Pohdintaa

Aloitan lähiaikoina väitöskirjan suunnittelun ja kirjoittamisen. Uskon voivani hyödyntää siinä vuosia sitten kokoamaani tutkimussuunnitelmaa. Väitöskirjan toimitan joko brittiläiseen yliopistoon tai Helsingin yliopistoon. Olen niin täynnä tätä Suomea ja vittumaisia ihmisiä, että muutto ei tulisi tällä hetkellä liian aikaisin. Olen täysin täynnä tätä Reinhold von Beckerin elämäkertaa, mitä en haluaisi jättää viimeiseksi isoksi työkseni. Tämä suku – nämä sukulaiset ja perheen jäsenet ovat minun ristini, ja en näköjään tule pääsemään näistä eroon muuten kuin vain tekemällä totaalisen elämänmuutoksen. Väitöskirjani tulee käsittelemään talouden ja etiikan välistä suhdetta, jossa on tarkoitus kuvailla sellaista elämäntapaa, joka voisi olla johdattamassa ihmisiä eettisempään ja filosofialle läheisempään olemiseen. Olen esimerkiksi ajatellut sitä, miten Haluatko miljonääriksi kilpailussa osanottajat alkavat kesken kaiken kuvitella palkintorahan olevan heidän omia rahojaan ja lopettavat siksi kilpailun kymmenen tai viidenkymmenen tuhannen vaiheessa. Jos minä osallistuisin tuohon, jatkaisin joko miljoonaan euroon tai väärään vastaukseen, minkä lisäksi antaisin palkintosummasta suurimman osan hyväntekeväisyyteen. Minä en todellakaan ole koskaan ollut perso rahalle, tai erotellut ihmisten arvoa rahaan liittyen. Kun ihminen ylittää rahan tason arvostuksissaan, seuraa siitä paljon eettisempi ja filosofialle uskollisempi tapa suhtautua yhteiskuntaan ja toisiin ihmisiin. Mielestäni on aivan turhaa maksaa ihmisille sitä enemmän, mikä on sellaista mikä heille riittää. Kuitenkin on kirjoitettava, että minä en ole missään nimessä tullut sosialistiksi, olen vaan alkanut havaita sen, että ihminen voi omilla valinnoillaan lähestyä validimpaa ja autenttisempaa elämäntapaa, jossa raha ei ole tärkein asia. Olen täysin tyytyväinen siihen, jos minusta joskus tulisi filosofian tutkija, vaikka on sanottava että olen jo nyt kirjoittanut enemmän filosofiasta kuin monet filosofiaa eläkeikään asti opettaneet taatat. On tietysti sanottava, että tulen sellaisesta taustasta, mitä monella esimerkiksi samanikäisellä ihmisellä ei ole. En ole koskaan joutunut näkemään nälkää tai ollut janoinen. Olen myös saanut matkustaa enemmän kuin useimmat ikäisistäni ihmisistä ovat. Lisäksi riippuvaisuus kirjoista aiheuttaa aina sen, ettei maailmanympärysmatkalle ole voinut koskaan lähteä reppu selässä. Siinä mielessä olen varmasti riippuvainen etenkin omasta kirjastostani. Lisäksi kissani on tullut miltei kuuden vuoden aikanaa niin tärkeäksi itselleni, että ilman sitä muuttaminen toiseen maahan ei voisi olla mahdollista. Etiikka käsittelee moraalisia asenteita, jotka ovat tärkeitä sopivan yhteiselon ylläpitämiseen ihmisten kesken. Talous taas on sellaista asennoitumista maailmaan ja ihmiseen, jossa ensimmäisenä periaatteena ovat raha ja sellaiset voitimet, jotka muuttavat yhteiskunnallisia ja suunnallisia prosesseja. Ilman taloutta ja asennetta siihen ei kukaan voi nykypäivänä tulla toimeen, mutta kun siihen tuodaan etiikka, voidaan silloin katsoa sitä, mitkä noudattimet taloudessa tulisi ottaa huomioon, jotta esimerkiksi banaalia pahaa ja epäoikeudenmukaisuutta ei ilmenisi. Kun etiikka ja talous yhdistetään, tulee siitä esiin sellainen periaatteellisuus, joka korostaa etiikan kautta myös sellaisia arvoja, jotka eivät ota huomioon taloutta ensimmäisenä yhteiskunnallisen toiminnan periaatteena. Sosialistit ajattelevat, että paremmin talousjärjestelmässä toimivia ihmisiä tulisi rankaista periaatteistaan tulonsiirroila. Kuitenkin mielestäni ihmisellä on oikeus päättää itse miten suuresti arvostaa rahaa. Kuitenkin tätä asennettani, jota voitaisiin kutsua esimerkiksi uus-syvällisyydeksi, voidaan kuvata siten, että raha ei ole tärkein asia elämässä. Siihen liittyy myös se, että pystytään käsittelemään isompiakin summia rahaa, eikä esimerkiksi olla sille niin alttiita, kuin esimerkiksi parodisessa Rikkaat ja rahattomat-sarjassa ns. rahattomat ihmiset kyynelehtivät ja virnuilevat kun saavat korkeimmillaan parin tonnin kokoisen pääoman käytettäväksi viikossa. Minun asenteeni on kehittynyt siitä, että en arvosta kovin suuresti rahaa, vaikka olen kieltämättä kirjallisen boheemin elämässäni hallinnut suhteellisesti suuriakin rahasummia. En siis ole kateellinen enkä katso 200000 euroa vuodessa tienaavien ystävieni ja sukulaisteni olevan millään tavalla itseäni korkeammassa asemassa. Voidaan siis sanoa, että tässä eettinen asennoituminen on kehittänyt näkemyksiäni. Katson esimerkiksi eläinten olevan sellainen eettistä omatuntoa vaativa aihe, että olen jossain vaiheessa lähestynyt vihreitä näkemyksiä monista asioista. Koin kerran, kun näin eräässä eurooppalaisessa eläintarhassa miten eläinten hoitajat ruokkivat ja huolehtivat eläimistä , syvää empatian tunnetta, ja olen sen jälkeen alkanut ajattelemaan, että voisin itse joskus tehdä muiden töideni ohessa vapaaehtoisesti joitain tunteja työtä eläinten hoidon parissa. Mielestäni, vaikka esimerkiksi äitini voi olla eri mieltä, sopisin hyvin sellaisiin työtehtäviin, joissa voisi olla tekemisissä ihmisten kanssa, vaikkapa itse näen sen potentiaalisemmaksi toteutumaan Britanniassa kuin Suomessa. Suomalaiset ovat moness mielessä välinpitämättömiä, töykeitä ja epäkohteliaita juntteja, vaikka suomalaistenkin ihmisten piirissä on tietysti varianssia. Jos minä sattumalta rikastuisin suhteellisesti, en aloittaisi niin sanottua elintasoesteetikkojen elintasoelämää. Olen matkustanut joskus lentokoneen bisnesluokassa ja olen ollut ulkomailla pitkiäkin jaksoja viiden tähden hotelleissa, mutta kuitenkaan en ole koskaan arvioinut ihmisten luokkaa sen perusteella, miltä he näyttävät tai millä tasolla he pystyvät rahaa käyttämään. Jukka Keitele on joskus haastattelussa sanonut, ettei ole harvinaista että kulttuurisuvusta lohkeaa enemmän tai vähemmän fasistinen vastarintatyyppi, joka ei yleisesti mieti sitä miltä hän tai hänen ajatuksensa vaikuttavat muiden ihmisten mielestä, ja ainakin omasta mielestäni voin hyvin sopetutua ja omaksua tuollaisen ajattelutavan. Aitoa yläluokkaa edustava ihminen ei ajattele miltä hänen autonsa tai vaatteensa näyttävät. Sen olen alkanut monissa professoreiden, kirjailijoiden ja taiteilijoiden kodeissa huomaamaan, että kirjojen määrä on monessa mielessä tekijä, jonka yhdistän kulttuuriseen tietämykseen, itsetuntoon ja avarakatseisuuteen tavallisen banaalisti sanotun älykkyyden merkkinä. Pentti Linkola ei pelkästään ollut Beckereiden sukulainen, vaan hän oli luonnonmullistus suomalaisen yhtenäiskulttuurin sisällä. Tietysti on sanottava, kuten älykkäämmät ihmiset voivat varmasti havaita, että hän ei ollut rahvaasta noussut kalastaja, vaan pitkän sivistysihanteen kantamien vanhempien ja heidän sukujensa jälkeläinen, jonka suvuissa oli hänen itse sanomansa mukaan jonkinlainen dynastia yliopistolla Helsingissä, kun hänen isänsä oli yliopiston rehtori ja hänen äitinsä isä kansleri. Tietyistä asioista kieltäytyminen on etenkin sellainen tapa elää, jossa on tilaa muutokselle. En kuitenkaan katso rahvaan piirissä olevaa käsitystä asioista kieltäytymisestä, joka monelle merkitsee etenkin viinasta kieltäytymistä, tähän liittyvänä. Arvostan protestanttista uskoa sen takia, koska sen piirissä vallitsee usein ns. positiivinen kristillisyys, joka ei suhtaudu yhtä kielteisesti elämässä ilmeneviin asiohin kuin esimerkiksi jotkut puritanistiset kristityt. Asioista kieltäytyminen varmasti näiden ihmisten mukaan on arvostettavaa, koska silloin pääsee taivaaseen, mutta kuitenkin se voi olla myös elämästä kieltäytymistä. Kun on saanut kokemusta Michelin-tähdillä varustetuista ravintoloista ja kun on ollut all inclusive-hotelleissa, on silloin saanut kokemuksen vauraudesta, joka ei kuitenkaan pysy sellaisena koko ajan. Olen huomannut sen, etten minä kaipaa koko ajan hummeria ja sampanjaa, vaan tyypillisesti taiteellisen boheemin arjen osana ovat myös tilanteet, joissa rahaa ei sanottavasti ole. Kulttuurinen pääoma ja historiallinen ja kulttuurinen tietoisuus ovat mielestäni keskeisimpiä yläluokan piirteitä, sillä ne