Kielen ominaislaadusta ja tärkeydestä

Suomen kielen osaaminen heikentyy kaikilla kouluasteilla ja etenkin nuorten aikuisten piirissä. Tämä johtuu pääosin siitä, etteivät suomalaiset instituutiot ole pystyneet aiheuttamaan kunnioittavaa asennetta omaa kieltä kohtaan suomenkielisten ihmisten parissa. Esimerkiksi kouluissa suomen kieleen ei suunnata niin arvostavaa katsetta, että lapset ja nuoret katsoisivat sen säilyttämisen suomalaisten ihmisten tehtäväksi. On niin tyypillistä, että etenkin nuoret ihmiset viljelevät Suomessa englannin kieltä, mutta etenkin amerikan englantia muuten suomenkielisten lauseiden ja virkkeiden sisällä. Onko tosiaan niin, että amerikan englanti on niin tärkeä ja hienompi kieli kuin suomi, että suomen kielen ja sen ilmaisuvoiman tulisi kadota vain sen paremmuuden takia? Mielestäni näin ei ole. Jo ala-asteella lapset tulisi laittaa lukemaan suomalaista ja suomenkielistä kaunokirjallisuutta, kuten vaikkapa Volter Kilven romaania Alastalon salissa tai esimerkiksi Eeva-Liisa Mannerin tai Lauri Viidan lyriikkaa. Tulisi löytää kielestä sen käytöllinen ja periaatteellinen arvo – kieltä tulisi siis kosketella ja makustella lähemmin. Kielestä tulisi saada ote ja sen jälkeen leikitellä sen kanssa mahdollisimman vapaasti ja luovasti. Jos ajatellaan sitä, miten valtava ilmaisuvoima ja ilmaisurekisteri suomen kieleen kuuluu, niin ei tulisi ajatella, että esimerkiksi amerikan englanti olisi yhtään paremmalta kuulostavaa. Se on tietysti selvää, että nuoret ihmiset toistavat englannin kielen sanoja senkin takia, koska jotkut heistä altistuvat jopa suuremmin amerikan englannille kuin omalle äidinkielelleen, mikä on surullista ja väärin. Tulisi sen takia suosia televisiossakin suomenkielisiä ohjelmia ja elokuvia ja antaa niille enemmän rahoitusta. Lisäksi tulisi arvostaa enemmän esimerkiksi suomeksi kirjoitettuja lauluja ja suomeksi laulunsa kirjoittavia laulajia. Olen kuitenkin periaatteessa elokuvien ja sarjojen dubbausta vastaan, koska se on omiaan tuhoamaan muiden kielten ymmärrystä, joka on oman kielen ymmärtämisen ohessa elintärkeä asia ja kysymys. Tulisi senkin takia opetella kielten opetuksen yhteydessä kääntämistä, mikä kuului kielten opetuksen yhteydessä etenkin aiemmin asiaan. Kääntämisen yhteydessä kehittyy kielentaju sekä käännetyn että käännettävän kielen yhteydessä. Kuitenkin, että kielten osaaminen säilyisi, tulisi kaunokirjallisuus lukea alkukielellä kaikissa tilanteissa kuin vain se on mahdollista, ja muitakin kieliä kuin amerikan englantia tulisi oppia ja opiskella. Saksa, ranska ja ruotsi ovat tärkeämpiä kieliä suomalaiselle kuin amerikan englanti. Kieleen tulisi päästä sisälle ja koeteltava sitä, sillä vain sillä tavalla kieli kehittyy ja siihen saadaan uusia sanoja ja uutta sisältöä. Kielen käyttämisessä tulisi kokea koko ajan kielen mahdollisuudet ja koeteltava sen rajoja. On se mainittava, että suomen kieltä käytti ritariston säätyvaltiopäivillä 1890-luvulla ensimmäistä kertaa kolme eri aatelissukuista miestä, jotka olivat Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen, Pehr Evind Svinhufvud ja Johan Gerhard von Schrowe, ja kaksi jälkimmäistä ovat omia von Becker-sukuun liittyviä sukulaisiani. Lisäksi sukulaiseni Reinhold von Becker sai aikaan Kalevalan luomisen, opetti Runebergia, Snellmania, Lönnrotia ja Schildt-Kilpistä (joka oli Reinholdin sukulainen ja on koko von Becker-suvun kantaisien sukulaisia), kirjoitti ensimmäisen suomen kielen lauseopin, keksi uudissanoja, mm. sivistyksen ja maailmankaikkeuden, ja julkaisi ensimmäistä merkittävää suomenkielistä sanomalehteä.

Olli von Becker

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden maisteri, jolla on laajat juuret koko suomen kielen kehittymisen historiassa

Pahlenien ja Essenien maineikas kotipaikka – Paason kartano Heinolassa

Paason kartano hallinnoi aiemmin nykyisen Heinolan kunnan ja Pertunmaan kunnan rajaseutua. Paason kartano tunnetaan jo keskiajalta alkaen, siihen aikaan kartanon alue kuului Fleming-suvun läänityksiin. 1600-luvun alun ja 1800-luvun alun välissä kartano sijaitsi Venäläismäellä noin kolme kilometriä Ala-Räävelin ja keskisen Räävelin välisestä Kuorekoskesta pohjoiseen. On sanottu, että kummulta oli komea näkymä Rääveljärvelle. Myöhemmin se sijaitsi Suuren Savontien varrella tosi lähellä Kuorekoskea. Kartanon päärakennus käsitti kaksikymmentä huonetta ja se hallitsi kylän perusmaisemaa lähemmäs sata vuotta ennen kuin se paloi vuonna 1913. Vanha kartanorakennus siirrettiin uuteen maisemiin Venäläismäeltä ja sekin paloi myöhemmin vuonna 1983.

On kirjoitettu Itä-Hämeen kirjassa, että 18. sataluvun puolivälissä siirsi luutnantti von Essen maantien, joka kulki huvipuiston, pihojen ja peltojen halki, kulkemaan pitkin Räävelin rantaa. Kun sitä järven puolelta reunusti tuuhea honkarivi, oli se hyvin verrattavissa kaupunkien esplanaadeihin.

1500-luvulla kartanon omistajiin kuuluivat mm. Olavinlinnan vouti Gödik Fincke ja Nicolas von Myhlen. 1600-luvulla omistajiin kuuluivat Ållongren-sukuinen Mons Nilssinpoika, Kaarle-herttuan kamarijunkkarina toiminut Hieronymus Birkholz ja vuodesta 1620 vuoteen 1650 Olavinlinnan ja Narvan käskynhaltijana toiminut Johan Månsinpoika Ållongren, joka rakennutti Heinolan ensimmäisen kirkon ja ensimmäisen pysyvän Paason asuinkartanon Venäläismäelle. Evert ja Gustaf Ållongren olivat edellisen poikia ja omistivat kartanon isänsä jälkeen. Oma renki murhasi Evert Ållongrenin vuonna 1666 ja Evertin leski Catarina de la Motte, joka tuli vanhasta ranskalaisesta hugenottitaustaisesta aatelissuvusta, peri miehensä. On kerrottu, että Catarina antoi Paasosta puolet pojalleen, jonka hallussa kartano oli vuoteen 1706. Motte oli aviossa Christian Magnus von der Pahlenin kanssa, ja heidän poikansa oli Napuella 1714 kaatunut Wolter Magnus von der Pahlen. Eli tämän avioliiton kautta kartano siirtyi joksikin aikaa von der Pahlen-suvulle. Wolter Magnus von der Pahlen oli von Becker-suvun Suomen haaran esivanhempia.

Essenit tulivat omistajiksi vuonna 1706 ja Paaso pysyi heidän omistuksessaan ainakin vuoteen 1885 asti. On aika hauska yhteensattuma, että niin viimeinen Pahlen-sukuinen omistaja kuten myös ensimmäinen Essen-sukuinen edustaja everstiluutnantti Odert Reinhold von Essen kaatuivat molemmat Napuella vuonna 1714. Kartanon peri hänen poikansa Georg Reinhold von Essen, joka omisti kartanon kuolemaansa vuoteen 1752 asti. Tämä oli Essenien linjasta viimeisin von Becker-suvun esivanhempi, joka siis on suoraan alenevassa polvessa Beckerien esi-isä.

Kartanon tunnetuimpana omistajana pidetään Georg Reinholdin poikaa Carl Reinholdia, joka omisti kartanon peräti 57 vuoden ajan isänsä kuolemasta vuodesta 1752 alkaen. Carl Reinhold perusti vuonna 1777 vesisahan Kuorekoskelle, ja sahan tuottamaa sahatavaraa vietiin ulkomaillekin asti. Raaka-aineet saha sai lähiseudun metsistä, etenkin Paistjärven ja Kousanniemen hongikoista. Talvisin järjestettiin lankkujen ja lautojen siirto Haminaan, jonka suorittivat ympäristöpitäjien hevosmiehet. Carl Reinhold von Essenin aikana vuonna 1788 kartanossa pidettiin niin sanotun Anjalan liiton kapinoivien upseerien kokous, johon liittyy myös yksi von Becker-suvun sukulainen Georg Magnus Sprengtporten. Anjalan liiton kapina kukistettiin, mutta Carl Reinhold von Essen ei joutunut tapauksesta vastuuseen, vaikka hänen poikansa Didrikin piti paeta Venäjälle. Carl Reinhold aloitti vuonna 1808 uuden kustavilaistyylisen päärakennuksen pystyttämisen Kuorekosken lähelle kartanon myöhemmälle sijoituspaikalleen, mutta hän ennätti kuolla ennen kuin päärakennus saatiin valmiiksi vuonna 1809.

Kartanon seuraava haltija oli isoisänsä tapaan Georg Reinhold von Essen, jonka aikana kartanon mylly ja saha menestyivät ja sahalla oli 1800-luvun puolessa välissä työntekijöinä parikymmentä miestä. Itä-Hämeen kirjassa mainitaan, että heillä kaikilla oli ruotsinkieliset sukunimet. Tuolloin kartanoon rakennettiin hevostallit, viljamakasiini, iso kivinavetta ja asuntoja työläisiä varten. Kartanon aiempi ja vaatimattomampi päärakennus siirrettiin samassa yhteydessä Kuorekoskelle. Puupula lopetti Kuorekosken sahan toiminnan vuoden 1866 jälkeen, kun Georg Reinhold von Essen oli aiemmin kuollut.

Itä-Hämeen kirjassa kerrotaan: ”Luutnantti von Essenin aika oli vielä Paason loistoaikaa. Saha ja mylly tuottivat hyvin ja maataloutta hoiti ”Veissi” (sen niminen vouti) taitavasti ja pontevasti. Laaja sukulaispiiri kaupungeist kokoontui kesää viettämään Paasoon. Emäntänä oli Koskipään tytär, os Tandefelt, jota sanottiin ”Paason armoksi”. Vastavierailuita tehtiin etenkin Koskipäähän ja Echoon. Paason armon sukulainen oli Nanna Tandefelt, jota emäntä kutsui toistuvasti luokseen Paasoon.

Kartanon osti vuonna 1885 metsänhoitaja Yrjö Schildt. Hän oli hyväksi etenkin kartanon karjataloudelle ja hän aloitti voin ja juuston valmistuksen myyntiin kartanon meijeritalouden kautta. Schildt hankkiutui eroon Kuorekosken vesisahasta, koska piti sitä vanhentuneena ja kannattamattomana. Kuorekosken sahasta ja sen alueesta on kirjoitettu nykyisin: ”Nykyisin Kuorekoski on kutistunut maankohoamisen vuoksi muutaman metrin levyiseksi puroksi, ja koskessa sijainneista rakennuksista on jäljellä vain perustuksia.”

Paason kartano sijaitsi toiseen maailmansotaan asti Heinolan pitäjän itärajalla. Nyt jäljellä on vain Paason kylä. Kartanon rakennukset olivat osittain rappeutuneet ja jotkut jopa palaneet. Viljelyksetkin olivat jo päässeet rappeutumaan. Paaso sai uuden tehtävän: jakaa maata sitä tarvitsevalle siirtoväelle Karjalasta. Paason loistoaika sijoittui Ållongrenien, von der Pahlenien mutta kaikista eniten von Essenien aikaan. Sodan aikoina Paason rippeitä kokeneet ihmiset pystyivät kertomaan kauniin ja suuren aikakauden painuneen historiaan.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri, joka polveutuu sekä von der Pahlen että von Essen-suvuista

(Mahdollisia täydennyksiä vielä myöhemmin)

Kertomus Carl von Beckerin (1775-1831) sukupiiristä ja tapahtumista Kållandsön Tranebergissa Emil Sundbergin kirjasen käännöksen kautta

Tranebergin mysteeri - sukutragedia 1800-luvun alusta, historiallisesti

kerrottuna (osia käännettynä, kääntäjä: Olli von Becker 12/15)

Monet laulut kertovat Kållandsön saaresta Vänernillä, jossa sijaitsee myös ylhäinen Läckon linna,

joka nykypäivänä elää uudelleen renessanssia ja siellä Magnus Gabriel de la Gardie omana

aikanaan hallitsi. Yksi näistä lauluista kertoo Tranebergin kartanosta.

