Vaiheita

Olen viime aikoina miettinyt enemmän Ukrainan sotaa. Tällä hetkellä aion ottaa selvää siitä, onko minulla mahdollisuutta päästä taistelutehtäviin rintamalle. Osaan ampua, vaikka en ole käynyt formaalista suomalaista asepalvelusta. Aloitin asepalveluksen kesällä 2007, mutta jalan murtumisen takia jouduin jättämään sen kesken, vaikka olisin itse halunnut, että murtuma olisi hoidettu armeijassa ja olisin päässyt sen jälkeen jatkamaan asepalvelusta. Sitten kun aihe nousi uudelleen esiin, olin tuohon aikaan enemmän kiinnostunut filosofian opiskelemisesta yliopistossa kuin sotaleikistä ja ryynäämisestä metsissä. Oikea sotatilanne on tietysti aivan eri asia. Olen puoliksi von Becker, ja tässä suvussa on aina ollut upseereita ja vielä tänäkin päivänä reservin upseereita. Kuitenkin olisin täysin tyytyväinen sotilaan asemasta etulinjassa. Minun täytyy varmasti olla yhteydessä asiasta Ukrainan suurlähetystöön. Mahdollinen kuolema taistelutehtävissä ei pelota minua tällä hetkellä yhtään, miehien tehtävä on pitkin historiaa ollut kaatuminen sotakentällä tärkeiden arvojen puolustamisen takia. Olen joskus kirjoittanut siitä miten filosofiakin voidaan nähdä paralleelisena sotimiselle. Nuoret urhoolliset miehet ovat aina pohtineet, ajatelleet, purkaneet esteettisia ajatuksiaan runoutena ja sotineet. Monessa mielessä taiteilijuus rinnastuu sotimiseen. Lahjakkaimmat ja urhoollisimmat miehet ovat purkaneet haluaan osallistumiseen näiden asioiden hallitsemisella. Olen menettänyt viime aikoina, kun tämä ajatus on tullut mieleeni, kaiken kuolemaan liittyvän pelkoni. Täyttämällä paikkani sotimisen kautta voisin vähentää mielessäni sitä epäonnistumisen tunnetta, joka mieleeni tuli siitä, kun en saanut asepalvelusta suoritettua aiemmin. Mikä asia minuun on myös tuonut ramman tunnetta on pihtipolveni, jotka korjaamatta jääneinä aiheuttavat sen, että minun sääreni sojottavat vastakkaisiin suuntiin, ja luonnollinen asennon tekeminen ei ole mahdollista. Kuitenkin eräs vanhempianikin vanhempi ystäväni, joka on reservin upseeri on minulle sanonut, että sotatilanteessa katsotaan enemmän muita ominaisuuksia kuin sitä, osaako sotilas tehdä asennon. Suomalaisten velvollisuus on puolustaa Ukrainaa ja antaa sille kaikki mahdollinen apu. Monessa mielessä vapaan Euroopan tulevaisuus määritellään siellä. Filosofoiminen ja taiteen tekeminen ovat aina kuuluneet valveutuneiden ja virkeiden miesten tehtäviin sotimisen ohella. Siinä mielessä olen sen takia aina pyrkinyt opillisella sivistymisellä lähenemään etenkin sitä mikä on tärkeää, olennaista ja pohjaavimpaa. Näiden asioiden hallitsimisen kautta katson tehneeni tehtäväni. On todella ikävää, jos en pääse rintamalle vain sen takia, koska en ole aiemmin kokenut näitä asioita yhtä tärkeäksi ts. kun en ole käynyt aiemmin asepalvelusta. On kuitenkin sanottava sekin, että vuonna 2007 sota tuntui niin etäiseltä ja historiaan jääneeltä asialta, ettei nuo asiat tuntuneet tuolloin läheskään yhtä tärkeiltä. Vaikka joku viherpiipertäjä pasifistihumanisti voisi väheksyää sotimista asiana, johon ei paljoa järkeä ja herkkyyttä vaadita, on minun luonteeni varmasti sellainen, mahdollisesti joidenkin