vaativat itsetunnon lisäksi omaatuntoa ja näkemyksen ja vakaumuksen selkeäpiirteisyyttä. Arvostan paljon enemmän sitä, jos tyypillä on kirjoja verrattuna siihen kustantaako hän minulle joskus illallisen jossain ravintolassa. En myöskään ole koskaan iskenyt naisia antamalla heille käsitystä vauraudesta. Siinä mielessä olen omaksunut, oman hippi-ihanteeni lisäksi, sen käsityksen, että miehen ja naisen on voitava itse taata itselleen haluamansa elintaso. Mielestäni naisen ostaminen lahjoilla ja elintasotuotteilla on vastenmielistä, johon jotkut miehet katsovat olevansa velvoitettuja. Siinä mielessä en välitä rahalla kilpailemisesta, se ei tee minulle itsestään minkäänlaista vaikutusta. Valitettavasti talousjärjestelmän sisällä jotkut ihmiset vertailevat toisiaan sen perusteella, kuinka suurta potentiaalia heillä on kuluttaa rahaa. Minä en yksinkertaisesti halua ostaa naista, en ole Amsterdamissakaan koskaan ostanut huoraa punaisten lyhtyjen alueella, koska tuo ajatus jo pelkästään tuottaa minulle vastenmielisen olon. Mutta monet revan perässä olevat miehet, joihin on isketty käsitys siitä, ettei heillä ole näillä markkinoilla muuten pelimerkkejä, jatkavat tuollaista kehityssuuntaa, joka mielestäni alentaa naisia ja myös samalla miesten henkistä puolta Kulttuurin pääoma on paljon materiaalista tärkeämpi ja tämän takia sopisin varmaan monen mielestä yliopistovirkaan. Olen kirjoittanut paljon enemmän filosofiasta kuin useimmat professorit Suomenmaassa. Kuitenkin siellä arvostetaan enemmän mielistely- ja hierarkiapolkua. Tässä ei väliä ole niin kulttuurilla kuin historiallakaan. Uusi syvällisyys voisi tarkoittaa etenkin sitä, että kunnioitettavat asiat ja arvostetut arvot valitaan itse, eikä sopeuduta esimerkiksi talouden oravanpyötään, koska se käytännöllisten asioiden takia vaikuttaa pakolliselta. Olen huomannut joskus sen, että etenkin jotkut koppavat naiset suhtautuvat kielteisesti ja pyrkivät ärsyttämään sellaisilla asioilla, jos he kuvittelevat miehen arvostavan jotain asiaa erityisesti. Minä olen huomannut eräässä primitiivisessä suvun piirissä olevassa henkilössä sellaista, että kun näkevät sen, minkälainen voittoasenne itselläni on arvostamieni asioiden kanssa, kuvittelevat he naurettavalla pikkupoikamaisella uhoilulla provosoivansa minua. He ovat itseäni matalammalla tasolla senkin takia, koska minun arvojani ja asenteita ei voi vahingoittaa millään tavalla, koska olen luopunut provokaatiosta toiminnan virikkeenä jo aikoja sitten. Siinä mielessä olen varmaan jopa kehittynyt, koska ihmisten provokaatio, nauraminen ja kommentointi ei tee minulle minkäänlaista vahinkoa – minun periaatteeni ovat sen verran syvällisemmällä tasolla, ettei jonkun kadun Reiskan mielipide asioista niihin millään lailla vaikuta. Provokaatio kevyistä syistä, koska siinä on aina pyrkimys riidan aiheuttamiseksi, ei tee minuun nykyään minkäänlaista vaikutusta. Ihmiset saavat provosoida ja haastaa riitaa millaisella tavalla hyvänsä, mutta minun mielenrauhaani se ei vaikuta millään tavalla. Monesti tällaiset ihmiset katsovat, että heidän on saatava haltuunsa ja lietsoa sellaisia tunteita sen ympärillä että laajempaa merkitystä kantava yksilö alkaisi kantamaan huolta jokaisen Reiskan mielipiteestä omaansa nähden. Nimenomaan tämä: pitää saada omasta mielestään sosiaalinen dominanssi, jota täytyy varjella pikkumielisillä teoilla ja sanoilla ja siihen liittyvää voimasuhdetta tulee koko ajan pitää yllä ts. pakottaa toiset ajattelemaan samalla tavalla. Olen havainnut, että monessa mielessä tämä on monen miehen, mutta toisaalta myös tiettyjen naisten, aina päällimmäinen pyrkimys sosiaalisissa suhteissa ja yhteiskunnassa, vaikka kyseinen ihminen voisi nykypäivänä olla tohtori tai professori. Olen aina ollut tässä mielessä kapinallinen, koska minun ei ole koskaan tarvinnut valvoa toisten ihmisten mielipiteitä ja ajatuksia, sanoipa yksi samaan aikaan nelosluokalla ollut häirikkö tuolloin minusta.”Hirtetään se!” Se että pitää olla tietoinen jostain ajatuksesta tai ajatuksen mukaan toimivasta ihmisestä, on monesti tällaisen jengitoimintana jo koulussa purkautuvan ilmiön osoituksena. Joitain ei saa arvostella tai vaikuttaa laittavan minkäänlaisen kritiikin alle, samalla kun toisista saa sanoa mitä hyvänsä ja arvostella heitä kuinka pienimielisten perusteiden kautta hyvänsä. Voisin sanoa, että itselleni vastarintainen asenne on tullut aina etenkin tämän asian kautta, etten ole koskaan ollut tietoinen toisten sallimista mielipiteistä tai sosiaalisen dominanssin hallinnan pyrkimyksistä. Tuo primitiivinen näiden mukaan parempien ihmisten kritiikiltä suojelu ja samanaikainen toisten alistaminen toistuvat monissa erilaisissa yhteisöissä. Sosiaalinen dominanssi ja valtavirtausten aistiminen on monesti yhdynnän pyrkimykseen suuntautumista. Että saataisiin saada oma itse näyttämään tavoitellulta ja toiset huonommilta on monesti tämän pyrkimyksen osana. Eli yksinkertaisesti sanoen: minä olen parempi kuin sinä, on tämän kilpailun kohteena. Tällaisia asennoitumisia toistetaan koko ajan ihmisten yhteiselämässä, ja uusi syvällisyys on etenkin tämän vastustamista. Tässä tietyt ajattelua ja toimintaa ohjaavat periaatteet ovat sellaisia, joita ei voida vahingoittaa toisten ihmisten toimesta. Uuden syvällisyyden mukainen ihminen on etenkin yksilö, ja tekee yksilöyteensä ja toimintaansa liittyvät toimenpiteet yksilöyden kautta. Tässä tilanteessa ihminen ei mieti ja vahtaa koko ajan sitä, millaisena toiset ihmiset pitävät tätä yksilöä tai mitä he ajattelevat hänen arvoistaan, ajatuksistaan ja kannanotoistaan. Minua ei ole koskaan saanut alkamaan ajattelemaan pelkästään suosittujen asenteiden ja sosiaalisen dominanssin pyrkimyksen kautta. Tässä mielessä tehdyt arvostelmat ja arvostelut eivät minua kosketa. Ja vaikka tämä rahvaan asenteellinen asennoituminen ja kateus saisi milliaisia piirteitä hyvänsä – minua ei murreta.

Presidentin vaimo ja brittiläisen kulttuurin tiedettävämmäksi tekeminen Suomessa ja suomalaisen Britanniassa

Presidenttimme vaimo on englantilainen ja kotoisin Birminghamista, vaikkei kuitenkaan suoranaisesti sen slummiseuduilta, vaan nykyään keskimääräistä parempana asuinalueena suhteellisesti pidetyltä Solihullin seudulta. Suomen presidentin vaimo on herättänyt jo huomiota brittiläisissä medioissa. Olen itse ollut pienestä pojasta alkaen anglofiili, ja arvostan eurooppalaisista kulttuureista etenkin brittiläistä kulttuuria. Olen asunut Britanniassa kahdesti, ja jo ensimmäisen kerran lukiossa ollessani. On selvää, että Stubbin vaimon kautta avautuu uudenlainen yhteys Suomen ja Britannian välillä. Suomalaisia tulisi tiedottaa ja lisätä tietämystä brittiläisestä kulttuurista, samaten kun suomalaista kulttuuria tulisi tehdä tiettäväksi Britanniassa. Brittiläinen kulttuuri on aina edustanut minulle vanhaa kulttuuria, verrattuna samaa juuri samaksi tunnistettavaa kieltä puhuvan Atlantin toisella puolella olevaan kansaan verrattuna. Britanniassa on eletty etenkin sellaisessa kulttuurissa, jossa ei pyydellä anteeksi muilta ihmisiltä perinteitä ja tradtioita. Olen itsekin osittain amerikkalaisesta ja osittain suomalaisesta kulttuurista tulevana havainnut sen, että brittiläinen kulttuuri vaatii etenkin kulttuurisen dialektin tunnistamista ja sen mukaisesti toimimista. Presidenttimme vaimo, vaikka joka kuitenkin on Solihullista eikä linnasta eikä kartanosta, voisi olla edistämässä britttiläisen ja suomalaisen kulttuurin yhdistymistä. Suomi ja etenkin Stubbin valinnut Suomi on nuori kulttuuri kaikkine hyvyyksineen ja heikkouksineen. Tämän takia Stubbin vaimo voisi olla sopiva korostamaan sellaista eurooppalaisuutta, joka ei ole ollut olemassa suomenkielisen Suomen tapaan vain satakunta vuotta, vaan joka ei ole pelkästään viidensadan vaan yli tuhannen vuoden ikäinen. Kulttuurintuntemus on presidentin vaimolle hyvästä, koska ihmiset arvioivat hänen mukaansa myös presidenttiä, vaikka Antonio Flores ei varmasti olisi ollut yhtään kummallisempi ensimmäinen puoliso. Brittiläinen kulttuuri on suomalaisista kaukana etenkin sen perusteella, että se suosii