Maksimointiavaruudesta ja indeksaalisesta tulkinnasta

Indeksaalinen tulkinta tarkoittaa tilanneyhteyden, tilanteen, ja tilanneyhteyden ja ihmisen välisen suhteen huomioivaa tulkintaa. Maksimointiavaruus tarkoittaa kolmiulotteista puhdasta tilaa, jossa tapahtuu indeksaalisen tulkinnan mukaisen arvopotentiaalin arvottamisen tapahtuma.Totuutta siis määrittää monissa yhteyksissä tilanne ja tilan dynamiikka, jota maksimointiavaruudessa on tarkoitus mitata ja vertailla. Siinä yksilölliset ja subjektiiviset tekijät muuttuvat tulkinnan kautta objektiivisiksi. Eli on totta, että arvot ovat alkukohdassaan tietynlaisia subjektiivisia impulsseja, jotka muuttuvat arvoksi vasta arvojen objektivaation jälkeen, eli voidaan sanoa, että arvottamisen alkukohta ja motiivi syntyy sisältä, ja se vasta henkisellä olemassaolollaan muuttuu näkyväksi silloin, kun  arvotunne on ihmisessä ja hän hakee siihen maailmasta vastinetta. Monestihan ihmiset pyrkivät henkiseen yhteyteen toisten ihmisten kanssa omien arvojensa perusteella, mutta sitäkin tulisi voida motivoida arvotunteiden tunnistamisella, koska jos ajatellaan esimerkiksi että liitytään jonkin puolueen jäseneksi pelkästään reaktiivisten arvojen, eli sellaisten arvojen perusteella, jotka ovat pelkästään ulkomaailmassa, eikä kukaan tunne niitä sisäsyntyisesti, ei tuollaisella arvottamisella ole minkäänlaista merkitystä, ja voidaankin sanoa, että tuossa yhteydessä merkitysvallan käyttäjät manipuloivat ihmisiä uskomaan oman minänsä vastaisia ajatuksia ja arvoja. Maksimointiavaruudessa siis mitataan sitä, voidaanko tietyt arvolliset asiat ja niiden ominaisuudet viedä äärimmäisyyksiin, ja sillä katsotaan sitä, onko arvolla mahdollisuutta pysyä saman määreen sisällä, eli onko se hyvää vai pahaa. Toisaalta kvantitatiivinen tulkinta ei riitä itsessään määrittämään arvon hyvyyttä, vaan tarvitaan myös laadullista eli indeksaalista tulkintaa. Kun ominaisuuus tai arvon  osa viedään äärimmäisyyksiin, niin sen kautta voidaan vertailla sitä, onko jokin todellinen arvo vain onko se pelkästään subjektiivinen mielipide. Tulkinnan tarkoituksena on selvittää millaiset arvot ovat kyvyllisiä pysyvyyteen ja joita voidaan kutsua arvoksi, kun taas subjektiivinen mielipide sisältää maksimoinnissa ristiriitoja, jonka takia sitä ei voida kutsua arvoksi. Nimen omaan ristiriidan puuttuminen edustaa arvossa sitä piirrettä, minkä ansiosta sitä voidaan todella kutsua arvoksi. Näitä kahta käsitettä tarvitaan sen takia, koska siinä voidaan saada enemmän selkoa tärkeään ja monimutkaiseen arvottamisen ja totuuden lajittelun tapahtumaan. Staattinen persoonallisuus tarkoittaa ihmistä, joka ei pysty yleistämään arvojaan ja elämään niiden mukaan, vaan hän ei kasva eikä kehity arvojen tulkitsemisen ja adaptiivisen tulkinnan myötä. Dynaaminen persoonallisuus tarkoittaa ihmistä, joka harrastaa jatkuvasti arvojen uudelleen tulkintaa ja hän myös kasvaa arvottamisen ja arvoista keskustelemisen myötä. Sellainen arvo tai ominaisuus, joka selviytyy arvioinnista ilman ristiriitaa, voi tulla arvoksi vapaasti ja sellainen arvo tai ominaisuus on ansainnut adaptiivisen tulkinnan mukaisen objektiivisuudeksi tulemisen. Arvoilla on siis eroja kuten on myös niitä luovilla emootioilla. Arvo voi olla pysyvä ja objektiivinen, vaikkakin sen sisältö voi muuttua silloin, kun se ei rakenna itselleen ristiriitaa, eli