Lidköpingin sanomalehti sisälsi 26.6.1875 seuraavanlaisen ilmoituksen

"Ihmisluuranko on tullut löydetyksi Tranebergin tilan lähellä Kållandin pitäjän alueella. Pään

läheisyydestä löytyi suuresti ruostunut veitsi. Tarkastellessa tätä tilannetta joka näyttää olevan

käsillä, taitaa olla pakko tulkita se niin, että luuranko kuului jollekin ihmiselle joka pitkän aikaa

sitten tuli väkivaltaisesti murhatuksi ja paikalla haudan lähellä, on oltava liite murhaan. Nykyajan

tutkijoiden pitäisi asettua pyrkimään saamaan valaistusta tapahtumasta, mutta mitään tietoa tai valoa

ei ole tullut joka pystyisi todistamaan jotain sitä laskematta että jotkut vanhat ihmiset, jotka asuvat

Tranebergin tilan alustalaisina tai Tranebergin lähellä sanovat että lapsuuden muistoistaan sellaisen

asian että eräs henkilö, joka vuoden 1815 tienoilla meni yhteen Tranebergin ulkopuutarhoista,

katosi paikalta yllättäen; ja löydetyn luurangon hauras kunto näyttää todistavan sen että paikan

historia johtaa 6o vuotta artikkelin kirjoittamisen ajankohdasta menneeseen. Joitakin asian

käsittelyjä tästä mystisestä löydöstä tuli uudelleen. Mutta 22 vuotta sen jälkeen vuonna 1897

Dagens Nyheterin maaseutuversio sisälsi tässä esitellyn kertomuksen, jonka nimi oli "Vanha

Broxvikdraama" ja jonka kirjoittaja oli Ib. Kirjoittaja puhuu yleisölle alussa kuinka aikojen saatossa

puheissa ja kirjoituksissa muistikuvia herättäneen uudelleen käsittelyyn otettu nimi Broxvik herätti

uudestaan uneliaan muiston käytännöllisestä historiasta joka koskettaa sukua Ulfsparre af Broxvik.

Ja sitten kirjoittaja etsi vanhojen papereiden ja muistiinpanojen joukosta, jotka tehtiin useita

vuosikymmeniä aikaisemmin, ja näin oli asia pienellä vaivalla saanut kirkkaan merkityksen

itselleen.

Objektiivisessa mielessä asia oli tapahtunut Tranebergissä, joka oli ikivanha kartano joka sijaitsee

Kållandsön vasemmalla puolella ja aikaisemmin se oli kuulunut Läckon linnan tiluksiin ja samalle

omistajalle, mutta viimeisen kahden vuosisadan aikana Tranebergistä tuli itsenäinen tila. Vuonna

1707 tilan osti vapaaherra GJ Taube, jonka tytär Fredrika Dorotea sai kuljettaa sitä myötäjäisinään

ja vuonna 1739 hän meni avioon eversti Erik Ulfsparre af Broxvikin kanssa. Kun hän kuoli vuonna

1765 siirtyi kartano hänen tyttärelleen Beatalle ja hänen miehelleen majuri Carl Johan von

Beckerille. Hänen siskonsa Johanna Karolina meini avioon vuonna 1806 serkkunsa,

rahtilaivankapteeni Karl Svante Ulfsparre af Broxvikin kanssa, joka oli jonkun aikaa sijoitettuna

Ruotsin itäintialaisen komppanien palveluksessa.

Kirjoittaja vieraili kolmetoistavuotiaana tyttönä Tranebergissa ensimmäistä kertaa vuonna 1859.

Kartano kuului tuolloin yhdelle hänen sedistään ja hänen isänsä äidin hauta on kylpenyt tilan

lehdistä täyttyneen kirkon pihalla, satoja vuosia vanhan kappelin ulkopuolella, joka sijaitsee

muutaman kivenheiton päässä itse kartanon ulkopuolella ja siellä jumalanpalvelus suoritetaan joka

kolmas sunnuntai.

Lauantai-iltana kirjoittaja päätti että hänen pitäisi kukilla koristella isoisänsä hautaa, mutta jotta hän

ei tulisi nähdyksi päärakennuksesta, hän ei mennyt suuria maanteitä pitkin kappeliin, vaan

kranssinsa kanssa jota hän piti käsivarrellaan hän meni puutarhan porteista sisään ja seurasi pientä

polkua, joka vei pellon yli kappeliin. Suurien aidattujen hautamonumenttien ja yksinkertaisten

puuristien keskeltä hän yllättäen löysi valkoisen marmorikirjailun, jossa isän äidin nimi oli

kaiverrettuna. ja hän asetti kranssin haudalle ja asettui polviasentoon josta nousi pois rikkaruohojen

ja roskien takia, joita oli istutettujen kukkien ympärillä. Kun hän lopulta nousi ylös havaitsi hän,

että hän ei enää ollut yksin ja että joku henkilö tuli kirkonpihaan. Se oli epätavallisen pitkä mies ja

hän seisoi nojaten kohti arvokasta monumenttia, joka oli kirkonpihan vasemmalla puolella. Hänen

surunsa tuntui niin suurelta, että hän oli kuin murskauksen kohteena. Tahdikkuuden takia, ettei

häiritsisi enää tätä, lähestyi kirjoittaja porttia, ja avasi sen samalla mutta vanhat ruostuneet saranat

kitisivät niin ikävästi että se tuntui kuin luuydintä olisi porattu. Tuntematon häiritsi edelleen ja hän

vain seisoi liikkumattomana ja velttona. Kun hän sen takia otti kaksikymmentä askelta pienellä

polulla kuuli hän että joku tuli hänen perässään ja silloin hän päätti muuttaa mielensä ja katsella

uudestaan suurikokoista muukalaista, jonka hän oli nähnyt haudalla. Hän oli tullut läpi kirkonpihan

portista ilman portin kitinää. Nyt hän otti suuria hitaita askelia ja tuli entistä lähemmäksi. Hän nousi

ylös lehtiaidalle jotta hän olisi voinut antaa hänen mennä ohi ja niin kummitus meni pois hiljaisena

ja syvälle painettuina päineen. Hän pystyi siinä tarkasti havainnoimaan haamua. Hän oli

epätavallisen pitkä ja hänellä oli lierihattu joka oli asetettu syvälle päähän. Hänen vaatteensa olivat

mustia ja vanhanaikaisia ja olivat koristellut kiiltävillä napeilla. Kirjoittaja jonka mielenkiinto

heräsi tapaamisesta tuntemattoman kanssa, seurasi häntä ja niin haamun askeleet nopeutuivat. Hän

lähestyi nopeasti puutarhanportteja , jonka keskus sijaitsi mäen päällä jonka edessä olevaan

sorakasaan oli kasvanut valtava riisipuu. SIellä muukalainen joka oli noin kolmekymmentä askelta

edellä kirjoittajaa, tuli puutarhan portille sorakasan päällä olevan riisipuun luokse, seisoi hän hetken

paikoillaan kuten ihmiset jotka epäilevät jotain, mutta katosi sitten yhtääkkiä. Kirjoittaja joka oletti

että hän olisi mennyt puutarhaportista sisään, hän meni sen luokse ja havaitsi, että portti oli lukossa

ja avain oli poissa. Kun hän oli voimakkaasti ravistellut porttia , säilyi se edelleen lukittuna ja hänen

täytyi mennä puutarhan ympäri ja lopuksi suurta ajotietä.

Kun kirjoittaja kotiinpaluunsa yhteydessä kertoi siitä mitä hän oli todistanut, oli hänen vaikeaa

ymmärtää jotain todisteita siitä, kuka tuntematon mies oli ollut. Lopulta kun hän oli sähäkkä

kysymyksiensä kanssa, sanoi hänen setänsä kiivaasti ja ankarasti että asia oli jonkinlaista paikkaan

liittyvää ja selvittämätöntä. Epätavallisen pitkä mies piti takkia, jossa oli kiiltäviä nappeja ja se ei

ollut tyypillistä Tranebergin tilustalaisille Kukaan ei tiennyt mikä hän tai se oli, ja ihmiset eivät

mielellään menneet puutarhaporttien läpi erityisesti ilta-aikaan ja portin tulisi olla tulevaisuudessa

aina suljettu, vaikkakin ei silloin kun siellä järjesteltiin tai puhdistettiin jotain, sen takia kukat, oksat

ja ruoho saivat kasvaa ja mädäntyä vapaasti.

Kirjoittaja ei tullut lannistuneeksi näistä mielipiteistä, ilman tukea hän käänsi mielensä muualle

löytääkseen parempia kertomuksia ja todisteita sieltä, kuka vaikutti olevan puutarhan vanhin,

kartanon puutarhurimestari. Hän sanoi hänelle nähneensä pitkän miehen kiiltävine nappeineen ; se

oli, sanoi hän, Ulfsparren joka lähti täältä ja ei tuntunut koskaan saavan rauhaa. Kartanossa kiersi

kertomuksia, joiden mukaan hän oli arvon laamannin Carl Johan von Beckerin lanko ja että kukaan

toinen mies ei ollut yhtä pitkä kuin hän oli ja että hän oli aina ollut laiska, joten arvon laamanni oli

pakotettu menettämään suuria rahoja hänen takiaan.

Loppuun asti oli laamannin otettava osaa ja huolehtia sisarestaan ja hänen lapsistaan ja antoi heidän

asua Sutarebackenissa ja tarkoitus oli, että Ulfsparre voisi lähteä maailmalle ja huolehtia itse

itsestään. Mutta hän ei tehnyt sitä ilman seisomista suorin selin tiluksillaan laamannin tahtoa

vastaan. Hän halusi tehdä matkoja metsässä päivisin ja tulla kotiin vasta myöhään illalla ja silloin

hän asettui vastustusasenteeseensa kaikenlaisella häirinnällä ja huhujen levittämisellä, ja siinä hän

halusi ilmoittaa, että puoliso ja lapset muutettaisiin puhtaista pilautuneeksi. Kun laamanni sai tietää

tästä lähetti hän pojan tämän perään, ja silloin kun he toimivat piikoina pihassa olivat puhuneet siitä

milloin Ulfsparre palasi. Oli kauhistuttavaa asua laamannin huoneissa, mutta he eivät viipyneet

kauaa ja laamanni lähetti palvelijan ammentamaan viinavarastoja, joilla hän kestitsi lankoaan.

Lopulta sen tajusi Wallroth, joka oli toiminut tiluksilla puutarhurina jo ennen kirjoittajan aiemmin

tässä tekstissä haastattelemaa miestä. Hän seurasi Ulfsparrea läpi puutarhan ja avasi portin hänelle,

koska siinä oli lyhin etäisyys Sutarebackeniin ja näin katosi Ulfsparre eikä kukaan tiennyt oikein

miksi. Sanottiin että laamanni oli tehnyt hänet maattomaksi, joten paljon oli se mitä laamanni

tavoitteli ja halusi pyyhkiä pois jäljet korkeammalle etenemisestään, ja sen takia jätti puutarhan

menemään täydellisesti hunningolle niin tarkasti, että lasteittain lehtiä ja oksia lojui

puutarhanporttien ulkopuolella.

Kun Ulfsparren vaimo tuli veljensä, laamannin, luokse, kysyi hän tältä mitä hän oli tehnyt

miehelleen, johon laamanni vastasi, että oli tehnyt Ulfsparresta maattoman, joten hän toivoi

sisarensa ymmärtävän asian selkeämmin. Laamanni oli myöhemmin erityisen kiltti Ulfsparren

vaimoa ja lapsia kohtaan, mutta ei kuitenkaan halunnut nähdä heitä aina silmissään. Laamanni oli

suoraan sanoen myöhemmin hieman ahdistuneessa tilassa, mutta tietysti tapaus oli ollut suuri häpeä

vaimolle. Ei ollut olemassa parempaa sellaista joka olisi voinut saada enemmän valoa tästä asiasta

kuin Wallroth, puutarhamestari joka puolusti laamannia viimeiseen asti ja sai paljon rahaa

laamannilta.. Ja kun Wallrot makasi kuolinsängyllään, karjahti hän ja muotoili sanansa niin kuin

muut lähellä olleet ihmiset olisivat olleet pelkkiä hulluja ja pappi, joka oli hänen kanssaan oli

syvästi peloissaan.