ironiaa, itseironiaa ja satiiria, mihin presidentti Stubbkin on ollut ottamassa henkilökohtaisesti osaa esiintyessään Putous-sarjassa. Brittiläinen kulttuuri voisi tuoda suomalaiseen kulttuuriin erkaantumisasennetta suhteessa jenkkeihin ja amerikkalaiseen kulttuuriin yleensä. Tämä edistäisi sitä, ettei Yhdysvallat olisi ensimmäisenä kulttuurina ihmisten mielessä kun Suomessa ajatellaan ensimmäistä kulttuurivaikutteiden alkuperäistä lähdettä. Brittiläinen kulttuuri on etenkin hienostuneisuutta ja kielitaitoa vaativa kulttuuri. Musta tyttö, johon nuorempi prinsseistä meni lohkeamaan, on jo selkeä esimerkki siitä, mitä tuon uusprimitiivisen kulttuurin sisällä tunnustetaan tärkeäksi. Uudenaikaisuus ja uusi ja moderni ei aina ole minkäänlaisen pandoran lippaan avaus rahvaan ylle, vaan se pitää joskus voida torjua sen perusteella, miten se suhtautuu perinteisiin. On tietysti selvää, ettei Suomessa ole yhtä paljon perinteitä kuin Britanniassa, ja sen takia on tärkeää presidentin vaimoa kohtaan suunnatun arvostuksen pohjalla arvostaa hänen juuriaan. Brittiläisen kulttuurin sisällä korostetaan usein ihmisen alkuperää ja säätytaustaa, mitä ei usein Suomessa tehdä. Sen takia en tiedä, mikä on presidentin puolison alkuperä, ilmeisesti aiemmin kirjoittamani mukaan se ei kuitenkaan ole kartano tai linna, koska hän on naistenlehdissä kertonut olevansa etenkin Solihullista. Pitkät sukulinjat, luoton saaminen ja kulttuurissa ja suvuissa elävät perinteet, ovat sellaisia periaatteita, joita Britanniassa kunnioitetaan. En kuitenkaan usko vaimon olevan Tory-puolueen Wet-yhteenliittymän kannattajia. En itse asiassa kuitenkaan tiedä edes hänen poliittista kantaansa, mutta britti hän kuitenkin on. Tämä tilanne antaa oivan mahdollisuuden anglosuomalaisten välisten kulttuuriyhteyksien ja etenkin kulttuurivaihdon edistämiselle. Olli von Becker YTM ja oikeustieteen opiskelija, anglofiili

Uno von Schrowe-hanke

Olen 35-vuotias freelancer-journalisti/-tutkija. Olen opiskellut filosofiaa maisteriksi asti, ja nyt teen suunnitelmaa väitöskirjastani muiden töiden ohessa. Olen kirjoittanut lehtiin teini-ikäisestä alkaen. Olen julkaissut yhdeksän kirjaa, joista viimeisin Reinhold von Beckerin elämäkerta. Kirjoitan myös blogiini, jossa on runsaan kymmenen vuoden aikana kertyen noin puolitoistatuhatta kirjoitusta ja merkintää. Olen harrastanut myös etenkin lyriikan kääntämistä ja voin sanoa, että olen kirjoittanutkin vähintään satoja runoja. Koen olevani kirjailija mutta en kuitenkaan runoilija, kuten jotkut tuntemistani ihmisistä ovat minusta sanoneet. Minulla on koko ajan käynnissä kaikenlaisia kirjoitus-/kääntämistöitä. Haen apurahaa Uno von Schrowen ensimmäistä elämänkertatutkimusta varten. Projekti liittyy runottariin yleisesti, mutta myös Hämeeseen alueena. Haen apurahaa Uno von Schrowen elämänkertatutkimuksen rahoittamista varten. Schrowe on suomenkielisen varhaisrunoutensa kautta kansallista merkitystä omaava hahmo, mutta toisaalta hän liittyy vielä syvemmin alueellisesti Hämeeseen tai tarkemmin sanoen Itä-Hämeeseen. Hän on kuvattu myöhemmin Itä-Hämeen ensimmäiseksi nimeltään tunnetuksi taiderunoilijaksi. Schrowe asui lapsuusvuotensa ensin Hartolan Putkijärven kartanossa ja sittemmin Joutsassa Puttolan tilalla. Schrowessa on viitekehystensä kautta valtavia paradoksaalisuuksia. Hän oli toisaalta aatelinen ja ajalleen poikkeuksellisesti ensimmäiseltä kieleltään suomenkielinen. Hän oli saksalaista alkuperää olleesta aatelissuvusta tullut poika ja kuitenkin hän koki etenkin katovuosien aikana runojensa kautta välittyvänä syvää empatian tunnetta heikompiosaisia kohtaan. Hän tuli soturisuvusta, josta häneen mennessä oli tullut lähes poikkeuksetta sotilashenkilöitä, ja kuitenkin hän oli kaunosieluinen musta lammas, jonka herkkyyttä kohtaan etenkin hänen tätinsä olivat tulleet innokkaasti tukemaan. Viljo Tarkiainen on lausunut Schrowesta, että runollisuus ei tule aina hedelmättömästä maasta, ja niin on varmasti ollut myös Unon kohdalla. Vaikka Suomessa ei runoilijuutta ole tuohon aikaan suuresti arvostettu, voidaan sanoa etenkin Georgiassa olleen 1800-luvulla tyypillistä, että ylhäisaateliset miehet johdatettiin poikkeuksetta runottarien pariin. Kuitenkaan Suomessa tuohon aikaan se ei ollut tavallista, etenkään aatelisesta taustasta tulleelle. Uno von Schrowen äiti on monesti tulkittu taiteellisten virikkeiden lähteenä nuorelle Unolle. Saksalaista alkuperäänsä hän korosti kääntämällä mm. Goethea ja Schilleriä. Kuitenkin myöhemmin on tuotu esiin, että hän osasi sujuvasti viroa ja unkaria, ja oli Virossa organisoimassa heimotyötä. Tekotapa tässä kirjassa on varsin tavallinen: se tapahtuu pääasiassa kotona läppärin edessä. Minun on käytävä Suomessa ainakin Joutsassa ja Hartolassa Unon jäljillä. Lisäksi katsoisin olennaiseksi, että tulisi käydä entisessä Saksan Sleesian pikkukaupungissa Görbersdorffissa, joka kuuluu nykyään Puolaan, missä mies kuoli ja minne hänet on haudattu. Olen saanut selville, että parantola, missä hän Sleesiassa oleskeli on vieläkin pystyssä. Lisäksi olisi varaan aiheellista käydä Saksan Westfalenissa Schrowe-suvun jäljillä, ja olen saanut tietää eräässä pienen kaupungin kirkossa voi nähdä Schrowe-suvun vanhan vaakunan. Uskoisin tähän tutkimukseen menevän aikaa korkeintaan vuosi tai nopeassa tapauksessa puolisen vuotta. Tarvitsen apurahaa etenkin elämisen kustantamiseen, kirjojen ja muiden lähteiden hankkimiseen, matkustamaan tarvittaessa Suomessa ja ulkomailla. Kirjoitan tätäkin tutkimusta aina siellä missä satun olemaan, koska matkustelen varsin usein. Rahoituksen saaminen on tärkeää sekä hankkeen yhteiskunnallisen, alueellisen ja kirjallisuushistoriallisen puolen kautta. Muiksi Hämeestä peräisin olleista taiderunoilijaksi on Schrowen yhteydessä nimitetty etenkin Oskar Uotilaa (ent. Faven) ja Paavo Cajanderia, joista jälkimmäinen on varmaan saanut omien runojensa sijaan enemmän huomiota Shakespeare-käännöksiensä kautta. Schrowen suomenkielisyys ei ollut aikanaan tavallista aatelisten keskuudessa. Yhteiskunnallinen merkitys Schrowen tutkimukselle on etenkin se, miten säätyläiset siirtyivät vähitellen käyttämään suomen kieltä. Alueellinen merkitys Hämeelle mutta etenkin Itä-Hämeelle on siinä, että hän todellakin aloitti suomenkielisen runouden kirjoittamisen ensimmäisten joukossa, mutta etenkin säätyläisenä. Itä-Hämeeseen hanke liittyy senkin kautta, kun Schrowe syntyi Putkijärven kartanossa, joka oli kuulunut hänen suvullensa noin kaksisataa vuotta ja aika monta sukupolvea. Kirjallisuushistoriallinen merkitys Schrowella on ollut etenkin hänen tyyppisensä runouden korostamisen aikakautena - voidaan mainita esimerkiksi Julius Krohnin ja Viljo Tarkiaisen arvostaneen suuresti aikalaisensa lyriikkaa. On sanottava hänen olleen hyvin kielitaitoinen ja kääntäneen sen takia paljon lyriikkaa. Yksi varma lähdemateriaali Uno von Schrowea koskien löytyy etenkin ritarihuoneen arkistosta, Schrowe-suvun asiakirjakansioista. Olen myös lähestynyt ja tullut tutuksi joidenkin nykyisten Schrowe-suvun jäsenten kanssa. Uno von Schrowen elämänkerta on myös kunnianosoitus von Schrowe-suvulle ja heidän viimeisille jäsenilleen, sillä suku on joko kuolemassa tai jopa kuollut mieslinjaisesti Suomessa. Löysin sattumalta Düsseldorfissa asuessani Yrjö von Schrowen Saksassa tekemänsä väitöskirjan, jossa oli vielä sisäsivulla omistus väitöstä ohjanneelle professorille. Toimitin sen Suomessa Y. von Schrowen tyttärelle. Uno von Schrowe oli Yrjö von Schrowen setä. Schrowe-suku on pienentynyt. vaikka Uno von Schrowella oli yksitoista sisarusta. Hanke tarvitsee aiempana mainittujen seikkojen takia apurahan, koska on selvää myös se, että apuraha pitää työintoa yllä. Minä en ole tätä ennen hakenut apurahaa yhtään hankettani kohtaan, joten toivon näiden perusteluiden riittävän apurahan saamista varten. On kunnioituksen arvoista, että Suomessa kirjojen kirjoittamista jne. eri tahojen rahoituksella. On kuitenkin niin, että apurahan turvaamana on helpompaa työskennellä ja voi kokea tulevansa palkituksi ja tuetuksi jo siinä vaiheessa, kun työskentely on vielä kesken.

