oikeudenkäsite on siten tässä selvä mielle jonka välttämättömyys viimeksimainitussa tieteessä on toteen näytetty. Tällainen käsite tässä tieteessä saa alkulähtökohtansa siitä, että Oppi on järjellinen Tahto.

Merk. Filosofia ei vastaanota yhtään käsitettä, joten mitään erikoista filosofista tietoa satunnaisesti ilman jokaista käsitettä pitäisi olla selvä edelläolevan kehityksen rakenteesta ja siten myös erityiset filosofian rakennusosat saavat edelläolevassa välttämättömän merkityksensä. Siten on Oikeuden käsitteellä ja Oikeusopilla pohjansa Subjektiivisen Hengen Käsitteen kehityksessä ja lähimmin Tahdon käsitteessä. Tässä voi vain vedota siihen, että oppi Subjektiivisesta Hengestä on Hengen käsitteen kehityssuunta, jonka merkitys ja todellisuus on Oikeus. Oikeusoppi on siten, kokonaisuudessaan, tietoa Objektiivisesta Hengestä, siten kuin Hengen käsite todella sitä merkitsee. Hengen Idea ja Subjektiivisen ja Objektiivisen Hengen ykseys, on Absoluuttinen Henki.

§. III.

Tahto on kuin Subjektiivisen Hengen itsemääräytyminen, kuin valta määrittää sisältö jonka Henki tiesi olevan omaansa. Järjellinen on tahto sen kautta, että se tekee tämän sisältönsä järjelliseksi, järjellisten merkitysten systeemiksi. Tuollaisesta järjellisyydestä nousee tahdon Vapaus, koska siten Tahdon itsemääräytyvyys osuu samaan sisällön oman kehityksen kanssa.

Merki. Kaikki nämä teesit ovat lainattuja Psykologiasta. Se on kuten järjellinen ajattelu, Subjektiivinen Henki rakentaa tiedon annetun sisällön omakseen ja havaitsee että Ajattelunsa on sama prosessi kuin sisällön oma kehitys. Kuten tahto, itsemääräytyvyys on Subjektiivisen Hengen läpi välittömästi erillisten vaatimusten sisältö joiden tyydyttävyyttä hän määrittää. Vaatimukset siirtävät paikaltaan toisensa ja tahto on niihin sidottuna. Niiden universalisoinnin kautta so. kuten reflektoivan tahdon kautta käsittää sen yleisissä ja tiedollisissa vaatimuksissa, vapauttaa itsensä tahdon vaatimusten ylivallasta ja tekee itsensä yhdeksi riippumattomaksi päämääräksi, johon nähden hän määrittää itsensä. Tämä päämäärä on uloimmillaan itse Tahdon vapaus ja Henki toteuttaa saman henkisen todellisuuden tunnustamisen kautta. Hengen objektiivisen olemassaolon luomukset, järjelliselle.

§. IV.

Vapaa Tahto on siten itse Objektiivinen Henki, Hengen järjellisten määritysten maailma, Määritelmät, Oikeus. Oikeusoppi voidaan siten myös määritellä tiedoksi vapaan tahdon todellisuudesta.

Merk. Oikeus-Käsite osuu yksiin Vapaan Tahdon kanssa, ja Oikeuden toteutuma on Tahdon vapaus todellisena, se on järjellinen. Oikeasti tarkoitetaan Vapaalla Tahdolla vain Harkintavaltaa, Tahto kuten valta tehdä ja antaa. Siten on tahto vain vapautta tyydyttää yksi tai toinen halu. Mutta tahto ei ole sisällötön. Myös kuten abstrakti Minä, kun hän abstrahoi kaikesta määrätystä tiedetystä, kaikki tunteet ja halut, vaatii halun tästä sisällöstä ja on siten samoin määräytynyt. Kuten harkintavalta on siten myös tahto aina sidottu määritelmään ja on pelkästään vapautta siitä että yksi annettu määritys voittaa toisen. Harkintavalta on sitä kautta ensimmäiseksi sidottu lähtökohtaansa. Muihin nähden on myös määritys jonka harkintavalta valitsee, ja johon nähden se siirtyy, samoin kuin annettu määritys, yksi riippumattomasta harkintavallan tahdon sisällöstä, halu, mielle. Harkintavalta on sillä tavalla kaukana siitä että olisi vapautta, korkein vapaudettomuus. Sillä se on sidottu epävapaan sisällön kanssa, mistä käsin se ei voi vapauttaa itseään, on riippumatonta annetusta ja tilapäisestä, perustavimmasta välttämättömyydestä. Järjellinen vapaa tahto määrittää sitä vasten oman sisältönsä, sen kautta että on järjellinen, sitä kautta että se realisoi järjellisen yhteyden tässä sisällössä ja määrittää itsensä, kaupassa, samankaltaisuudessa siihen nähden.

§. V.

Siten on Oikeus todella vapaa tahto, kuten on järjellinen Systeemi Oikeusmääritelmistä. Siten on kaikki Oikeusopin mielteet yhdessäsyntyneitä, luonnollisia, oikeuksia, yhdessäsyntyneestä velvollisuudentunnosta. Sillä ihmisten keskellä yhdessäsyntyneitä on halut ja ne ovat siten itse yhtä järjettömiä kuten ne tyhjät luonnolliset halut, joille se on tilapäistä, jos hän yhdenmukaistaa sen Oikeuden kanssa tai ei.

Merk. Näkökohdat eivät mitätöi vanhaa: että Jumala asetti Lain ihmisten tietoisuuteen, vaikka tätä ei tehdä lihallisen syntymän kautta. Se että ihmisellä on mielle Oikeudesta ja Epäoikeudesta siihen saakka kun hän spekulaatiolla tuo sen saman selkeään havaintoon, on se seuraus siitä, että hän asuu yhteiskunnassa ja sen määräytyminen sen Oikean tiedottomuuden yli joka vallitsee hänen tunteissaan. Oikea tulee hänelle siten moraalina, mutta subjektiivisesta harkintavallasta riippumattomana ja hänen tunteillaan on vaatimus niiden asioiden tunnistamiseen ainoastaan missä hän yhdenmukaistaa yleisen kanssa, järjellisen tahdon, Oikeuden kanssa, ja sen vuoksi ja eteen.

Diogenes

Olen tullut niin pitkälle kyynisyydessäni
etten enää tiedä mikä on totta ja mikä ei
en kuitenkaan haluaisi omaksua -
erään läheisen naiivia optimismia
ennen kuvittelin voivani olla Candide
mutta tämän päivän näkökulmasta
se tuntuisi silkalta hulluudelta
itsensä uhraamiselta, hyppäämiseltä leijonan kitaan
sokraattinen epäily - niin mitä siitä voisi sanoa?
kyllä se kuitenkin lähenee parempaa asennetta
kuin mitä Voltaire ilmensi kirjassaan
tässä talossa keksiä sanotaan seksiksi
ja kiitosta siitokseksi, kun seksi pysyy
tarpeeksi kauan vakan alla
ei sen virittämää puhetta voi olla ilmenemättä
olen raahautunut ympäriinsä kylpytakki päällä
ja yrittänyt saada tuota projektia -
lopultakin alkuunsa, niin että suurmiehet
merkittävämmät kuin minä, pääsisivät lopultakin valoon
siihen jossa minä en voi kauaa paistatella

Juna meni jo

Missä kaikessa olen mukana,
kun sanon puolustavani oikeudenmukaisuutta
onko se katkeruuden, pistävyyden poistoa
sitä kun jotkut haluavat
rankaista toisia, kostaa toisille
kun en halua ottaa kaikkea annettuna
millä tavoin minut silloin tuomitaan olemaan
nimenomaan, olemaan
katsomaan kaikkea vasta tulevana
mutta miten tuleva järjestyy
millaisen muodon se ottaa
onko kaikki valmiina symboleissa
joka voisi majailla alitajunnassa
esitietoisuudessa
kaikki ei kuitenkaan ole niin
siten miten me kuvittelemme sen olevan
kaikki voi tulla sattuman kautta
tai piiloutuneena tai yllättävänä
kuten on entropia, kvanttiteoria
mielestäni todellisuus voi kuitenkin olla
niin, olla halua tai harhaa,
mielitekoni päivällinen tai illallinen

Porvarismi, nykyaikainen kulttuuri ja yleisihmisyys

Porvari voidaan määritellä hyvin toimeen tulevaksi aikuiseksi, joka haluaa ylläpitää etenkin omaa toimeentuloaan. Porvari siis luottaa etenkin yksityisomistukseen ja siihen, että hänelle taataan mahdollisuus ylläpitää ja mielellään vielä lisätä omaa yksityisomaisuuttaan. Porvariksi siis monesti tunnistavat itsensä etenkin hyvin itsenäisesti toimeen tuleviksi ihmisiksi. Porvari luottaa omaan kykyynsä tuottaa sellaisia olosuhteita, joissa hän voi tulla hyvin toimeen yksin ja haluaa, että myös toisille ihmisille yhteiskunnassa taataan tuollainen oikeus. Käsitteen porvari käyttämisellä tarkoitetaan useimmin sitä, että käsitteen kohde määrittää itsensä politiikassa etenkin taloudellisen suuntauksensa ja ideologiansa kautta. Mielestäni kuitenkin käsitteeseen porvari liittyy myös muita määreitä kuin pelkästään se, että henkilö kannattaa vapautta ja etenkin talouden vapautta. Monet taiteen ja kirjallisuuden tahoilla työskentelevät ihmiset käyttävät sanaa porvari derogatorisessa mielessä siten, että porvarilla tarkoitetaan sellaista ihmistä, joka ei etenkään osaa ajatella itsenäisesti ja riippumattomasti. Ehkä juuri tämän seikan perusteella en itse ole koskaan halunnut kutsua itseäni porvariksi, vaikka olen kuulunut ns. ”porvarilliseen” poliittiseen puolueeseen ja vaikka toinen vanhempieni suvuista voidaan luokitella varallisuutensa ja koulutustaustansa perusteella porvarilliseksi. Myös toisen vanhempani aatelinen suku on saanut minut kulttuurintuntemuksen lisääntymisen myötä näkemään etenkin aatelin ja työväestön välisen solidaarisuuden merkityksen ja halveksumaan etenkin kaikkea porvarillista ja pikkuporvarillista etenkin siinä mielessä, koska ne vaikuttavat minusta konformisuuden ja pakotetun yhdenmukaisuuden tyyssijoilta.

Vapauden käsitettä voidaan helposti käsitellä tutkittaessa yhteiskuntaa ja mielestäni porvarit eivät monestikaan pysty asettamaan itselleen kovinkaan kokonaisvaltaista vapauden käsitettä. Se jää aina joiltain osin hämärän peittoon. Jos voidaan sanoa, että vapauden kannalta on tärkeää, että ihmiset saavat kaupassa valita useista tuotteista valitsemansa, niin tulisi myös korostaa sitä, millaisilla perusteilla ostopäätös tulisi tehdä. Vapaa markkinatalous ei aina tuotteiden tuottamisessa, niiden markkinoinnissa, eikä myöskään niiden ulkomarkkinallisessa promotoinnissa ja brändäyksessä ota huomioon etiikkaa osto- ja kulutusvalintojen pohjana. Vapaus on siis monesti vapautta tehdä väärä valinta. Jos tasa-arvoisuuden ja hyvyyden ideaalit poljetaan vapauden ideaalin edestä, menettää yhteiskunta silloin monasti eettisen kompassinsa ja kaikki ihmiset eivät silloin saa nähdä yhteiskunnallista ja yhteisöllistä hyvää. Ja vaikka olisikin niin kuten kuuluisa filosofi GE Moore on sanonut, siis että hyvää ei voida määritellä, voidaan yhteiskunnallinen hyvä varmasti löytää etsimällä tekojen seurauksista ohjeita siihen, miten jatkossa tulisi toimia ja ajatella. Porvarillisuuden aate tai porvarismi tarkoittaakin usein sellaista ihmisten joukkoa, joka pitää erittäin lujasti kiinni ihanteistaan ja periaatteistaan, monesti katsotaan että he ovat kunniallisimpia kansalaisia, kun he pitävät vielä kaiken lisäksi yleisimmin huolen kaikista sellaisista yhteiskunnallisista instituutioista joissa suurin yhteiskunnan ihmiseen suuntaama vapaudenriisto tapahtuu. Tällaisia paikkoja ovat esimerkiksi koulu, armeija, kirkko, yksityisomistus ja suuret laitokset. Porvarien vapaus on siis monesti vapautta tehdä väärä päätös ja mahdollisesti jopa vapautta toimia loukkaavasti tai pahoin toisia ihmisiä tai ihmisten ryhmiä kohtaan.