Lisää valoa kirjoittaja ei voinut vastaanottaa tässä kohdassa, mutta kauan sen jälkeen oli hän

kokenut, että laamanni enimmillään jopa kutsui itsensä luokse seurakunnan kirkkoherran Rythénin,

ja sen sanottiin tulleen niin syväksi kuoleman otteeksi, että hän sittemmin ei koskaan enempää ollut

hänen kaltaisensa mutta siitä mitä aiemmin oli keskusteltu laamannin ja hänen spirituaalisen

sielunsa suojelijan välillä ei kukaan tietänyt mitään. Laamanni lopetti päivänsä kunnioitettuna ja

pelättynä vuonna 1831. Ja laamannin leski kuoli 1870-luvulla.

Kirjoittajan muisto tapaamisesta pitkän tuntemattoman miehen kanssa, josta kiiltävät napit olivat

jääneet ainoaksi yhä eläväksi todisteeksi, vaivasi hänen mieltään. Kun kirjoittaja vuonna 1875

lehtien kautta tuli lukeneeksi ilmoituksen, joka teki kirjoittajaan erityisen suuren vaikutuksen. Se

kuului: Kauhea löytö. Tranebergin tilalla Kållandsön saarella ovat ihmiset hautaamisen yhteydessä

riisipuun alapuolella tietyssä syvyydessä oli löydetty luuranko joka oli kuulunut todella pitkälle

miehelle. Luurangon vieressä makasi pitkä stiletti, joka oli hienosti kaiverrettu, puoliksi mädäntynyt

pito-osa, minkä lisäksi löydettiin jäänteitä metallisista napeista. Sitä kuka kuollut oli elämänsä

aikana ollut oli täysin tietymättömissä. Viimeisimpien vuosien aikana ei kukaan alueen asukkaista

ollut kadonnut.

Kirjoittaja on sittemmin yhden ainoan kerran tullut takaisin paikalle, ja hänen ensimmäistä

käyntiään oli ohjaillut vanha Tranebergin kartano, joka sittemmin oli siirtynyt uusille omistajille.

Riisipuu ja sorakasat puutarhan portilla olivat nyt poissa. Niitä oli käytetty täyttämään kuivunut

lampi, mutta olivat olleet juuri siellä, missä luuranko oli tavattu. Kirjoittajan kysymykseen koskien

pitkää hämärää hahmoa oli vastattu, että kukaan ei ollut viime aikoina nähnyt häntä, hänen oli

tulkittu saaneen rauhan, sillä hänen tuhkansa oli ollut kirkkomäellä.

Kuka kuollut oli elinaikanaan ollut, ei ollut koskaan tullut selväksi. Mutta varmasti oli vuonna 1812

Karl Svante Ulfsparre af Broxvikin nimi yllättäen kadonnut kirkonkirjoista, ilman selvitystä siitä,

minne hän olisi muuttanut seurakunnasta tai poistunut kuoleman kautta.

Tarina loppuu sanoin: "Kansa on asettanut tuomionsa, mutta Suuren Tuomarin edessä seisovat nyt

Ulfsparre ja arvon laamanni."

Jokin numero vuodelta 1875 jossa olisi ollut kertomus ilman kirjoittajalta tulevaa tietoa, ei ole ollut

löydettävissä.

Kertomuksen kirjoittaja oli Inez Maria Backman, joka oli syntynyt Säven seurakunnassa

Göteborgin ja Bohusin läänissä 11 helmikuuta 1846 varakonsuli Charles Bäckmanin ja hänen

vaimonsa Matilda de Serren tyttärenä. Hän oli opettajatar Anna Sändströmin ja Ahlinin kouluissa

Tukholmassa. Julkaisi oppikirjoja osittain omalla nimellään ja osin allekirjoituksella "Ib". Vuonna

1872 meni hän avioon Tukholman Pohjoisen latinakoulun lehtorin Oskar Wigertin kanssa, joka

kuoli vuonna 1912. Itse kirjoittaja kuoli vuonna 1921.

Ei kestänyt enempää kuin kaksi vuotta, kun kiinnostust Tranebergin historiaan kuuluvasta

tragediasta sai jälleen ääntä laajennetussa ja parannetussa muodossa. Vuodelle 1899 sijoittuvassa

aikakauslehti Hemmetin, joka mainosti itseään lehtenä nuorille ja vanhoille, kuvitettu viikkolehti,

joka sisältää ruotsinhistoriallisia ja ulkomaalaisia kuvauksia ja kertomuksia luonnosta ja elämästä,

romaaneita, novelleja, pienoiskuvia, runoja, käytännöllisiä neuvoja nuorille, lääkärin ohjeita,

ruokaohjeita jne. Tämä tarina sijoittui luokittelussa pitkiin romaaneihin, joka jatkui lehdessä

useampien numeroiden ajan nimellä: "Väkivallanteko Tranebergissä tai kuinka Svante Ulfsparre af

Broxvik kuoli. Yhden Taubefideikomissin historia vuosisadan alussa". Tarinan oli kirjoittanut Edel

Lindblom, kirjoittajatar, joka oli tullut tunnetuksi jännittävien ja fantasisten kirjoitusten kautta,

jotka yleensä olivat puutteellisia alkutiedoissaan.

Sarjakertomus alkaa prologilla, joka kertaa Tranebergin historiaa ja Karl Svante Ulfsparren

katoamista kirkonkirjoista vuonna 1812 ja hänen väkivaltaisesta kuolemasta kielivää löytymistään.

Siinä kerrotaan luurangon löytymisestä seuraavasti: Ulkona Tranebergin puutarhaa oli riisipuu

sorakukkulalla. Sieltä pystyi ottamaan soraa puutarhan poluille. Kun joku laittoi lapion maahan

löysi hän luurangon, joka nostettiin tietysti ylös. Kaikesta päätellen se oli kuulunut pitkälle

miehelle, ja vartalo oli puettu siniseen takkiin, josta oli jäljellä osia. Luurangon läheltä löytyi myös

nappeja ja luurangon vieressä oli myös pitkä ruosteinen veitsi.

Tämän prologin jälkeen laajentuu kertomus, jossa on 13 lukua, ensimmäiseen lukuun, jonka otsikko

on Tauben fideikomissi?, joka kertoo Fredrika Dorotea Tauben lapsuudesta ja mitenkä hän,

vapaaherratar, avioitui Erik Ulfsparren kanssa, ja miten hänen isänsä sen jälkeen muodosti

Tranebergistä fideikomissin hänelle, ainoalle lapselle, sekä hänen jälkeläisilleen.

Luku 2 Ulfsparre naittaa pois tyttärensä kertoo kuinka Erik Ulfsparren tytär Beate meni avioon

majuri Johan von Beckerin kanssa. Beata, joka oli rakastettava tyttö, ei rakastanut majuria, vaan

meni tämän kanssa avioon pelkästään traditiosta, jonka mukaan tyttären on toteltava isänsä käskyä

ja sen takia, että vastavihityt pääsivät asumaan Tranebergiin.

Kolmannessa luvussa "Johan von Beckerin suunnitelmat" kuvailee kuinka hän oli suunnitellut

tekevänsä Tranebergin kanssa. Fideikomissikirjeen mukaan tuli fideikomissin mennä Erik Ulfsparre

af Broxvikin vanhimmalle pojalle, mutta kuitenkin jos hän ei näytä olevan kartanon arvoinen, sai

Erik Ulfsparre päättää kuka sen saisi. Vanhimman pojan nimi oli Måns ja hän oli hyvä ja

hyväkäytöksinen mies, jota vastaan ei pystytty löytämään mitään kielteistä. Kuten niin ollen

fideikomissi ei näyttänyt olevan von Beckerin käsissä fideikomissikirjeen mukaisesti, ajatteli hän

että uhkaamalla muuttaa pois Tranebergistä hän saisi erotettua isäukkonsa ja vaimonsa toisistaan -

joka jollain tavalla pelotti Erik Ulfsparrea, joka oli lämpimissä väleissä tyttärensä kanssa - hän

päätti kirjoittaa testamentin, jonka mukaan hänen kuollessaan Traneberg menisi hänen tyttärelleen.

Sen mukaan minkä mahdollisuuden von Becker antoi appiukolleen, tulisi tämä testamentti, joka ei

kuitenkaan voinut ohittaa fideikomissikirjettä, palveli se kuitenkin hyvänä todisteena sen puolesta

että appiukko antoi hänen hyväntuulisesti asua Tranebergissä.

Neljäs luku on nimeltään kaksintaisteluhistoria. Erik Ulfsparre on kuollut ja perilliset etsivät

fideikomissikirjettä hänen papereistaan mutta löytävät ainoastaan testamentin. Hänen leskensä on

poissa tolaltaan ja poika Måns manailee von Beckeriä siitä, että hän olisi tuhonnut sen. Sen jälkeen

tulleessa kaksintaistelussa von Becker haavoittuu, jonka jälkeen Erik Ulfsparren leski kehottaa

Måns-poikaansa lähtemään Tranebergistä.

Viides luku kertoo ajasta kolmekymmentä vuotta sen jälkeen. Måns Ulfsparre on rakentanut

itselleen kodin Lidköpingiin,ja kerran sinne saapui kaksi daamia, joista toinen oli Johanna Gustava

Bratt. Poika Karl Svante tulee kotiin ulkomaan matkan jälkeen, keskinäinen mieltymys rakentuu

hänen ja Johanna Gustavan välille ja he vannovat uskollisuutta toisilleen koko elämän ajaksi.

Kuudennessa luvussa "Rakkaus ja laskelmointi" ohjeistaa Johanna Gustavan äiti, leskirouva Bratt,

syntyään Karlström, tytärtään olematta missään tilanteessa menemään avioon sellaisen köyhän

reppanan kanssa, mikä Svante Ulfsparre oli - hän oli mennyt silloin uudelleen ulkomaille - ja heti

paikalla menemään avioon kunnioitetun ja rikkaan laamanni Karl Johan von Beckerin kanssa, joka

oli majuri Johan von Beckerin ja Beata Ulfsparren poika ja Svante Ulfsparren serkku.

Luvussa seitsemän Rikottu lupaus, Svante Ulfsparre, joka tulee kotiin ja saa tietää

naimisiinmenosta, murtuu täysin ja ei voi uskoa morsiamensa uskottomuutta. Hänen isänsä esittää

hänelle, että isä kerran ollessaan vierailulla Tranebergissä, kun hänen siskonsa Beata makasi

lapsisängyssä ja laamanni ei ollut kotona, omakätisesti kohtasi ja otti käteensä fideikomissikirjeen,

joka hänellä oli edelleen. Ja isä ja poika päättivät yhdessä kostaa kaikki vääryydet.

Jotta he saisivat siihen tilaisuuden kertoo kahdeksas luku väärä sovinto, että Svante aikoo naida

serkkunsa Johanna Karolina von Beckerin, joka oli laamannin sisar. Hän osallistuu varsin

limaisessa olemuksessaan kuin ryöstöritari laamannin häihin vapauttaen näin Johanna Karolinan,

jonka suostumuksen avioliitolle saa heti, koska tämä on rakastunut häneen.

Yhdeksäs luku Vihdoin Tranebergissä on Svante avioitunut ja asuu Sutarebackenin tilalla

Tranebergissä ja ensimmäinen poika on syntynt vuonna 1810. Hän on sillä aikaa aika pettynyt

itseensä. Hänen isänsä päättää siksi matkustaa Tranebergiin, jotta saisi tehtyä jonkinlaisen

sopimuksen laamannin kanssa. Matkan päätarkoitus epäonnistuu mutta jonkinlainen sovinto tulee

kuitenkin voimaan.

Luku 10 Hiljainen kamppailu kertoo kuinka laamannin vaimo elää kärsien avioliitossaan. Svante on

ollut poissa mutta tulee kotiin vuonna 1812. Hän vierailee laamannin luona saadakseen ratkaisun,

on äärimmäisen vihainen ja kertoo, että hänellä on fideikomissikirje ja hän tulee vaatimaan

oikeuksiaan. Siinä hän kohtaa laamannin vaimon, joka kertoo hänelle ettei ole koskaan unohtanut

häntä, mutta rukoilee häntä, että tämä säästäisi hänen miehensä lapsiensa ja hänen takia. Sen lupasi

Svante tehdä, joka sen jälkeen uudelleen matkusti pois.

Luvun 11 nimi on Kapteeni Ulfsparren kotiinpaluu ja se käsittelee kauheita aikomuksia laamannin

ja hänen puutarhamestarinsa Walrotin välillä. Laamannin vaimo, joka on hyvä ja hellä nainen,

vierailee Sutarebackenissa, ja lupaa ottaa itselleen lapset, jotka odottivat siellä. Svante tulee sillä

aikaa yllättäen kotiin ja saman päivän iltana hän tuli kutsutuksi juhliin Tranebergiin seuraavana

päivänä.