Adolf von Becker-hanke

Olen 35-vuotias yhteiskuntatieteiden maisteri filosofian pääaineesta. Olen syntynyt Kuopiossa. Olen valmistelemassa muiden kirjahankkeiden lisäksi väitöskirjaani, joka liittyy etiikan ja talouden väliseen suhteeseen. Olen kirjoittanut lehtiin teini-ikäisestä alkaen. Olen kirjoittanut yhdeksän kirjaa, joista viimeisin käsittelee Adolf von Beckerin isää, Kangasniemellä Etelä-Savossa syntynyttä professori Reinhold von Beckeriä. Olen kirjoittanut myös kolme Beckereiden sukuhistoriikkia, joissa niissäkin olen jo käsitellyt Adolf von Beckeriä. Harrastan etenkin klassista musiikkia, kuvataidetta ja kirjallisuutta. Aikaisemmissa tutkimushankkeissa olen tavallisesti hankkinut itselleni ostamalla kaikki lähdeteokset lisäksi omaan kirjastooni. Haen apurahaa Adolf von Beckerin elämänkertaa varten. Teoksia, jotka keskittyisivät etenkin hänen elämänvaiheisiinsa ei ole aiemmin kirjoitettu. Haen apurahaa valmistaakseni Adolf von Beckerin elämänkerran. Vaikka hänestä on aiemmin julkaistu yksi laajempi teos: Adolf von Becker - Pariisin tien viitoittaja, ei hänestä ole kuitenkaan julkaistu mittavaa elämänkertaa, joka kertoisi hänen elämänvaiheistaan. Adolf von Becker on ehkä isänsä Reinhold von Beckerin lisäksi von Becker-suvun merkittävin henkilö. Hän on ohjannut lukuisia itseään nuorempia taiteilijoita toimimalla oman piirustuskoulunsa johtajana ja Helsingin yliopiston piirustuksenopettajana. Hänen oppilaisiinsa lukeutuvat mm. Wiik, Thilen, Schjerfbeck, E. Danielson, Westermarck, Soldan, Thesleff, Edelfelt ja Gallen-Kallela. Olen arvioinut, että parhaimmassa tapauksessa työ veisi aikaa noin vuoden. Tämä olisi mahdollista ainakin silloin, jos satun saamaan työskentelyä varten kannustavan apurahan. Olen muodostanut tiettyjä yhteyksiä itseäni vanhempiin taidehistorian ammattilaisiin, joilta voin varmasti saada apua työn valmistamisessa, mutta varsinaisen kirjoitustyön suoritan itse. Rahoituksen saaminen on tärkeää senkin kannalta, koska Adolf von Becker oli ensimmäisiä suomalaisia taiteilijoita, jotka oleskelivat ulkomailla pitkiä aikoja, mikä on varmaankin onnistunut Adolfin tapauksessa hänen kosmopoliittisen ja aatelisen syntyperänsä takia. Hän oli tosiaan kosmopoliitti ja kulttuurien tuntija, joka opasti oppilaitaan taiteen tekemisen lisäksi ulkomaisiin taiteilijapiireihin pääsyssä ja kansainvälisissä (mutta etenkin hänen tapauksessaan ranskalaisissa) tavoissa ja hienostuneisuudessa. Reinhold von Becker oli siitä huolimatta, vaikka hänen ensimmäinen kotikielensä oli ruotsi, kehittynyt suomen kielen taidossa, mitä hän edisti ensimmäisten joukossa Suomessa etenkin sanomalehtensä ja kielioppinsa välityksellä. Kuitenkin ilmeisesti hänen jälkeläisensä kuten Adolf eivät olleet yhtä innokkaita suomen kielen käytössä. Siinä ei tietysti ollut tuohon aikaan mitään ongelmaa, koska koko Becker-suku maaseutuisissa haaroissaankin puhui vielä tuohon aikaan ruotsia ensimmäisenä kielenään. Adolf von Beckerin merkitys suomalaisessa taidehistoriassa on merkittävä, ei pelkästään hänen oman taiteensa kautta, vaan sen kautta, että hän toimi monissa tapauksissa välittäjänä ja ohjastajana häntä nuoremmille suomalaisille taiteilijoille, kuten esimerkiksi Edelfeltille ja Gallen-Kallelalle. Kuitenkin esimerkiksi Ellen Thesleffin sanotaan lähteneen ns. ovet paukkuen Adolfin luokasta, koska Adolf tuki koko elämänsä etenkin realistista taidetta, ja esimerkiksi Thesleffissä oli jo varhain havaittavissa taipumuksia ekspressionismiin. On sanottava myös, että Adolf von Becker ei omaksunut koskaan joillekin oppilailleen tyypillistä kansalliskiihkoista kansallisromanttisen taiteen muotoa, joka on johtunut varmasti siitä, että hän kuului syntyperänsä kautta ruotsinkieliseen liberalismiin taiteessa, minkä lisäksi hänen varhainen kansainvälisyytensä ja matkat maailmalla olivat antaneet hänelle paljon laajemman ja avaramman käsityksen taiteesta, mitä voidaan varmasti verrata hänen oppilaistaan etenkin Gallen-Kallelaan. Adolf von Becker sai kansainvälisissä kilpailuissa menestystä ja useita kunniamitaleita. Kuitenkin Adolfin roolia ja merkitystä ei ole vielä Suomessa kunnollisella ja ansaitsemallaan tavalla tuotu esiin, ja tämä tutkimus keskittyy hänen elämänvaiheidensa kertomisen lisäksi kertomaan hänen omasta merkityksestään taiteilijana mutta myös etenkin hänen merkityksestään Suomen ns. kultakauden kuvataiteilijoiden ohjastajana ja mentorina. Adolfista on tuotava esiin myös se, että hänellä oli aiemmin mainittujen naispuolisten taiteilijoiden yhteydessä tapa arvostaa naisten tekemää taidetta, ja suhtautua liberaalisti naisten vapautukseen juuri esimerkillisten vapaiden naistaiteilijoiden kautta. On varmaan tyypillistä yleisestikin, että lahjakas miespuolinen taiteilija etenkin kääntyy jossain vaiheessa opettajaansa vastaan, ns. varsa potkaisee emäänsä, joka voidaan havaita etenkin Edelfeltin kautta, mutta naispuolisten Adolfin oppilaiden joukossa on heidän myöhemmällä iälläkin ollut tavanmukaista, että he ovat kirjoittaneet ylös kirjeissään ja päiväkirjoissaan Adolfin suuresta merkityksestä heidän omalle taiteelliselle työskentelylle. Etenkin Ada Thilenistä ja Helene Schjerfbeckista voidaan sanoa näin. Kun Adolfin pieniä tauluja voi saada tänä päivänä Bukowskilta tai Hagelstamilta jopa alle tuhannella eurolla, niin on tämän yhteydessä korostettava hänen merkitystään oppilaidensa mentorina. Nykypäivän näkökulmasta voidaan katsoa hänen opettajuutensa olleen joissakin tapauksissa tärkeämpää kuin hänen oma taiteensa. Kirjani käsittelee Adolfin elämänvaiheita ja sukutaustaa, hänen taiteensa merkitystä ja myös hänen itsensä merkitystä sellaiselle taiteelle, mikä purkautui esiin häntä nuoremmista oppilaista, jotka olivat saaneet virikkeitä Adolfilta itseltään.

Tutkimussuunnitelma Adolf von Beckerin elämäkertaa varten ja kulu- ja työskentelyapurahan hakemiseksi

Suomalaisesta saksalaisalkuperäisestä aatelissuvusta peräisin ollut Adolf von Becker (1831-1909) tunnetaan nykypäivänä etenkin taidepedagogin roolistaan. Hän oli monien suomalaisten ns. kultakauden taiteilijan opettaja ja ohjastaja. Kuitenkin on kerrottu esimerkiksi Gallen-Kallelan ja Edelfeltin yhteydessä, että hänen opettajan roolinsa oli holistinen ja laajalle levittäytynyt, ja hän antoi oppilailleen ohjeita esimerkiksi Pariisissa olemiseen, ja esitteli nuoria suojattejaan taidepiireille, joiden kautta he pystyivät etenemään itsenäisesti oman kunnianhimonsa ohjastamina. Tutkimukseni keskittyy ottamaan selvää Adolf von Beckerin elämänvaiheista ja hänen taiteensa muodosta, asemasta ja sen Adolfin persoonan kanssa antamista virikkeistä monille nuorille, ns. kultakauden aikaisille suomalaisille taiteilijoille. Lisäksi on Adolfista sanottava, että sekin piirre kiinnostaa, kun hän suhtautui historiallisesti varsin varhaisessa vaiheessa tukevasti naispuolisten taiteilijoiden ja taiteilijaopiskelijoiden itsenäiseen ja itselle uskolliseen työskentelyyn. Voidaan monen kuvauksen perusteella sanoa Adolf von Beckerin olleen totaalisen ”taiteilijaluonne”, ja hänen merkityksensä taiteilijana ja nuorempien ohjaajana ja esikuvana on ollut merkittävämpi kuin mitä hänen jälkipolvien tarkastelemaksi jäämä taide itsessään kertoisi. Adolf von Becker oli tekemisissä myös von Becker-suvun Luhangan haaran kanssa, ja hän on oleskellut monina kesinä sukutilalla Virrantalossa Kaavilla Reinhold Octavius von Beckerin luona, ja onpa hän maalannut myös Kaavin kirkkoon alttaritaulun yhtenä kesänä. Kyseinen kirkko paloi vuonna 1980. Adolf von Becker oli omaperäinen ja hienostuneeksikin kuvailtu yksilö, joka oli myös sukurakas ja sukukeskeinen mm. aiemmin kuvatulla tavalla. Hän piti huolta nuorista suojateistaan, ja on jossain kerrottu, kun Adolf tuli Pariisiin Suomessa oltuaan ja näki Gallen-Kallelan knallin, josta paistoi puoli päätä läpi, että hän antoi tälle välittömästi rahat uuden hatun hankintaan. Becker teki työtä myös virallisesti pedagogina, ja hänestä tuli Magnus von Wrightin kuoleman jälkeen Helsingin Yliopiston piirustuksen opettaja, jota hän ironisesti kuvasi eräälle ystävälleen ”Enas död, andras bröd.” Adolf von Becker oli saanut taiteelliset lahjansa sukuperintönä, voidaan sanoa kaikkien hänen veljiensä olleen taiteellisesti lahjakkaita: etenkin Frans Josef ja Carl Hugo von Becker, kaikki kolme Reinhold von Beckerin poikaa olivat taiteellisesti ja kirjallisesti lahjakkaita. Mielenkiintoista on kuvata hänen oppilaidensa suhdetta ja asennoitumista kultivoituneeseen opettajaansa ja ohjastajaana. Adolf von Becker opiskeli taidemaalausta ensin Kööpenhaminassa, sitten Düsseldorfissa ja lopulta Pariisissa, mistä tuli hänen tärkein keskuksensa. Opettajina hänellä olivat tunnetummista etenkin Thomas Couture ja Gustave Courbet. Tutkimuksen tarkoituksellinen aihe on etenkin se, miten Adolf von Beckeriltä lähteneet taiteilijuuden virikkeet johtivat Suomen taiteen kultakauteen ja monen häntä nuoremman taiteilijan menestykseen ja maineeseen. Myös tulisi pohtia sitä, miten Adolf muistutti ajassaan taiteilijan ideaalityyppiä, ja mistä tuohon olemukseen johtanut kehitys alkoi ja mikä sitä tosi asiassa viljeli. On myös pohdittava sitä, miten hänen realistinen maalaustyylinsä ohjautui myös oppilaidensa periaatteeksi. Adolf von Becker arvosti aatelista sukuaan, ja hän oli myös eräillä säätyvaltiopäivillä edustamassa sukuaan, jossa hän mm. teki aloitteen tekijänoikeuslaista. Lisäksi hän kuvasi joskus, viitaten sukunsa alkupaikkaan Suomessa, että ”vaikka töitäni ei arvostettaisi Sysmässä, ei se kuitenkaan tarkoita sitä, että ne olisivat kokonaan kelvottomia!” Adolfin tuotannosta on kirjoitettu kirja Adolf von Becker – Pariisin tien viitoittaja noin kaksikymmentä vuotta sitten. Mielestäni sen antama infomaatio ei ollut kummoinen eikä etenkään riittävä ja täydellinen. Adolf von Becker ei ollut aviossa eikä hänellä ollut avioliitossa syntyneitä lapsia, monen poikkeusyksilön tapaan. Hänen taiteensa ja kokonaisvaltaisen maailmankatsomuksensa toteuttaminen oli hänelle tärkeintä. On sanottava myös hänen kahdesta veljestään, etteivät hekään saaneet koskaan lapsia avioliitossa. Adolf on kirjoittanut: ”Det finns ingen kungväg till konsten, utan studier, arbete, öppet sinne och känsla för naturen existerar det ingen konst”. Ja tämän mukaisesti hän ei nostanut jalustalle