Nykyaikaisella kulttuurilla voidaan ymmärtää se kulttuurinen eetos, joka vallitsee yhteiskunnassa tietyllä olemassaolomme hetkellä. Monesti tällainen kulttuuri määrittyy kaikesta siitä, mikä ilmenee ihmisten keskellä tiedottomuutena ja toivottomuutena asioiden ja niiden tapahtumisen suhteen. Nykyaikainen kulttuuri on siis monesti ihmisten tiedottomuuden ja tahdottoman toisiin ihmisiin suuntautuvan banaalin pahantekemisen summa. Nykyaikainen kulttuuri on jotain mitä vastaan kaikkien yhteiskuntaa tiedostavien ihmisten tulisi asettua toiminnallaan ja ajattelullaan. Nykyaikainen kulttuuri saa monesti pintaliitäjille ns. twistejä lahkeeseen. Tuo ei useimmin kerro muusta kuin siitä, että heidän arvonsa ovat niin sanotusti onttoja. Niissä ei siis ole sisusta. Nykyaikainen kulttuuri siis suosii onttoja arvoja, se suosii yleisihanteita, jotain sellaista minkä voi helposti yleistää porvarillisen mallin ihmisen toteutettavaksi. Nykyaikaisen kulttuurin tarkoitus on mukauttaa porvarismin aatteella ihmiset yleisihmisyyteen, joka seuraa nykyaikaiseen kulttuuriin sulautumisesta ja sopeutumisesta.

Yleisihmisyys, joka on nykyaikaisen kulttuurin seurausta porvarismin kyllästämänä, pyrkii tuomaan ihmisten keskuuteen sen perusolettamuksen, että kaikki ihmiset ajattelevat jollei täsmällisesti samalla tavalla, niin ainakin miltei samalla tavalla. Yleisihmisyyden kategorian sisällä tahdottomasti toimivat ihmiset kauhistuvat suuresti, kun he kohtaavat ihmisen tai asian, joka vaikuttaa poikkeukselta suhteessa heihin ulkoa käsin syötettyihin arvoihin. Yleisihminen ei voi lähestyä asioita ja ihmisiä sellaisesta näkökulmasta, joka voisi kertoa niiden toimivan ajattelunsa kautta suhteessa toisiin ihmisiin ja asioihin, yleisihmisyydessä ei ilmene liiemmin ajattelua. Esimerkiksi monoteistiset uskonnot ja vain yhdet ovet avoinna pitävät kirkot ovat esimerkkejä yleisihmisyydestä, jonka nykyaikainen kulttuuri synnyttää kaikissa nyt-hetkissä. Jotta uskonnolliset arvotunteet voisivat tulla puhtaimmassa muodossaan esiin tulisi uskonnot liittää kansalaisuskontoon perustuvan kirkon alaisuuteen, joka voisi ylläpitää kirkossa sellaista kehitystä, jonka mukaan siitä voisi lopultakin tulla enenevämmässä määrin polyteistinen. Jo Nietzsche kirjoitti aikanaan, että miksi tarvitsee olla vain yksi ainoa jumala, miksei voisi olla useita jumalia? Kansalaisuskonnon tulisi olla kokonaisuudessaan pluralistinen yhteisö, jossa monenlaiset jumalan käsitteet voisivat saada kasvamisalaa.

Jaettujen päämäärien näkeminen, mukaanlaskeminen

Jaettu tarkoittaa jotain mikä ei ole pelkästään omaa. Se tarkoittaa sitä kun jonkin voidaan nähdä vallitsevan jollain toisellakin. Päämäärät ovat tavoitteita, niiden kautta tunnistetaan se mitä voidaan tavoittaa ja mitä mahdollisesti halutaan tavoittaa. Monesti katsotaan, että jonkin tavoittaminen voi lisätä jotain, kuten varallisuutta tai onnea. Päämäärä tarkoittaa myös jotain mitä kohtaan suuntaudutaan, silloin tavallisesti nähdään nuo kohteet jotain toisia kohteita voimakkaampina. Jaettu päämäärä tarkoittaa jotain sellaista tavoitetta, jonka voidaan havaita vallitsevan myös joillain toisilla tahoilla kuin itsellä. Se nähdään sillä tavalla kun tavoitteita sublimoidaan, silloin jää jäljelle tavoite itsessään ja tavoite itselleen. Ensimmäinen tarkoittaa sitä yleistä suuntautumispäämäärää, joka voidaan yleistää monien pyrkijöiden kohdalle. Jälkimmäinen tarkoittaa henkilökohtaista tavoitetta, jossa tavallisesti ajatellaan vain omaa henkilökohtaista päämäärää ilman että se yleistettäisiin kaikkien muiden kohdalle. Tärkeä kysymys on se miten päämäärä tunnistetaan ja voidaanko sitä muovata esimerkiksi huomioiden tavoitteen itsessään.

Mukaan laskeminen tarkoittaa sitä kun jokin otetaan huomioon arvioinnissa. Siinä nähdään toiminnan samanluonteisuus. Voidaan kysyä tässä kohdin sitä, mitkä ovat nämä ominaisuudet joiden avulla havaitaan toiminnan luonne tietynlaiselta metatasolta. Joku voisi kutsua sitä esimerkiksi empatiaksi, toisen huomioimisen taidoksi. Empatiaakin voidaan mielestäni kehittää kaikissa ihmisissä. Joissakin tilanteissa korostunut empatia voi olla jopa haitaksi mutta toisen ihmisen tunnistamisessa tuntevaksi ja ajattelevaksi ihmiseksi se on tärkeä ominaisuus. Mukaan laskeminen tarkoittaa myös sitä kun havaitaan se, että jollekin on tilaa. Tila tunnistetaan monesti sillä tavalla, kun toiminnan rakenne tunnistetaan, se ei voi silloin olla esimerkiksi rikollista tai antisosiaalista toimintaa, koska normaali ja terve ihminen ei ymmärrettävästi voisi olla antamassa tilaa tuonkaltaiselle toiminnalle kohdistui se sitten omaan tai toisten ihmisten henkilökohtaiseen hyvään.

Ahneus on tässä tärkeä ominaisuus käsiteltäväksi. Kun ihminen on ahne, hän ei silloin kovinkaan helposti pysty löytämään jaettuja päämääriä ihmisten välillä. Mikä siis on ahneen ihmisen perusvirhe. Se voi piillä siinä, että kun ahne ihminen toisia huomioonottamattomalla tavalla pyrkii edistämään henkilökohtaisia päämääriään, hän voi monesti jättää muistijäljen toisten ihmisten aivoihin, jotka kertovat siitä että tällaiseen ihmiseen ei voida luottaa.

Tavoitteen itsessään näkeminen on tärkeää siinä, kun tunnistetaan toisten ihmisten toiminnassa ja ajattelussa yhtäläisyyksiä suhteessa toimintaan.

Näkeminen tarkoittaa sitä kun jotain tunnistetaan ulkoisessa jonkin ominaisuuden kautta. Näkemisessä käytetään erilaisia ominaisuuksia riippuen siitä, mitä näkemisellä on tarkoitus tunnustaa. Siinä tuo ominaisuus lähentää johonkin. Siinä ne sulautuvat yhteen ja ominaisuus ja tunnistettu objekti nähdään selkeästi toisiinsa liittyvinä. Siinä tunnistetaan relaatio sellaisten symbolien välillä, jotka asettuvat toisiinsa nähden. Symbolirekisteri määrittää monesti sen tason mille asti henkilön kyky nähdä ylettyy. Jotta ihmisen kyky nähdä voisi olla vapaa ja riippumaton, on ihmisellä oltava läpikulkuoikeus omiin symboleihinsa. Myös niitä on voitava voida muuttaa. Kaikki ihmisen käsitteet syntyvät hänen symbolirekisteristään ja niin ollen hän voi tulla merkityksi sisällöttömillä käsitteillä, jos hän ei voi ottaa kantaa niihin symboleihin joiden perusteella hänestä tehdään arvioita. Nähtäessä jokin muoto korostuu, ja monesti tuo muoto on liitteessä hänen omiin symboleihinsa. Se että voi nähdä jopa toisten ihmisten kanssa jaettavaksi kelpaavia päämääriä, silloin pitää voida olla kyvyllinen tunnistamaan symboleita kaiken päämäärällisen toiminnan perusteluissa ja harkinnoissa. Symboli on esimerkiksi tavoitteen taustalla oleva motivoiva tekijä, nekin voivat vaihdella. Myös ihmisille tyypillistä toiminnan luonnetta voi olla motivoimassa jokin symbolinen asia.

Se että nähdään jaettuja päämääriä ja että voidaan laskea toisia ihmisiä mukaan sellaiseen toimintaan, jossa päämäärät ovat kohteina, täytyy voidan nähdä ne perustavimmat symbolit jotka ovat kaiken toiminnan ja etenkin niiden perustelun taustalla. Symboleiden tunteminen on etenkin tärkeää siinä, kun tiedostetaan päämäärien jaettavuutta. Se voi myös olla tärkeää siinä, kun estetään ahneuden motivoimaa toimintaa ja estetään veriseksi käyvää kilpailua tavoitteiden saavuttamisessa. Myös pluralistisessa kansalaisuskontoon luottavassa yhteiskunnassa esimerkiksi vanhanaikaisten uskontojen jäseniinä lataamaa uskonnollisesti motivoituvaa symbolista tasoa pitäisi voida hillitä, koska se ei monesti edistä sitä tavoitetta, että ihmisten tulisi voida tulla hyvin toimeen toistensa kanssa.