mukaan niin suora ja yksinkertainen, että voin myöntää sen, että mieluummin antaisin panokseni ja mahdollisesti henkeni taistelutkentällä kuin opettamalla viiherpiipertäjä-vaihtoehtoihmisille tietoteoriaa ja estetiikkaa yliopiston luentosalissa. Minä vain satun olemaan niin suora ja militantti ja en herky pienistä asioista, että sotiminen voisi olla filosofoimisen ja kirjailun lisäksi itselleni sopiva tehtävä. Minussa on varmaan sellainen perustava ristiriitaisuus, että tietyt ihmiset näkevät minut ei niin perinteisenä miehenä, jossa korostuu jonkinlainen herkkyys, ja toiset hyvin tyypillisenä militanttina miehenä, jota jotkut voivat varmaan pitää jonkinlaisena epäherkkänä junttina. Voin todellakin todentaa sen, että omasta mielestänikin minussa on näitä ristiriitaisia piirteitä. Mutta kuten olen jo tässä kirjoittanut, miehen pitää mielestäni olla valmis sotimaan tarvittaessa, vaikka olisikin ns. siviilielämässään kuinka herkkätunteinen runoilija tai mikä filosofi hyvänsä. Ja koska suomalainen yhteiskunta on monen asian kautta tehnyt minulle välillisesti selväksi, ei minulla katsota olevan minkäänlaista tarvetta filosofina, ainakin sellaisena, joka eläisi sillä, on varmaan parasta antaa oma panoksensa tykinruokana ja mahdollisimman monta ryssää tappavana sotilaana. En kuitenkaan tunne eläväni enää pitkään, joten kunniallinen poistuminen sotilaana houkuttaa minua tällä hetkellä enemmän kuin ajatus siitä, että olisi paskavaipoiossa makaava letkuihin kiinnitetty vammainen siihen pisteeseen asti, mihin vielä elintoiminnot kestävät. Se käytännöllinen asia, sen lisäksi etten ole saanut edes sotilaan peruskoulutusta vaikka osaankin ampua monilla aseilla, joka minua mietityttää on se, tuleeko Ukrainassa osata ukrainaa tai venäjää, koska käskyt ainakin on ymmärrettävä heti, vaikka kuitenkin tiedän, että Ukrainassa on varmasti tälläkin hetkellä läntisiä vapaaehtoisia, jotka eivät osaa yhtään ukrainan tai venäjän kieltä. Sotiminen ja kaatuminen vapaan Euroopan ja vapaan maailman puolesta voisi sovittaa ne huonot teot ja siitä johtuneen itseinhon, joka on eristänyt minut ulos jopa monen sukulaiseni piiristä. Mutta ennen kaatumista luonnollisesti mahdollisimman monen ryssän eliminoiminen kuuluu vankasti lähiajan suunnitelmiini. Olen kuitenkin vähän ulalla sen kanssa, miten kauan peruskoulutusvaihe kestää, jos yleensäkään sotilaskoulutusta saamaton ihminen voi liittyä Ukrainan joukkoihin, vaikka kyllä ryssälläkin on paljon kouluttamatonta sotilasmateriaalia. Minä olen niin kokonaisvaltainen ihminen, että vaikka olen opiskellut filosofiaa ja suunnittelen siitä väitöskirjan tekemistä, sopisivat minulle mielestäni hyvin kaksi sellaista ammattia, mitkä ovaat olleet äitini suvussa suvun miesten yleisimpiä tehtäviä: lakimies ja sotilas. Lisäksi tietysti suvussa on ollut paljon maanviljelijöitä ja kartanonherroja, ja voin sanoa, että vaikka monen mielestä vaikutan enemmän urbaanilta tyypiltä, olisi minulle herrasmiesmaanviljelijänä toissijaisesti oleminen aivan mahdollinen tehtävä. Kävin muutama viikko sitten Pariisissa, ja laskeskelin myöhemmin, että olen käynyt siellä viisi kertaaa vajaan kahden vuoden aikana. Yleisimmiksi