Luvussa 12 Kauhea yö, kuvataan juhlaa suureksi ja loistavaksi. Svante joi illalla enemmän kuin

olisi kestänyt, ja laamanni neuvoi häntä menemään kotiinsa, minkä lisäksi hän pyysi tätä viemään

kirjeen paikkaan, jonka ohi tämä menisi kotimatkallaan. Kun Svante oli mennyt alas portaat, jotka

olivat noin 30 askelmaa pitkät, tuli Walrot hänen perässään, otti kiinni hänen oikeasta kädestään ja

iski veitsen hänen selkäänsä. Hän ei kuollut heti, ja vaikka Walrot yritti kuristaa häntä

äänettömäksi, päästi hän suustaan vain epätoivoisen huudon Johanna minun Johannani auta Jumala.

Sen jälkeen Walrot kantoi ruumiin ulos puutarhanportin, kaivoi puolen metrin syvyisen kuopan ja

hautasi uhrinsa jolla oli sininen univormun takki kiiltävillä napeilla ja veitsen. Paikan hän sitten

peitteli soralla.

Luvussa 13 kerrotaan, että Svanten poissa tolaltaan oleva vaimo päivä sen jälkeen kun mies oli

kadonnut, meni tapaamaan veljeään ja kysyi häneltä, mitä hän oli tehnyt miehelleen. Siihen hän sai

vastauksen, että et tule enää näkemään häntä, Johanna, olen lähettänyt hänet pois. Silloin hän

ymmärsi kaiken, mutta kielsi itsensä ja ei koskaan kertonut mitä oli tapahtunut. Niin päättyi

romaani epilogiin jonka nimi oli Laamanni Karl Johan von Beckerin kuolinsängyllä. Siinä

kerrotaan, että elämänsä loppuvaiheessa laamannia syytettiin Svante Ulfsparren kuolemasta ja

silloin hänen voimakas fysiikkansa sortui henkisen kivun alla, ja kun häntä ei viimeisen

sairastumisensa aikana ollut katsomassa muita kuin hänen vaimonsa, tunnusti hän tekonsa

flunssadeliriumin aikana.

Tarina ei kerro sitä, miten kirjoittaja sai tietonsa tapahtumista, joista tarina rakentuu. Tarina koostuu

sellaisista aineksista, joiden perusteella voisi kuvitella, että tarina olisi rakentunut kirjoittajan

mielikuvituksen kautta. Sen lehdessä olleen sijainnin myötä voisi myös kuvitella, ettei se olisi

perustunut historialliseen luotettavuuteen. Heti se laittaa epäilemään, ja suurin osa annetuista

tiedoista ovat vääriä. Esimerkiksi Erik Ulfsparren poika Måns oli isänsä kuoleman hetkellä matkalla

ulkomailla. Vuonna 1795 jolloin oli suurin piirtein se aika, jolloin Karl Svante Ulsparre ja Johanna

Gustava Bratt olisivat vannoneet toisilleen uskollisuutta koko elämiensä ajaksi, oli nainen

kahdeksan vuoden ikäinen. Tie Tranebergistä Sutarebackeniin ei vie sen paikan ohi jonne laamanni

pyysi Ulfsparrea viemään kirjeen, vaan se sijaitsee täysin eri suunnalla eri tien varressa. Huolimatta

siitä että tarina kärsii luotettavuuden puutteesta, se oli luultavammin toisten kirjoittajien lähteenä

tästä tapahtumasta kirjoitettaessa.

Legenda Ulfsparren murhasta esiteltiin uudestaan Ruotsin turistiyhdistyksen vuosikirjassa 1908,

jossa julkaistiin artikkeli Joitain muistorikkaita kartanoita Kållandsöllä. jonka oli kirjoittanut

kamarikirjuri Torsten Lundahl. Kun kirjoittaja siinä kuvaili Sankt Marian kappelia ja laamanni von

Beckerin hautakiveä kappeli hautuumaalla, jatkaa hän: Legenda kertoo kuinka haamu syvälle

päähän painettuun hattuun ja siniseen univormuun, jossa oli kiiltäviä nappeja, pukeutunut haamu oli

näyttäytynyt joka yö kello kahdentoista aikoihin seisten käsivarret hautakiveä vasten asetettuna ja

kasvo kämmeniin painettuna. Kuitenkin ihmiset olivat alkaneet etsiä luonnollisia syitä haamun

ilmenemiseen ja uskomus legenda totuudellisuuteen oli alkanut saamaan epäilyjä, mutta kuitenkin

eräässä vaiheessa uskomus haamun olemassaoloon oli alkanut kiinnostaa ihmisiä.

Ihmiset olivat löytäneet Tranebergin puutarhan portin vieressä olleesta sorakasasta ruumiin, jolla oli

veitsi luiden välissä. Uskomus väkivallanteon totuuteen ja luurangon löytyminen sopi hyvin yhteen

murhasta syntyneen legendan kanssa, joka olisi tapahtunut laamanni von Beckerin yllytyksestä, ja

jonka olisi tehnyt puutarhamestari Walrot Itäintian komppanian Karl Magnus Ulfsparren ollessa

siitä tietoinen. Murhan motiivin ajateltiin liittyvän Georg Johan Tauben laatiman fideikomissikirjeen yksityiskohtiin, joiden mukaan kartanon tulisi siirtyä polvesta polveen, aina

vanhimmalle pojalle siirtyen siihen asti jos hän pystyi pitämään huolta kartanosta ja ellei näin

käynyt olisi sen mentävä naisen linjaa pitkin. Sen ansiosta kun Georg Johan Tauben tytär Beata oli

avioitunut majuri Johan von Beckerin kanssa oli kartano tullut hänen haltuunsa. Mutta niin kauan

kuin fideikomissikirje oli olemassa ja Beatan vanhimpaa veljeä ei voitu mitenkään pitää

taitamattomana kartanon haltuun ottamiseen ja ellei Ulfsparren suvulla olisi ollut tiettyjä

vaikeuksia, olisivat he voineet vaatia oikeudellista tietä kartanoa itselleen.

Majuri oli pitänyt huolen siitä, että kirje pysyi hukassa ja sitten lukuisia vuosia sen jälkeen kapteeni

Måns Ulfsparresta tuli kartanon tavoittelija ja majurin pojan laamanni von Beckerin kilpailija -

heidän välillään oli katkeranlaatuinen vihollisasetelma. Tehdäkseen kilpailijan voimattomaksi oli

laamanni antanut murhauttaa Ulfsparren ja antanut hautauttaa hänet sorakasan alle. Siitä asti kun

uhri oli haudattu siunaamattomaan maahan, oli haamun retkiä murhaajansa haudalle alettu

havaitsemaan.

Kirjoittaja kertoo, että hän oli kuullut legendan kylässä asuvalta vanhalta mummolta, joka kertoi sen

todella uskottavasti ja hän oli nähnyt haamun menevän hautuumaalle laamannin haudalle jonka

jälkeen hän oli mennyt takaisin sorakasan luokse ja kadonnut.

Vuonna 1911 valmistui painosta kirja, jonka nimi oli Tuntemattoman maailmasta - Tarinoita

todellisuudesta, ja se oli varustettu motolla: Todellisuus on joskus enemmän romanttista kuin

runous ja se sisälsi kymmenen mystistä tarinaa noidista ja haamuista jne. ja niiden joukossa se

sisälsi hyvin tarkasti kuvaillun kertomuksen Ulfsparren tragediasta. Tämän kirjan kirjoittaja tohtori

Alfred Backman oli rouva Inez Wigertin veli, jonka tyttönimi oli Backman. Hän oli ollut

rykmentinlääkärinä Kalmarin rykmentissä, mutta oli elämänsä loppuvaiheessa sairas ja kuoli

vuoden 1920 tienoilla. Yksi hänen sedistään Johan Ludvig Backman, joka ei ollut aviossa, joka oli

opettaja joitain vuosia, vuokrasi Tranebergiä 1850-luvulla ja vuosina 1854-1862 oli Tranebergin

omistaja. 1800-luvun alussa toimi Otterstadin pastoraatissa, johon myös Traneberg kuului,

kirkkoherra Anders Backman, joka kuoli vuonna 1809 ja jolla oli poika Karl Petter, joka oli

syntynyt 1771, hänestä tuli majuri ja hän kuoli 1840. Nämä kaksi eivät kuitenkaan kuuluneet

samaan sukuun kuin rykmentinlääkäri Alfred Backman.

Tohtori Backmanin tiedot Ulfsparresta kantavat selviä merkkejä siitä, että ne olivat rakentuneet

sisarensa Inez Wigertin ja Edel Lindblomin kertomuksista, mutta koskevat myös sellaisia aiheita,

jotka vaikuttavat uusilta, ja jotka hän väittää itse hankkineensa. Kertomus, jonka otsikko on

Ulfsparren haamu on niistä tunnetuin.

1700-luvun alussa Tranebergiä, kuten monia muita tiloja, isännöi kenraalimajuri Taube, joka teki

kartanosta fideikomissin tyttärelleen ja hänen jälkeläisilleen. Tämä tytär Fredrika Taube saikin

kartanon haltuunsa mentyään avioon eversti Erik Ulfsparren kanssa, jonka kanssa hän sai useita

lapsia, joihin kuuluivat Måns-poika ja Beata-tytär. Kun Beata tuli täysi-ikäiseksi, meni hän silloin

naimisiin majuri Johan von Beckerin kanssa, ja sen jälkeen he kauan aikaa asuivat Tranebegissä.

Aikaa kului. Beatan vanhemmat kuolivat ja näin nousi esiin kysymys fideikomissista.

Fideikomissikirjeen mukaan kartanon olisi tullut mennä Beatan vanhemmalle veljelle Månsille,

joka kuitenkin jostain syystä hakeutui Itä-Intian kauppakomppaniaan ja oli näin ollen poissa, ja näin

majuri von Becker sai aiheen vaatia vaimoaan asettamaan kartano hänen nimeensä. Beata joka oli

nuorempana ollut kiltti ja hiljainen, oli aikuistuttuaan muuttunut laskelmoivaksi, ahneeksi,

dominoivaksi ja julmaksi naiseksi, joka oli päättänyt puolustaa millaisin keinoin hyvänsä

perintöään, kun se oli hänelle annettu ja rautaisella kädellä hän ohjasi ensin miestään ja sen jälkeen

poikaansa.

Estääkseen sen, että kartano olisi joutunut hänen veljensä haltuun, ohjeisti hän yksinkertaisesti

miestään tuhoamaan fideikomissikirjeen. Kun Måns Ulfsparre oli vielä kaukana ulkomailla, kuoli

Beatan mies ja hän yritti sen jälkeen pyrkiä vaikuttamaan poikaansa laamanni Karl von Beckeriin,

minkä seurauksena Måns palasi ja niin alkoi perheriita fideikomissista, jossa yhteydessä toimimine

antaa hyvän esimerkin Broxvikin suvusta. Antpatia jatkoi sitä myötä kun Beata vuorostaan kuoli ja

Måns Ulfsparre halusi epätoivoisesti haastaa laamanni fideikomissiasian käsittelyyn, jonka

olemassaolon hän myöhemmin halusi jostain syystä kieltää. Måns asui niihin aikoihin perheensä

kanssa Sutarebackenin maatilalla, josta tuli myöhemmin torppa Tranebergin alaisuuteen. Ja niihin

aikoihin tapahtui sellaista, että laamanni ilmoitti eräänä päivänä Ulfsparrelle haluavansa keskustella

tämän kanssa ja iltapäivällä hän lähtikin kohti Tranebergiä. Keskustelu oli kiivas ja äänekäs ja

Ulfsparre poistui kiukkuisena. Sinä päivänä hän kuitenkin jälkiä jättämättä katosi.

Tämä jälkiä jättämätön katoaminen selitetään eräässä legendassa nykypäivänä seuraavalla tavalla.

Aikojen kuluessa oli sukujen välinen vihanpito tullut voimakkaaksi. Äidiltään perityn asenteen ja

yleisen siitä nousseen ajatuksen jonka mukaan hän voisi menettää ison kartanonsa, vuoksi hän päätti

lopulta kaikin keinoin taistella asiansa puolesta ja hiljentää tuo kuvottava ja vihaamansa paikan

tavoittelija. Kun hän ei enää keksinyt muuta keinoa, ajatteli hän asettaa Ulfsparrelle ansan ja muka

kutsua hänet neuvottelemaan tilan tulevaisuudesta, mikä tietysti houkutti Ulfsparrea. Heidän välinen

keskustelunsa käytiin huoneessa, jota oli pitkän aikaa käytetty kartanon konttorina. Kun siinä ei

saatu aikaan minkäänlaista selvää yhteisymmärrystä, Ulfsparre, pettyneenä ja petettynä, poistui ja

meni talon läpi konttorin vieressä sijainneesta eteläisestä sisäänkäynnistä, kääntyi vasemmalle, meni

portaita alas läpi puutarhan kohti Sutarebackeniin vievää oikotietä. Portaiden edessä seisoi

laamannin työhön palkkaama puutarhamestari Walrot, joka ampui Ulfsparrea kohti niin tarkan

luodin, että yhtään äännähdystäkään ei kuultu kuolevan huulilta. Selittämätön katoaminen on

luonnollisesti herättänyt kysymyksiä lähiseudun ihmisissä, ja Måns Ulfsparren vaimo halusi tehdä

kaikkensa katoamisen selityksen löytämisen eteen ja tuli hänkin lopulta sellaiseen epäilykseen, että

olisiko laamanni voinut olla katoamisen syy. Mutta ruumis oli niin hyvin piilotettu, ettei tutkimus

edistynyt, ja vieläpä lisäksi kun voidaan havaita, että laamanni itse virkansa puolesta johti

tutkimuksia. Laamannia pelättiin monissa piireissä ja hän oli monien arvostama, iäkäs ja rikas.