eikä ehdottomasti ylistänyt ketään oppilaistaan, vaikka voidaan sanoa, että hän kyllä varmaankin piti omaa tyyliään taiteessa parhaimpana, missä yhteydessä voidaan kertoa esimerkiksi Ellen Thesleffin erkaantuneen Adolfin antamista virikkeistä omien ekspressionismiin jo nuorella iällä suuntautuneen taidekatsomuksen takia. Naistaiteilijoista Adolfin opissa olivat mm. Wiik, Thilen, Westermarck, Soldan, Danielson ja Schjerfbeck. Useimmat hänen oppilaistaan olivat kiitollisia ja kiittivät Adolf von Beckeriltä saamiaan opetuksia ja ohjeita. Adolf von Beckeriin liittyvän tutkimuksen perustavin ongelma on se, miten hän edusti aikanaan taidepedagogia, ja millä tavalla hänen opetuksensa siirtyivät eteenpäin hänen oppilailleen ja oppilailta heidän oppilailleen. Yleinen taidepedagogin ja taiteilijapersoonan luonteen ja luonnon kuvaus on myös tärkeää tälle tutkimukselle. Millainen taidepedagogi Adolf oli, ja voidaanko hänen malliaan kyseisessä roolissa onnistuneeksi? Mitkä olivat niitä periaatteita, jotka Becker koki tärkeäksi siirtää oppilailleen? Oliko Adolfin rooli opettajana ja pedagogina olennaisempi kuin hänen oma taiteensa ja sen saama maine, sillä Adolf von Beckerin pieniä tauluja voi nykypäivänäkin saada Helsingin huutokauppakamareilta muutamalla sadalla eurolla. Miten muut häntä nuoremmat taiteilijat näkivät hänet ja miten he kuvasivat hänen vaikutustaan myöhemmin? Lisäksi kiinnostaa tietenkin Beckerin taiteen oma luonne, ja millaisiin esikuviin hänen omaa taidettaan voidaan liittää? Voidaan sanoa etenkin Edelfeltin erkaantuneen Beckerin vaikutuksesta ja tehneen etenkin päiväkirjoissaan ja yksityisissä kirjeissään aika rumia kommentteja oppi-isästään. Adolf otti oppilaitaan mukaan, kun hän vieraili ja oleskeli ystävänsä miljonääritaiteilija Wilhelm Grommen luona Pariisin pohjoispuolella tämän omistamassa Maison Lafittessä. Adolfia ja hänen oppilaitaan varten kartanon kappeli muutettiin ateljeetilaksi, missä he saivat työskennellä. Grommekin kuului Adolfin lähipiiriin ja piti tätä erilaisesta rahatilanteesta huolimatta vertaisenaan. Yksi tärkeä tutkimuskysymys on se, näkyykö hänen jälkensä taiteessa ja opettajuudessa vielä nykyäänkin Ranskassa, missä hän oleskeli suurimman osan aikuiselämästään. Hänet on haudattu Nizzan venäläiselle hautausmaalle. Yksi mielenkiintoinen kysymys on se, millaisten taiteilijoiden ja kirjailijoiden kanssa hän suomalaisten tovierinsa ohessa Pariisissa oleskeli. Tutkimusongelma lyhyesti sanoen on siis se, millainen holistinen kuva Adolf von Beckeristä muodostuu ensinnäkin taiteilijana ja toisaalta samanaikaisesti taidepedagogina. On varmaan sanottava, että hänen tyylinsä ei ainakaan 1800-luvun lopulla ollut kovin uudenaikainen, sillä hän korosti realismiaan aina ja teki väliin rumia kommentteja symbolismista, ekspressionismista ja impressionimista. Yksi mielenkiintoinen kysymys on se, millä tavalla hänen taiteensa edustamisen malli on ollut Ranskassa ja miten se voi vielä nykypäivänä siellä näkyä? Tutkimuksen aihe korostuu siis tiettyjen johtimien ja virtojen kautta ja vaikuttamina. Johdin on siis kysymys hänen taiteensa etenemisestä myös toisten taiteilijoiden kautta, ja yksi virta on se, millaisena taiteilijana hänen taipumuksensa ja olemuksensa on edennyt ajassa ja vertaantuneet yleiseen taiteen ja taiteilijan käsitteisiin. Adolf jos kuka suomalaisista taiteilijoista on sopinut aikanaan yhteen termin ”Parisien” kanssa, jota ei vielä tänäkään päivänä kovin helposti anneta muualta saati kaukaisesta Suomesta kotoisin olevalle yksilölle, oli hän kuinka arvostettu ja hienostunut omassa kotimaassaan. Adolf matkusteli aikaansa nähden paljon ja useasti, ja kuten sanottu, hän vietti suurimman osan aikuiselämästään Pariisissa, Sveitsissä ja eteläisessä Ranskassa, oleskelipa hän nuoremmalla iällä kauan Espanjassakin. Koska Adolf ei hyväksynyt hänen myöhemmän elämänsä aikana Euroopassa yleistyneitä taiteen ja kuvataiteen muotoja, voidaan häntä pitää jonkinlaisena perinteisen kuvamaalauksen edustajana, jota esimerkiksi hänen aikalaisensa Ville Wallgren voimakkaasti vastusti. Toisaalta Adolfin puolta tässä debatissa ajoi etenkin Walter Runeberg. Yksi tärkeä kysymys on se, millaiset Beckerin etenkin Ranskasta saamat taidevaikutteet olivat, ja miten ne suhtautuivat Suomessa 1800-luvun lopulla alkaneeseen kansallisromanttisen maalauksen perinteeseen. Etenkin Couturen merkitystä Adolf von Beckerin myöhemmän taiteen muodolle on korostettu, ja minulla onkin Coutureen ja hänen taiteeseensa liittyvää lähdemateriaalia. Ranskassa korostettiin kokonaissommittelua ennen yksityiskohtia. Harjoiteltiin ulkoilmaluonnoksia ja valöörimaalaista. Myös leveitä siveltimenvetoja korostettiin. Ranskassa oli tärkeää tradition tuntemus kuten myös värin ja viivojen yhteisvaikutus ja kokonaisuuden harmonian rytmi. Adolf von Becker kätki nämä ranskalaiset ohjeet visusti sydämeensä. Adolf von Becker kartutti taiteentuntemustaan myös matkoilla Belgiaan, Hollantiin, Espanjaan, Itävaltaan, Italiaan, Ruotsiin, Saksaan ja Venäjälle. 1870-luku oli Adolf von Beckerin taiteen menestyksekkäin, hän sai silloin paljon tunnustuksia. Pietarin keisarillisen taideakatemian näyttelyssä vuonna 1873 hänet palkittiin kultamitalilla ja samana vuonna Wienissä hopeamitalilla. Siellä olivat mukana Tyttö ja nukke sekä Pikettipeli. Hän sai myös pronssimitalin Lontoon kansainvälisessä kilpailussa. Hänen töitään oli esillä myös Pariisin maailmannäyttelyissä vuosina 1878 ja 1889, vaikkakin jälkimmäisessä hän toimi enemmän tietynlaisena taidekomissaarina kuin taiteilijana, ja tuo taidekomissaariuus osoittaa kuvaavalla tavalla Adolfin vähitellen muuttunutta roolia taiteen parissa. Adolf pyrki ahkerasti eurooppalaisille taidemarkkinoille ja tämä suuntautuminen yhdistää hänet ruotsinkielisten liberaalisti ajattelevien käsitykseen kansallisen taiteen edistämisestä. He katsoivat että Suomen taide tuli nostaa kansainväliselle tasolle, kun taas fennomaanit olivat kiinnostuneempia omasta kulttuurista kansallisen itsetunnon nostattajana. Adolf tavoitteli molempia. Hän muutti vuonna 1892 pysyvästi ulkomaille, ja on huomattavaa, että hänen veljensä Carl Hugo teki samoin seuraavana vuonna. Adolf opetti että maalauksen tulisi tapahtua vapaasti ja rennosti, ensivaikutelma tuli säilyttää tuoreena. Eloisat siveltimenvedot ja suuret muodot olivat tärkeitä. Hän kehotti oppilaitaan myös Courbet'n tapaan suosimaan punertavanruskeaa terra di Siena-pohjustusta perinteisen kalkinvalkoisen pohjustuksen sijaan. Sisällysluettelo ja alustava lähdeluettelo Adolf von Becker-tutkimusta varten Esipuhe Johdanto Von Becker-suku Perheessä ja kulttuurisuvussa Isän pakottamana tuomariksi Vapautuminen taiteilijaksi Opiskelu Tanskassa ja Saksassa Lopultakin Pariisiin! Vaikuttimia, Courbet, Couture jne. Pariisin vaikutelmia imien Yliopiston piirustuksen opettajaksi Menestymistä ja palkintoja Merkittäviä oppilaita Pysyvästi ulkomaille Merkittävintä taidetta Vanhan taiteilijan viimeinen aamu Kuolon lepoon Rivieralla Lähteet: Aateliskalenteri,Finska adelns och ridderskapets kalender, von Becker-sukua useita vuosia Becker, von, Olli: von Becker-suvun historia, 2017 Becker, von, Olli: von Becker-suvun historia, 2016 Becker, von, Olli: von Becker-suvun historia, 2014 Kansallisbiografia, Adolf von Becker Kinnunen, Lempi: von Becker-suvun piirteitä ja ihmisiä Penttilä, Tiina toim: Adolf von Becker – Pariisin tien viitoittaja Steffan, Liisa: Suomalaisia taiteilijoita Valkonen, Tuulikki: Suomalaisia taiteilijoita Pariisissa Muut lähteet: Ateneum Helsingin yliopiston oppilaat, 1854-!899 Kuvataiteen keskusarkisto, kirjeet Adolf von Beckerin ja Ateneumin intendentin B. O. Schaumanin kanssa. Reitala, Aimo, Kansallisbiografian nimiartikkeli Ylioppilasmatrikkeli 1640-1852 Juuan kirkon alttarimaalaus Kaavin kirkon mukaan, nykyään Kansallisgalleriassa pidetään yllä lukuisia hänen töitään, joista kuitenkin ”Pohjalainen paimestyttö” Kuopion taidemuseossa. Kirjeitä mm. Kaavin palaneen kirkon alttaritaulu Kaavin Juuan kirkon alttaritaulu Kuopion taidemuseon, Pohjalainen paimentyttö, maalaus Sammatin kirkon alttarimaalaus – Vapahtaja kalkki kädessään Työn tausta, tavoite ja merkitys Työ alkoi minulle selkenemään Adolf von Beckerin isän professori Reinhold von Beckerin elämäkertaa tehdessä. Adolf von Becker on nykyään vähintäänkin yhtä tunnettu kuin isänsä. Kirjan tavoite on tutkia Adolf von Beckerin elämänvaiheita ja taidetta, sekä taiteen kehittymistä. Adolfin elinvaiheet ovat työssä yhtä arvokkaita kuin hänen taideteoksensa. Kirjalla on pysyvä merkitys etenkin Suomen kulttuuri- ja taidehistorialle. Suorituspaikka Teen työtä siellä missä vain satun olemaan läppärini kanssa. Kuitenkin voi olla tarpeellista aiheen kannalta käydä esimerkiksi Nizzassa Ranskassa, minne hänet on haudattu. Voidaan siis sanoa, ettei työn suoritukselle ole yhtä kiinteää paikkaa. On myös mahdollista, että muutan ulkomaille työtä tekemään. Tämänhetkinen vaihe Työssä olen tällä hetkellä lisäämässä tietämystäni Adolfin taiteesta ja vaiheista. On kuitenkin sanottava, että minulla on jo tällä hetkellä paljon lähdemateriaalia Adolfista, ja olen kirjoittanut hänestä jo aiemmissa julkaisuissani. Toteuttamissuunnitelma Kerään ensin mahdollisimman paljon itselleni uutta lähdemateriaalia ja mieluiten vielä sellaista, joka ei ole ollut avointa aikaisemmille tutkijoille. Sukulaisuuden takia minulla on pääsy uuteen lähdemateriaaliin, samalla kun aiempien aihetta käsitelleiden kirjoituksien lähteitä on myös seurattava niiden mahdollisten johdoslähteiden takia. Aikataulu Aloitan työn tekemisen välittömästi. Uskoisin sen valmistumiseen riittävän aika, joka on noin puolesta vuodesta vuoteen. On toki mahdollista, että muiden hankkeiden takia työ voi viedä kauempaankin Tulo- ja menoarviointi: Jos saan apurahan, voin tehdä työtä vapaammin. Silloin voisi arvioida ns. kenttätutkimuksen ohessa kuukausittaisiin kuluihin menevän noin 2500 euroa. Minun on käytävä lisäksi esimerkiksi Nizzassa, minne Adolf on haudattu. Lisäksi aion ottaa yhteyttä Pariisin kaupunkiin ja ehdottaa Adolfin kotitalon seinään laitettavaksi jonkinlaista plakaattia. Eräs tutkija on suunnitellut Maison Lafitteen myös Adolf von Beckerin tuotantoa esittelevää näyttelyä, minkä takia pitäisi mahdollisesti sielläkin pistäytyä.