Venyttelen usvaa pellon yllä

Minkälainen kohtalo odottaa?
Sanelevatko muut sen muka valmiiksi?
En siihen usko, on kissan silmä
läpitunkevuudessaan vuorten totuuden arvoinen
voimmeko nousta pitkin kirjojen selkämyksiä
ottaa niistä voiton, yhdessä erässä
vaikka niitä tuijotettaisiinkin, vaikka sivu viiltäisi
ei sormeen, vaan sieluun, keskelle
viiltävyyttä voisimme pitää koetinkivenä
huutojen voimakkuus esiasteena
sille miten näemme pilvet
heidän muuttuvaisuudessaan
tai usvan yllä peltojen
kuin esinahka joka liikkuu vaivalloisesti
koska pelto ei ole tottunut nahkan liikkeeseen
parempi olisi olla juutalainen

Sanoja

Muistatko vielä sen laulun
joka kerran yhdisti meitä
laittoi kaksi, rumiluksen
ja sielukkaimman maailman päällä
yhteyteen joka veti vertoja
Shakespearen esimerkeille
kaikelle sille joka on vuodattanut vertaan
yhteyden vuoksi, sen yhteyden joka¨
olisi voinut olla auttamassa
tätä kauhistusta, niin että
hän olisi voinut nähdä todella olevansa
ilman lisämääreitä, pelkästään se olisi riittänyt
siihen, että kaikki maljat olisivat täyttyneet
kaikki päämäärät tavoittuneet
ja lopultakin oltaisiin voitu sanoa
ëttä hän oli sinut itsensä kanssa

Vanhoista suvuista, suvaitsevaisuudesta

Suomi on nuori kulttuuri. Suomen valtio on ollut itsenäinen vasta noin sata vuotta. Lisäksi Suomen sijainti Euroopan laidalla ja seitsemänsataavuotinen siirtomaahistoria ensin Ruotsin ja sitten Venäjän alaisuudessa ei ole voinut tarjota omaperäiselle kulttuurille pitkäaikaista kehittymisvaraa. Suomalaiset muistuttavat mielestäni jossain perustavassa mielessä amerikkalaisa. Myös Yhdysvallat on nuori kulttuuri ja se myös pysyy nuorena sinne jatkuvasti valuvan siirtolaisvirran ansiosta. Amerikkalaisissa ja suomalaisissa on jotain samankaltaista puritanistista uudisraivaajahenkeä, vaikkakin Amerikassa puritanismi on kaikonnut jo aikaa sitten suurimmasta osasta ihmisiä.

Vanha suku tai kulttuurisuku tarkoittaa sen kaltaista ihmisten pienoisheimoa, joka on nähnyt vaiheittensa aikana paljon ja todistanut jotain syvällistä kulttuurin kehittymisestä ympärillä, Suomessa ei ole monia kulttuurisukuja, mutta kun kohtaa vanhan aatelissuvun tai sivistyssuvun edustajan, sen todella huomaa, ainakin jos itse sattuu tulemaan samankaltaisesta taustasta. Ennen sivistyssukujen jäsenten, monesti korkeasti oppineiden, tehtäväksi katsottiin oikeanlaisten arvojen ylläpitäminen yhteiskunnassa. Vanhat suvut pystyivät antamaan ajassa kestäviä arvoja, koska ne olivat pitkien aikojen vaiheissaan nähneet sen, millaiset arvot pystyivät kestämään ihmistä tukevana ajassa. Oman kasvatukseni myötä minut on opetettu arvostmaan sivistyneisyyttä, kohteliaisuutta ja kohtuullisuutta. Voidaankin ehkä sanoa, että tietynlainen Aristoteleen etiikasta tuleva kahden ääripään välissä olevan keskivälin kunnioittaminen on voimakkaasti tässä arvostamistavassa mukana. Sivistyneistön piirissä arvostetaan kaikkia ihmisiä kohtuudella heidän ansioistaa ja ketään ei laiteta tarpeettomasti omaa asemaa heikompaan asemaan. On osattava käytöstavat ja oltava kohtelias, vaikkakin joissakin korkeasti sivistyneissä piireissä harrastetaankin myös tietynlaista vanhalle aatelille tyypillistä grobianismia, jonka voidaan sanoa olevan tietynlaista kuviensärkemistä, jossa liian yksioikoiset ja muodolliset, monesti pikkuporvariston ylläpitämät käyttäytymiskriteerit pyritään tilanteellisesti särkemään karkealla käytöksellä, mikä on tarkoituksellista eikä välinpitämättömyydestä johtuvaa, esimerkiksi minä ajattelin joskus lukioiässä röyhkeähkösti, että kaikki etiketit on loppujen lopuksi tarkoitettu rikottavaksi. Myös säästäväisyys ja tietynlainen elämänasenteeseen liittyvä frugaliteetti on aatelisille tahoille tyypillistä, tosin tässäkin on asuinalueeseen liittyviä eroja. Joskus esimerkiksi kaupungissa asuva yläluokan edustaja voi käyttää paljon alkoholia, mutta se ei tietysti ole suositeltavaa silloin, jos rahatilanne on silloin huono. Frugaalisuuteen liittyy se piirre, että mitään mahdollisesti tulevaisuudessa tarpeellista ei heitetä hukkaan ja tämä on tyypillistä usein etenkin maaseudulla isoissa taloissa asuville aatelisille ja vanhojen sukujen edustajille. Monesti tämä tuottaa tietynkaltaisen havainnon olemassaolon tasoista, koska talo voi sisältää niin paljon pitkän ajan aikana kertynyttä uutta ja vanhaa tavaraa.

Suvaitsevaisuus tarkoittaa myöntyvää asennetta sellaisia ihmiselämän piirteitä kohtaan, jotka ovat jostain syystä erityisen voimakkaan arvioinnin kohteina. Kyllähän voidaan sanoa, että koska yläluokalla on pitkä ja monipolvinen historia, niin he osaavat antaa arvostusta sellaisillekin ilmiöille, jotka ovat yhteisöissä uusia. Kapeakatseisimmilla ihmisillä ei usein ole pitkää elämänhistoriaa eikä etenkään minkäänlaista sukuhistoriaa. Mielestäni kulttuurisukuisuus näkyy usein selkeimmin juuri sukujen naispuolisissa jäsenissä, jotka ovat useimmin avarakatseisuuden ja herttaisen miellyttävyyden perikuvia. On todellakin ehkä niin, että kulttuurisuvun jäsenen erottaa selkeimmin juuri naisten keskuudessa, sillä on niin suuri ero naisten keskuudessa millaisesta taustasta tulee, koska naisten viisauteen johdattamisessa taustalla on usein suurempi vaikutus kuin mikä se on miespuolisten ihmisten keskuudessa. Kulttuurisukujen naiset, mutta etenkin sellaiset kulttuurisukujen naiset, joiden suvut eivät enää ole jonkin aikaa olleet vallan keskuksissa ovat todellisia arvokkuuden perikuvia ja usein he ovat myös suvaitsevaisuuden perikuvia. Tämä suvaitsevaisuus ja herttainen viehätys tulee siitä tärkeästä yläluokan periaatteesta, jonka mukaan mitään kohdalle sattuvaa ei ihmetellä, vaan tapahtumat voidaan aina nähdä mahdollisina kohdallesattuviksi ja tämä on se asia jotka synnyttää laajemman ja humaanimman suvaitsevaisuuden, mikä ei ole tyypillistä kaikesta kauhistuville pikkuporvareille ja keskiluokan edustajilla. Monesti vanhojen sukujen naiset ovat boheemisuuteen ja maailmankansalaisuuteen taipuvaisia ja hyvin usein heidän jälkeläisensäkin perivät jotain tämänkaltaisista asenteista. Ja on sanomattakin selvää, että hyvin usein vanhojen sukujen jäsenet ovat monesti kosmopoliittisesta taustastaan johtuen huomattavasti kielitaitoisempia kuin keskiluokkaiset ihmiset.

Ihmiskäsitys, piirteen poimiminen, sosiaaliset kategoriat

Ihminen on maailman ainoa olento, joka pystyy reflektoimaan omaa toimintaansa ja ajattelua. Siten nousee kysymys ihmiskäsityksistä. Käsitys on normitettu kuva siitä millainen ihminen on ja miltä pohjalta ihmistä tarkastellaan. Voidaan varmaankin sanoa, että ollakseen tolerantti, käsityksen tulee voida laajentua ja ottaa syötettä ulkoisesta uusien kokemuksien myötä. Tällaisia kokemuksia voidaan kuvata termillä elementaarikokemus. Se on silloin sellainen kokemus, joka määrittää kaikkea sen alla tapahtuvaa ja toimii tapahtumatasoa korkeammalla metatasolla. Elleivät kokemukset ihmisestä muodostaisi ja täydentäisi ihmiskäsitystä, ei ihmisellä voisi olla käsitystä siitä millainen ihminen on ja ei siten voisi ennakoida ihmisten yhteydessä tapahtuvaa. Tämä on tärkeää etenkin ihmisten kanssa toimiessa ja liitettäessä samaan piiriin erilaisista kokemuspiireistä tulevia ihmisyksilöitä.

Ihmiset harrastavat usein tietoisesti tai huomaamatta sellaista toimintaa, jota voidaan mielestäni kutsua ”piirteen poimimiseksi”. Tuo tarkoittaa sellaista tapaa, jossa erillinen ihmisyksilö nimetään hänessä ilmenevän jonkinlaisen piirteen kautta. Tällainen piirre voi olla esimerkiksi pitkä, lyhyt, herkästi punastuva, hullu, kaunis, ruma jne. Mielestäni tuollainen tapa ei kunnioita sitä periaatetta, jonka mukaan ihmisellä on rooli siinä muodostusprosessissa, joka valmistaa hänestä kuvan muille ihmisille. Tuo kuva ei saa olla ensin ilmenevästä piirteestä vaikuttunut, koska monesti tuo piirre on jotain valtakulttuurin mukaista, joka ei salli toisenlaisia tulkintoja ja pyrkii itse asiassa jyräämään poikkeavanlaiset käsitykset oman kapealaisen näkemyksensä tieltä. Ihminen voi kehittää jotain ominaisuuttaan itsessään siinäkin tilanteessa, vaikka tuo ominaisuus olisi vasta kolmas tai seitsemäs sillä pintapuolisten korostettavien ominaisuuksien listalla, jota hänet pintapuolisesti tuntevat ihmiset hallussapitävät. Täytyy kyllä sanoa, että monesti tämä ilmiö on tyypillistä etenkin nuorten ihmisten keskuudessa ja myöhemmin ainakin älylliseltä ja henkiseltä tasoltaan korkealla sijaitsevat ihmiset erkanevat siitä. On kuitenkin huolestuttavaa katsella sitä, miten yleiseksi ns. aikuispissisten ilmeneminen on tullut. Sillä nämä ihmiset jatkavat keskenkasvuisen ihmisen määrittelytavan käyttöä yhteiskunnan sisällä.

On tärkeää, että oikeusfilosofialla voitaisiin kehittää oikeusjärjestelmäämme siihen suuntaa, ettei se niin helposti luokittelisi ihmisiä sillä tavalla, että he lopulta alkavat käyttää toisten antamaa määrettä itsestään. Ihminen on Sartren mukaan taideteos ja Marcusen mukaan taide on yhteiskunnan negaatiota, mistä saadaan yhtälöksi se, että ihmisen on luotava itsensä käsittäen yhteiskunnan negaatioksi. Oikeusnormin säätelyssä tulisi keskittyä myös ihmisen sisäiseen elämään eikä pelkästään keskittyä määrittelemään häntä ulkoisten olemuskriteerien kautta.

Sosiaalinen kategoria tarkoittaa ihmisten ryhmää, joka muodostuu sosiaalisessa elämässä tapahtuvien arvotusprosessien kautta. Myös sosiaalinen kategoria on arveluttava ilmiötyyppi siinä mielessä, että se jättää ihmisen sosiaalisen elämän vangiksi tavalla, jossa sosiaalinen yhteisö muodostaa hänelle päällimmäisen identiteetin. Tuo identiteetti säilyy usein niissä prosesseissa, joissa yhteiskunta määrittää itselleen erinäisten työasemien ja koulutuspaikkojen haltijat. Esimerkkinä voitaisiin pitää monia ns. sosiaalisia stigmoja. Miten monesti esimerkiksi vankilassa istuminen tuhoaa ihmisen tulevaisuuden, vaikka henkilö olisi istunut siellä vain lievästä rikoksesta eikä olisi todennäköinen rikoksen uusija. Esimerkiksi Saksassa tilanne on toisenlainen, ja monesti tuomion kärsineen ihmisen katsotaan sovittaneen tekonsa, esimerkiksi eräs tunnettu Punaisessa armeijakunnassa toiminut entinen asianajaja sai linnatuomionsa jälkeen asianajajaoikeutensa takaisin ja sai näin ollen jatkaa työtänsä. Pitäisi nähdä sosiaalinen jatkuvuus sosiaalisen elämän taskuna, joka ehkä säilyttää perusmuotonsa rakenteena, mutta joka kuitenkin on erilaisten tapahtumien kautta jatkuvassa uusiutumisen tilassa. Mikään yksittäinen teko ei ole lopullista siinä mielessä, että se määrittelisi ihmisen kategorisesti. Toki on sanottava se, että varmaankin suurin osa ihmisistä ajattelee että esim. Behring Breivik ansaitsee joukkomurhaajan ”tittelin”, mutta voidaan ajatella sitä, että mikäli hän kasvaa vankeudessaan ja hänet voitaisiin tuomionsa jälkeen todeta vaarattomaksi yhteiskuntajärjestelmälle, niin hänelle pitää varmaanki n antaa mahdollisuus elää vapaudessa.