Koska syyllistä ei tässä tapauksessa olisi voitu saada kiinni, unohtui tämä kysymyksiä herättänyt

tapaus vähitellen.

Tarinat kertovat, että kirjoittaja oli kirjoittanut ylös jotain, jonka hän oli kuullut sellaiselta ihmiseltä,

joka oli puutarhamestari Tranebergissä vuonna 1872. Sinä vuonna kirjoittajat oli käynyt siellä,

jolloin tilan isäntänä oli suurkauppias Rhedin joka asui Göteborgissa, ja tilaa hallitsi förvalttari

August Eriksson. Sillä paikalla, jolla legendan mukaan Måns Ulfsparre tuli murhatuksi oli suuri ja

ylitsekasvanut riisipuu, jonka alla Ulfsparren ruumis todennäköisesti retkotti, ja legenda kertoi että

se, joka meni liikuttelemaan sitä kuoli vuoden ja yhden päivän sisällä. Måns Ulfsparre oli alkanut

kummittelemaan ja hänet oli nähty laamanni von Beckerin haudan, joka sijaitsi Sankt Marian

kappelin hautausmaalla ja sorakasan päällä olevan riisipuun välillä. Kirjoittaja ja förvalttari

Eriksson kysyivät asiasta seudun säätyläisiltä ja saivat selville, että lähes kaikki olivat nähneet

haamun ja uskoivat siihen. Näiden joukossa oli eräs nainen, joka vietti useita vuosia nuoruudestaan

Tranebergissä ja hän oli kerran nähnyt kuinka myssypäinen pitkä mies, jolla oli kiiltäviä nappeja

palttoossaan oli kirkon hautausmaalla nojannut laamanni von Beckerin hautakiveä vasten ja oli

tullut sinne sorakasan luota. Eräällä kerralla hän oli ollut hautuumaalla ja oli mennyt ulos portista ja

hän näki kuinka haamu kulki myös portista, mutta toisin kuin hän oli kulkenut portista kirskuivat

saranat poikkeuksellisen lujaa, mutta kun haamu meni siitä, ei minkäänlaista ääntä kuultu. Monta

kertaa oli tämä nainen käydessään Tranebergissa katsonut yöllä ikkunasta ulos ja nähnyt haamun

kulkevan kappelin ja sorakasan väliä vaaleassa kesäyössä. Myös kirjoittaja ja Eriksson ovat eri

yhteyksissä nähneet haamun. Se meni portin läpi avaamatta sitä ja katosi sorakasan luona. Mitään

tarkempia piirteitä haamusta he eivät kuitenkaan olleet koskaan pystyneet merkitsemään ylös. Se

vaikutti toisaalta hyvin tarkasti erotettavalta miehen hahmolta mutta toisaalta myös epäselvältä ja

hailakalta ihmisen varjolta. Kirjoittaja ja Eriksson eivät näin ollen pystyneet sanomaan haamusta

muuta kuin että haamu oli huomattavan pitkän miehen profiili, jolla oli terävät piirteet, joka oli

pukeutunut univormulta näyttävään takkiin ja syvälle päähän painettuun pehmeään hattuun. Se

liikkui hitaasti ja päämäärätietoisesti. Muutamia kiiltäviä nappeja takissa tai joitakin muita

tarkempia piirteitä ei voitu havaita.

Eriksson, joka oli rohkea mies oli kuitenkin halunnut pistää lopun kummittelulle, ja sen takia

keskusteli kirjoittajan kanssa ja sen seurauksena lopulta sytytti vanhan riisipuun tuleen. Se paloi

monta päivää ja lopulta kun savu hälveni, nähtiin että sen alla oli syvä kuoppa ja kuivunut lähde,

joka oli täynnä vettä ja ulosteita. Riisipuun tuhkien joukosta löydettiin luita ja yksi niistä oli erittäin

suurelta vaikuttanut lantioluu. Koska muistettiin että Måns Ulfsparre oli poikkeuksellisen kookas

mies, alkoivat jäännökset puun alla vaikuttaa hänelle kuuluvilta ja siten tarina haamun kulkemisesta

alettiin liittää nyt todisteen vahvuiselta näyttävään Ulfsparren väkivaltaiseen kuolemaan. Eriksson

ja kirjoittaja kokosivat varovasti kaikki luut puun alta ja asettivat ne laatikkoon ja hautasivat

kirkkomaahan mahdollisimman suuren etäisyyden päähän laamannin haudasta. Tämän teon jälkeen

Måns Ulfsparre ei enää kummitellut, mutta kun ei ollut kulunut vielä vuottakaan siitä, niin Eriksson

sairastui keuhkotulehdukseen, joka teki hänet liikuntakyvyttömäksi koko lopun elämänsä ajaksi.

Vuonna 1922 tuli painosta uusi pitkä kertomus, joka käsitteli Tranebergin mysteeriä. Se sisältyi

aikakauslehti Valkoisten hallojen joulunumeroon vuodelta 1922 otsikolla Traneberg ja sen asukkaat

ja sen kirjoittaja oli toimittaja Gustav Lindberg. Siinä kirjoittaja kertoo - tarinoihin ja painettuihin

merkintöihin perustuen, että hänen kertomansa on tarinoiden ja todellisuuden raja-alueella.

Ulfsparren tragediasta kerrotaan seuraavilla pääkohdallisilla aiheilla: Laamanni Karl von Becker oli

piinaavan tarkka ja samanaikaisesti kova ja sydämetön mies. Hän oli tarkka siitä, miksi häntä

kutsuttiin ja mitä hänelle katsottiin kuuluvan, ja tuohon kuului olennaisella tavalla Tranebergin

tilukset. Hänen lankonsa kapteeni Karl Svante Ulfsparre, jolla oli oikeus ainakin joihinkin

Tranebergin tilan maihin, isänsä majuri Johan von Beckerin ajalta peräisin olevalla sopimuksella,

mutta joka huomasi laamannin olevan sitkeä vaatimuksissaan tilan maista, ja hän lopulta tuli

maattomaksi laamannin aikaansaamalla päätöksellä. Tämä maattomaksi tekeminen ei ollut

kuitenkaan estänyt Ulfsparrea vierailemasta Tranebergissä silloin kun oli lomalla Itäintian

komppaniasta ja sen lisäksi hänellä oli kaksi poikaa, jotka olivat syntyneet 1810 ja 1812. Hän oli

esimerkiksi tullut käymään vuonna 1812 ja silloin laamanni oli lähettänyt puutarhurinsa Vallrothin

kutsullaan Tranebergiin. Ulfsparre ja von Becker olivat keskustelleet kauan keskenään ja olivat

myöhään illlalla pimeydessä kulkeneet puiston ja puutarhan läpi kohti kirkkoa. Tältä promenadilta

tuli takaisin vain laamanni. Ulfsparre oli ja säilyi poissa, hän oli nyt käytännössä maaton.

Vallroth oli sittemmin tullut hyvin tehokkaaksi ja suosituksi ja hän sai laamannilta oman maatilan

koko elinikänsä ajaksi. Ulfsparre ei ollut lähtenyt kauaksi ja hänen haamunsa tekikin öisin jatkuvia visiittejä laamannin luokse häiriten hänen elämäänsä ja untaan. Laamanni ei lopulta viitsinut näyttää

itseään ihmisten keskellä ja hänen kokemansa suru ja tuska kehittyi pitkälle. Laamannin kuoleman

jälkeen haamu muutti öisiä visiittejään siten, että se ilmestyi kahdentoista aikaan yöllä laamannin

haudalle päällään syvälle päähän painettu hattu ja sininen itäintian komppanian univormua

muistuttanut takki, jossa oli kiiltäviä nappeja.

Tietysti Ulfsparren katoaminen oli herättänyt suurta huomiota ja monia erilaisia juoruja tuli kiertoon

ihmisten välille. Epäluulot olivat suunnattuja sekä laamannia että puutarhamestaria kohtaan, mutta

kuitenkin laamannin työteliäisyys ja vakavuus vähensivät epäilyksiä hänen kohdallaan ja lisänneet

uskomusta, että Ulfsparre olisi maattomaksi tulemisensa jälkeen kadonnut omille teilleen. Mutta oli

selvää, että sisimmässään laamanni oli huolestunut. Jopa hänen vaimonsa Johanna Gustava Bratt

joutui elämään tuskaisena. Jo laamannin elinaikana hän oli joutunut kuulemaan huhuja siitä, että

hänen miehensä olisi murhaaja ja sai kokea tämän kiivaan luonteen, mutta samalla tuotti tuskaa ja

ahdistusta tämän mieleen.

Myöhemmin Ulfsparren vaimo Johanna Karolina von Becker, joka kuoli kolme vuotta laamannin

jälkeen, oli alkanut kummitella Tranebergissä, ja etenkin ullakolla, missä hän vaikutti etsivän jotain.

Toimeliaan palvelustytön toimesta oli ullakolta löydetty pienen lapsen luuranko. Se haudattiin

nopeasti kirkkomaahan minkä jälkeen Tranebergin tilalla tuli tyyntä ja hiljaista.

Sittemmin kun monta vuosikymmentä kului sen päivän jälkeen kun Ulfsparre katosi ja kun

kertomukset hänen murhastaan miltei painuivat unohduksiin, yhtenä päivänä kasa mädäntynyttä

puuainesta valui pellolle. Kun tuon kasan pohjalle tultiin, löytyi sieltä kuoppa ja kuopasta

täysikasvuisen miehen luuranko, jonka kylkiluiden välissä törötti veitsi tai tikari. Luuranko oli

suurella varmuudella Ulfsparren, joka oli tullut murhatuksi laamanni von Beckerin ja puutarhuri

Vallrothin toimesta. Se haudattiin siunattuun maahan, minkä jälkeen Ulfsparren haamu oli

lopettanut öiset vierailunsa murhaajansa haudalle.

Lisääntymällä, kuten tässä on jo kerrottu, aiheesta kertovat painetut tarinat ovat mielestäni olleet

osoittamassa tämän Tranebergin mysteerin ympärille kehittynyttä legendaa. On mielenkiintoista

seurata tämän legendan kehittymistä tuon pienen ja vähämerkityksisen vuonna 1875 julkaistun

lehtijutun ja 22 vuotta myöhemmin Inez Wigertin kirjoittaman tarinan kautta. Kun vertaa sitä

aikaisempaan lehtijuttuun, voi huomata, että mielikuvitus ei siinä ollut niin suuressa roolissa. Hän

kuvailee ristiriitaisesti itsensä kanssa sitä kuinka hän muka livahti läpi puutarhan portista, muttei

enää takaisin tullessa päässyt sen läpi, koska portti oli lukossa. Ja vielä selkeästi, vaikka hän kertoo

tarkasti seuranneensa ohi mennyttä haamua, ei kuitenkaan pystynyt kuvailemaan sen olemusta.

Suurelta osin hänen tarinansa on kummitusjuttu, joka on kirjoitettu huomioiden lehden

lukijakunnan, joka suurelta osin oli eniten kiinnostunut juuri tämänkaltaisista kummitusjutuista. Ja

hänen faktoina kertomilleen asioille ei suuremmin voida antaa painoarvoa, koska ne kertovat asiat

eri tavalla kuin miten ne olivat kerrotut aikaisemmassa Lidköpingin lehden alkuperäisessä asiasta

kertoneessa ilmoituksessa. Edel Lindblomin kirjoitus on suurissa määrin Inez Wigertin faktoina

kertomien asioiden toistoa ja täysin romaanimaisen kertomuksen sisään aseteltu. Tohtori

Backmanin kertomus sisältää osia molemmista, mutta hän on myös lisännyt uutta siihen, vaikkakin

faktojen kohdalla hän on osin hakoteillä, kuten esimerkiksi hän on kuvaillut Erik Ulfsparren pojan

Månsin, joka oli laamanni von Beckerin eno, murhaa, jonka olisi muka pitänyt tapahtua hänen

poikansa Karl Svanten, joka oli laamannin lanko, murhan sijasta. Ja niin hän antaa myös olettaa,

että laamannin äiti Beata Ulfsparre miehensä majuri von Beckerin kuoleman jälkeen olisi hallinnut

ja ohjannut laamannia, missä hän jättää huomiotta sen faktan, että hän kuoli jo vuonna 1804, jolloin

laamanni von Becker ei vielä ollut muuttanut Tranebergiin, ja itse asiassa hänen miehensäkin eli

häntä pidempään ja meni vielä uudestaan avioon ennen kuin kuoli vuonna 1813.