arvon pitää voida olla universaali ja yleistettävissä kaikille. Toisaalta jokin  arvo tai ominaisuus voi sijoittua maksimointiavaruudessa esimerkiksi määreisiin paha tai erittäin paha, ja sen takia arvojen ja etenkin sosiaaliselta kompetenssiltaan kyvykkäiden arvojen tulee olla sellaisia etteivät ne aiheuta suurta haittaa suurelle ihmisten ryhmälle. Preferenssiautonomia on käsite, joka tarkoittaa positiivisella ja negatiivisella vapaudella määriteltävää ihmisen parhainta autonomiaa eli itsemääräämisoikeutta, ja toisaalta sitä, että ihminen saa monissa tilanteissa valita negatiivisen ja positiivisen vapauden väliltä ja nuo valinnat määrittävät sitä, onko ihminen preferenssiensä kautta autonominen. Maksimointiavaruus siis määrittää arvon potentiaalia ja sosiaalista kompetenssia, kun taas indeksaalinen tulkinta tuottaa arvoon sen viitekehyksen ja määrittää myös alustavasti sitä, millaisiin asioihin arvojen mukaista päättelyä voidaan sijoittaa. Tärkeimmät käsitteet ovat kommentaariaatti, joka tarkoittaa kommentointiin ja pintapuoliseen tulkintaan keskittynyttä ihmisten ryhmää, jotka pyrkivät manipuloimaan ihmisten enemmistöä ja saamaan heidät valtansa alle. Vaikutteellisuus tarkoittaa sitä ihmisen olemassaolon tilaa, jossa häneltä on viety henkilökohtaista vapautta ylläpitävä autonomia, eli heidän toiminnastaan on tehty riippuvaista ja heitä ohjataan heitä korkeamman tahon toimesta. Merkitysvalta tarkoittaa sitä kommentaariaatin vallan muotoa, jolla he pyrkivät tuottamaan omia keinotekoisia symboleitaan ja arvojaan, joille he antavat oman käsitteellisen merkityksensä. Merkitysvallalla siis pyritään siihen, että ihmisten käsitteille antaman merkitykset muuttaisivat sisäisesti muotoaan ja alkaisivat muistuttaa kommentaariaatin osoittamaa merkitystä. Vertailukohdallinen symboli tarkoittaa keinotekoista symbolia, joka syntyy ihmisten subjektiivisista emootioista sen jälkeen kun heistä on tullut vaikutteellisia. Tällaiset symbolit ovat täysin reaktiivisia ja ihmisten subjektiivisuudesta syntyviä ja sen takia ne ovatkin vertailukohdallisia. Kommentaariaatti hyödyntää symboleita oman vaikutteellisen maailmansa julkisivuna ja ihmiset alkavat uskomaan näihin, jolloin viimeistään heistä tulee epäautenttisia ja epävapaita. Arvoinstituutio tarkoittaa kommentaariaatin muodostamaa tietyn arvon ympärille rakennettua järjestelmään, joka pyrkii korostamaan jotain arvoa tärkeimpänä, ja tällaiset arvot ilmenevät vertailukohdallisina symboleina. Tuki-instituutio muodostuu asettamiskonstanteista, jotka sitä myöten tukevat arvoinstituutiona ja ohjaavat vaikutteellisten ihmisten emootioita arvoinstituutioiden tueksi. Ideologinen nautinto tarkoittaa poliittisen toiminnan ja ajattelun siirtymistä ihmisen yksityiselämään sillä tavalla, että pian yksityinen nautinto alkaa vaikuttamaan vastaavasti ideologiaan. Kollektiivinen vastaavuus tarkoittaa sitä vertailullista instrumenttia, jonka avulla voidaan määrittää se, miten yksilölliset ja yhteisölliset arvot muodostuvat yhteisössä eri tavoin ja eri järjestyksessä, eli kollektiivisen vastaavuuden kautta voidaan määrittää ja vertailla sitä eri yhteisöjen sisäiseen rakenteeseen. Tunnustushierarkia tarkoittaa järkevintä mahdollista tapaa suhtautua instituutioihin ympärillään ja miten niiden tulisi henkisesti korkeimmassa mahdollisessa yhteisössä järjestyä.