matkakohteikseni Euroopaassa ovat tulleet Britannia ja Ranska sen takia, koska Saksaan menemiseen liittyy tietty virheestä johtunut asia, joka on ollut tiellä sinnen menemisen aikeelle. Tunnen Pariisin nykyään jopa paremmin kuin Lontoon, vaikka on sanottava, että gallialaiseen luonteeseen liittyy jotain sellaista vierasta, mihin minä frankkiperäisenä germaanina en varmaan koskaan pääse osalliseksi. Pariisissa kuitenkin varmasti kliseenomaisesti kiehtoo taiteellisuus ja vapaus ja yleinen henkiseen eksellenssiin liittyvä ilmapiiri, vaikka on sanottava, ettei nykyään taiteilijoita ja kirjailijoita löydä yhtä varmasti vaikka Domesta, vaan monet heistä ovat Pariisissakin vetäytyneet omiin työhuoneisiinsa, johon ei enää liity toisinainen punaviinin latkiminen ja kessuttelu. Tiedän kuitenkin sen, että monet minut tuntevat ihmiset pitävät minua ihan fiksuna tyyppinä, joten sen takia olen edelleen kiinnostunut väitöskirjan tekemisestä filosofiasta. Kuitenkin huomaan että minussa on sotilaaseen ja lakimieheen liittyviä holistisia piirteitä, jossa korostuu toisaalta pyrkimys oikeudenmukaisuuteen mutta toisaalta myös halu taistella ja sotia. Vaikka jotkut minut jonkinlaisena taidehumanistina aistivat ihmiset eivät tällaista lausuntoa minulta helposti ottaisikaan. Sotiminen on miesten ikuisuustehtävä ihmisten historiassa samoin kuin esimerkiksi filosofoiminen. Ja siinä mielessä pidän itseäni perinteisenä miehenä, että minulla on velvollisuudentunto, jota tietysti nämä kutsuntaupseerit, joille kävin näyttelemässä hullua kesällä 2008 vapautuksen saamiseksi, eivät vielä tänäkään päivänä voisi sitä täysin ymmärtää ja vastaanottaa. Taiteilija voi olla parhaimmassa tapauksessa myös militantti ja sotilas, ja tästä esimerkkinä voidaan pitää esimerkiksi kuvataiteilija Vilho Lampea, joka ekspressionististen ja Limingan lakeuksia kuvaavien töidensä kautta tuli tunnetuksi myös kiivaana asepalveluksen, Lapuan liikkeen ja IKL:n kannattajana, vaikka monet ihmiset etenkin hänen kotipaikkakunnallaan pitivät häntä varmaankin jonkinlaisena epäkäytännöllisenä eksentrikkona. Etenkin hänen omakuvansa kommunikoivat samaan aikaan epätavallisesta taiteilijasta mutta samanaikaisesti myös maskuliinisesta miehestä, jota ohjaa koko ajan voimakas velvollisuudentunto. Ostin äskettäin Paavo Rintalan kirjoittaman ohuen romaanin Jumala on kauneus, jonka päähahmona pyörivä taiteilija on helppoa tunnistaa juurikin Lammeksi. Lampi ajatutui kuitenkin tyypilliseen taiteilijankohtaloon 30-luvulla, kun hän hyppäsi 36- tai 37-vuotiaana talvella Oulussa sillalta tehden näin itsemurhan. Jos hän olisi elänyt sota-aikaan asti, olisi hän varmasti lähtenyt innostuneena puolustamaan omaa isänmaataan. Olen viime aikoina muutamalle ystävällenikin sanonut, että miten ihmeellistä on nykypäivän Suomessa miten helposti täällä pääsee esimerkiksi viihdemusiikilla kansakunnan kaapin päälle. Niin surkeita lyriikkoja kirjoittavia ”taiteilijoita” on nykyään niin paljon, että on toki todettava se, että erikoiset melodialtaan olevat helppotajuiset ja usein vielä huonoa englantia sisältävät renkutukset tulevat suosituiksi. Kirjallisesti ja taiteellisesti lahjakkaita