Yrittäjyys ja ”Nu måste du!”

Harkitsin vakavasti muutama vuosi sitten kirja-antikvariaatin omistajaksi ryhtymistä. Ala on Suomessa epävakaa, eivätkä kaikki edes pelkästään matalasti koulutetut ihmiset tavallisesti osta kirjoja – Päätalon pysähtyneisyys ja kesäteatteri riittää heille kulttuurista. Eli oli siis epävarmaa olisiko tuollaisesta liikkeenharjoittamisesta edes päässyt omilleen. Hagelstamin antikvariaatti Fredrikinkadulla Helsingissä on varmasti yksi harvoista suomalaisista vanhoja kirjoja myyvistä liikkeistä, joka tekee todella tuottoa. Mutta se olisikin ollut idealistinen yritys, koska pidän etenkin antiikkisista kirjoista. Mietin myös, että kirja-antikvariaatin yhteyteen voisi järjestää erilaisia kirjallisia aktiviteetteja, kuten esitelmätilaisuuksia ja runomatineoita, ja yhteistyötä paikallisten kirjailijoiden ja runoilijoiden kanssa.

Kuitenkin suvussani on yksi iloinen pienyrittäjä, kun pikkuserkkuni Teemu osti itselleen vanhan kauppa-auton, ja rupesi kulkemaan Pohjois-Karjalan pitäjiä pelkästään lähiruokaa myyvällä ”makuvankkurillaan”. Tämän myötä syrjäseutujen vanhukset saavat ruokaa lähelle kotioveaan ja samalla he ostavat tahtomattaan lähiruokaa, sillä Teemulla on hyvät yhteydet etenkin pienempiin elintarvikkeita ja aineksia tuottaviin ihmisiin.

Kuitenkin on niin, ettei pienyrittäjäksi ilahduttavia esimerkkejä lukuunottamatta haluta. Ihmiset kokevat tavallisesti että he eivät voi nähdä niin paljon vaivaa mitä se vaatii, eikä siitä tuleva palkka (niin henkinen kuin materiaalinenkaan) ole tarpeeksi suuri. Kuitenkin tarvitsemme yrittäjiä lisäämään alueitten palvelumahdollisuuksia ja eläväistä kulttuuria – paikka elää merkittävällä osuudella omista yrittäjistään. Tämän takia yrittäjiä tulisi kannustaa entistä enemmän, ja yrityksen perustamiseen tulisi antaa nykyistä enemmän erilaisia tukia kuten starttirahaa. Lisäksi tiloja ja infrastruktuuria tulisi kehittää pelkästään yrittäjät mielessä.

Yrittäjyyden olemus elää ehkä parhaiten suuremmilla paikkakunnilla, jossa edessä nähtävä päivittäinen kulttuuri perustuu erilaisiin pieniin ja keskisuuriin yrityksiin. Silloin kaikki elävät ja kantavat vastuuta laajasta yrittäjien yhteisöstä. On minun mielestäni niin, että jo pelkästään 10 tuhannen asukkaan pitäjissä tulisi olla kirjakauppa, ja kirjaharrastusta ja lukemista tulisi kannustaa aloitettavaksi jo esikoulussa, ja tästä tulisi karsia sellaista luuloa, jonka mukaan esimerkiksi nuoret lapset eivät olisi kyvyllisiä kommunikoimaan vanhempien ihmisten kanssa esimerkiksi kirjoittamisen välityksellä.

Olen jo kolmatta vuotta toiminut sukuni toimikunnan jäsenenä Professori Reinhold von Beckerin kirjoituskilpailua ohjastamassa Kangasniemen Beckerin koulussa, ja on sanottava, että nämä lapset osaavat jo tuossa iässä kirjoittaa paljon paremmin kuin mitä itse osasin. Eli kirjoittamisella kommunikoiminen ja lähdeaineiston hankkiminen kirjallisista lähteistä ei siis suinkaan ole tasossaan heikentynyt Suomenmaassa. Voi olla niin, että nykyteknologian kehittäminen ei ole vienyt niiltä kirjasta pitämistä, joilla todella on kirjallisia lahjoja. Niillä jotka valitsevat tabletin kirjan sijaan jotain puuttuu.

Yrittäjiä tulisi rohkaista siihen, että he lähtisivät pelotta ja ennakkoluulotta muodostamaan omaa taloudellis-kulttuurisen aktiviteetin mukanaan tuomaa elintärkeätä projektiaan erilaisilla paikkakunnilla. Mielestäni jokaisella paikkakunnalla tulisi olla riittävästi pienyrittäjiä, ammattilaisia, ja ihmiset tulisi kasvattaa siihen, että ostopäätös kaupassa sisältää myös palvelun, joka on ainakin viisikymmentä prosenttia ostoksesta. Koska kulutuksessa tulisi nähdä kasvot, jotka Levinaan mukaan tarkoittavat sitä, että kun ihminen näkee ne, tulee hän vaikuttuneeksi omasta vastuustaan suhteessa kaikkeen, ja sen takia tulisi ajatella, että tietynlaisessa kuvainnollisessa mielessä yrittäjän kasvot näkemällä, kuluttaja vakuuttuu siitä, että kaikki tarvittava ei löydy kasvottomuutta ja kanta-asiakaskortteja suosivista suuryrityksistä ja megamarketeista.

Olli von Becker

YTM