Vaimo josta tohtori Backman puhuu on ilman suurempia epäilyksiä hänen oma sisarensa Inez

Wigert ja kaikesta päätellen hän tietää paljon sellaisesta, mitä hänen sisarensa ei ole kertonut.

Riisipuun polttaminen ja muutamien luiden löytyminen, jotka sen jälkeen salaisesti haudattiin, on

uutta tietoa ja erilaista kuin luurangon löytyminen vuonna 1875, sen olisi tullut tapahtua vuonna

1872. Missä määrässä hänen kertomuksensa on puhdasta runoutta tai vain eri tapahtumien

sekasotkua voi rauhassa arvailla.

Kuullakseni omin korvin tietoja tästä legendasta, kävin kesällä 1928 Tranebergissä ja etsin käsiini

vanhoja ihmisiä, joita haastattelin. Ensimmäinen kohteeni oli kirkon suntio Johan Magnusson, joka

oli myös aiemmin ollut mylläri lähellä kartanoa sijainneessa tuulimyllyssä. Hän, joka oli 60-vuotias,

kertoi tulleensa alueelle hieman sen jälkeen kun Ulfsparren luuranko oli löydetty ja hän näytti

minulle sen paikan, jossa luut oli löydetty. Löytö oli tapahtunut sen aikana kun maaperää oli tutkittu

sen mineraalipitoisuuksista. Silloin oli löydetty vain pääkallo ja muita erinäisiä osia. Kallon vierellä

oli ollut veitsi, joka oli terävöitetty kuten tikari ja tikarin varressa oli hopeisia kohoumia. Löydetyt

luunpalat oli kerätty laatikkoon, joka oli viety säilytettäväksi kappelin vestibuuliin, jossa ne olivat

kauan aikaa, kunnes sen aikaisen kirkkoherran August Runqvistin aikana ne laitettiin toisen

henkilön avattuun hautaan, joka sijaitsi kahden puun vierellä kappelin sisäänkäyntiä vastapäätä.

Paikalla josta luut olivat löytyneet ja jossa kasvoi riisipuu, se oli myöhemmin myyty paikalla

asuneelta maanviljelijä Axel Anderssonilta muille tilallisille, jotka käyttivät sitä risbränsle.

Lisäksi Magnusson kertoi, että hän oli monta kertaa kuullut puhuttavan Ulfsparresta, joka liikkui ja

kummitteli, mutta hän itse ei ollut koskaan nähnyt tätä ja etenkään ei enää sen jälkeen, kun hänen

jäännöksensä oli nostettu ylös maasta. Siitä oliko Ulfsparren tarina tullut esiin löydön hetkellä vai

vasta sen jälkeen, hän ei voinut antaa minkäänlaista kommenttia. Hän oli samalla aikaa kuullut

kerrottavan monia tarinoita eri ihmisistä, jotka olivat tulleet murhatuiksi Tranebergissä. Kerrankin

oli löydetty lapsen ruumis, jonka lapsen laamanni oli kuuleman mukaan saanut lastenhoitajan

kanssa ja toisen kerran löytyi täysikasvuisen miehen luuranko, ja tuolla miehellä, joka oli kartanon

palkollisia, uskottiin olleen jossain vaiheessa rakkaussuhde von Beckerin tyttären kanssa. Se

riisipuu josta tohtori Backman kertoo, oli ollut aivan toinen puu, kuin se, minkä alla Ulfsparren

ruumis makasi. Backmanin riisipuu oli sijainnut sisällä puutarhaa ja lähellä kartanon päärakennusta.

Backman ja tilanhoitaja Eriksson olivat sytyttäneet sen tuleen ja sen jälkeen se paloi useiden päivien

ajan ja kun tuli oli sammunut, oltiin havaittu että sen alla oli ollut lähde, minkä pohjalta löydettiin

ihmisen jäänteet, joita ei kuitenkaan koskaan tunnistettu jonkun tietyn ihmisen jäänteiksi.

Magnusson tiesi kuitenkin, että samalta paikalta, jossa Ulfsparren jäänteet löydettiin, löydettiin

muutaman vuoden päästä taas toisen ihmisen luuranko.

Magnussonin äiti, 90-vuotias vuoteenoma nainen, kertoo, että hän nuoruudessaan meni toisen

nuoren naisen kanssa Tranebergin puutarhaan ja siellä he kuulivat kolmannen henkilön askeleita,

vaikka eivät nähneet ketään, ja siellä kohtaamansa puutarhuri sanoi, että oli nähnyt pitkän miehen

kävelevän läpi puutarhan, mutta siitäkään huolimatta ketään ei nähty, vaikka kaikki puutarhan portit

oli kiinni lukittuina. Mummeli ei itse ollut koskaan nähnyt Ulfsparren haamua, mutta rouva Inez

Wigert oli kertonut nähneensä tämän. Että se alkoi kummittelemaan riisipuun luona, jossa luuranko

oli löytynyt, siitä oli mummo kuullut, mutta ei myöntänyt sitä, että puhe Ulfsparren haamusta olisi

alkanut ennen luurangon löytymistä. Että tohtori Backman ja toinen henkilö olivat polttaneet

riisipuun, missä kummitteli, ei mummolla ollut tarkempaa muistikuvaa.

Molemmat Magnusson ja hänen äitinsä pystyivät vahvistamaan sen kertomuksen, että Ulfsparre ja

laamannitar olivat olleet rakastavaisia, ja Ulfsparre meni avioon laamannin sisaren kanssa vain sen

takia, koska hän halusi kostaa laamannille. Tästä avioliitosta tuli kuitenkin ajan myötä varsin

onnellinen, samalla aikaa kun laamannin avioliitto ei ollut suurelta osaltaan onnellinen. Laamannin

kuolema ei ollut helppo, aivan kuin hänen osansa olisivat syöneet häntä ja lopulta hänen luokseen ei

laskettu muita kuin laamannitar. Laamannitar koki elämänsä viimeisissä vaiheissa suuria

talousongelmia, jopa siinä mitassa, että hänen tuli ottaa vastaan kunnan tarjoamaa köyhäinapua.

Sen jälkeen päätin haastatella metsän laidassa noin kilometrin päässä kappelia asuvaa suutari Karl

Fredrik Wallrothia, joka kertoi olevansa laamanni von Beckerin aikaisen puutarhamestari

Wallrothin lapsenlapsi. Tämä 70-vuotias mies mainitsi heti alkuun, että hänen isoisänsä, vaikka niin

kerrotaankin monissa yhteyksissä, ei ollut etunimeltään Jan, vaan hänen nimensä oli Andreas.

Hänellä oli veli, jonka nimi oli Jan. Kysyttyäni mieheltä Ulfsparren suvun tragediasta, sanoi suutari

Wallroth ettei usko, vaikkei olekaan siitä varma, että laamanni olisi murhannut tai murhauttanut

Ulfsparren.

Wallrothin isä saattoi joskus kertoa, etenkin silloin kun oli raskaassa humalatilassa, murhasta siten

kuin hän oli kuullut siitä isältään. Se oli mennyt niin, että kun Ulfsparre oli ollut neuvottelemassa

laamannin kanssa Tranebergissä puolilta päivin pitkälle iltaan asti, ja kun hän oli lähtenyt sieltä, oli

laamanni tullut hänen perässään ja iskenyt veitsen hänen vartaloonsa. Sen jälkeen hän oli sanonut

puutarhamestari Wallrothille, että hänen tuli haudata ruumis piiloon, jonka hän oli myös tehnyt.

Päivä sen jälkeen oli Ulfsparren vaimo tullut laamannin luokse vaatimaan selvitystä siitä, minne

hänen miehensä oli joutunut ja kun hän sai kuulla tulleensa miehensä kanssa maattomaksi

julistetuksi (laamannin toimesta) lopetti hän tekemisissä olon laamannin kanssa, joka oli myös

hänen veljensä.

Syynä murhaan uskoi suutari olleen se, että Ulfsparren lapset olisivat olleet oikeutettuja tulemaan

Tranebergin haltijoiksi, mutta laamanni von Becker oli tuhonnut fideikomissikirjeen. Suutari ei

tiennyt mitään siitä väitteestä, että Ulfsparre ja laamannitar olisivat olleet nuoruudessaan

rakastavaisia. Laamanni oli ollut "pelottava mies": suutari Wallrothin isä kutsui häntä nimellä

"kirottu ihmisten murhaaja", kun hän puhui laamannista. Wallroth oli itse ollut kerran paikalla, kun

pihassa tehtiin kaivaustöitä portaiden uudistamiseksi, ja samalla löydettiin ihmisen luita ja pääkallo.

Sen aikainen Tranebergin isäntä, jonka nimi oli Axel Andersson, oli kutsuttu paikalle, mutta hän ei

vaivannut asialla mieltään suuremmin vaan sanoi luiden kuuluneen todennäköisesti koiralle.

Wallroth oli kuitenkin sillä aikaa alkanut ajattelemaan, että ne kuuluivat todennäköisesti ihmiselle.

Tohtori Alfred Backmanista suutari Wallrothilla ei ollut tietämystä. Mutta eräänä aikana

Tranebergissä oli ollut toinenkin Backman. Hän oli tilanhoitaja sen aikaisen tilan omistajan paroni

Bonden aikana, ja oli myöhemmin paronin kuoltua onnistunut saamaan tilan haltijuuden itselleen.

Suutari Wallrothin kertoman mukaan oli hänen sukunsa varsin maineikasta alkuperää ja oli tullut

Ruotsiin Saksasta Wallrothin isoisän isän toimesta, joka oli hyvin menestynyt sotilas. Myös hänen

vaimonsa oli tullut korkeasta alkuperästä. Suku oli levinnyt myös Värmlantiin, josta yksi suvun

jäsen oli asettautunut Kristinehamniin, jossa elää vieläkin suvun jäseniä.

Kuten aikaisemmin on sanottu, ovat vuonna 1875 löytyneet luut olleet säilytyksessä Sankt Marian

kappelin vestibuulissa. Tämän kertomuksen on vahventanut entinen kirkkoherra Andreas Karlen,

joka löydön hetkellä oli kappalainen Otterstadin seurakunnassa ja sen jälkeen pitkän aikaa

kirkkoherra samaisessa paikassa. Syksyllä 1928 etsin häntä käsiini tukholmalaisesta sairaalasta,

jossa hän eli viimeiset elinvuotensa ennen kuolemaa muutamaa vuotta kohtaamisen jälkeen. Hän

kertoi minulle, että hän muistaa hyvin kyseisen laatikon, jossa luut olivat ja kertoi siinä olleen myös

jonkinlainen veitsi tai tikari. Kun tulin noin vuosi sen jälkeen tapaamaan häntä veitsi mukanani, ei

hän kyennyt tunnistamaan sitä samaksi veitseksi.

Keväällä 1934 tein uuden visiitin Kållandsölle ja sain samalla mahdollisuuden keskustella

Tranebergin mysteeristä joidenkin vanhempien henkilöiden kanssa, joita en ollut tavannut

aiemmalla vierailulla. Ensimmäinen jota haastattelin oli suntio Johan Olsson Kling ja leskirouva

Emma Klasson os. Olsson, jotka asuivat vanhustentalossa Otterstadin kirkon luona.

Kling kertoi, että hän, joka oli syntynyt Tranebergissä vuonna 1860, oli todistamassa sitä kun

vuonna 1875 ihmisen jäänteet kaivettiin ylös. Ihmiset ottivat maanteitä varten soraa sorakasasta,

joka sijaitsi suoraan Tranebergin puutarhan ulkopuolella. Sen vuoksi ihmisten täytyi kamppailla

vanhan riisipuun kanssa, joka sijaitsi sorakasan keskellä. Tämä riisipuu vietiin pois, mutta se ei

palanut. Kun sittemmin kaivettiin pieni rako sorakasaan, löytyi sieltä ihmisen luu. Se oli pitkä

reisiluu. Kaivaus tapahtui jonkin aikaa sen jälkeen. Siinä löydettiin ihmisen kallo ja sen vieressä

veitsi. Nappeja ei löydetty. Kling ei ollut koskaan kuullut kenenkään puhuvan Ulfsparren haamusta.

Ja samoiten hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavan riisipuusta, joka poltettiin. Kertomuksia

Wallrothin suvusta hän ei myöskään muistanut.