Joukkopriorisointi ja erottelukapasiteetti

Joukkopriorisointi tarkoittaa nimensä mukaisesti sitä, miten joukossa päätetään tärkeistä asioista ja arvostamisen kohteista, eli arvoista, joista voi olla kaikille ihmisille tasamukaisesti hyötyä yhteiskunnassa ja toisten ihmisten kanssa toimiessa. Joukkopriorisoinnissa siis päätetään totuudesta siitä ymmärtävien kesken. Siinä siis päätetään siitä, mitkä asiat asetetaan etusijalle yhteisön sisällä toimiessa. Joukkopriorisoinnissa siis tehdään jotain sen eteen, että kaikkein sopivimmat arvot tulevat tulkinnassa ja priorisoinnissa esille. Priorisoinnissa tärkeitä asioita ovat etenkin arvojen sosiaalisen kompetenssin aste, sillä onhan selvää, etteivät arvot voi olla liian suuressa määrin sosiaaliselle ympäristölle vihamielisiä arvoja. Joukkopriorisoinnissa siis katsotaan, mikä on ensisijaista ja mitkä arvot ovat sille vähäpätöisempiä. Näin on tehtävä sen takia, koska muussa tapauksessa yhteisö ja yhteiskunta ajautuisivat anarkiaan ja arvolliseen mielivaltaisuuteen. Joukkopriorisoinnissa siis tehdään erottelu todellisuuden ja mielipiteiden välillä, sillä mielipiteet pysyvät aina vain subjektiivisina emootioina, joiden käsittely ja joiden kautta ajattelu on aina riippuvaista vain niitä käyttävien ihmisten omasta mielentilasta ja virkeyden asteesta. Arvojen, siinä tapauksessa että ne kvalifioidaan joukkopriorisoinnilla, on oltava objektiivisia tai niiden on ainakin muuneltuina oltava potentiaalisia olemaan objektiivisia. Joukkopriorisoinnissa siis päätetään yhteisöllisistä arvoista, joiden on oltava yhteisöllisiä muutoksen kautta, koska arvon perusmääre on aina subjektin toiminnassa, eikä niiden luonteessa ole alkuperäisesti yhteisöllisyyden viitekehystä.

                             Erottelukapasiteetti on joukkopriorisoinnin sukulaiskäsite ja se tarkoittaa sitä, miten hyvin ihminen pystyy erottelemaan todellisuutta siten, että totuus ja mielipiteet ratkeavat erilaisiin kategorioihin. Eli minkä takia mielipiteiden ja objektiivisen totuuden erottelu sitten on tärkeää? Se on sen takia tärkeää, että koska arvot ovat alkukohtaisesti subjektiivisia tulee niiden sosiaalisen kompetenssin takia olla kyvykkäitä tulemaan objektiivisiksi, koska jos noudatettaisiin vain tiettyjen yksilöiden subjektiivisia emootioita, eivät muut ihmiset yhteiskunnassa voisi kokea itseänsä millaisin keinoin hyvänsä vapaaksi. Erottelu siis tarkoittaa kategorisoimista laadun perusteella, ja kapasiteetti tarkoittaa yksilön kompetenssia erotteluun mutta etenkin pätevään erotteluun.  Pätevä erottelu vaatii sitä, että yksilö voi huomata arvojensa kompetenssin, mitkä ovat yksityisiä ja eivät siinä mielessä kuitenkaan välttämättä epäpäteviä, ja mitkä ovat arvoja, joilla on sosiaalista kompetenssia siihen, että ne voitaisiin ihmisyhteisössä yleistää yleispätevälle objektiiviselle tasolle. Mitä isompi on ihmisen kapasiteetti tutkia arvojen luonnetta ja laatua, sitä parempi on hänen erottelukykynsä. Erottelu siis tarkoittaa samanlaista prosessia kun viljasta erotellaan jyvät akanoista. Kapasiteetin yhteydessä on sanottava, etteivät kaikki pysty tunnistamaan arvojen laatua, ja sen takia tällaiset ihmiset monesti syrjäytyvät ympärillä vallitsevasta yhteisöstä, eivätkä he yleensä saa merkittävämpää tunnustusta ansioistaan. Esimerkiksi monet kuuluisat taiteilijat kuuluvat tähän ryhmään, sillä he ovat seuranneet subjektiivisia emootioitaan ja arvojaan taiteellisessa toiminnassa ja saaneet jotain aikaan, mutta joukkopriorisoinnin kieltämisen takia, heitä ei ole tunnustettu elinaikanaan vaan monesti heidät on ”löydetty” vasta jälkikäteen. Ehkä merkittävin esimerkki on todennäköisesti aspergerin syndroomasta kärsinyt Ludwig van Beethoven. Monestin ne jotka eivät osaa erotella arvoja ovat hyperemotionaalisuudesta kärsivät naiset ja feminiiniset miehet, sillä heillä ei ole eikä heidän arvoillaan ole agoralle asti johtavia arvoja vaan heidän arvonsa pysyvät aina kommentoinnin ja mielipiteiden ilmaisemisen tasolla, eli he eivät reaalisesti ole todella mitään mieltä mistään, eivätkä he pysty arvojen mielessä tavoittamaan objektiivisen todellisuuden tasoa, eli he eivät näe niitä kiinnikkeitä ulkoisessa, joihin objektiivisen tasolle tulevien arvojen tulisi liittyä. Heille kaikki on subjektiivista hämärää, ja sen takia monet tällaiset eivät pysty esimerkiksi opiskelemaan korkeakouluasteella.