Mielestäni Suomi elää vieläkin jonkinlaisesta syntiin ja moraaliseen häpeään perustuvasta kulttuurista, jossa ihmisen toiminta nähdään liitteessä jonkinlaiseen yliluonnolliseen ”kohtaloon”, josta ei voida poiketa. Tämä tarkoittaa esimerkiksi auktoriteettiuskon ilmenemisen syytä ja syytä sille, että huonoimpaan asemaan joutuneita ei voida auttaa jonkinlaisen porvarillisen häveliäisyyden takia. Pekka Haaviston sanoin: Suomi on kiusaajien yhteiskunta joka elää siitä tavasta, jossa rahvaan mielioikkujen vuoksi suurimman huomion ansaitsevat ihmiset saavat näytellä ”vaikuttajaa” ja viellä käyttää itsestään mainittua termiä, jonka sisältö katoaisi olemattomiin silloin, kun ihmiset kadottaisivat auktoriteettiuskonsa, kuuliaisuutensa ja yleisen matalemmuudentunteensa.

Suomessa ei ymmärretä huumoria, understatementia ja itseironiaa etenkään silloin, jos kyseessä oleva ihminen toimii niin sanotusti korkeassa asemassa tai jos hänen viestinsä kantaa suurelle määrälle ihmisiä. Suomi elää vieläkin siitä harhakäsityksestä, jonka mukaan eniten itseään kehyva ihminen on hyväitsetuntoinen ja ansaitsee mainetta/poliittisia asemia/rahaa/työpaikkoja/pillua jne. Ihmettelin jokin aika sitten erään filosofiaa opiskelleen tyttelin kommenttia siitä, miten minulla täytyy olla heikko itsetunto, kun arvostelen jopa filosofian professoreiden ajatustoimintoja. Vaikka en arvostanut alkuunkaan mainitun tissiparin älynlahjoja, niin ei tuo mitenkään parantanut käsitystäni niistä. Kyllä mielestäni sillä on paras itsetunto, joka kyseenalaistaa, vaikka sitten oletetusti korkeammassa asemassa toimivien ihmisten toimia, vaikka joutuisikin siitä sitten tuollaisen kävelevän vulvan vähäteltäväksi. On todella naurettavaa ajatella, että ihminen olisi valmiiksi hyväitsetuntoinen, jos hän on korkeassa asemassa tai jos hän kehuskelee auliisti siitä, millaisessa kaikessa hyväksi tulkittavassa hän on itse ollut mukana. Toisilta huomiota ja suosiota hakevat ja tuosta suosiosta elävät ihmiset ovat yleensä niitä, jotka eivät tulisi toimeen tilanteessa, jossa kaikki ihmiset yhtä äkkiä sanoisivat, että eivät enää tue häntä. Nietzsche mainitsi kirjassaan, että nainen on mestari siinä, kun hän ensin syöttää toisille ihmisille hyvän käsityksen itsestään ja sen jälkeen uskoo vakaasti siihen käsitykseen toisten uskon kautta. Voidaan sanoa, että yhteiskunnan ja politiikan naisistumisen kautta kaikki poliitikot ovat nykyään tuollaisia tyttöjä Nietzschen ilmaisemassa mielessä. Hyvä poliitikko ei voi tyhmien ihmisten mielesstä edustaa mitään pahaa, vaan häntä on edustettava kaikissa tilanteissa, vaikka hän voisi todellisuudessa ajatella mitä muuta tahansa. Ihmiset valitsevat monesti tukemansa poliitikot kovin heppoisin perustein ja nämä ”tiimit” muodostuvat paksupäisten narsistipoliitikkojen ympärille myös itse narskun oman asemalle korottamisensa vahvistamana. Mielestäni englantilaistyylinen huumori tulisi säilyttää kaikessa toiminnassa, vaikka se olisikin perusluonteeltaan ja päällimmäiseltä luonteeltaan vakavaa. Minun mielestäni humoristista on vain sellainen huumori, joka tulee esiin odottamattomassa tilanteessa (en voi ymmärtää standup komiikkaa, ehkäpä se johtuu siitä, etten naura aina samoissa tilanteissa joissa toiset ihmiset nauravat), esimerkiksi se kun eräs Ranskan vallankumouksen aikaan kuolemaantuomittu ylhäisaatelinen meni mestauslavalle kirja kädessä, mitä hän oli sitä ennen lukenut ja ennen mestaajan eteen menoa laittoi kirjan väliin kirjanmerkin siihen kohtaan mihin oli päässyt. Toinen esimerkki tulee FC Barcelonan pelaajasta, joka poimi ruohikolta rasistisen vastapuolen kannattajan heittämän banaanin ja söi sen. Myös tarkasti jotain vakavaa asiaa tarkasteleva kirjoitus jossa ilmenee sopivissa kohdin sarkasmia tai ironiaa naurattaa monissa tapauksissa kovasti.

Feministeillä on liian paljon valtaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Kaikkiin yhteisöihin ei tarvita naiskiintiöitä, koska ne eivät mitenkään lisää toisen sukupuolen intressejä sellaisissa yhteisöissä, joissa sitä ei jo valmiiksi ole. Feministit ovat kehittäneet oman matematiikkansa palkkojen laskuun ja kehittäneet omat kielisäädöksensä sitä varten, miten maailmaa saa oikeutetusti havannoida ja etenkin siksi miten naisesta saa yhteiskunnassa puhua. He ovat muodostaneet itselleen täysin rinnakkaisen maailman, jossa kaikki tulkitaan mustavalkoisten lasien läpi, jotka lasit toitottavat jokaikisessä yhteydessä sitä jeremiaadia, jonka mukaan miehet ovat syyllisiä kaikkeen maailmassa ilmenevään pahaan.

Naisen on oltava kuuliainen ja laitettava ruoka pöytään silloin kun on sopiva aika.

Kyllähän naisia tarvitaan. Ilman heitä ei olisi parisuhdeväkivaltaakaan.