muusikoita on nykyään Suomessa etenkin kevyen musiikin alalla huomattavan vähän. Aiemmin oli Repe Helismaa ja Georg Malmsten. Myöhemmin etenkin Junnu Vainio, Gösta Sundqvisst, Juice Leskinen ja Kari Pesonen. Nykyään ei ole oikein ketään. On sanottava Puolikuu-yhtyeen hitistä Nyt loppuu todellisuus, että suomalaisessa kevyessä musiikissa ei varmaan koskaan ole ollut yhtä intensiivistä ja sanoitukseltaan ja melodialtaan yhtä täydellistä kappaletta. Se on todellakin intensiivinen, laulaja (K. Pesonen) tuntuu olevan jonkinlaisessa poppamiehen transsissa kappaletta laulaessaan. Göstä oli mielestäni paljon parempi sanoittaja (saati laulaja) kuin Juice Leskinen, koska Juice kappaleet ovat monesti pienimuotoisista elementeistä koostuvia pikkutauluja, jonka jälkeen taiteilija on siirtynyt aina johonkin toiseen pittoreskiin ja pienimuotoiseen kuvaukseen. Hän ei koskaan pystynyt kirjailijan urallaan kirjoittamaan romaania, vaan hänen tuotoksensa olivat pienimuotoisia ja laajoja skaaloja vuorollaan koettelevia kokonaisuuksia. Hänessä oli varmaan autismin tuomaa yksipiirteisyyttä, jossa samoista aihepiireistä koostuvat laajat skaalat olisivat toistuneet. Hän kohdisti aina huomionsa johonkin tiettyyn ja sen jälkeen aina toiseen. Oinaspiirteisyyteni takia, kuten heistä sanotaan, että oinaat eivät opi koulussa lukemaan, koska eivät halua kuunnella ohjeita, minussa on tiettyä kärsimättömyyttä, minkä takia en esimerkiksi halua kuunnella mielelläni paljoja ohjeita, mutta kuitenkin on sanottava, että lukemaan opin jo viisivuotiaana, yli kahta vuotta aiemmin kuin aloitin koulun. Monet opettajat ovat nähneet minussa koulun ja yliopiston aikana paljon myönteistä ja myös usein tuoneet sen esiin. On sanottava kuitenkin että minussa on tiettyjä pysyvyyksiä, jotka ovat aina ohjanneet minua eteenpäin. On kuitenkin sanottava, että etenkin yläkoulu oli minulle vaikeaa aikaa, koska siellä ei esimerkiksi opetettu sellaisia aineita, joista olin aina luonteeni takia ollut kiinnostunut. Ekselleerasin etenkin historiassa, jonka kokeista sain tavallisesti kymppejä täysillä pisteillä. Kuitenkin esimerkiksi antiikkia, vanhoja kieliä ja filosofiaa ei siellä opetettu, ja esimerkiksi luonnontieteet oli erotettu kuudeksi aineeksi: matematiikka, fysiikka, kemia, fysiikkakemia, biologia ja maantieto, jotke eivät minua kiinnostaneet, ehkä maantietoa lukuunottamatta. Ja tietysti urheilua korostetiin, jos menestyi siinä niin silloin sai kulkea pitkin käytäviä pää eniten pystyssä ja arvostella niitä, jotka eivät siinä liiemmin menestyneet tai olleet siitä ollenkaan kiinnostuneita. Joidenkin mielestä rikon jatkuvasti niin sanottuja perinteitä vastaan ja olen kuviensärkijä. Toisten mielestä saatan vaikuttaa hyvin perinteiseltä ja historian arvoa korostavana traditionalistina, olenhan aina samalla tavalla menestynyt aina etenkin historian opiskelussa ja ollut siitä kiinnostunut. Kuitenkin minulla ei koskaan ole ollut aietta opiskella historiaa yliopistossa, enkä ole suorittanut yliopistossa yhden yhtä kurssia historian oppiaineessa, ellei lasketa antiikin kulttuurin opintoihin liittyneitä antiikin historiaan liittyviä kursseja. Koin lukion lopussa, kun