                             Maksimointiavaruus tarkoittaa sellaista kolmiulotteista tilaa, jossa määritetään se, onko arvo jotain erittäin hyvää, hyvää, pahaa tai erittäin pahaa. Arvo asetetaan maksimointiavaruuden sisään, ja silloin vertaillaan sen ominaisuuksia siinä, kuinka se esiintyy tavallisesti ihmisissä ja sen saama tila-arvo määrittää sen, onko se minkälaatuista. Esimerkiksi voidaan sanoa että kun arvioidaan esimerkiksi naurua, voidaan sanoa että kun sen ominaisuuksia vertaillaan ja käytetään indeksaalista tulkintaa, eli tilanneyhteyden huomioivaa tulkintaa sen yhteydessä, voidaan sanoa, että se on laadullisesti etenkin hyvää tai erittäin hyvää, koska onhan nauru aina myönteisempää kuin itku, mutta kun maksimointiavaruuden näkökulmaan, joka mittaa etenkin määrällistä arvon määrettä, tuodaan indeksaalinen tulkinta, voidaan sanoa, ettei se aina ole erittäin hyvää tai edes hyvää. Onhan sanottava että nauru ei ole hyvää tai erittäin hyvää, silloin kun sen tarkoituksena on esimerkiksi pilkata tai nöyryyttää toista ihmistä tai ihmisiä. Eli voidaan sanoa, että esimerkiksi nauru on sellainen ominaisuus, jota ei voida maksimointiavaruuden sisällä määrittää koska määrällinen arvon määre ei riitä määrittämään arvoa kokonaisuudessaan. Eli esimerkiksi naurusta ei voida sanoa, millainen sen määre on – eli se voi olla hyvää tai pahaa, eikä sen arvoa sinänsä voida yleistää objektiiviselle tasolle, eli nauru arvona on dead end, umpikuja. Tämä määrällisen ja laadullisen arvon määreen mittaaminen on asia, joka aiheuttaa sen, että tietyt asiat pysyvät subjektiivisella tasolla.