Tunnen

Valehtele minulle kauniisti

viillä syvältä -

nokinen peite on peittänyt

Amazonin sademetsät

nuo vihreydessään kavalanlaiset

peitto kertoo meistä

ja siitä miten me emme osaa olla

me muutenkin peitämme

peittoja kukkavia, miellyttäviä

sellaisia jotka miellyttävät silmää

peitot nuo kesken jääneet

sillä ne eivät yllä kaiken ylle

jotain jää aina peitteettä

malminetsijät, nuo karaistut

etsivät jotain sellaista

mikä ei löydy jos se peitetäämn

he kuitenkin tyytyvät siihen

pympyräisiin palasiin äiti maan povesta

- niitä sinä etsit

ja puret sen jälkeen tuskasi minuun

In the house of the Lizard King

Jokainen tahtoo olla ylpeä jostain

sanoi mielisairaalan fiksu häirikkö

ja niin hän antoi lopullisen lausuman

ensimmäisestä runoteoksestani

jota hän ei kuitenkaan varmaan

ollut lukenut edes osittain

voin yhtyä näkemykseen

ei mikään ensimmäinen voi olla neroutta

sekin on vain myytti

kaunis satu tietämättömyydessä

ja henkisessä velttoudessa

jota ei voiteta saarikoskilla

tai glamöörimmin jim morrisoneilla

vaikka liskokuningas lukikin rimbaudia

ei hän ollut rimbaud

etenkään runoissaan ja

sanoitukset eivät olleet

parhaimmillaan sävellysten kanssa

kai jimikin halusi olla ylpeä

vähän niin kuin minä

Sanoitus

Kiiruhdetaan hiljaa

Ei pidetä kiirettä

mennään vaan, niin että ajatukset huomaa

eikä pois anneta parhaimman luomaa

Kiiruhdetaan hiljaa

niin että juostaan ja kävellään

ettei turmio yksinoikoista sävelellään

Annetaan muiden mennä ohi

ja kuitenkin tyrkitään ja tuupitaan

ettei hänkin yksin jätä urostaan

Katsotaan välillä myös taakse

niin etteivät menneet unohdu

ja vanhat ilkeät asiat patoudu

Ei pidetä kiirettä

kiirettä, kiirettä

Kiiruhdetaan hiljaa,

hiljaa, hiljaa

Annetaan muiden mennä ohi

ohi, ohi

Katsotaan välillä myös taakse,

taakse, taakse

Juostaan hitaasti, kävellään vauhdilla

madellaan nopeasti, lönkytellään pandalla,

Näetkö tuon lipun tuolla

jonka edestä meidän tulee kainaloitamme nuolla

et varmaan usko kun sanon siitä,

mikä on monensia desimaaleja piitä

Se on uskoa voittavaan voimaan

riemastua siitä kun paheellista soimaan

Sinä olet kuitenkin parempi siksi,

koska teet meitä kaikkia uskottavimmiksi

Novelli

Mustatakkinen mies lukee Joycea

Hän käveli pitkin kaupungin katua pälyillen samalla ympärilleen. Samalla kun hän katsoi ehkä sadatta kadulla häntä vastaan tullutta ihmistä, hänen sydämensä alkoi yllättäen vahvasti jynkyttää ja myös hänen hengityksensä kävi samalla aikaa vaikeammaksi. Hän näki penkin pienen puistikon laidassa ja päätti samalla istua siihen. Kuitenkin ennen kuin hän ehti penkin kohdalle, porttikongista ilmestyi tummaan ulsteriin pukeutunut mies joka käveli kirja kädessään penkin luo ja istahti siihen samalla huokaisten. Mies käveli penkin kohdalle ja päätti kuitenkin istahtaa siihen toisen miehen viereen, koska penkillä oli vielä kuitenkin tilaa. Hän henkäisi syvään ja tunsi sydämensä tasaantuvan, samalla hänen ahdistuksensa tuntui hieman tasaantuvan. Hän vilkaisi kirjaa, jota mustatakkinen mies luki, se oli James Joycen Taiteilijan omakuva nuoruusvuosilta. Mies tunsi kirjan ja päätti sanoa sen mustatakkiselle. Hän sanoi: ”Anteeksi mutta mitä mieltä olette kirjasta jota luette? Minäkin nimittäin tunnen sen.” Mustatakkinen käännähti katsomaan miehen kasvoja yllättyneensä, aivan kuin hän ei olisi ollut tottunut näin tuttavasävylliseen keskusteluun tällaisessa yhteydessä. ”Minun mieĺestäni kirja on varsin hyvä ja se kertoo paljon sellaisia elämänkerrallisia tietoja Joycesta, jotka jäisivät muuten vain elämänkerran lukeneilla hämärän peittoon”, mustatakkinen vastasi. Mies alkoi siitä ajatella sitä, miten seuraava asia, jonka hän aikoi sanoa, voisi mustatakkisesta vaikuttaa liian henkilökohtaiselta ja provinsiaaliselta, siltä että hän olisi tyrkyttämässä omia asioitaan ventovieraalle ihmiselle, mutta se ettei hän ollut viimeisten viikkojen aikana puhunut mustatakkista lukuunottamatta yhdellekään ihmiselle pakotti hänet taas avaamaan suunsa, ja taas omasta mielestään harkitsematta. ”Tiedättekö, että minä olen taiteilija, olen julkaissut useita kirjoja ja kääntänyt vielä lisäksi moninkertaisen määrän. Esimerkiksi Joycen vuonna 1970 suomeksi ilmestynyt elämänkerta on minun kääntämäni. Nyt kun te luette kirjaa nuoresta taiteilijasta, en voi olla tulematta siihen kuvaan, että te luette minun kokemuksiani. Ah, se mystinen, korvaamaton ja kerralla kokonaan menevä ja koskaan palaamaton nuoruus. Miten kaipaankaan sitä vanhetessani päivä päivältä ja vuosi vuodelta enemmän. Se hurahtaa ihmisillä vain kerralla luotijunan nopeudella ohitse ilman että ihmiset todellisuudessa voisivat vaikuttaa siihen, minkälaisen muodon se saisi. Tosiaankin sattumanvaraisuus vallitsee etenkin tuossa elämänvaiheessa, taide minutkin lopulta valitsi, minusta ei koskaan olisi voinut tulla minkäänlaista konttorirottaa tai virkamiestä, jo pelkkä ajatuskin kuvottaa. Saanko kysyä, mitä työtä te teette?” ”Olen kustannusvirkailijana Södikällä”, mustatakkinen vastasi ensin hieman tarkasteltuaan miehen silmiä, koska tämän avautuminen selkeästi alkoi käydä mustatakkisen hermoille. ”Aah, kustannusvirkailija. Se onkin mielenkiintoinen ammatti, joudutte antamaan niin monille taiteilijoille pakit, että se ei varmaan voi olla kirvelemättä öisin kun ajattelette ihmisille sanomianne pahoja sanoja.” ”No ei kyllä oikeastaan.” ”Miksi sitten luette tuota kirjaa? Joycehan nimenomaisesti siinä tuo julki kaiken sen, mitä nuoret taiteilijat joutuvat elämänsä herkimmässä vaiheessa kokemaan – torjuntaa ajattelunsa heiveröisimpiä kukka-asetelmia tarjotessaan. Miksi haluatte lukea tuota kirjaa, jos olette niin kova, ettei nuorten taiteilijoiden kohtalo kiinnosta teitä”, mies tivasi. ”Asia on nyt niin, että nyt on vapaapäivä ja Luoja on antanut minulle vain pyhiksi kyvyn lukea.”

Mihin tiedon tasoon ihmiset tyytyvät?

Tieto on välikettä maailmasta. Ihminen ottaa tietoa vastaan aisteillaan, järjellään, intuitiollaan ja arvotunteillaan. Aistitieto kertoo ihmiselle empiirisiä faktoja kuten sen onko pallo punainen vai vihreä. Järkitieto auttaa ihmistä, esimerkiksi laskemaan pallojen määrän: 1 plus 1 on kaksi ja niin eteenpäin. Intuitio rakentaa ihmisen koko havainnointilaitteistolla päätelmiä siitä, miten tieto etenee ihmisen mielessä, se on siis sekä järjestä että aisteista riippumatonta tietoa. Arvotunnetieto on sitä tietoa, minkä perusteella ihminen arvottaa elämän ja maailman osa-alueita ja voidaan sanoa, että tuo tieto on monesti taipuvainen muuttamaan hahmoaan merkityksen ja etenkin merkitysvallan kautta. Voidaan ehkä sanoa, että kaikki muut kolme tiedon osa-aluetta rakentavat arvotunnetietoa ja niiden ilmeneminen määrittää monesti sen minkälaisen merkitysvallan arvotunnetieto saa ihmisessä ja siinä tunnustushierarkiassa, jonka inhimillisen olemassaolon osa-alueet muodostavat arvotunteista peräisin olevasta tiedosta. Kun tiedon lajit on näin käsitelty, voidaan keskittyä kysymykseen tiedon tasoista ja asteista. Antiikin filosofien mukaan tiedämme kaikki, että tieto on perinteisesti määritelty hyvin perustelluksi todeksi uskomukseksi. Voidaan tähän määritelmään perustuen katsoa, että tiedon alin taso on uskomuksien taso, joka ei vielä itsessään ylety olemaan tietoa jostain. Esimerkiksi ajatus siitä, jos ihminen ei tiedä yhteisesti sovitun kielen mukaisia väriin liittyviä sanoja ja sanoo vihreän pallon olevan vihunainen, voidaan sanoa, että hänen uskomuksensa ei ole perusteltu eikä näin ollen totta ainakaan siinä sopimustodellisuudessa jonka mukaan ihmisten enemmistö toimii ollessaan toistensa kanssa tekemisissä. Toisessa tapauksessa ihminen voi olla värisokea ja sanoa pallon olevan punainen, vaikka värit näkevä voi havaita pallon olevan todellisuudessa vihreä. Kolmannessa tapauksessa ihminen voi nähdä pallosta vain noin kuusikymmentä prosenttia ja sanoa sen olevan punainen, vaikka toinen puoli olisikin vihreä. Silloin ihminen olisi samalla aikaa sekä oikeassa että väärässä, sillä hänen aistinsa voisivat todistaa sen, että hän näkee pallon vihreän puolen, mutta toinen puoli joka ei ole näkyvissä voisi kertoa hänen olevan samanaikaisesti väärässä. Perusteleminen tai todistaminen liittyy siis niihin yhteisesti sovittuihin todellisuuden osasiin, joiden perusteella voimme arvottaa päätelmiämme oikeiksi ja vääriksi. Perinteisiä tietoteoreettisia todistamisen koulukuntia ovat mm. foundationalismi, koherenssiteoria ja korrespondenssiteoria. Foundationalismin mukaan on oltava olemassa jonkinlaiset pohjaavimmat ja perustavimmat todellisuuden periaatteet, jotka ovat itsestäänselviä ja joihin muut periaatteet perustuvat ja joista ne saavat alkunsa. Koherenssiteorian mukaan kaikissa samankaltaisissa lauseissa jotka kertovat todellisuudesta voi olla jotain yhtenevää ja todellisuudesta kertovaa. Korrespondenssi taas tarkoittaa vastaavuutta ja sen mukaan tietoa voidaan löytää vertaamalla totuutta kuvaavia lauseita todellisuuteen, joka havaitaan aisteilla.

Todistaminen tapahtuu perustelemalla uskomus. Voidaan sanoa, että jos ihminen muistuttaa dementikkoa, hän on myös yleensä vanha. Mutta voi kuitenkin toisaalta olla niin, että ihmisellä on vain esimerkiksi jonkinlainen aivovaurio, jonka mukaan hän unohtelee asioita. Silloin voitaisiin sanoa, että tuollainen ns. piirteiden poimiminen ei itsessään voisi olla niin liitteellistä todellisuuteen, että sen perusteella voitaisiin todistella minkäänkaltaisia uskomuksia. Voidaan mielestäni sanoa, että kaikilla ihmisillä on uskomuksia, mutta ne muuttuvat vaarallisiksi vain silloin, jos niitä perustellaan väärällä tavalla ja saadaan silloin aikaan tilanne, jossa tieto voitaisiin yleistää siihen kollektiivisesti sovittuun tietojärjetelmään, joka on kaiken tiedon oikeuttamisen pohjana. Voidaan siis havaita, että on olemassa ja sellainen tarvitaan olemaan, nimittäin sellainen kollektiivisesti koostuva perusteltujen uskomuksien järjestelmä, johon kaikkien uusien uskomuksien perusteleminen ja todistaminen voidaan perustaa. Miten tämä siis voitaisiin mahdollistaa? Gettierin esimerkit siis jo ylhäällä mainitusti voivat osoittaa sen, etteivät kaikki perustellut todet uskomukset ole tietoa. Mielestäni voidaan yleisen tiedon sijasta puhua perustellummin varmuudesta kuin absoluuttisesta tiedosta. Wittgenstein kirjoittaa kirjassaan Varmuudesta, siitä miten tieto on todellisuudessa varmuuden asteen määritelmä kuin minkäänlainen absoluuttisesta todellisuudesta kertova viesti. Varmuuteen voidaan pyrkiä esimerkiksi induktiolla, jossa edetään yksittäistapauksesta (joutsen on valkoinen) yleiseen lakiin (kaikki joutsenet ovat valkoisia), mutta sillä ei voida saavuttaa perustavaa totuutta siitä, koska ei voida tulla varmuuteen siitä, ettei vastaan voisi tulla esimerkiksi violettia joutsenta. Deduktio ei toimi synteettisesti, vaan se liittyy pelkästään sen kaltaisiin analyyttisiin totuuksiin, jotka vallitsevat lauseiden sisällä. Voidaan esimerkiksi sanoa, että Sokrates on nisäkäs, koska kaikki ihmiset ovat nisäkkäitä. Synteettisessa totuudessa lauseen kertoman todellisuudenkuvan tulee vallita olemassaolevassa todellisuudessa ja siten induktiiviset totuudet ovat synteettisiä totuuksia. Varmuuden taso siis voisi olla jotain sen kaltaista kuin tottumuksien havainnoista kehittynyt intuitiivinen järki. Jotain sen kaltaista, jossa yhdistyvät alitajunnassa vaikuttavat perisymboliset hahmot ja päivittäistietoisuudessa tehdyt havainnot olemisen luonteesta. Kysyin siis sitä, millaisia tiedon tasoja ja asteita on, ja mille tasolle ihmiset yleensä jäävät ja miksi he tyytyvät siihen tasoon. Voidaan sanoa, että uskomusta edeltävä taho on luulo, joka voi olla ennen käsityksen muovaantumista ennakkoluulo. Luulo on tiedollista asennoitumista, kuten on uskomuskin. Kaikki tiedollinen asennoituminen pyrkii antamaan kuvia siitä todellisuudesta joka on ympärillämme. Jos kuvien antaminen tapahtuu luulojen kautta, on silloin tuo kuvien havainnointi kuin sitä, jos ihminen pimeässä arvailisi huoneen seinien väriä. Ennakkoluuloja voidaan monesti lietsoa, koska jotkut ihmiset tai asioita edistävät tahot voivat hyötyä siitä, että ihmiset eivät tiedä ja vain luulevat asioista, joista todellisuudessa pitäisi tietää eikä luulla. Voidaan siis hyvin perustein sanoa, että monesti ihmisten maailmassa toisten ihmisten suosion tavoitteluun suuntautunut ahneusvietti voi monesti voittaa sen halun, jonka perusteella monet pyrkivät ensisijaisesti objektiiviseen tietoon eikä liehittelyyn. Luulojen perusteella toimiminen on siis sellaista toimintaa jota ei perustella ja siksi se sopii ihmisille, jotka eivät tarkkaile sisäisesti itseään ja toimintaansa. Monesti luulot perustuvat ns. ”asemiin”, joissa ihmiset ovat, se on siis asemasta ja positiosta käsin alkavaa tiedollista asennoitumista. Voidaan esimerkkinä mainita se, että kun armeijassa puhutaan vihollisesta, ymmärtävät monet tämän vihollisen Venäjäksi vaikka sitä ei erikseen mainittaisi. Uskomus taas on tiedollista asennoitumista, joka monesti ihmisillä lankeaa todistellun tiedollisen asennoitumiseen karsinaan. Kuitenkin Gettierin esimerkit todistavat sen, etteivät perustellut todet uskomukset aina ole tietoa. Ne jotka tekevät virheen uskomuksiensa perustelemisessa siis joko yleistävät havaintonsa liian heppoisesti tai eivät tunne kollektiivista todellisuusjärjestelmää, johon havaintoja verrataan. Onko kaikki siis sitä, miltä näyttää? Mielestäni voidaan sanoa, ettei ole, koska on niin lukemattomia tapauksia, joissa ihmisen havainnointijärjestelmä pettää. Todistelemisessa ja perustelemisessa kehittyminen onkin mielestäni se osa-alue, johon liittyy tämä tietoteoreettinen ihmisten kykyjä tarkasteleva kirjoituksen aihe. Pitäisi ehkä enemmän pyrkiä tarkastelemaan niitä havainnon tekemisen lajeja ja ominaisuuksia, jotka vaikuttavat ihmisen mielessä, kuin tuskastua jatkuvasti siihen, miten ihmisen havainnoit eivät toistuvasti vaikuta vastaavan todellisuutta. Intuitioon perustuva tieto ei aina vaikuta olevan ensisijaisesti tietoa maailmasta, vaan se on myös aina tietoa ihmisestä itsessään sekä ihmisen koko elämänsä aikana tekemistä havainnoista. Unien näkeminen ja niiden tulkinta voi monesti kertoa jotian perustavaa ihmisen valveilla olon aikana tapahtuvista esimerkiksi tiedon arvotukseen liittyvistä tapahtumista. Descartes ajatteli ihmisen tavoittavan tosiasiallisen tiedon vain järjellä ja luonnollisella valolla. Järkikin on mielestäni kuitenkin myös liitteessä empiiriseen todellisuuteen, jonka havainnointi voi pettää, joten se, että ihminen kehittäisi intuitionsa avulla omaa havainnointitapaansa, voisi monesti olla auttamassa siinä, kun ihminen arvottaa havaintojaan. Intuitio siis tarkoittaa sitä todellisuuden hahmotuksen tapaa, joka tekee niin sanotun hyppäyksen tietoon erillään järkeen perustuvasta loogisesta tiedosta ja aisteihin perustuvasta empiirisestä tiedosta. Se ei ole kumpaakaan näistä ja samalla se on molempaa näistä. Pitäisi siis mielestäni pyrkiä todellisuuden havainnoinnissa synteesiin kaikesta tarjolla olevasta tiedosta, eikä rajoittua vain yhteen tapaaan tehdä tiedollisia arvostelmia. Intuitiivinen tieto on tuon hahmottamisen avainalue.