olin saanut herätykseni filosofiaan, että historian opetus näytti liian helpolta ja yleissivistykseen liittyvältä, että olisi tuntunut hullulta erikoistua siihen yliopistollisena oppiaineena. Kuitenkin on sanottava, että koen uskomattoman sympaattisena sen, jos joku haluaa lukea historiaa yliopistossa, ja tuon tien kulkevat ihmiset ovat monesti etenkin suuresti yleissivistyneitä ihmisiä. Minussa on joidenkin näkemän perinteisyyden lisäksi kuitenkin ollut aina halua löytää ja kokeilla uutta, ja tämän tarkoituksen on filosofian opiskeleminen mahdollistanut. Voidaan sanoa, että filosofian opiskelemisella olen aina halunnut kehittyä ajattelijana ja päästä tekemisiin laajempien henkisten skaalojen kanssa. Kuitenkin on sanottava, että taustani tuen ja jonkinlaisen vaurauden ansiosta olen voinut opiskella yliopistossa pelkästään opillisen sivistyksen hankkimisen takia, eikä minulla ole koskaan ollut tarvetta opiskella yliopistossa rahan ja ammatin hankkimisen takia. Minä tulen nykyisin hyvin toimeen taloudellisesti, etenkin kun ennakot kirjoista ja apurahat alkavat taas vähitellen vuotamaan minulle. Joku voisi sanoa elämäntaapaani niukaksi, mutta olen mielestäni jo aika tarkkaan määritellyt sen, mikä minua kiinnostaa rahalla hankitttavissa asioissa ja ne ovat etenkin matkustaminen, kirjat, alkoholi ja sikarit. Minulla ei ole autoa eikä edes pyykinpesukonetta, mutta on sanottava myöskin, etten ole niitä kyllä koskaan kokenut tarvitsevinaakaan. Olen tyytyväinen siihen, että saan lukea, kirjoittaa, pohtia asioita ja toisinaan myös kääntää etenkin runoja. Olen saanut valmiiksi tämän hetken suurimman hankkeen eli Reinhold von Beckerin elämänkerran, vaikka olen kuitenkin vielä tekemässä ennen kustantajille lähettämistä siihen tiettyjä muutoksia ja lisäyksiä. Kalle Päätalo kuvasi joskus sitä tunnetta, kun kirjan on saanut valmiiksi jotakuinkin tällaisella tavalla, että jos en olisi mies, niin ennemmin itkun pullauttaisi, että on se niin suuri helpotus kun vapautuu kirjan aiheuttaman paineen alta. En suuremmin nauti elämänkertojen kirjoittamisesta, vaan on varmaankin totta, että Reinhold, Adolf ja Uno ovat etenkin tulleet kohteikseni sen takia, koska minulla on heihin sukulaisyhteys. Osaan nykyään entistä paremmin esimerkiksi ruotsin kieltä ja tietysti myös muutamia muita kieliä sen lisäksi. Kielitaito tietysti kehittyy yleisesti koko ajan kun vain altistuttaa itseään koko ajan eri kielille. Olen esimerkiksi lukenut viime aikoina alkukielellä Marcel Proustin A la recherche du temps perduta, ja sain itse asiassa koko moniosaisen sarjan Jyväskylän yliopiston kirjaston kirjadyykkauksen yhteydessä. Olen saanut sieltä sanottavasti myös muutamia muita merkittäviä ja kiinnostavia teoksia, kuten esimerkiksi Wolfgang Hildesheimerin elämänkerran Mozartista. Haluaisin kuitenkin vielä kirjallisen harrastuneisuuteni kautta kokeilla innovatiivisia ja uudenlaisia jonkinlaiseen avantgardeen liittyviä tapoja ilmaista kirjallisesti itseään. Mielestäni minulla kuitenkin on kirjallista ilmaisukykyä, ja ehkä tämän takia joidenkin mielestä en käy tyypillisen ja perinteisen miehen rooliin, vaikka sekään ei kokonaisuudessaan ole totta.