                             Arvo on siis jotain mitä arvostetaan, eli se on tietynlainen toisen potenssin hyve. Ihminen katsoo että tällainen asia vaatii häneltä kunnioitusta ja sen mukaan toimimista. Arvojen alkuperä  on arvotunteissa, jotka ovat ihmisen subjektiivisesti kokemia ja tunnustamia emootioita, jotka tulevat sisältä käsin eli ihmisen kehittymisprosessita, eivätkä ne ole peräisin ulkoisen todellisuuden ihmisessä aiheuttamasta arvojen reaalistumisen seurauksesta. Arvo on peräisin hermostojärjestelmän toiminnasta, joka voi liittyä esimerkiksi aivojen kokoon, muotoon ja koostumukseen. Autenttisen ja aidosti kokevan ihmisen arvot siis ovat sisäsyntyisiä, kun taas sitä vastoin epäautenttinen ihminen joutuu tilanteeseen, jossa ulkoinen eli vaikutteellisuus joka liittyy kommentaariaatin käskyvaltaan, alkaa säätelemään hänelle arvoja, jotka syntyvät sen sisäisestä strategiasta, jossa se ohjailee tiettyjä instituutioita ja arvoja oman manipulaationsa kohteina. Kommentaariaatti koostuu ihmisistä, joiden tehtävänä on kirjoittaa marginaaleja ihmisten arvoihin ja niistä ohjautuviin instituutioihin. Se siis kommentoinnila pyrkii liittämään tiettyjä arvoja kokevia ihmisiä oman yhteiskunnallisen strategiansa pelinappuloiksi. Tunnustushierarkia tarkoittaa yhteiskunnallisten instituutioiden saamaa järjestystä, jossa ne luontaisen tilansa kautta ovat henkisen korkeuden asettamassa järjestyksessä, eli ylin on metafysiikan ja uskontojen taso, sen jälkeen korkeakulttuuri, kirjallisuus, taiteet, tieteet jne. Alimmat tasot liittyvät ihmisen fyysisiin tarpeisiin, kuten vessassa käyntiin, syömiseen ja säätilalta suojautumiseen. Tästä voidaan esimerkiksi havaita sosialismin kommentaariaanisuus, koska se nostaa fyysiset tarpeet ja mekaanisen työn tunnustushierarkian korkeimmalle tasolle, mutta onhan sanottava, että se loppujen lopuksi johtuu arvojen kommentoinnilla manipuloinnista. Eli voidaan sanoa, että henkinen taso on se, minkä perusteella instituutioita tulisi arvostella. Eli esimerkiksi työn määre on korkeampi arvo kuin työntekijä, sillä päinvastaisella sosialistisella kommentoinnilla nostetaan ihmisen subjektiiviset arvot objektiivista tasoa korkeammalle, eli objektiivinen taso on se, jossa määritellään työn määre ja kuvaus. Yleensäkin tunnustushierarkia on sen kaltainen järjestelmä, jossa huomioidaan henkinen taso, joka on täysin itsepyrkeisyyden vastainen tapa hahmottaa arvoja ja instituutioita. Eli voidaan sanoa, että instituution henkinen arvo määrittyy itsepyrkeisyyden puutteesta eli pyyteettömästä roolista ihmisiä kohtaan. Eli hierarkia ei tässä tarkoita pakottamisjärjestelmää vaan sopimisen järjestelmää sen jälkeen kun ihmiset arvottavat pyyteettömästi eli objektiivisesti omia arvojaan ja niistä seuraavia instituutioita. Sen sijaan kommentaariaatti pyrkii vaikutteellisuuden kautta manipuloimaan ihmisten arvoja, eli tekemään niistä subjektiivisia vertailukohdallisia symboleita, joiden asema on täysin subjektiivinen ja mielivaltainen. Niistä se pyrkii rakentamaan arvoinstituutioita, koska pyyteelliset ihmiset tavallisesti luopuvat arvoistaan ja omaksuvat uusia kun heitä manipuloidaan tai annetaan lupaus jonkun arvon tunnustamisesta seuraavasta palkkiosta. Kommentaariaanisessa järjestelmässä tällaisista arvoista muodostetaan arvoinstituutioita,  joita tuetaan tuki-instituutioilla, joiden olemassaoloon johtaa asettamiskonstantti, jonka kautta muodostetaan arvoinstituutioille tuki-instituutioita, jotka ovat pakottavia järjestelmiä, jotka myös takaavat sen pakottamisella että arvoinstituutiot pysyvät yllä. Arvoinstituutioita on esimerkiksi ammattijärjestöt ja niiden tuki-instituutio on lakolla pakottaminen. Ammattijärjestöt syntyvät vaikutteellisuudesta sen takia, koska ne arvioivat ihmisiä etenkin tunnustushierarkian matalamman tason arvoilla, jotka ovat matalasta tasostaan johtuen täysin pyyteellisiä ja itsepyrkeisiä. Korkeammissa kulttuureissa on päästy niin pitkälle objektiivisten arvojen tunnustamisessa, että mielivaltaa ei ilmene kovin usein, tai se saadaan stabilisoitua. Esimerkiksi Britanniassa passipoliisit eivät tavallisesti kentällä kanna asetta, joka kertoo siitä, etteivät he usein kohtaa itsepyrkeisyyttä ja subjektiivisten emootioiden motivoivaa toimintaa, eli arvojen tunnustaminen ja niiden jakaminen voi tapahtua vapaasti ilman pakottamista ja ne voivat aivan rauhassa kehittää itseään. Arvotasapaino, eli se, että ihmiset ovat tasapainoisessa tilassa sekä yksityisten että yhteisöllisten arvojensa kautta, tarkoittaa sitä, että ihmiset ovat tunnustaneet arvoissa objektiivisen ja että tietyt koko yhteiskunnan sisällä olevat instituutiot eivät koskaan pysty horjuttamaan koko järjestelmää.