Tutkimussuunnitelma Uno von Schrowen elämäkerrallista tutkimusta varten ja kulu- ja työskentelyapurahan hakemiseksi

Tutkimuksen pääasiallisimmat tarkoitukset ovat Uno von Schrowen elämänvaiheiden ja hänen elinympäristöjensä mahdollisimman tarkka kuvaus. Hänen yhteiskunnallinen asemansa vanhaan aatelissukuun kuuluvana kummallisuutena – runoilijana, joka ei hänen syntyperänsä huomioiden ollut vielä tuolloinkaan normin mukaisesti hyväksi katsottua. Tarkoitus on selvittää, mitkä olivat ne virikkeet, jotka johtivat hänen runottarien pariin. Etenkin äidin suurta asiaan vaikuttanutta roolia on korostettu jo aiemmin. On myös tarkoitus selvittää Schrowen runoilijantyön merkitystä ja vaikutteita. Ketkä tulivat runoudessa ennen häntä, ja miten tuo vaikutus on ohjannut myöhemmin nuorempia runoilijoita ja kirjailijoita eteenpäin. Uno von Schrowe syntyi 27.1.1853 aateliseen von Schrowe-sukuun Hartolassa Itä-Hämeessä. Suku oli omistanut kahdensadan vuoden ajan suuren Putkijärven kartanon mainitussa pitäjässä. Schrowe-suku oli alkuperältään saksalainen, ensin Westfalenista Saksasta Baltiaan ja sieltä Suomeen tullut suku. Suvun suomalainen kantaisä Gert Schrowe aateloitiin ja merkittiin Ruotsin ritarihuoneelle vuonna 1650, eli suku on suomalaiseksi aatelissuvuksi varsin vanha ja osittain maineikaskin. Monet suvun jäsenistä ovat olleet etenkin sotilaita ja maanviljelijöitä, Uno on tietämyksen mukaan ainoa suvusta noussut kirjailija. Kuitenkin myöhemmin suvusta on noussut myös kuvataiteilija Viivi von Schrowe-Kallio. Uno von Schrowe aloitti koulunsa vuonna 1863 Jyväskylän suomalaisessa alkeisopistossa ja oltuaan siellä vuoden, päätti hänen isänsä tehdä hänestä kauppiaan tai liikemiehen . Hänet lähetettiin tämän takia Steniuksen kauppaan Porvooseen ottamaan oppia. Hänen mielensä johti kuitenkin tieteisiin ja taiteisiin, minkä takia hän palasi takaisin Jyväskylään kouluun. Siellä hän jopa hyppäsi yhden luokka-asteen yli ja valmistui ylioppilaaksi laudaturin yleisarvosanalla. Merkittävimpänä tutkimusongelmana Schrowen kohdalla on se, miten toiset etenkin Hämeestä tulleet runoilijat ottivat opikseen Uno von Schrowen runoudesta. Lisäksi tähän liittyy se, miten tämä kehitys yhdistyy aatelisen ja Saksasta peräisin olleen Schrowe-suvun suomenkielistymiseen. Vuoden 1896 säätyvaltiopäivillä aatelissäädyssä ensimmäisinä suomen kieltä käyttivät Pehr Evind Svinhufvud, Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen ja tietty Johan Gerhard (”Jussi”) von Schrowe, joka oli Unon nuorempi veli ja lääkäri. Yrjö-Koskinen oli näistä kiivain ja hän etenkin oli jatkamassa tätä kehitystä eteenpäin. Sanottiinhan jossain vaiheessa vielä 1800-luvun lopulla, että hän oli Helsingissäkin ainoa, ns. herrasmies, joka käytti kaikissa tilanteissa kaupungilla, jopa parturissa ollessaan, suomen kieltä. Voidaan sanoa, että Svinhufvud, joka oli yliopistoon kirjautuessaan ilmoittanut suomen kielen ensimmäiseksi kielekseen, ja Schrowe, jonka suvussa Itä-Hämeen maaseudulla oli jo pitkään käytetty suomea, vain siirtyivät siihen suuntaan kehityksessä, minkä Yrjö-Koskinen oli rohkealla ja itsenäisellä toiminnallaan aloittanut. Sanotaan, että ritariston istunnossa noilla valtiopäivillä, Yrjö-Koskinen oli pitänyt suomenkielisen puheen ilman turhia kyselemättä, ja maamarsalkka oli kysynyt muilta, olivatko kaikki ymmärtäneet Yrjö-Koskisen puheen, johon ainakin Viktor Magnus von Born oli rientänyt kertomaan, ettei ollut puhetta ymmärtänyt. Kuitenkin Yrjö-Koskinen kieltäytyi pitämästä puhettaan ruotsiksi, ja tuosta kehityksestä voidaan katsoa alkaneen myös suomalaisen aatelissäädyn virallinen suomenkielistyminen. Uno von Schrowe osasi unkarin ja viron kieltä, ja hän oli jo nuorena miehenä järjestämässä heimoyhteistyön aloittamista etenkin virolaisten tovereiden kanssa. Kääntihän hän myös useiden virolaisten ja unkarilaisten runoilijoiden, kuten Petöfin, lyriikkaa. Schrowea voidaan tutkia monessa viitekehyksessä, ja näiden viitekehyksien tarkasteluun tämä tutkimus tulee keskittymään. Lähteet hänestä ovat vähäiset, mutta riittävät. Esimerkiksi Ritarihuoneella Helsingissä on Schrowe-suvun kansioissa suuri määrä häntä koskevaa materiaalia. Lisäksi uskon muutamalla taholla olevan alkuperäisiä Uno von Schrowen vastaanottamia ja itse muille kirjoittamia kirjeitä. Toisin kuin monen muun runoilijan, häntä on kuvattu luonteeltaan enemmän eloisaksi kuin sisäänpäinkääntyneeksi. Schrowe kirjoitti itse runoja ja käänsi myös etenkin saksalaisten ja unkarilaisten häntä tunnetumpien runoilijoiden tuotantoa. Näitä olivat etenkin Johann Wolfgang von Goethe, Friedrich Schiller ja Petöfi. Turun Ylioppilaslehdessä oli vuonna 1938 artikkeli, jossa käsiteltiin Schrowen aktiivisuutta Viron käynnin suhteen. Vaikka hän oli alkuperältään baltiansaksalainen, oli hänen toinen puolensa suomeksi kirjoittaneena suomalaisena jo ottanut valtaa saksalaisen Baltiassa pitkään vallinneen herraihmisyyden korostamisen sijaan. Kotiseutu Itä-Hämeessä on ollut vaikuttamassa hänen lyriikkansa muotoon, josta tässä ote: (”Hämeenmaa”-runosta): ”Oi, Suomen sydän, Hämeen maa! Miss' on sun vertaisesi? Mik' on niin armast', ihanaa, Kuin sinä lapsillesi? Miss' ääni vapauden on Ain' valpas, puhdas, tahraton? - Se kaikuu sydämmissä Hämeen nuorison.” Schrowe-suku oli ensisijaisesti suomenkielinen jo 1800-luvun puolivälistä asti, vaikka he tietysti ajalleen tyypillisinä osasivat myös erinomaisesti ruotsin ja saksan kieltä. Tärkeä kysymys tässä on se, toimiko esimerkiksi Uno von Schrowe jonkinlaisena vaihteena siinä, kun suomalaiset ja etenkin suomenkieliset runoilijat alkoivat käsitellä suomenkielisen runon muodossa alkuperäänsä. Schrowet olivat tilanherroja, ja Putkijärven kartanossa kerrotaan olleen suurimmillaan neljättäkymmentä torppaa. Siitä huolimatta he olivat jo tuolloin lähellä kansaa ainakin kielen puolesta. Uno von Schrowen yhteydessä voi siis pohtia sitä, millä tavalla ja milloin suomalaisessa aatelissäädyssäkin alkoi nykymuotoon tullut suomen kielen osaaminen ja käyttäminen. Schrowe-suku on liitteessä von Becker-sukuun, jossa kielenmuutos tapahtui Schroweihin nähden myöhäisemmässä historian vaiheessa. Reinhold Octavius von Becker oli Uno von Schrowen isän serkku, eli samassa mielessä loogisesti Reinhold Octavius von Beckerin pojan Frans Edvardin pikkuserkku. Becker-suvussa suomenkielistyminen alkoi siitä, kun ruotsinkielisen oppikoulun käyneen Reinhold Octaviuksen ainoan pojan Frans Edvardin urapolku muuttui sortokauden takia ja kun hänestä tuli maanviljelijä On mielenkiintoista pohtia sitä, millaisia vaikuttimia ja virikkeitä hänen oma lyriikkansa oli saanut aikaisemmista mestareista, ja miten häntä seuranneet, etenkin suomenkieliset runoilijat, omaksuivat hänen lyriikastaan uusiksi yleisiksi virtauksiksi liittyneitä ja tulleita piirteitä. Hartola on Itä-Hämeen itäisimmäksi katsottu osa. Voi olla, että Uno von Schrowe sai suurimmat ympäristöstä tulleet virikkeensä Joutsan Puttolassa, minne kaksitoistapäinen sisarusparvi ja vanhemmat muuttivat myytyään Putkijärven kartanon, suvun historiallisen kotipaikan. Schrowea suunniteltiin ensiksi isänsä toimesta kauppiaaksi, mutta oltuaan tässä opissa, hän katsoi itsellään olevan kirjailijankutsumuksen, ja tämän asiosta hän pääsi jatkamaan opintojaan ja valmistui vuonna 1872 lukiosta laudaturin yleisarvosanalla. On sanottava viron-, unkarin-, - ja kroatiankielisten runojen lisäksi Uno von Schrowe käänsi mm. tsekin- ja espanjankielisiä tekstejä. On tästä laajasta kielitaidosta kirjoitettava, että sitä on mielenkiintoista vertailla