Voidaan kuitenkin mielestäni sanoa, että arvotunnetieto on vielä intuitiotakin tärkeämpi tiedon laji. Se määrittää sen, miten ihminen havainnoi havaintojen pohjana olevaa todellisuutta. On tärkeää ettei ihminen ole vaikutteellinen ja anna vääriin pyrkimyksiinsä ihmistä liittävää kommentariaattia ohjata itseään.

  

Minkä eteen lahjoja tulisi käyttää?

Haluan tässä kirjoituksessa pohtia sitä, minkä eteen ihmisten tulisi käyttää sen kaltaisia ominaisuuksiaan, joista voi olla hyötyä siinä kun he toimivat suhteessa maailman osasiin. Lahja, kyky tai ominaisuus tarkoittaa sellaista ”välikettä”, jolla on merkitystä antava rooli suhteessa maailmaan. Se tarkoittaa sitä, että tuon kaltaisella ominaisuudella voi ns. ”saavuttaa jotain”, sillä voidaan tuoda olemaan jotain sellaista, mitä ei ole aikaisemmin ainakaan samassa muodossa ollut. Monet käsittävät tuon kaltaiset ominaisuudet välineellisessä roolissa, he siis ajattelevat että tuon kaltaisilla ”välineillä” voidaan saavuttaa jotain sellaista, johon kannattaa päämäärällisessä mielessä pyrkiä. Tuon kaltaisia tavoitetuja asioita ovat normaalisti esimerkiksi varakkuus, saavutukset tai maine. Noiden mainittujen asioiden voidaan kuitenkin tulkita olevan aika tavanomaisia ja ei mitenkään jaloja pyrkimyksen tavoitteita. Niiden voidaan siis tulkita olevan aika parokiaalisia eli provinsiaalisia tavoitteia, ei liitteessä johonkin sellaiseen, jonka voitaisiin tulkita olevan liitteessä universaalisiin päämääriin, jotka olisivat siis olennaisessa mielessä pyytettömiä sillä tavalla, etteivät ne tavoittele oman subjektiivisen hyvän lisäystä. Ihmiset toimivat monesti erilaisten tavoitteiden edestä. Joissakin teoissa voidaan tulkita olevan merkittävä yhteiskunnallinen ulottuvuus samalla kun joissain sitä ei merkittävässä määrin ole. Ihmiset voivat toimia yhteydessä toisiin ihmisiin ja toisaalta voivat tehdä jotain sellaista, kuten esimerkiksi parran ajo tai peseytyminen, jossa he toimivat pääasiasssa oman hyvinvointinsa takia. Toisaalta peseytymisessä ja parranajossakibn voidaan havaita yhteisöllinen ulottuvuus (esimerkiksi peseytynyt ihminen ei haise ja parraton mies vaikuttaa huolitellummalta), mutta jotkut teot kuten toisen ihmisen auttaminen tai toiminta jonkin hyväntekeväisyysorganisaation tapahtumassa tähtää ensisijaisesti yleiseen hyötyyn. Näin voidaan ajatella, että onko jalo toiminta yleisen hyödyn eteen parempaa kuin ensisijaisesti omia tarpeita edistävä toiminta. Voidaanko ne parhaimmissa olosuhteissa yhdistää, siten ettei muodostuisi ihmisten ryhmiä, joista toisessa ihmiset pyrkisivät altruistisesti vain toisten hyvään samalla kun toisessa he pyrkisivät itsekkäästi oman hyvinvoinnin parantamiseen. Mielestäni voidaan sanoa kaikissa ihmisissä olevan piilevän pyrkimyksen sekä oman että toisen hyvinvoinnin parantamiseen. Adam Smith on kirjoittanut aikanaan, että kaikkien itsekäs toiminta edistää jokaisen yhteistä hyvinvointia, ja tuota lausetta onkin etenkin Yhdysvalloissa hyväksikäytetty kvartaalikapitalismin auvoisen onnen oikeuttamisessa. Onko siis niin, että jos minä pyrin vain omaan hyvääni, niin se edistää kaikkien omaa hyvää? Voidaanhan esimerkiksi sanoa, että suurten tulojen saavuttaminen edistää muiden hyvää, koska suomalaistyylisen progressiivisen verotuksen ansiosta muut ihmiset saavat verotulojen muodossa enemmän tulonsiirtoja. Mielestäni voidaan sanoa, että täysin pyytettömältäkin vaikuttava toiminta hyödyttää ihmistä itseään, koska se antaa hänelle kokemusta toiminnasta itsessään. Tämä toiminta itsessään muovaantuu kaikessa siinä mitä ihminen tekee ja se määrittää sitä, miten ihminen ilmenee sekä itselleen että toisille ihmisille. Paatuneimmatkin rahan perässä toimivat teollisuusjohtajatkin toimivat monesti suuren määrän ihmisiä yhteiseksi hyväksi. Onkin ehkä niin, että toiminta voi muovautua monimuotoiseksi etenkin silloin, kun sille annetaan yhteiskunnallinen ja yhteisöllinen ulottuvuus. Ihmisille voidaan antaa oikeus ansaita jopa suuriakin summia rahaa, kunhan voidaan varmistua siitä, että tuo ansaitseminen hyödyttää myös mahdollisimman suuren määrän ihmisiä hyvinvointia. Sellaiset ihmiset, jotka toimivat merkittävien yhteiskunnallisten voimavarojen tukemana, ovat myös ihmisiä joiden tulisi eniten kiinnittää huomiotaan siihen, miten heidän toimintansa ilmenee toisten ihmisten näkemyksissä toiminnan vaikutuksista. Voidaan ajatella toiminnan seurauksia hyvinkin pitkän merkitysketjun muodossa, esimerkiksi yhteen ihmiseen kohdistunut teko, joka on aiheuttanut hänen asemansa huononemisen jossain muodossa, voi aiheuttaa monille hänen kanssaan tekemisissä olevalle ihmisille heidän asemansa heikkenemistä. Siksi pitäisi aina silloin, kun esimerkiksi irtisanotaan ihmisiä heidän työpaikoistaan, ottaa huomioon esimerkiksi heidän perheensä ja se miten laajalle tuo merkityksen tekeminen suhteessa heihin ulottuu. Olen kuitenkin nyt ajautunut varsin kauas varsinaisesta aiheesta. Ajatellaan siis esimerkiksi nuorta ihmistä, joka on ”lahjakas” - mihin hänen siis tulisi kiinnittää huomionsa elämässä? Hänen ei tulisi tietystikään ohjautua ilman harkintaa sellaisille tahoille, jotka eivät mahdollisesti pystyisi ottamaan huomioon sitä, mitä merkitystä esimerkiksi sillä voisi olla, että tällainen ihminen olisi esimerkiksi kuusi vuotta yliopistossa maisteriopinnoissa. Yhteiskunnan tulee ottaa huomioon se, millaista toimintaa tämänkaltaisen yksilön kohdalla tulisi hänen tavoitteisiinsa ja tulevaisuudensuunnitelmiinsa nähden propagoida. Ihmisiä tulisi mielestäni lajitella etenkin heidän henkisen tasonsa ja henkisen kehittymisen tasonsa avulla. Se merkitsee etenkin ihmisen eettisen kehityksen tasoa. Voidaan mielestäni sanoa, että ihmisillä, jotka pyrkivät toiminnassaan ensisijaisesti ihmisen hyvään, on suurin mahdollinen potentiaali olla ja toimia sellaisissa asemissa, jotka ohjaavat yhteiskuntaa eteenpäin ja muovaavat sen suuntaa uudenlaiseksi. Henkinen kehitys on mielestäni vähän buddhalaisuutta lähestyvässä mielessä sitä, että osaa elää harmoniassa suhteessa kaikkiin toisiin eläväisiin. Toisaalta siinä on sellainen dilemma, että tuon kaltainen toiminta voi saattaa ihmiset metsänelävien tasolle, koska esimerkiksi elämän olosuhteiden parantuminen vaatii joskus sitä, että toimitaan ristiriidassa suhteessa eläväisiin. Suhtautuminen eläimiin onkin yksi merkittävimmistä kosmisista kysymyksistä ja ratkaisut siinä suhteessa vaativat suurimman ja laajimman mahdollisen huomion. Mielestäni ihminen voi hyväksikäyttää eläimiä siinä mitassa, mikä voi edistää ihmisyyden potentiaalin kehittymistä. Mielestäni lihapitoinen ravinto on tietyssä määrin tärkeää siinä että ihminen voi ylläpitää esimerkiksi aivoperäisiä toimintojaan. Onko ihmisen lahjojen tärkein tarkoitus siis pyrkiminen tasapainoon ja harmoniaan muun ihmiskunnan ja maailmankaikkeuden kanssa? Mielestäni se voi hyvinkin lähestyä sitä näkemystä, mutta koska pitää huomioida se, etteivät ihmiset pysty yksinään muuttamaan maailmaa paremmaksi, pitää ajatella sitä, että olemassaolevien rakenteiden parantamisellakin voidaan saavuttaa jotain sellaista, mitä tarkoittaa ”hyvä” suhteessa maailmankaikkeuteen ja muihin ihmisiin. Kehittynyt ajattelu on etenkin huomioivaa ajattelua ja toisaalta se on myös osallistumisen mielessä tunnustelevaa ja kokeilevaa. Ihmisiä jotka eivät itse näe tätä kokonaiskuvaa (he ovat ehkä enemmistössä) voidaan ohjata oikeampaan suuntaan suuntautumalla toiminnassa ajattelun olosuhteiden parantamiseen, pitää siis tarjota mahdollisuuksia ajatteluun! Toisaalta ajattelun täytyy tuoreena pysyäkseen oltava myös tekemisissä käytännönmukaisimman todellisuuden kanssa. Jos minulla siis on jonkinlainen lahja, jonka kautta poikkean muista ihmisistä ja jonka kautta pystyn erottumaan muista ihmisistä ja jäämään heidän mieleensä, on minun ylläpidettävä sellaista ihmiskuvaa josta voi kaikein eniten olla hyötyä ihmisille. Ihmisten on voitava sanoa, että se minkä monet muut ihmiset näkevät heidän toimintansa pääasiallisen tarkoituksena ei loppujen lopuksi ole merkittävää ja on siis olemassa myös monia muita toiminnan tarkoitteita jotka ovat yhtä tärkeitä. Teollisuusjohtajan on voitava saada sanoa, että raha ei ole hänen toimintansa pääasiallisin tarkoite, poliitikon on voitava sanoa se, ettei hän tavoittele pääministerin paikkaa ja filosofin on saatava sanoa se, ettei hän loppujen lopuksi tavoittele jonkinlaista brändättyä viisautta. Näiden monien samanaikaisten tavoitteiden ja pyrkimysten olemassaolo ja se, että ihminen voi samanaikaisesti toimia monien muiden ihmisten hyvinvoinnin eteen on tärkeä asia sitä mietittäessä, millaisia esikuvia annetaan niille lahjakkaillekin nuorille, jotka miettivät paikkaansa tämän yhteiskunnan sisällä.