Porvareista ja pikkuporvareista

Porvari tarkoittaa tavallisesti hyvin tai keskitasoisesti toimeentulevaa aikuista, joka tavallisesti toimii jollain tavalla vapaan markkinatalouden säteen sisällä. Porvarit tekevät kauppaa ja heille on tärkeää rahan ja muiden elämässä tarvittavien kulutushyödykkeiden hankkiminen. On myös olemassa jonkinlainen porvarillinen etiikka, joka ohjailee näiden ihmisten toimintaa, vaikka he eivät aina sitä suoranaisesti tunnistaisikaan, ja se liittyy siihen, mitä näiden ihmisten tulee tehdä ollakseen jatkossakin porvareita. Porvarit ovat erityisen kiinnostuneita siitä, mitä muut ihmiset eli pääasiassa asiakkaat hänestä ja hänen Wirtschaftistaan ajattelevat. Näin ollen porvarin tehtävä on mukautua muiden ihmisten mielipiteisiin ja teeskennellä samalla että olisi todellisesti olemassa jonkinlainen autonomia, jonka päällä ja jonka perusteella porvari toimisi. Porvari on kameleontti, koska liiketoiminnan harjoittaminen vaatii aina muutosta ainakin perustavimmalla materialistisella tasolla. Loppujen lopuksi porvari myy sielunsa pirulle, kun hän jää osaksi kapitalismin seinäkellon ratasta. Porvari on kiinnostunut ennen kaikkea muodosta, ja heille muodon loukkaaminen näyttäytyy osana kokonaisen järjestelmän horjuttamista, johon pitää reagoida voimalla. Tavanomaiset ihmiset puhuvat aina toistensa kanssa sellaisista ihmisistä, joiden integriteetti ja autonomia ei anna periksi toisten ihmisten painostuksen edessä. Monet porvarit ovat myös hyvin uskonnollisia ja jotkut ajattelevat, että ankaralla ja raskaalla työnteolla kannetaan lopulta Jumalan porvarille asettama velvollisuus. Porvareille on tyypillistä, että he monesti kummastelevat ja kauhistelevat maailman tapahtumia oman pienen kuplansa sisältä, sillä tällainen hämmästelyhän on oleellista porvarille. Esimerkiksi kun menin varhaisnuorena hakemaan kirjoituskilpailupalkintoni Kuopiossa, äkkäsin Klingen ja menin hänen puheilleen sanoen ”Päivää professori Klinge!”. Tuo oli faux pas, mutta Klinge oli ystävällinen ja setämäinen. Muistan kuitenkin miten esimerkiksi Kari Rajamäki tuijotti minua kuin mykkä vittua – varmaan hänkin oli sellaisessa asemassa, että jonkun olisi pitänyt esitellä hänet Klingelle, eihän se Rajamäki ollut kuin 50-60-vuotias. Porvarille tyypillistä on se, että he haluavat ehdottomasti ”kuulua joukkoon” ja se on ehdottomasti kaikkein tärkeintä heille. Tällainen patologinen epäluottamus kaikkeen ”vieraaseen” tai ”ulkolaiseen” on niin ärsyttävää, että nyrkkiä pitää joskus pidätellä. He ovat säntillisiä, täsmällisiä ja moitteettomia, esimerkiksi isäni äidillä on tapana mennä linja-autoon lähtiessään asemalle vähintään puoli tuntia aikaisemmin, koska hänen mukaansa, ”kannattaa olla siellä hyvissä ajoin ettee aato lähe etuajassa”. Minä yritin kertoa hänelle, etteivät linja-autot lähde ennen aikataulussa mainittua lähtöaikaa, mutta vinkki kaikui kuuroille kiville. Paikalla on oltava ainakin 30 minuuttia aikaisemmin. Porvari eroaa kahdesta toisistaan poikkeavista väestöryhmistä, jotka ovat prole ja aristokratia. Sen takia porvarit tuntevat näihin kahteen muuhun ryhmään nähden painetta,, koska he sattuvat olemaan siinä keskellä. Prolet ovat alttiimpia muuttumaan ainakin suurten linjojen mukaisesti, ja taas kultivoitunut aatelisveri on monta kertaa arvokkaampaa kuin näiden tavanomaisten porvarien neste. Lisäksi suuret edistysaskeleet esimerkiksi kulttuurin, taiteen ja tieteen aloilla ovat tulleet aristokratian taholta, vaikka tässä aristokratialla ei tarkoiteta vain aatelisia, vaan myös muita niiden lähistöllä olevia sukuja kuten Enckell, ja sukuja jotka ovat liitteessä aatelisten sukujen kanssa esimerkiksi naimakauppojen kautta. Porvarit ovat tarkkoja nautintoaineista, ja heillä on aina patologinen kohtuullisuus ja kaiken excessin vastustaminen minkää takia he mielellään etenkin pikkuporvarit , haukkuvat erikoisempia alkoholia käyttäviä ihmisiä alkoholisteiksi ja juopoiksi. Porvarit mutta etenkin rouvashenkilöt ajattelevat, että oma minä ja oma joukko edustavat aina hyvää ja saman arvottamisen kautta paha sysätään ulkoiseen, vieraaseen, kaikkeen sellaiseen jonka ei voida katsoa liittyvän itseen. Tämähän on tyypillinen porvarillisen perhekeskeisyyden epitoomi ja tuottaa rouvalle hyvän olon, kun voi ajatella vapaasti että minä olen hyvä ja vieras on pahaa. Porvarit ihmettelevät kaikkea muuta ja eivät suvaitse mitään sellaista, joka voisi rikkoa muodon tai edes vahingoittaa sitä. Porvareilla esiintyy korostunutta ylpeyttä omista lapsistaan, jotka ovat aina parempia kuin muiden ihmisten kakarat. Muistan esimerkiksi kun olimme ystäväperheen kanssa Kyproksella kun olin vajaa kymmenen vuotta. Olimme uima-altaalla minä, ystäväperheen isä ja hänen tyttärensä. Yhdessä vaiheessa ystäväperheen isä sanoi ankaraan äänensävyyn ”anna se pallo Nooralle”. Tuo järkytti minua, sillä olen varma siitä, että minua ei ole koskaan puolustettu samaan sävyyn tai edes pyritty edistämään minun omaa hyvääni.  Vanhempani ovat aina ajatelleet, että toisten mutta etenkin sukulaisten lapset ovat omia parempia, ja aina kun olen joutunut verbaalisen tai fyysisen väkivallan kohteeksi, eivät vanhemmat ole tehneet mitään – eihän ”sillä” ole mitään väliä. Porvareille on tyypillistä perhekeskeisyys, pienet piirit ja epäsosiaalisuus noiden piirien ulkopuolelle päin. Porvarit eivät siedä epäonnistumista, sillä he silloin pettävät omien vanhempiensa luottamuksen, koska he ajattelevat että vastuu ei ole vanhemmilla, vaan lapsella on velvollisuus vanhempiensa kohtaan, ettei tee heille haittaa. Jotkut píkkuporvarit toimivat körttiläismoraalin periaatteiden kautta. Esimerkiksi ”isäni” on joskus tokaissut: ”Koulu on lapsen työtä”. Porvarit eivät näe tulevaisuuteen, koska hei eivät ole ajattelijoita – heille merkitsee vain menneisyys ja nykyhetki, joita pitää koko ajan olla sovittamassa yhteen. Työn tekeminen ja sen jälkeen palkkapussilla kehuminen on tärkeä asia porvareille, sen kautta he voivat kokea olevansa kunnollisia ihmisiä, sillä tuo kunnollisuus on sellainen hyve, johon he koko ajan, joko tiedostamattomasti tai tiedostetusti pyrkivät. Porvari on Hullu Heideggerilta tulevan Das Man käsitteen mukainen – Das Man on kaikki eikä kukaan, ja nimenomaan autenttisuuden puute aiheuttaa sen, että porvarille todellisia ajankohtia ovat vain menneisyys ja sen määrittämä nykyisyys. Porvarit kummastelevat ja hämmästelevät sillä he seuraavat patologisella tavalla rutiinia ja päiväjärjestystä, joka aiheuttaa heille muodon yliarvostamisen ja myös sen, ettei heistä ole millään tavalla luovuutta esiintuoviksi yksilöiksi. Porvarille kaikki uusi on hirveää ja kaikki hirveä on liian uutta.