siihen faktaan, että Schrowe-suku oli jo tuolloin vankasti suomenkielistynyt. Voidaan epäillä, että tästä poikkeamasta aikansa korkeimpaan säätyläistöön on voinut tulla ennakkoluulottomammaksi ja avoimemmaksi. Suomen kielen osaamisen kautta Schrowet olivat ymmärtäneet kaikkien kielten tärkeyden ja merkityksen. Uno von Schrowe aikoi ensin papiksi, kuten vaikkapa esimerkiksi Mika Waltari, mutta sitten hylkäsi monelle kirjoittajalle nuoruusvuosina tulevan eksistentiaalisen kriisin takia uskonnollisuutensa ja päätti lopulta olevansa kirjailija ja runoilija ja omaavansa kutsumuksen etenkin runojen kirjoittamiseen ja kääntämiseen. Hartolan kirjastossa järjestettiin viime vuonna näyttely Uno von Schrowesta, joka alkoi 27.1 runoilijan syntymän 170-vuotispäivänä. Tuossa tilaisuudessa sanottiin oikealla tavalla, että Schrowen merkitys on suurempi kuin, miten hänet päivässämme tunnetaan tai paremminkin miten hänet on päivässämme kokonaan unohdettu menneeseen historiaan. Schrowe-näyttelyssä oli esimerkiksi Schrowe-suvulle Hartolan Putkijärven kartanossa olleita huonekaluja, joiden ääressä voi olettaa Uno von Schrowenkin oleskelleen ja viettäneen aikaa. Putkijärven kartano on tänä päivänä palanut tai vedetty muuten maan tasalle, vaikka voi olettaa historiallista paikkaa voida tunnustettavan vielä tänäkin päivänä. Kartano tosiaankin kuului suvulle 1600-luvun puolivälistä, suvun aateloimisesta alkaen. Voi ajatella tämän parisataavuotisen historian ja liitteen paikkaan olevan nähtävissä ja tunnettavissa vielä tänäkin päivänä, vaikka Schrowe-suku on kuolemassa mieslinjaisesti. Uno von Schrowen isoisän sisko oli von Becker-sukuun avioitunut Johanna Fredrika von Schrowe (1810-1867) ja Otto Reinhold von Becker ja Johanna Fredrika – ensimmäiset serkukset – menivät avioon nimenomaan kyseisessä Putkijärven kartanossa Hartolassa. Heidän äitinsä olivat sisaruksia ja von Essen-suvusta. O. A. Kallio on lukenut Schrowen samaan hämäläisen albumirunouden luokkaan ajassaan Paavo Cajanderin ja Oskar Uotilan kanssa, ja sekä Uotilan että Schrowen runous on jossain määrin sukua Cajanderin lyriikalle. Schrowe luki paljon ruotsalaista ja saksalaista runoutta, ja kaikuja noista runoista löydetään etenkin Runebergin tuotantoa muistuttavien runojen kautta. Vaikka suurin alkuperäisyys häneltä puuttuu, viehättää hänen runoissaan vilkas mielikuvitus, harras ja vilpitön tunne ja sujuva, virheetön runokieli, joka hyvin helposti taipuu vaikeihinkin runomittoihin ja loppusoinnutuksiin. Pääasiassa näkyvät hänen lahjansa viitanneen kertovaiseen ja idyllirunouteen; parhaat runonsa hän onkin sepittänyt balladimaiseen muotoon. Niissä on tavallisesti päätekijänä joku synkkä, surullinen ja romanttinen aihe: onneton rakkaus ja sen seuraukset, köyhyys, kuolema jne. Sellaisia ovat liikuttava balladi Morsian, jota myöhemmin julkaistu Cajanderin ”Leena” alkuosaltaan muistuttaa; samoin Neito, Viimeinen yö, Mierolaisäijä, Pieni mierolainen, Pesijä ym. Myös luonnolle oli Schrowella avoin ja herkkä silmä. Niitä ovat esim. Kevätlaulu ja Päivännousu, Kesä-aamuna, Aamun sarastaessa, Suven impi, Kuusi, Syksyllä ym. Monesta tuoksahtaa todella virkeä ja raitis luonnontunne; samalla runoilija sovittaa tämän tunnelman laajempiin puitteisiin, ihmiseloon ja isänmaahan. Jo mainittu Hämeenmaa on sepitetty Maammelaulun ja Savolaisen laulun malliin. Erkon Hämäläisen laulu ja monet muut maakuntalaulut muistuttavat Hämeenmaata. Yksi isänmaallinen laulu Schrowelta on Oi terve, Magyar!, joka veljeskansan ylistyksestä kääntyy Suomen kansan ja maan ylistykseen. Siinä ilmenee näkyvänä Maammelaulun jälkituulahdus: ”Tään maan tosin vieraat hylkäjää: Perin halpa se heistä on, Vaan mulle on herttaisin, armain tää - Koti kultainen, verraton.” Pientä maalaisidyllin ja hämäläisen kansanelämän kuvausta sisältävät toisiinsa liittyvät runot Päivä nousi, Vainiolla, Kehrääjä ja Kehtolaulu. Schrowesta on mahdollisesti saatavissa laajempikin lähdeaineisto, kun osaa vain etsiä oikeista paikoista, voidaan esimerkiksi sanoa, että hänen kirjeitään on varmasti säilötty useampaankin paikkaan. Koska häntä on kuvattu ”albumirunoilijaksi”; on olennaista löytää nuo albumit ja etenkin lehdet joihin hän on runojaan tallentanut. Schrowe on ollut opiskelija-aikanaan Hämäläisen osakunnan lehden Hälläpyörän toimituskunnassa ja samalla myös osakunnan sihteerinä. Hän on kirjoitellut useisiin sanomalehtiin ja tilapäisjulkaisuihin julkaisten runoja esimerkiksi Hämäläis-osakunnan albumissa ja Kirjallisessa kuukausilehdessä. Lisäksi hän on kirjoitellut Uuteen Suomettareen, Viralliseen lehteen ja Suomen kuvalehteen, jonka aputoimittajana hän oli 1876-1880. Schrowe-suvun kansio Ritarihuoneella on varmasti moneen aiheeseen liittyvän asian Pandoran lipas. Lisäksi on varmasti olennaista hankkia tietoa hänestä, mitä hänestä on jäänyt opettajatyöskentelynsä paikkakunnille Poriin, Turkuun, Heinolaan ja Porvooseen. Hänen kääntämänsä versio norjalaisen kirjailija Lars Dillingin kirjasta, nimellä Jutelmia, voi varmasti olla suureksi hyödyksi Uno von Schrowen kirjailijantyön ja luonteen kuvaamisessa. On sanottu Schrowen taiteellisten taipumusten tulleen suuressa määrin hänen äidiltään Charlotta os. Sjöholmilta, joka harrasti laulamista ja näyttelemistä. Näitä piirteitä ilmeni hänessä jo nuorena. Uno ei viihtynyt muiden lasten kanssa tavallisissa leikeissä, vaan istui mieluummin yksin miettimässä tai haaveilemassa. Hän opetteli soittamista itsenäisesti ja innostui näytelmätaiteesta. Innostus suomenkielisyyttä kohtaan tuli suoremmin hänen äidiltään, joka oli innokas suomenmielinen. Veljenpoikaansa tukevat tädit, joiden suosiossa Uno oli koko elämänsä, auttoivat häntä opiskelemaan Helsinkiin kokoamalla kokoon rahoja Unoa varten. Schrowe asui tietyssä vaiheessa suomenkielisen Julius Krohnin kanssa, jonka vaikutus oli häneen suuri. Hän oli myös opintojensa ohessa pikakirjoittajana valtiopäivillä. Viimeisinä vuosinaan Schrowe oli innokas jaegeriläinen, jonka opin mukaan tuli aina nukkua säästä välittämättä ikkuna auki ja avatun ikkunan ääressä, jonka takia hän sai keuhkotaudin ja lähti Saksan Sleesiaan parantolaan. Kuitenkaan hän ei taudistaan parantunut vaan menehtyi syksyllä 33-vuotiaana Görbersdorffissa, jonne hänet on myös haudattu. Tutkimuksen rahoitukseen kuuluu myös tarve käydä Schrowen kuolinpaikassa entisessä Saksan Sleesiassa, joka kuuluu nykyään Puolaan. Viljo Tarkiainen on kirjoittanut vuonna 1913 julkaisemassaan kattavassa kokoelmassa Schrowen omia ja käännettyjä runoja, että ”Uno von Schrowe oli herkkä runoilijasielu, joka eli omaa hiljaista mielikuvituselämäänsä arkisen ahertelun ohella. Hän oli ankara velvollisuuksien mies, joka täytti nuhteettomasti koulu- ja sanomalehtimiestehtävänsä, mutta palveli samalla myös runottaria. Hänen runoutensa yleissävy on romanttissekaista ja idyllistä.” Lähdemateriaalista hyvin olennainen osa Ritarihuoneen papereiden lisäksi tulee aikakauslehdistä, sanomalehdistä ja albumeista, missä hän julkaisi suurimman osan omasta runotuotannostaan. Hänen omana aikanaan hänen kirjoittamistaan tai kääntämistään tuotteista julkaistiin kirjan muodossa vain norjalaisen Lars Dillingin romaanin käännös Jutelmia ja Syntymäpäiväkirja, jossa oli hänen kirjoittamiaan runoja vuoden jokaiselle päivälle. Sisällysluettelon suunnitelma Uno von Schrowe-tutkimusta varten Esipuhe Johdanto Schrowe-suvun tausta ja yhteydet Vanhemmat ja perhe Nuori aatelismies oppimassa porvariksi Paluu Jyväskylään oppimaan Riemuylioppilas Harhailua luovuuden ja teologian välillä Uusi vakaumus: töihin Runojen