Naisistuneesta yhteiskunnasta

Suomalaisen yhteiskunnan rakenne on asia, joka on viime aikoina koskettanut syvästi mieltäni ja ajatuksiani. Yhteiskunnan voidaan nähdä rakentuvan joistakin sellaisista perusarvoista, jotka muokkaavat koko yhteiskunnan eetosta kaikessa siinä miten se ilmenee itselleen ja sellaisille muista yhteiskunnista tuleville toisille ihmisille jotka tulevat jostain syystä tarkkailemaan sitä. Väitän, että suomalainen yhteiskunta on viimeisten vuosikymmenien aikaan ”naisistunut”, ja se ei ole etenkin myönteinen asia. Naiseen yhteiskunnassa voidaan liittää monia sellaisia asioita, jotka eivät kollektiivin tasolle vietynä näyttäydy kovinkaan myönteisessä valossa. Ensin on kuitenkin tarkasteltava miehen ja naisen sukupuolisia eroja etenkin siinä valossa, miten ne ilmenevät pidemmällä tähtäimellä toisilleen jatkuvassa yhteiskunnan uudelleen luomisen tilassa. Nainen on mielestäni perusolemukseltaan pinnallinen, läpinäkyvä ja jäljittelevä ihmisolento. Nainen ei voi luoda merkittävää taidetta, filosofiaa tai tiedettä, koska hänen ajattelunsa kyky ei yllä sellaiselle universaaliselle tasolle, jolla hän voisi objektiivisesti tai intersubjektiivisesti tavoittaa toisia ihmisiä. Nainen toimii aina subjektiivisuuksien tasolla ja siinä hän tahtoo tavoittaa etenkin toisia naisia, jotka ovat aina perusluonteeltaan itsekkäitä ja subjektiivisuuteen vetoavia. Voidaan tarkastella ihmisyyden potentiaalia käyttäen kahta monia erillisiä ominaisuuksia toisiinsa kietovia mahtiominaisuuksia tarkastellessa sitä, miten nainen poikkeaa merkittävällä tavalla miehen korkeimmalle tasolle yltävistä perusominaisuuksista. Ne ulottuvuudet joissa ihmisen on toimittava tässä maailmassa voidaan perustavasti jakaa kahteen osaulottuvuuteen. Ne ovat toiminta ihmisten parissa ja toiminta asioiden parissa ja suuntautuminen asioihin ihmissuhteissa. Mielestäni ihmisten parissa toimimisen mahtiominaisuus on sovittelevuus, joka tarkoittaa sellaista ominaisuutta, joka mahdollistaa toimimisen ihmisten parissa siten, ettei ihminen loukkaa toisia ihmisiä, ei jätä ketään heikompaan asemaan ja pyrkii löytämään kaikille samalla tavalla soveltuvan vaihtoehdon kaikista olemassa olevista vaihtoehdoista. Sovittelevuus on sujuvaa asioiden ajamista ihmisten keskellä silloin, kun moni ihminen kokee kyseessä olevat asiat merkittävinä ja omaa itseään koskevina. Toinen mahtiominaisuus on uteliaisuus ja se koskettaa niitä tilanteita, joissa ihmisen on toimittava asioiden parissa. Asiat herättävät intohimoja tai toisessa tilanteessa ne eivät herätä niitä. Uteliaisuus on välimuoto leiskuvien intohimojen ja kylmyyden välillä. Sen takia se on etenkin sellainen ominaisuus, jossa objektiivisuus ja asioista kiinnostuminen ilman sitä, että niistä taisteltaisiin veren maku suussa, korostuvat. Sovittelevuus koskettaa siis etenkin sitä, miten ihmiset ymmärtävät toisiaan intersubjektiivisella tasolla, siinä ihmiset tunnistavat sen, että monilla toisistaan erottuvilla ihmisillä on yhtäläisiä ja toisiinsa liittyviä päämääriä, joita koskevat kysymykset voivat tulla ratkaistuiksi sellaisten ihmisten toimesta, joilla on kyvykkyys tunnistaa niitä sen takia, koska he hallitsevat subjektien välisyyden, mitä intersubjektiivinen ulottuvuus tarkoittaa. Uteliaisuus liittyy etenkin objektiivisuuteen. Se tarkoittaa sitä, että kun on kyse asioista, ne eivät saa ylittää sellaista tasoa, jonka kautta ne voisivat tulla ihmisten välisen jopa verisen kilpailun aiheiksi. Uteliaisuus pitää asioiden objektiivisen käsittelyn sille kuuluvassa objektiivisuuden alassa, mikä on sen pääasiallisin tehtävä. Voidaan siis sanoa, että tärkeimmät osaulottuvuudet sen kaltaisessa toiminnassa, johon sisältyy paljon ihmisiä, ovat objektiivisuus ja intersubjektiivisuus, joita uteliaisuuden ja sovittelevuuden mahtiominaisuudet käsittelevät. Nyt siis tullaan siihen kysymykseen, minkä vuoksi nainen tai naiset eivät pysty miesten tasolla ymmärtämään näitä periaatteita ja toimimaan niitten osoittamalla tavalla. Intersubjektiivisuus tarkoittaa etenkin reiluutta ja se voidaan helposti liittää senkin kaltaiseen periaatteeseen, joka on mainittu Ranskan vallankumouksen periaatteissa nimellä fraternite, eli veljeys. Veljeyden kaltainen ilmiö tarkoittaa sitä, jonka mukaan toistensa kanssa toimivat ihmiset voivat suhtautua toisiinsa siten, että he näkevät jatkuvasti olevansa sukulaisuussuhteen kaltaisessa liitteessä toisiin ihmisiin. Vaikka voitaisiinkin väittää, että se, kun voidaan nähdä naisten toimivan jatkuvasti läheisessä suhteessa toisiin ihmisiin tai toisiin naisiin, ei se yllä niin jaloon yhteisyyssuhteeseen kuin veljeyteen, sillä naisten ylläpitämä liite toisiin naisiin on lähinnä superfisiaalinen, läpinäkyvä tai teennäinen. Naiset eivät monestikaan sen jälkeen kun pääsevät läpi niistä toisen kanssa tekemisissä olemisen tilanteista, joille he antavat nähtävästi suuren arvon, enää ajattele noita ihmisiä ja sen takia esimerkiksi voidaan nähdä selkeästi että naiset eivät arvosta totuutta ja toisten kanssa solmittuja lupauksia kuin miehet. Tässä voidaan kuitenkin tulla siihen Otto Weiningerin mainitsemaan huomioon, jonka mukaan miesten enemmistö muistuttaa psykologisesti naisia ja ovat siten toiminnassaan ja esimerkiksi lupauksien pitämisessä samalla lapsellisella tasolla, jolla naisten suuri enemmistö on. Voidaan sanoa, että vain herooisen mieheyden ymmärtävä miesten eliitti ja naisissa ilmenevä ominaisuuksiltaan ylivoimainen ryhmittymä pystyvät ylläpitämään reiluutta ja veljeyttä intersubjektiivisella tasolla ja totuuden etsintään liittyvää faustista paloa objektiivisella tasolla. Naiset eivät ennen menopaussia monestikaan ole kovinkaan viisaita, eli on sanottava se, että samalla kun miehet eivät suurestikaan viisastu iän myötä (he ovat joko valmiiksi viisaita tai eivät koskaan viisaita.) niin naiset viisastuvat, ja voidaan sanoa, että se, kun kuukautiskierrosta irtaantuminen lopultakin vapauttaa naisen ajatteluun, on se monille kovin elämän periaatteita ja näkemystapaa mullistava tapahtuma. Kuukautiset ja se miten se vaikuttaa naisen ajattelutoimintaan on perustavin ero suhteessa miehen ylläpitämään mielen tasapainoon ja jo se on sellainen tekijä, jonka poistamattomuus aiheuttaa sen, etteivät naiset koskaan pysty samankaltaiseen originelliuteen ja omaperäisyyteen millään sen kaltaisella toiminnan osa-alueella, joka vaatii etenkin järjen hiottua ja tasaista toimintaa. Yhteiskunnan naisistuminen tuo pintapuolisuuden, jäljittelyn ja läpinäkyvyyden sen kaikkein tärkeimmille osa-alueille, jonka myötä se taantuu ja se henkinen voima minkä yhteistoiminta yhteiskunnassa on aikaisemmin vaatinut joutuu vähättelyn ja halveksunnan kohteeksi. Kaikesta tulee helppoa, koska missään tai keneltäkään ei vaadita mitään, kaiken oletetaan tulevan valmiina ja valmiiksi ajateltuna. Se miten se vaikuttaa miehiin, näkyy siinä kuinka se tuhoaa miesten välisen veljeyden ja pakottaa kaikki heistä veriseen kilpailuun pelkästään sen takia, koska naisilla ei ole kykyä ymmärtää sen kaltaisia periaatteita, jotka miesten aikakautena pitivät kilpailun inhimillisyyden ja hyvien tapojen rajoissa. Yhteiskunnan naisistuminen esineellistää miehen samalla kun naiset voivat muodostaa päidensä ympärille pyhän sädekehän kaikenlaisina vaihtoehtoihmisinä, joka ei kuitenkaan vaikuta heidän perusluontoonsa, joka on kaikille avoimen seksuaalisuuden ja irstauden muodossa heissä näkyvinä. He siis samalla kun säilyttävät kaiken naisiseen seksuaalisuuteen liittyvän vapautensa voivat samalla leikkiä älykköä feministien hallitsemien yliopistojen sosiologian ja filosofian laitoksilla. Heidän perusluontonsa seksuaalisuuden mielessä ei muutu mitenkään tämän älykköleikin myötä. Saksassa tämänkaltaiset pikkutytöt laitettaisiin oikeaan järjestykseen.