Kovuuden kultista rehellisyyteen

Suomalainen kulttuuri asettaa etenkin miehille suuria paineita sen suhteen, miten heidän tulisi käyttäytyä sekä oman että vastakkaisen sukupuolen parissa. Mielestäni on selvää, että jotkut ihmiset, joita voidaan tapauksesta riippuen kutsua niin narsisteiksi tai psykopaateiksi, harrastavat tietynlaista kovuuden kulttia, jossa ei oteta huomioon toisia ihmisiä, pyritään kilpailemaan toisten kanssa ja ollaan tietyllä tavalla tunteettomia siten, että heillä ei ole toiminnassa minkäänlaista tunnearsenaalia, eli nämä ihmiset eivät pahoita mistään loukkauksesta mieltään, vaan naureskelevat ja antavat toiselle osapuolelle samalla mitalla takaisin. On mielestäni varsin järkyttävää tavata henkilöitä jotka eivät ota loukkauksesta itseensä vaan naureskelevat ja pyrkivät totalitaarisella tavalla murskaamaan vastustajansa totaalisesti ja täydellisellä tavalla henkilöön menevästi. Tuo kertoo siitä, ettei tuollaisella ihmisellä ole minkäänlaista herkkäsävyistä tunnetasoa, joka kertoo narsismista ja psykopatiasta. Baudelaire on todennut, että mitä irstaampi mies on, sitä vähemmän hän pystyy tuottamaan minkäänlaista omalaatuista kirjallista materiaalia tai yleensäkään mitä taidetta hyvänsä. Viisautta tulisi hakea idän uskonnoista. Opiskelen tällä hetkellä kirjojen kautta sanskrittia, jotta voisin lukea englantilaisesta antikvariaatista löytämääni Max Müllerin versiota Rig-Vedasta, eli hindulaisten pyhintä kirjoitusta. Buddhalaiset munkit sytyttävät mielummin itsensä tuleen kuin lähtevät vahingoittamaan toisia ihmisiä tai yleensäkään mitään elävää olentoa. Myös gandhilaisuus on tärkeä asia korostettavaksi. Senhän mukaan vastapuolta tulee aina kunnioittaa, enemminkin kuin vietävä hävinneeltä osapuolelta ihmisarvo ja kokonainen itsen kunnioitus. Mutta ei. Rahvas, persut ja muu prole käyvät kimppuun ja demonisoivat vastapuolta siten, että vain toisen totaalinen tuhoutuminen voi olla siitä seurauksena. Kovuuden kultti on kaiken tämän takana, ja se opetetaan nuorille miehille jo kapaloiässä. Aggressiivisuutta lietsovat urheilulajit ja harrastukset ovat sellaisia yhteiskunnallisen eetoksen ohjaajia, ja sen takia niitä tulisi arvioida uudelleen ja miettiä onko tämä lopulta sitä, mitä haluamme kansamme nuoremmille jäsenille opettaa. Koulussakin tulisi miettiä uudenlaisia keinoja sitä varten, miten kiusaamista ja jengikäyttäytymistä voitaisiin ehkäistä. Mielestäni kiusaajan piiskaus mieluiten luokan edessä olisi hyvä tapa. Myös lapsille ja nuorille tulisi opettaa sosiaalisen ryhmän jäsenen ja yksilönä olemisen kautta erilaisia tilanteita, jossa kaikki näkisivät kiusaamisen mielivaltaisuuden. Etiikan opetuksesta jo ala-asteella ei voisi olla haittaakaan. Kovuuden kultti tarkoittaa sitä, että mies ei saa näyttää tunteita, mies ei saa itkeä eikä etenkään voi olla liian kiinnostunut ihmistieteistä, taiteista ja kirjallisuudesta. Onneksi tämän kaltaiset piirteet eivät ilmene kaikkialla samalla tavalla, ja monesti koulutustason nousu auttaa siinä, että roolit väljentyvät. 