Muun kaltaisia mystisiä tapahtumia, jotka liittyivät Tranebergiin, Kling kuitenkin muisti.

Esimerkiksi hän oli kuullut vanhemmiltaan tarinan, jonka hän aina oli ottanut todesta. Kirkkoherra

Runqvist oli eräänä päivänä ollut juhlissa Tranebergissä. Matkalla kotiin takapyörä niistä vaunuista

joilla hän matkusti, lähti irti ja kun renki joka kuljetti häntä, aikoi ruveta korjaamaan vahinkoa,

sanoi Runqvist "aja vain". Silloin haamu tarttui häntä olkapäästä, missä irronnut pyörä oli ollut ja

piti kärryjä ylhäällä kunnes tultiin pappilaan.

Äiti Emma kertoi: Hän joka oli syntynyt vuonna 1858, muistaa että laatikko, jossa luuranko oli, oli

pitkään kappelin vaakunahuoneessa, mutta vuonna 1876 se otettiin sieltä ja haudattiin hautaan, joka

oli tarkoitettu hänen silloin kuolleelle isänäidilleen. Sitten kun hänet oli haudattu, antoi kirkkoherra

Runqvist myös laatikon haudattavaksi hautaan, heitti kolme kourallista multaa sen päälle ja puhui

siunauksen: "Maasta olet sinä tullut jne.". Mutta hän ei maininnut nimeä maahan siunauksessa.

Emma joka oli silloin 17-vuotias, oli nähnyt laatikon, jossa luuranko oli. Kallossa ei ollut hiuksia,

mutta ei myöskään merkkiä veitsenpistosta.

Äiti Emma ei ollut koskaan nähnyt Ulfsparren kummittelevan ja ei niinä aikoina kun luuranko

löydettiin ollut kuullut puhuttavankaan mistään kummitteluista. Mutta myöhemmin hän oli kuullut

paljon puhuttavan siitä, kuinka Ulfsparre tuli murhatuksi. Se oli tiettävästi tapahtunut sen jälkeen

kun hän oli ollut juhlissa Tranebergissa ja jonne hän vei hedelmiä, minkä takia juhlat olivat

luultavasti olleet kesän lopussa tai syksyllä. Henkilö, joka teki murhan laamanni von Beckerin

puolesta, ei ollut puutarhamestari Wallroth, vaan hänen tuolloin alaikäinen ja uskottavasti

neljätoistavuotias poikansa Johannes. Murhan motiivi oli ollut se, että laamanni halusi saada

itselleen ne Tranebergin osat, jotka olisivat muuten kuuluneet hänen siskolleen: että olisi ollut joku

läheisempi side laamannittaren ja Ulfsparren välillä, siitä Emma ei ollut koskaan kuullut

puhuttavan. Ulfsparren vaimo, joka ei ollut juhlissa, tuli päivä niiden jälkeen Tranebergiin ja vaati

tietoa siitä, missä miehensä oli ja sai laamannilta vastauksen: "Häntä et saa enää nähdä." Isänsä

äidiltä Emma oli kuullut, että laamanni vanhoilla päivillään oli tullut varsin katuvaiseksi ja oli

joissakin yhteyksissä sanonut, että hän koki, ettei hän ollut riittävän arvokas kirkkomaahan

haudattavaksi, ilman että joku toinen haudattaisiin hänen päälleen. Jossakin yhteydessä oli

Tranebergissa ollut riisipuu poltettu, mutta se oli sijainnut aivan toisella paikalla kuin mistä

luuranko oli löydetty. Hän oli lapsuudessaan kuullut, että kun Tranebergin päärakennuksen ylintä

kerrosta oli korjattu, oli sieltä samalla löydetty lapsen luuranko.

Vanhainkodista menin lähellä sitä sijaitsevaan Magnusbergiin, jossa tapasin tilan haltijan neiti

Olssonin. Hän joka oli syntynyt Magnusbergissä 1860-luvun lopussa, oli äidiltään, joka kuoli

vuonna 1894, kuullut paljon puhuttavan Ulfsparren kummittelusta ja uskoo, että se alkoi jo ennen

sitä kun luuranko löydettiin. Kertomus kolme päivää palaneesta riisipuusta on hänelle tuntematon:

mutta tilanhoitaja Eriksson, joka oli ollut järjestämässä riisipuun poisviemistä sorakasan päältä, siltä

paikalta, josta luuranko löytyi, oli kuollut jokin aika sen jälkeen, tiettävästi keuhkotautiin. Neiti

Olsson ei ollut kuullut mitään sellaisesta, että Traneberg olisi joskus ollut fideikomissi.

Kadonneesta Ulfsparresta, joka oli ollut pitkä mies, on sanottu, että hän olisi ollut suuri

tuhlaajapoika, joka aivan yllättäen lähti kodistaan ja oli poissa pitkiä aikoja ilman että muut olisivat

tienneet missä hän oli; hän ryyppäsi. Laamanni von Beckeristä hän ei koskaan ollut kuullut mitään

hyvää ja oli kuullut vain, että kaikki pelkäsivät häntä. Mutta laamannitar oli ollut harvinaislaatuinen

ihminen, josta kaikki pitivät. Hän oli sen jälkeen kun leskeytyi muuttanut Tranebergista

Vänsjööhön. Wallroth suvun jäsenet olivat kaikki olleet vähäpätöisiä ja vaatimattomia.

Viimeiseksi etsin saamani neuvon perusteella käsiini henkilön, joka voisi sanoa jotain suoria tietoja

olosuhteista Ulfsparren kodissa. Hän oli Johan Andersson, joka oli kirkkoneuvoston jäsen ja asui

Värnamossa, joka oli Tranebergiä pienempi tila lähellä Sankt Marian kappelia. Hän kertoi että

hänen lapsuudessaan Värnamossa oli ollut vanha nainen piikana, jonka nimi oli Målar-Johanna, ja

joka oli nuoruudessaan ollut Ulfsparreilla Sutarebackenissa piikana. Ulfsparret eivät lapsineen

asuneet varsinaisessa Sutarebackenissa; löytyy kolme paikkaa tällä nimellä, mutta edes yksi näistä,

joka on 1/8 manttaalin kokoinen, ei yllä siihen, että sitä voitaisiin nimittää kartanoksi: se ei ollut se

Sutarebacken, jossa Ulfsparret asuivat, vaan se paikka oli pieni mökki lähellä Sutarebackenia.

Mökkiä kutsuttiin keittiöksi, ja se koostui pelkästään yhdestä huoneesta, jonka yhdessä nurkassa oli

uuni ja ovi ja kaksi ikkunaa samalla puolella. Ulfsparren sanottiin joutuneen maattomaksi ja pelkäsi

niin paljon velkojia ettei viettänyt aikaansa kotona. Mutta eräänä päivänä, kun hän oli tullut

takaisin kotiin, halusi hän yllättää vaimonsa ja meni karviaispensaaseen piiloon, jonne hänen

vaimonsa toi ruokaa. Illalla hän meni mökkiin ja pysyi siellä. Jokunen aika sen jälkeen aamulla

kahdeksan aikaan sanoi hän, että nyt hän ei kestä enää, vaan hänen piti mennä laamannin luokse

selvittämään asiat. Niin hän meni ja ei tullut enää koskaan takaisin. Ja se oli Målar-Johannan

kertomus ja kun hän jostain yhteydestä kuuli, että Ulfsparre olisi samana iltana ollut kutsuttu juhliin

laamannin luokse, nauroi hän vain tuollaiselle ohjatulle tarinalle.

Johan Andersson muistaa hyvin sen tapahtuman, kun luuranko löydettiin sorakasasta. Hän oli

silloin viisitoista vuotta vanha. Kaivausten aikana oli löydetty joitain ihmisen luita, ja Johan

Andersson muutaman samanikäisen pojan kanssa meni paikalle katsomaan. Luurangon lisäksi he

näkivät ihmisen pääkallon kuopassa. Pääkallon vieressä oli veitsi, jossa oli kaiverrettuna

alkukirjaimet, jotka muistuttivat laamanni von Beckerin nimeä. Sitten paikalle tuli nimismies, joka

piti kuulustelut. Luun kappaleet, kuten pitkä reisiluu, laitettiin laatikkoon ja myöhemmin se

säilöttiin Sankt Marian kappelin eteiseen.

Johan Andersson ei tiennyt siitä mitään ja ei ollut koskaan kuullut puhuttavan että Ulfsparre olisi

ollut pitkä mies. Eikä hän ollut myöskään kuullut semmoisesta, että kirkkoherra Rythen olisi

Tranebergissa vierailunsa jälkeen kohdannut mitään omituista. Ulfsparren haamu oli alkanut

kummittelemaan Anderssonin mukaan vasta sitten, kun hänen luunsa oli löydetty.

Laamanni von Beckeristä oli Johan Andersson kuullut sanottavan, että hän oli kova mies.

Laamannitar oli kuitenkin ollut sitä vastoin hyvä ihminen. Esimerkiksi katovuoden 1838 aikana hän

oli keittänyt köyhille kulkulaisille soppaa.

Näissä moniosaisissa ja toisistaan poikkeavissa tarinoissa voi olla objektiivisen tiedon jyvä, mutta

sitäkin tulisi etsiä ilman sitä, että pidettäisiin totena tarinoita jotka ovat värittyneitä ihmisten

mielikuvituksesta. Taikauskoisuus on Kållandsöllä ollut tavallista ja saarea on pidetty haamujen ja

tonttujen mellerryskenttänä. Esimerkiksi erään tilanhoitajan haamun väitettiin liikuskelleen

maaherra Klas Julius EKebladin vaimon luona Stolassa Kållandsön eteläpuolella. Ja koska

Kållandsö sijaitsi kaukana kaikista pääasiallisista liikkumayhteyksistä, oli se taikauskon

kehittymiselle hyvä maaperä.

Nuorisopolitiikasta ja etenkin Kokoomusnuorista

Monessa mielessä esimerkiksi 1970- ja 80-luvun taistolainen liikehdintä Suomessa osoitti sen miten auttamattomia totuuden ja tiedon mielessä tällaiset nuorisopolitiikkaliikkeet voivat pahimmassa tapauksessa olla. Tässä he toteuttivat Neuvostoliiton valtaa, Suomen materiaalista läheisyyttä siihen ja omaa nuoren tavalla pintapuolisista suuntauksista ohjautuvaa päätään. On tietysti parasta, jos nuorison liikehdinnän mukaan tulee innokasta nuoruuteen kuuluvaa idealismia, mutta taistolaisten kohdalla tuo oli välinpitämätöntä ja tyhmää sen takia, koska he pettivät oman synnyinmaansa ja etenkin halveksuivat kaikkia niitä, jotka olivat sodissa puolustaneet tätä maata ja kaikkia niitä ihmisiä, joilla oli enemmän taipumusta osoittaa kunnioitusta historialle ja siihen kuuluville kollektiivisille teoille. Marxilaisuudessa ei ole muuta aikaa kuin vain vaiheet kapitalismista imperialismiin ja sosialismiin, minkäänlaisia perinteitä kuten vaikkapa sukulinjojen pysyvyyttä ja henkistä pääomaa he eivät kateudessaan arvostaneet. On tietysti valitettavaa, että vielä tänäkin päivänä on kaikenlaisia vasemmistonuoria, jotka eivät tee muuta kuin vain ohjaaavat riittävän helppouskoisia nuoria harhaan. Mielestäni se, jos jotain arvioidaan pelkästään puolueen tai jonkin puolueen nuorisojärjestön jäsenyyden kautta, on tämä omiaan väheksymään tärkeämpiä totuuden kriteereitä, kuten esimerkiksi vaikka tietoa ja totuudenmukaisuutta. Kaikissa puolueissa ja niiden nuorisojärjestöissä voidaan korostaa puolueen marginaalista asemaa joidenkin eturyhmittymien oikeuksien takaajina ja vastaajina. Mielestä politiikassa ja myös nuorisojärjestöissä tulisi pyrkiä etsimään objektiivisemmalta tuntuvia arvoja, eikä ajamaan eturyhmien oikeuksia tavalla, joka johtaa lopulta vain korruptioon ja ideologiseen nautintoon. Ideologinen nautinto tarkoittaa sitä, kun poliittinen ryhmä tulee niin sanotusti vuokranvälitysfirmaksi, jossa on kaikenlaisia freeloadareita, jotka eivät pysty havaitsemaan arvoja objektiivisesti, ja tekevät politiikasta vain toisiaan vastaan kilpailevan anarkistisen taistelukentän, jossa jokaisella yhteiskunnan ryhmittymällä on omat viidennet kolonnat politiikan sisällä. On siis selvää, että politiikassa tulisi voida oppia tiettyjen asioiden näkökulma-ajattelua toistenkin poliitikkojen kautta siinä määrin, kunhan he eivät ole ideologista nautintoa etsiviä vallantäyttäjiä. Vallankäyttäjä ymmärtää kunnolla vallan ja pystyy myös arvojensa kautta ottamaan siitä vastuun. On siis selvää, että eturyhmittymistä, identiteettipolitiikasta ja ideologisesta nautinnosta elävät poliitikot voidaan määritellä vallattomiksi poliitikoiksi, koska he eivät uskalla ottaa kokonaisnäkemystä kaikkeen politiikkaan, vaan pelkäävät eri ryhmittymien yksityisiä etuja ja samalla myös sitä anarkiaa, minkä tällaiset ”poliitikot” jättävät taakseen. Kaikessa nuorisopolitiikassa on epä-älyllistä sisältöä ja totuudenvastaisuuttakin, joka koostuu nussimisesta, viinan juonnista ja niiden perusteella tehtävistä arvoarvostelmista. Tällaisissa yhteyksissä on siis tärkeää, että tajutaan se kuka on suosituin ja muodikkain. Samanlaisia juoruja, sosiaalista chitchattia ja vaikka minkälaista epä-älyllistä hörinää tällaiseen järjestöpolitiikkaan voi sisältyä. Mielestäni puolueiden valtaa esimerkiksi kansanedustajaehdokkaiden valinnassa tulisi vähentää, ja voisi olla parasta, jos ehdokkaita valitessa ei tuijotettaisi siihen, kuinka suosittu tällainen ihminen on puolueensa sisällä. Itse olen aina ottanut ulkopuolisen tarkkailijan roolin, koska sen verran olen älyllinen, että puolueiden nuorisojärjestöissä toimiminen on aina herättänyt minussa aika kirkkaita punaisia valoja. Onhan tietysti selvää, että politiikassakin tapahtuu niin sanottua tiedon monopolia, jossa alemmilla tasoilla olevat jäsenet jätetään käsittelemään pieniä asioita. Onhan selvää, että esimerkiksi Erkki Tuomioja on ollut tällaiseen poikkeuksen tekevä poliitikko, mutta se on valitettavaa, että näitä ajattelevia ja tiedolle avoimia yksilöitä ei parlamentissa ole edes kymmenystä kahdestasadasta. Kriitttinen ajattelu on asia, jota pitäisi voitavan kunnioittaa myös politiikassa saati sitten nuorempien ihmisten tekemässä politiikassa. Kuulun Kokoomukseen, mutta olen myös lähellä Vihreitä.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Yksilöydentutkimus uudeksi tieteenalaksi