Yksilöllisyydestä

Yksilöllisyys tarkoittaa sitä ihmisessä olevaa ominaisuuksien joukkoa, joka mahdollistaa hänelle erillisyyden ja toisista ihmisistä erottautumisen. Yksilöllisyys siis antaa ihmiselle mahdollisuuden erillisesti ilmaista näkemyksensä maailmasta siten, ettei se sotkeennu toisten ihmisten sellaisiin ominaisuuksiin, jotka vaatisivat kaikille samankaltaista ilmenemistä yhteisöelämässä. Ihmisissä siis voidaan havaita sellainen piirre, jonka tarkoituksena on lieventää sellaisia asioita, jotka korostaisivat koko ajan pelkästään ihmisten erillistymistä toisistaan. Tällaisia piirteitä hyödyntävät mm. populistiset poliitikot ja esimerkiksi sellainen viihde, jonka katsotaan kelpaavan kaikille ihmisille sen takia, koska se muka tarjoaa nähtäväksi sellaisia asioita, jotka kaikki ihmiset voivat oletetusti hyväksyä. Nämä piirteet ovat ihmisen kollektiivisiin ominaisuuksiin veroavia piirteitä. Jotkut instituutiot harrastavat sitä, että ilman vetoamista ihmisen yksilöllisiin piirteisiin ne vetoavat niihin kollektiivisiin ominaisuuksiin, jotka vielä ihmisessä ovat kertomassa sellaisesta ajasta, jolloin kaikki ihmiset muistuttivat kaikessa siinä miten he ilmenivät pelkästään toisiaan ja eivät pienimmässä määrinkään jotain sellaista, joka olisi ollut luonteellista etenkin heille itselleen. Tällaisia instituutioita ovat etenkin armeija, poliisi, koulut, yliopistot, rippikoulut, sosiaalitantat ja esimerkiksi yksityisomistus. Näiden instituutioiden tarkoitus on vedota pelkästään sellaisiin ominaisuuksiin ihmisessä, joiden tarkoitus on ohjailla mahdollisimman suuria ihmisten joukkoja ottamatta kantaa siihen, miten tällaiset vaikuttimet koskevat sellaisia ominaisuuksia ihmisessä, jotka eivät ole luonteeltaan kollektiivisia. Näiden insituutioiden tarkoitus on alentaa ihminen toimimaan kommentaariaatin tunnustushierarkiaan alennettuna vaikutteellisena ominaisuuksien passiivisena joukkona. Nimenomaan kollektiivisille toimijoille on ominaista se, että ne olettavat etteivät ihmiset pysty tosiasiassa hallitemaan omia ominaisuuksiaan, vaan he ohjautuvat tietyllä tavalla ”kosketusherkkinä” niiden kautta siten, ettei niillä voi olla mitään sanomista siihen, miten ja mitä ominaisuuksiaan poimitaan esimerkiksi tällaiseen tarkoitukseen ”yleisen hyvän” eduksi. Voidaan sanoa, että kaikki edistysaskeleet taiteessa, filosofiassa, tieteessä ja uskonnossa on otettu sellaisten toimijoiden taholta, jotka ovat toimineet yksilöllisten periaatteiden ohjaamalla tavalla. He eivät ole siinä toimiessaan noudattaneet etenkin jonkinlaisia kollektiivisesti vahvennettuja lakeja, jotka olisivat antaneet heille vihjeet siitä miten toimia. Yksilöllisyys onkin etenkin tällä tavalla katsoessa jotain sellaista, mikä voi luoda sellaista, mitä kollektiivisesti vetoavat ominaisuudet eivät voi. Yksilällisyys on vapaa-ajattelun ja luovuuden lähtösija ihmisessä, ilman sitä eivät merkittävät ajattelijat pystyisi luomaan sen kaltaisia uudenlaisia (”novelty”) tapoja nähdä maailmaa ja ihmistä. Yksilöllisyys on nimenomaisesti entisenlaisten tapojen nähdä maailmaa ja ihmistä yhteensulautumista sen kaltaiseksi kokonaisuudeksi, joka ilmenee selkeästi uudenlaisella ja ennennäkemättömällä tavalla. Tietysti voidaan sanoa myös tämä siitä, miten ihmisten on elettävä myös tässä oravanpyörässään osin kollektiivistenkin ominaisuuksien kautta. Ne mahdollistavat ihmisyhteisöissä sen, miten ihmiset jakavat uudenlaisia tietoja ihmisen olemuksesta ja ilmenemisestä toisille ihmisille. Ellei ihminen ilmenisi toisilleen myös kollektiivisesti, ei mitään tietoja siitä miten jokin yksilö on kokenut jonkin asian voitaisi levittää toisten ihmisten tietoisuuteen. Jos ihmiset ilmenisivät pelkästään yksilöllisesti itselleen ja maailmalle, voisi maailmasta tulla pelkästään jonkinlainen solipsistinen yksittäisten Narkissoksien peilikuvamaailma, jossa ihmiset eivät enää havaitsisi toisiaan ja toisten tarpeita, vaan ihmiset havainnoisivat vain omia sisäisiä ajatuksiaan, jotka eivät etenisi pidemmälle sisäisyydestä, koska minkäänlaista toisille ihmisille ulottuvaa tiedonjakelua ei enää olisi käytössä. Kuitenkin jos pitäisi valita sen välillä, onko ihminen omia ajatuksiaan ja sisäistä elämäänsä kuunteleva yksilö vai sokeasti ulkoisia ohjeita kuunteleva ja noudattava sosiaalipartikkeli, ei valinnassa tulisi olla minkäänlaista epävarmuutta. Yksilöllisyys on etenkin myös vapautta muodostaa henkilökohtaisia maailmankatsomusjärjestelmiä ja sen kaltaisia systeemejä, joiden avulla perustavimpia apriorisia yhteiskunnan normiarvoja kuten suositeltava, hyvä, kaunis, oikea, voidaan muokata sen kaltaiseen suuntaan, jossa niitä tarkastellaan mahdollisimman useista eri suunnista. Itsenäisistä maailmankatsomusjärjestelmistä voidaan siis katsoa olevan hyötyä siinä, miten yhteiskunta kehittyy ja miten se rakentaa itseään jatkuvasti samanaikaisessa olevassa. Yksilöllisyyden vastakohta on siis kollektiivisuus ja sitä luonnehtivat myös esimerkiksi sen kaltaiset asiat kuin ryhmäkuri ja laumamoraali. Niiden mukaan toimiessa, yksilöä sakotetaan aina niissä kohdissa, joissa se ei noudata niitä toiminnan lakeja, jotka määritetään kollektiivisesti päteviksi. Sen voidaan esimerkiksi katsoa olevan este jo esimerkiksi taiteen luomiselle yhteiskunnassa koska taiteen voidaan nähdä, kuten esimerkiksi Herbert Marcuse on lausunut, olevan niin sanotusti olevan yhteiskunnan negaatio, sen täytyy aina ollessaan todellista taidetta, toimia yhteiskunnan määrittämien toiminnan ohjeiden ulkopuolella, siellä missä yhteiskunta ei määritä sen toiminnan olemusta. Yksilöllisyyden on myös toimittava matemaattisluonnontieteellisen maailmankuvan vastapoolina, koska se näkee ihmisen jonain yhdestä kohtaa ohjailtavana monista erillisistä kohdista muotoutuvana valtavana kokonaisentiteettinä. Vapaa-ajattelu voidaan yksinkertaisesti määritellä siten, että se on sen kaltaista ajattelua, joka ei yksiselitteisesti noudata sen kaltaisia ajattelun lakeja, jota luonnehtisi sellaiset symbolisuudet ja peritotuudet, jotka olisivat myös yhteiskunnassa vallitsevan valtavirta-ajattelun pohjaavimpina rakenteina. Vapaa-ajattelun on löydettävä sen kaltaisia symboleita ajattelunsa pohjaksi, jotka olemuksellisesti ovat tarkoitettuja siihen, että niiden tulee särkeä kollektiivisia symbolisuuksia ja valtavirtakulttuurin ja populaarisen viihde-elämän pintaestetismin tasolla muodostettuja totuuden mukapysyvyyksiä. On ilmeistä, että sellaisista ihmisistä, jotka ovat monesti kommentaariaatin jäseniä, jotka noudattavat yhteisössä kollektiivisesti ilmeneviä pintapuolisimpia symbolisuuksia, tulee herkästi elintasoesteetikkoja, jotka muodostavat oman kommentaariaatin luonnehtiman tunnustushierarkiakulttuurinsa ympärille kulttuurin, joka perustuu siihen järjestelmään, jossa kommentaariaatti todellakin uudistaa tunnustushierarkiaansa vaikutteellisuuden avulla, ja saa ihmiset näkemään merkittävästi yhteiskuntaelämän uusintamiseen perustuvat arvotunteensa liitteessä joihinkin sellaisiin kollektiivisuuksiin, joita he eivät tunnistaisi silloin, jos he pystyisivät toimimaan irrallaan vaikutteellisuuden ilmiöstä, joka saa heidät niin sanotusti ”satamoitumaan” tunnustushierarkiaan jonka väärin päin rakentuminen alkaa heidän vaikutteellisuudestaan. He voisivat itse rakentaa tunnustushierarkian itsestään käsin elleivät he olisi niin syvästi tietoisia siitä, miten muut ihmiset näkevät sen miten heidän tulisi heidän yhteydessään kaikesta ajatella.

Zarathustra

Minä katselen vuoreltani alas
näen laakson ja ihmisiä
Miksi olen tänne noussut?
Siksikö että näkisin paremmin?
Vuoristoihmiset näkevät -
kaikkialla parhaiten
Samoin kuin ihmiset laaksossa
ovat tottuneita kulkemaan tavallisia teitä
nainen on yksinkin kaikkien kanssa
ja minä olen - niin
kaikkien kanssakin aina yksin
totuus elää siellä
missä kaikki eivät voi sitä nähdä
ota askel yhteen suuntaan -
ja olet jo enemmän kuin hakoteillä
linnut tietävät totuuden
mutta me emme ymmärrä niitä
totuus on vuorissa
mutta ne eivät puhu meille

Veneilyä

Veneeni kulkee kaislikoiden
kaikenlaisten lumpeiden ja heinien yli
se on hyvä
raskastekoinen mutta keveä
puinen ja vahva ruuhi
sellainen jonka kyytiin voi ottaa muita
kuten naapurinmökin tytön
joka soittaa aina iltaisin
mökkinsä laiturilla banjoa
niin että kuulen sen aittaani
ja ajattelen aina sitä päivää
kun se ensimmäisen kerran tapahtui
ja sain olla niin kuin kaikki muutkin
ilman huolta siitä
että olisin erilainen, en kuuluisi joukkoon
minä kuljen tällä veneellä
kierrän saaren ja annan
tytön olla tällä kertaa muualla
täytyyhän minullakin olla kerran aikaa itselleni

Taming life

Elämäni raukeaa eteeni
kuin penikseni rakastelun jälkeen
kuuman kohtaamisen
jonka jälkeen molemmat
makaavat täysin voitettuina
Olenko minä jo voittanut elämän
voiko sitä yleensäkään voittaa
eivätkö kaikki elämästä saatavat kokemukset
ole lopulta yhtä merkityksellisiä, arvokkaita
sellaisia joita pitäisi tarkastella
avoimesti, ilman minkäänlaista häpeää
meidän on päätettävä se
miltä tasolta tahdomme elämää tarkastella
ottaaksmme huomioon sen
että elämä muuttuu, on erilaista
me voimme parantaa kokemuksiamme
antamalla niille uuden näkökulman
siten etteivät hyvät puolet piiloonnu
silloin voimme olla!