Olli von Becker

Kirjoittaja on Prahassa asuva kirjailija

Dekadentismista ja elämänväsymyksestä

Dekadentismi yhdistetään kirjallisuudessa etenkin Charles Baudelaireen, Stephane Mallarmeen, Paul Verlaineen ja Arthur Rimbaudiin. Dekadentti tarkoittaa etenkin poikkeavuutta keskiluokkaisesta pikkuporvarillisesta tavallisesta arjesta. Dekadentit etsivät uudenlaisia nautinnon kohteita, jotka eivät ole sidottuina tavanomaisiin ideologisiin nautintoihin. Etenkin absintti ja lsd sekä aiemmin oopiumi ovat olleet tunnettuja hermostoa huumaavia päihteitä näissä piireissä. Dekadentit siis etsivät kaikesta poikkeavaa ja etenkin normista korkeampaa poikkeavaa. Dekadentismi kehittyi symbolismista, jossa etsittiin korkeampia vertauksia ja kielikuvia. Elämänväsymys liittyy merkittävällä tavalla dekadentismiin, koska siinä ihmiset ovat tulleet äärimmäisen kyynillisiksi ja kyllästyneiksi ihmisten tavanomaisiin nautintoihin ja pikkuporvarillisen arjen osiin, jotka eivät näytä  poikkeavan toisistaan minkäänlaisella tavalla. Joris-Karl Huysmans kirjoitti tunnetun kirjansa Vastavirtaan, jonka päähahmosta Jean des Esseintesista, vanhan aatelissuvun viimeisestä rappeutuneesta ja hermoherkästä jäsenestä on tullut klassikko pitkin koko länsimaisen kirjallisuuden historiaa. Etenkin ylikehittynyt hermoston toiminta ja liiallinen aivollisuus on tehnyt dekadenttien keskuudessa kaikesta kyseenalaistettavaa ja sellaista, että sen läpi voi nähdä. Dekadentti näkee tavallisen ihmisen nautintojen läpi ja se saa aikaan sen, että hän kokee itseinhoa kokon ihmissukukunnnan takia ja vuoksi. Oscar Wildekin kuului dekadentteihin ja hänen ystävänsä Lordi Alfred Douglas on kaukaista sukua minun sukuni jäsenille. Dorian Grayn muotokuva ja Totuudellisena pysymisen tärkeys ovat merkittäviä tämän koulun teoksia. Monesti aristokratian vanhat patriisisuvut tuottavat itsestään rappeutuneita jäseniä, jotka ovat tietyllä tavalla renessanssifiguureja, koska koko suvun historia on kirjoitettuna tällaisten ihmisten tajuntaan. Kärsimisessä on jaloutta ja jaloudessa on kärsimystä. Rappeutuminen ja rappio on joskus kaunista ja jaloa.

Olli von Becker

Kirjoittaja on Prahassa asuva kirjailija