kirjoittelua leikillä ja vakavasti Aateluuden ja saksalaisuuden paino Valmistuminen yliopistosta Nostalgiset tunnot kotiseudusta Rahan takia tehtävää työtä Yhteyksiä Krohniin ja muihin Aatelismies joka ei pitänyt ruotsia tärkeänä Hengen vienyt hullutus Mies lepää saksalaisuuden seudulla Lähdeluettelon suunnitelma Uno von Schrowe-tutkimusta varten Kirjallisuuslista Aateliskalenteri, Finska ridderskapets och adelns kalender, eri vuosia Dilling, Lars: Jutelmia, suomenkielinen käännös Schrowelta, 1885 Ellilä, E.J: Itähämäläisiä kirjailijoita, 1966 Heikinheimo, Ilmari: Suomen elämäkerrasto, s. 670, 1955 Kallio, O.A: Uudempi suomalainen kirjallisuus I-II, 1928 Schrowe, von, Mauno: SUKUKIRJA – von Schrowe, 1950 Schrowe, von, Uno: Runoja, 1913 Schrowe, von, Uno: Syntymäpäiväkirja, värssy kullekin vuoden päivälle, 1885 Suomalainen Parnasso: Varhaisrunous II, 1958 Suomi, Vilho: Aleksis Kivestä Martti Merenmaahan, 1954 Lehtilähteet: Suomen kuvalehti Virallinen lehti Hälläpyörä Hämäläisen osakunnan albumi Uusi Suometar Turun Ylioppilaslehti Muut: Ritarihuoneen arkisto, Schrowe-suvun kansiot Elävillä Schrowe-suvun jäsenillä olevat tiedot Vuoden 1882-valtiopäivien protokolla Ylioppilasmatrikkeli 1853-1899 Hartolan kirjasto Jyväskylän keskustakirjasto Työn tausta, tavoite ja merkitys Kiinnostukseni von Schroween liittyy osittain samaan alkuperään ja aiempaan suvun asumapaikkaan. Schrowe on ollut mielessäni joitain aikoja. Tutkimuksella on tarkoitus osoittaa ja tutkia millainen rooli Uno von Schrowella oli aikansa suomenkielisessä runoudessa, ja miten häntä on alettu nimittää Itä-Hämeen ensimmäiseksi taiderunoilijaksi. On siis monen muun elämäkerran ohessa tavoitteena ilmentää ja tuoda esiin Schrowen merkitys ja se, millaisena se voidaan nykypäivän näkulmasta nähdä. Kun Schrowesta ei ole kirjoitettu aiemmin elämänkertaa, on tällä tutkimuksella senkin takia merkittävä rooli. Suorituspaikka Työ valmistuu pääasiassa kotona Suomessa, mutta Schrowen liikkuvuuden takia on varmaan olennaista käydä ainakin Hartolassa, Joutsassa ja Puolassa entisessä Görbersdorffin kaupungissa, missä Schrowe kuoli ja minne hänet on haudattu. Tämänhetkinen vaihe Olen ollut tietoinen tietyistä Schrowen vaiheista jo pitkään, ja suunnitelma työstä on ollut pöydällä jo useampia kuukausia. Olen myös käynyt Sysmässä ko. Suvulle kuuluneissa kartanoissa, kuten Koskipäässä. Toteuttamissuunnitelma Kirjoittaminen tapahtuu samalla kun etsin Unosta enemmän lähdetietoa. Tiedän hänestä löytyvän tietoa, joka kuitenkin pitää vain vähitellen kauhoa esiin. Kirjoittaminen ja kokonainen hanke valmistuu sen myötä kun Schrowesta tulee esiin uutta tietoa. Tulo- ja menoarvio Apurahan tulisi mahdollistaa tavallinen oleminen, siihen liittyvät kulut, kirjojen ostaminen ja lainaaminen ja mahdolliset matkat Uno von Schrowen jäljillä ainakin Suomessa ja mahdollisesti myös ainakin Puolassa entisessä Görbersdorffissa. On olemassa tietoa, että parantola, jossa Schrowe oli, on vielä nykyäänkin pystyssä. Myös voi olla aiheellista käydä Saksan Westfalenissa, mistä Schrowe-suku on peräisin.

Kuka ymmärtää parastaan ja onko se edes enää tärkeää?

Saksalaisessa elokuvassa Free Rainer – dein Fernseher lügt joukko television aiheuttamaan mielen mataloimiseen kyllästynyttä tyyppiä johtajanaan entinen ammattiinsa kyynistynyt televisiotuottaja aloittaa kampanjansa, jolla he pyrkivät nostamaan tavallisten television katsojien henkistä olemusta ja tasoa. Siinä he ottavat selvää siitä, miten vain muutamat tuhannet ihmiset, joita seurataan Institute für Media Analysis-viraston kautta, määräävät sen, millaisilta television katsojaluvut eri kanavilla näyttävät. Eli nämä ihmiset elokuvassa katsoivat tietävänsä paremmin sen, mikä sopii ihmisille, ja millaisia ohjelmia tulisi mainostaa enemmän ihmisille. Tissejä ja ampumista sisältävät roskaohjelmat ovat heille punainen vaate. Samalla tavalla toimitaan Suomessakin, sillä esimerkiksi nämä mittaukset, joissa kysytään ihmisten mielipidettä valinnasta presidenttiehdokkaiden välillä, perustuvat joihinkin tuhansiin ihmisiin, jotka tulokset esitetään vaaleista kertovissa uutisissa ja televisio-ohjelmissa pysyvänä ja absoluuttisena totuutena. Huomasin tänään, miten olin ennen vuoden 2012 presidentinvaaleja kirjoittanut facebookiin kommentin, jossa pohdin olisiko ennakkoasetelmassa altavastaajalle antaa näissä prosenttijulkistuksissa esimerkiksi 10-15-prosenttia korkeammat ennakkoluvut. Tässä mielessä voidaan ajatella näitä kirjoituksen alussa kertomani elokuvan ihmisistä. Kansan syvät rivit ja siitä nouseva moraalisuus on tavallisesti määräämässä tämänkin vaalin kaltaisissa vaaleissa lopputulosta, ja voidaan sanoa tällaisten ihmisten olevan etenkin heitä, joiden pienestä hailahtuva mieli ohjaa koko kansallisen vaalin lopputulosta. Eli voidaan kysyä, onko kansalla oikeanlaista kykyä valita tällaisessa vaalissa kahden parhaan väliltä, ja onko objektiivista ja aiheellista kertoa muutamalta tuhannelta ihmiseltä kerätyn tiedon valossa sitä, että jompi kumpi ehdokkaita on paremmassa asetelmassa toiseen nähden. Pienen ihmisten osan mielipiteen kertovan ennakkokyselyn johdosta monet ihmiset jättävät äänestämättä ja monet myös äänestävät pelkästään tämän takia Stubbia. Vaikka voisi monen mielestä olla täysin hullua valita vaaleissa osapuoli sen kautta, ja vaikka esimerkkiin liittyvä ihminen on lähisukulaiseni, niin voin kertoa isäni sanoneen joskus joidenkin vaalien yhteydessä, että kannattaa äänestää sellaista ihmistä, joka pääsee varmasti vaaleissa läpi. Jokainen ihminen voi huomata sen, miten järjetöntä tuollainen mielipide on, ja juuri tuon mielipiteen valossa ratkaisunsa tekevät ihmiset ovat niitä, jotka uskovat pienen ihmisten määrän mielipiteistä tehtäviä ”galluppeja”. Ääni tulee mielestäni aina antaa muutoksen halun perusteella. Virnistelevä ja Niinistöön verrattuna hepsankeikan oloinen Stubb ei tosiaankaan sovi siihen malliin, mihin tavallisesti Suomessa presidentin rooliin tuleva on asetettu. Varmaan ainoa hyvä puoli Stubbissa on se, että hänen vaimonsa on englantilainen. Vaikka jotkut ovat kauhistelleet ajatusta siitä, miten Haavisto veisi presidentin linnanjuhlissa ensivalssiin miesystävänsä ulkomaisten diplomaattien ihaillessa vieressä, on hänessä paljon enemmän vakaan ja uskottavan valtiomiehen piirteitä kuin tässä Jäbä Leissonissa. Monessa mielessä Kokoomuksen presidentinvaaliin valitseman ihmisen nimi on määrännyt näiden vaalien tulosta. On monessa mielessä niin, että ennakkovoittajan rooliin asetettu ihminen valitaan, koska suurin osa ihmisistä on niin vaikutteellisia, että he alkavat uskoa miltei parapsykologialle tyypilliseen tapaan siihen, miten suurimman osan ihmisistä oletetaan äänestävän tälläisissakin vaaleissa. Ennakkoasetelmien rakentaminen ohjaa tavallisesti etenkin matalemmista kansanryhmistä tulevien ihmisten mielipiteitä, koska köyhät ihmiset ovat aina olleet niin riippuvaisia toisista ihmisistä ja etenkin sellaisista ihmisistä, jotka nämä ihmiset katsovat olevan yhteiskunnassa heitä itseään korkeammalla tasolla. Uutisissa ei tavallisesti edes kerrota sitä, minkä kokoiselta ihmisten ryhmältä esitetty mielipide on saatu. Free Rainerin esimerkkiä tarvittaisiin joskus sitä varten, että rahvaan ennakkoluulot ja vaikutteelliset mielipiteet eivät saisi niin suurta valtaa tilanteissa, joissa vaaditaan syvällisempää asioiden käsittämisen ja välittämisen taitoa. On varmaan niin, että Stubb valitaan presidentiksi, mutta sitä huolimatta minun ääneni saa Pekka Haavisto. Olli von Becker YTM ja oikeustieteen opiskelija