Yksilö on varsinaisesti tunnettu lähinnä länsimaissa. Tämä ilmenee länsimaissa siten, että jokainen ihminen käsitetään yksilöksi, jolla on tiettyjä oikeuksia ja vapauksia kaikenlaisen vallan edessä. Yksilö siis tarkoittaa toimivaa subjektia, jolla on määritellyt oikeudet ja vapaudet toiminnassaan yhteiskunnan sisällä. Muualla kuin länsimaissa monesti ajatellaan, että ihminen on etenkin oikeuksiltaan ja vapauksiltaan rajoitettu siten, että esimerkiksi ympäröivä yhteiskunta ja sen säännöt katsotaan yksilöä arvokkaammiksi. Siinä mielessä, jos ajatellaan esimerkiksi kuinka yleistä sotiminen ja ihmisoikeusrikkomukset ovat vaikkapa Afrikassa, niin voidaan havaita länsimaissa vallitsevan käsityksen yhteiskunnallisista toimijoista poikkeavan jonkin verran näistä muista. Yksilö siis tarkoittaa sitä, mikä on yhteiskunnallisen olemassaolon perustavin elementti, ja yhteiskunta perustaa yksilön oikeudet ja vapaudet oman perustuslakinsa sisällöksi, vaikka rikkomuksia perustuslakia kohtaan voidaan toisinaan havaita länsimaissakin. Varmaan filosofia on etenkin sellainen ala, jonka sisällä toiminnan perusyksikköä voidaan käsitellä. Kuitenkin yksilö ja hänen käsitys omasta yksilöydestään voi joskus erota monen erilaisen yksilön keskellä. Siinä mielessä, koska länsimainen yhteiskunta takaa yksilön vapaudet ja oikeudet, tulisi pohtia yksilöyden käsitettä siinä mielessä minkälaista hajontaa ja sisäistä differenttisyyttä tämän käsitteen yhteydessä voidaan havaita. Tietysti myös lakitiede perustuu siihen, mitä yksilöys voi olla, mutta mielestäni tätä käsitettä voidaan pohtia myös monen muun tieteenalan piirissä. Vaikka, jos ajatellaan esimerkiksi vaikka muotia, jonka voidaan katsoa matalalla tasolla liittyvän jonkinlaiseen yksilöyteen, voitaisiin yksilöyden käsitettä tutkia enemmän Morgensternin ja Neumannin esittelemän peliteorian sisällä. Voitaisiin siis perustavammalla tasolla ottaa selvää siitä, mikä ohjaa ihmisiä valintoihin ja miten nämä valinnat liittyvät nimenomaisesti yksilön käsitteeseen. Voitaisiin varmasti myös kehittää sellaista määrittäjää, joka kertoisi siitä, millä tasolla yksilöt toimivat yksilöllisesti ja miten he toistavat toisten ihmisten toimintaa jonkinlasen mallin kautta. Siinä mielessä yksilön toimintaa etenkin yksilöllisten periaatteiden kautta tulisi arvostaa ja päästä perille sen suhteen, millaisissa tilanteissa yksilöllinen toiminta voisi olla paljon arvokkaampaa ja kannatettavampaa kuin toisten matkiminen. Tällä voitaisiin myös ottaa selvää siitä, mitä todellinen autonomia toiminnassa ja ajattelussa vaatii ja missä tilanteissa se on kannatettavampaa. Monesti yksilöllinen harkinta ja toiminnan ja ajattelun ohjaaminen voi olla järkevämpää kuin ympäristön ajatteluun ja toimintaan myöntyminen, koska yhteisön sääntöjen mukaan toimivat eivät välttämättä näe oman yhteisönsä tai yhteiskuntansa sääntöjen ulkopuolelle mahdollisesti kehittyneempien yhteiskuntien sisälle. Siinä mielessä mielestäni on varmaan kaikkialla olevan korruption seuraustakin se, että Suomessa ihmiset toistuvasti äänestävät olevansa onnellisin kansa maailmassa, ja se jos mikä on seurausta siitä, että monet eivät vaan paremmasta tiedä, tai tietämys on niin heikko, että oma viheriö näyttää paljon paremmalta kuin muut. Olen verrannut peruspersujen näkökantaa, jonka mukaan suomalaiset ovat maailman onnellisin kansa, siihen miten amerikkalaiset pitävät maataan onnelana. Molemmissa tapauksissa tietämättömyys ja historian vajavuus määrittävät tällaisia tuloksia. Nimenomaan esimerkiksi Britanniassa ja Sveitsissä kansa on ollut aina vapaata ja ihmisillä oikeus yksilöllisyyteen, ja etenkin ensimmäisen esimerkin kohdalla ihmiset osaavat määrittää oman kantansa oikeanlaisen preferenssiautonomian kautta. Esimerkiksi sellainen käsitys, jonka mukaan Suomi ja suomalaiset ovat maailman onnellisin kansa, perustuu nimenomaan historian lyhyyteen ja siihen, kuinka pienen aikaa nämä ihmiset ovat saaneet nauttia omasta vapaudestaan ja oikeuksistaan. Nämä kuvitelmat liittyvät myös siihen, miten nöyrä tavallinen suomalainen pellavapää on vallankäyttäjien edessä, ja miten he kuvittelevat päättäjien olevan samanlaisia kuin miten tulkitsevat itsensä olevan. Siinä mielessä Suomessakin kaivattaisiin yksilöydentutkimusta ainakin yliopiston tasolle. Yksilöä ja yksilöllisyyttä tutkimalla saataisiin parempi käsitys siitä, miksi yksilöperäinen toiminta on joskus pelkästään kannatettavaa.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Miksi nuoret laitetaan niin helposti työkyvyttömyyseläkkeelle?

On valitettavaa, että nykyaikainen suomalainen yhteiskunta ei pysty tunnistamaan monen suomalaisen nuoren kykyjä ja kapasiteettia sen verran, ettei niin monen alle 35-vuotiaan tarvitsisi ryhtyä pakotetulle työkyvyttömyyseläkkeelle. Nämä lukemat ovat nyt todellisessa zeniitissään. Tähän liittyy tietysti monessa tapauksessa myös aitoa invaliditeettia tiettyjen työtehtävien hallitsemiseen, mutta myös monet mielenterveyskuntoutujat jopa vasten tahtoaan pakotetaan eläkkeelle, koska ympäröivä yhteiskunta ei pysty tunnistamaan näiden ihmisten lahjoja. Esimerkiksi Tanskassa on perustettu sellainen yritys, joka palkkaa pelkästään autismin kirjon ihmisiä työntekijöikseen, ja koska yrityksen ala liittyy ohjelmointiin, voi kuvitella tiettyjen autismin kirjon ihmisten hallitsevan sitä aika hyvin. Itse olen paininut hetken ajan sen vaatimuksen kanssa, koska yliopistot jatko-opiskelijoita valitakseen katsovat gradun arvosanaa, vaikka se sitten, kuten tapauksessani, olisi tehty runsaasti yli kymmenen vuotta aiemmin. Eräs vanhempi, nyt jo edesmennyt filosofian professori mainitsi minulle kerran, että hän katsoo aina enemmän tutkimussuunnitelmaa kuin gradun arvosanaa. No minulle väylän jatko-opintoihin (Suomessa) avaa se, että minun täytyy vaan kirjoittaa vertaisarvioitu artikkeli johonkin tieteelliseen julkaisuun ennen sitä. Vaikka uskon kriteerien olevan erilaiset ulkomailla, tarjoaa tämän artikkelin kirjoittaiminen ja julkaiseminen minulle tien tohtoriopintoihin. Kuitenkin, voidaan kysyä, että onko mitään järkeä siinä, että niinkin paljon kuin minä olen gradun valmistamisen jälkeen kirjoittanut ja ajatellut, niin minutkin arvioidaan Suomessa vielä nykyisn 10-15 vuotta sitten kirjoitetun gradun arvosanan mukaan. Voidaan kysyä, voiko tässä tilanteessa olla järkevää esittää minulle erikoisehtoja? Kuitenkin olen tietoinen, että ulkomailla Suomessa 10-15 vuotta sitten kirjoitetun gradun arvosana ei sulje minua pois erikoisehtoihin. On tietysti varmaa, että Suomessa jostain yliopistosta löytyy sellainen väylä, joka vastaisi enemmän mainitun Jussi Kotkavirran arvostuksia tässä asiassa. Kuitenkin, kun ihminen syrjäytetään tällä tavalla tulevaisuudenkuvistaan, on seurauksena joskus todellakin syrjäytyminen yhteiskunnan ulkopuolelle. Monesti nuorilta ei edes kysytä sitä, mitä he haluaisivat tehdä ja mihin he kuvittelevat heillä olevan riittäviä lahjoja. On minustakin varmaan heikkolahjaiset ajatelleet, että pitäisi mennä jonnekin päivätoiminnan vanerinurkkaukseen tekemään puukäsitöitä, kuitenkin katson, ettei se ole sitä, mihin minä olen kyvyllinen. Mielestäni tämän maan henkinen rikkaus ei ole yhtä suurta, jos muut minun tavallani laitetaan yhteiskunnan marginaaliin toisten ihmisten kohtuuttoman arvostelun kohteeksi. Monesti on niin, että tällaisesta eläkkeelle jättämisestä päättävät sellaiset ihmiset, mutta etenkin sellaiset lääkärit, jotka nauttivat jo valmiiksi omassa eläkevirassaan kaikkien muiden pitämistä itseään kyvyttömämpinä. Minuakin on sidottu niin suuresti sosiaalitoimeen Suomessa, että täytyy ihmetellä, miten itseäni vähemmän kyvykkäät voivat tämän systeemin kanssa tulla toimeen. Nyt kun aikaisemmin kauan aikaa sitten tulleet velkani ovat joko maksetut tai mitätöidyt, olen lähestymässä vähitellen normaalia luottotietoista elämää. Siinä mielessä varmaan itse aiheutin osan näistä ongelmista elämällä tietyssä vaiheessa liian leveää elämää. Kuitenkin itsessään velat eivät pakota ketään olemaan tekemättä mitään. Kuitenkin minun on sanottava, että vanerinurkkaus ei aina kiehdo sellaisia ihmisiä, joilla esimerkiksi voi olla ylempi korkeakoulututkinto, kuten vaikkapa minä ja minulla, saati sitten muut harrastukset. Mitä on tehnyt tai jättänyt tekemättä 10-15 vuotta sitten ei tulisi olla este tulevalle.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri