Kirjallisesta ja taiteellisesta luovuudesta

Vaikka olen joskus sanonut, ettei sukulaisteni joukossa ole liiemmin luovia ihmisiä, niin olen viime aikoina miettinyt, ettei se ihan niinkään ole. Kaikkien neljän isovanhempieni taustassa ja sukulaisissa on ilmennyt taiteellista luovuutta. Isäni isällä oli kaksi serkkua, jotka molemmat opiskelivat Ateneumissa kuvataiteita, joista kahdesta tunnetummaksi on jäänyt Olavi Vepsäläinen. Isäni äidin linjassa ilmenee luovuutta mummoni siskon kautta, joka on ennen näkönsä huonontumista maalannut ahkerasti etenkin maisemia, mutta myös esimerkiksi sukulaistensa muotokuvia. Äitini isä oli syvästi musikaalinen ja soitti ainakin selloa, kontrabassoa ja pianoa. Hänen linjastaan löytyvät myös taiteellista luovuutta harrastaneet Adolf ja Alfred Wenceslav von Becker, ja kirjallista luovuutta tässä linjassa on ilmennyt kauempaa katsoen ainakin Carl Johan von Beckerin, Carl Hugo von Beckerin ja Uno von Schrowen kautta, kaikki kolme kirjoittivat ainakin runoja ja harrastivat lisäksi käännöstöitä. Marsalkka Mannerheimin kummisetänä toiminut Carl Hugo von Becker kirjoitti lisäksi satuja, joita hän myös ohjasi Mannerheimin perheen lapsille. Lisäksi äitini isä lauloi kuorossa ja osallistui harrastelijateatterin toimintaan. Äitini äidin linjassa on ollut myös musikaalisuutta, ja hänen isänsä soitti viulua. Lisäksi yksi tämän linjan pikkuserkuistani on luovaa ilmaisua korostavassa lukiossa, ja on ilmeisesti näytellyt koulun näytelmissä. Lisäksi molemmat mummoni ovat harrastaneet käsitöiden tekemistä, ja äitini äiti on mm. suunnitellut Koillis-Savon kansallispuvun, jota yksi hänen tuntemansa kansanedustaja on pitänyt presidentin linnanjuhlissa. Kirjallinen luovuus ja sen alkuperä on enemmän itseäni vaivannut asia, koska lähisuvussa ei ole aktiivisesti kirjoittaneita ihmisiä. Äitini on kuitenkin kirjoittanut nuorena runoja, ja isäni isä kirjoitti tietävästi ainakin luonnoksen omista muistelmistaan, jotka kuitenkin ilmeisesti jäivät kesken. Lisäksi isäni äiti on kirjoittanut vuosikymmenet päiväkirjaa, ja koska hän on niin järjestelmällinen ihminen, ei hän tiettävästi ole jättänyt väliin yhtäkään päivää. Vanhempieni naapurissa asui kansakoulunopettajana ja erityisopettajana toiminut mies, joka kirjoitti aktiivisesti eläkkeellä ollessaan, ja noita kirjoja on noin kymmenkunta. Muistan hänet joviaalina ja kristillisen etiikan kautta kasvaneena vanhana herrana, joka kuoli runsaat kymmenen vuotta sitten. Sittemmin hänen leskensä on syntymäpäivälahjaksi antanut minulle edesmenneen miehensä töitä, ja jo aiemmin kyseinen herra oli antanut vanhemmilleni lahjaksi runoteoksensa ”Violetti lumisade”. Olimme monesti veljeni kanssa hoidossa näiden kahden naapurin luona, ja muistan, että naapurin täti sanoi aina, että miehelleen tuli antaa rauhaa, koska hän monesti kirjoitti kirjallisia töitään työhuoneessaan. Lisäksi on sanottava, että kyseinen herra oli myös hankkinut pätevyyden hypnoositerapeuttina, ja kirjoitti kirjan hypnoosista, joka löytyy nykyään omastanikin kirjastosta. Vanhemmistani voin sanoa, että etenkin äitini on kirjallisesti lahjakas ja lukenut paljon kirjallisuutta, ja lisäksi hän osaa englannin kielen lisäksi ainakin ruotsia, ranskaa ja saksaa. Toisaalta minun on kuitenkin sanottava, että olen itse kirjoittamalla ja lukemalla lisännyt kirjallista ilmaisukykyäni, koska kärsin nuorena siitä, ettei kotonani liiemmin keskusteltu tai puhuttu asioista. Aloitin lehteen kirjoittamisen kuusitoistavuotiaaana, ja muistan kuinka minun piti oppia laajoja kokonaisuuksia filosofista ja tieteellistä sanastoa, ja tuon sanaston hankin itselleni etenkin kirjoittamalla ja lukemalla vaikeita teoksia. Kirjallinen ja kielellinen lahjakkuus ei siis ole tullut itselleni annettuna, vaan olen joutunut nuorelta iältä alkaen itse kehittämään ilmaisukykyä. Sain lapsena lahjaksi paljon kirjoja, jotka oli tarkoitettu aikuisikäisille ihmisille. Esivanhemmissani on korostunut etenkin vastuu ja velvoite, ja suurin osa esivanhemmistani on ollut vaurasta ylempää keskiluokkaa, vaikka tietysti äitini isän kautta on tullut tämä tausta myös aatelisuuden merkityksessä. Molemmat äitini vanhemmista olivat kunnallisia päätöksentekijöitä ja mukana monissa erilaisissa järjestöissä ja yhdistyksissä. Äitini äidin isää on kuvattu ”todelliseksi isoksi pomoksi”, ja hän oli myös esimerkiksi paikallisen suojeluskuntapiirin puheenjohtaja parikymmentä vuotta, minkä lisäksi hän oli valkoisten puolella vapaaehtoisena punakapinan aikaan. Joku voi ajatella miten elämäntapa, jossa korostuu velvoite ja vastuu, taipuu kirjalliseen luovuuteen, mutta on siitä huolimatta sanottava, että nekin esivanhemmat, jotka eivät varsinaisesti ole olleet taiteilijoita tai kirjailijoita, ovat olleet aktiivisesti kirjoittamassa myös esimerkiksi kunnallisen päätöksenteon yhteisissä tapahtumissa ja hankkeissa. Joku voi kokea ristiriitaisena sen, että kun minulla on vanhempien kautta tullutta epäsosiaalisuutta, niin siitä huolimatta, koska minulla on jonkin verran kielellistä lahjakkuutta, voivat monet nähdä minut introverttina ja samanaikaisesti monet ekstroverttina. Kysymys on ehkä siitä, että olen varsin valikoiva seurani suhteen, ja siinäkin voi olla osallisena se asia, että en aloita välttämättä keskustelua silloin, jos tiedostan, ettei puhettani ymmärretä ja jos ilmaisutapani ei ole samanlaatuista kuin niillä, jotka harrastavat merkityksettömiä tai vähämerkityksellisiä ihmissuhteita. Isovanhemmistani kaikki ovat lukeneet kirjallisuutta erilaisissa elämiensä vaiheissa, mutta varsinaisesti kirjallisen luovuuden yhteydessä edustan varmasti ihmistyyppiä, joita ei ole ilmennyt esisuvuissani pitkään aikaan. Onhan se todellakin niin, että luovuutta ja uskallusta kirjoittamisen eri muodoissa ilmenee monesti etenkin sellaisilla lahjakkailla ihmisillä, joiden on täytynyt suhtautua uudella tavalla esimerkiksi tietynlaisiin perinteisiin, joita lähiympäristössä on toteutettu. Olen etenkin aina seurannut molempia isoisiäni kunnioituksella, koska he ovat olleet herrasmiehiä, jotka katsoivat olevan olennaista itsensä sivistäminen kirjallisuuden opettelun kautta. Myös koska kirjoittaminen ei ole suoranaisesti vain ympäristön tuloksena, on mahdollistunut se, että kirjoittamisella olen pyrkinyt niin sanotusti porvarin ärsyttämiseen ja räjähtävään luovuuteen, jonka tarkoituksena ei ole vain pipertää porvarillisia epistoloita, vaan ilmaista jotain sellaista, joka on jäänyt aiemmin ilmaisematta. Carl Hugo von Becker oli mielenkiintoinen hahmo etenkin satujensa kautta, koska niissä hän ilmaisi suurenmoista kirjallista luovuutta ja fantasiaa. On myös totta, että Hugon satuja arvostettiin etenkin 1800-luvulla, jona aikana niitä mainostettiin esimerkiksi vaikkapa Grimmin veljesten satujen yhteydessä. Epater la bourgeoisie – porvarin ärsyttäminen on kuulunut aatteisiini varsin nuorelta iältä alkaen, ja sanoinkin muun muassa ylioppilasjuhlan yhteydessä, että etiketti on tarkoitettu rikottavaksi. Porvarin vastustamiseen liittyvä grobianismi, jonka katsotaan monesti ilmenevän etenkin ronskin ja elämää nähneen kartanonrouvan toiminnassa, oli jotain, jonka näin monesti etenkin äitini äidissä, ja on sanottava, että katson perineeni omia ominaisuuksiani etenkin äitini äidiltä ja isäni isältä. Molemmat vanhempani ovat tietyllä tavalla lahjakkaita, mutta en ole itse perinyt kirjallista luovuutta kummaltakaan heistä. Voin sanoa kuitenkin, koska harrastan mm. pianon, kitaran ja viulun soittoa, minkä lisäksi olen vuosikaudet harrastanut myös piirtämistä ja maalaamista, että olen saaanut taiteellista lahjakkuutta aivan sukuperintönä, joka on tullut minulle molemmista suvuistani, ja tarkemmin sanoen, kaikista neljästä isovanhempieni sukulinjoista. Aateliin on aina katsottu kuuluvaksi, että siinä voidaan lyödä rikki porvariston ja pikkuporvariston käyttäytymis- ja ajattelumalleja, ja olen varmaankin perinyt esivanhemmiltani jonkinlaisen vastarannankiisken asenteen. Äitini isän suvussa on ollut paljon kirjureita, häradsbokhållareita ja esikuntatehtäviä hoitaneita upseereita – äitinikin teki työtään kirjanpidon yhteydessä, ja joskushan tällaiset tehtävät luovat mahdollisuuden myös kirjalliselle luovuudelle. Etenkin isäni isä harrasti kirjallisuuden lukemista, ja hän yleensä syntymäpäivinä tai joulun aikaan antoi etenkin äidilleni paljon isoja ja paksuja kirjoja. Isäni on lisäksi aina harrastanut etenkin puukäsitöitä, ja voin sanoa, että noita töitä tarkastellessa, koska niitä on paljon etenkin lapsuudenkodissani ja kesämökillä, voidaan sanoa, että ne muistuttavat kuin tehtaalta tulleita töitä. Voin siis sanoa, että olen saanut vanhemmiltani perinnöksi etenkin jonkinlaisen tarkkuuden kaikissa luovissa töissä. Kaikki pitää tehdä huomiota käyttäen, eikä mitään tule jättää puolitiehen. Itse olen aina ollut kiinnostumaton sekä puu-, tekstiili-, että metallikäsitöitä kohtaan, ja sen takia varmaan minusta on tullut jonkinlainen kirjaltaja, jota viehättävät enemmän sanat, kuin minkäänlaiset konkreettiset huomion kohteet. On kuitenkin sanottava, että koen edelleen itseni jonkinlaisena kirjoittajana, kirjoittamisen harrastajana, kuin että väittäisin olevani tekemieni töiden takia jonkinlainen ”kirjailija”. Tulevat työt saavat näyttää sen, onko minusta jossain vaiheessa niin aitoon ja luovaan itseilmaisuun, että voisin joskus kutsua itseäni kirjailijaksi.

Höpöttelyä röpötellessä

Mielestäni miehen ja naisen erottaa tietynlaisesta tavasta reagoida ja ajatella. Sanotaan myös, että naisilla on tunnepitoisempi luonne, jota en voi täysin kannattaa, koska olen nähnyt perhepiirissäni toisenlaistakin toimintaa ja pelkästään tunteiden takia. Naisia tulisi rohkaista väittämien esittämiseen ja vastuun kantamiseen yhteiskunnasta ja se tarkoittaa sitä, että jokaikinen pahan motiivin mukainen teko on miinusmerkki poliitikoille, jotka eivät osanneet ottaa vastuuta ja huolehtia kaikenlaisista eettisten motiivien mukaan toimivista ihmisistä. Tässä yhteydessä tulee myös käsitellä ihmisoikeuksien ja humaanisuuden tärkeyttä yhteiskunnan ja politiikan toimimisen kannalta. On kummallista, että minunkaltaiseni yksityishenkilö, jonka kautta en millään erotu toisista yksityishenkilöistä, voi joutua kuuntelemaan väkivaltaan liittyviä uhkauksia. Minulla ei ole minkäänlaista poliittista merkitystä, koen itseni pelkästään vapaa-ajattelijaksi, joka pyrkii aina korostamaan oikeudenmukaisuutta omissa toimissaan ja vastuun kantamista teoistaan, ja niin sen on oltava myös, jos on sattumalta päässyt poliittiseen asemaan. Mielestäni naisen ja miehen erottaa toisistaan myös autonomia sekä suhtautuminen ja kykeneminen vastuun ottoon ja vallankäyttöön. Suuri osa eduskunnan naispoliitikoista eivät ole vallan käytön ja huolehtimisen asteelta millään tavalla yksityishenkilöstä erottuvammalla asteella. Toisin sanoen eivät ota minkäänlaista vastuuta etenkään eettisyyden kannalta. Mielestäni tekeminen ja tekemisen antaminen eivät poikkea suurilta osin miltään. Mielestäni naisia tulisi rohkaista vallankäyttöön, vaikka siihenkin tulisi ensisijaisesti hommata sellaisia naisia, joilla on taipumusta vapaa-ajatteluun. Tavallista on tämä: kun toistuu jossain epäoikeudenmukaisuus niin tavallinen nainen kokee siitä myötätuntoa hävinnyttä kohtaan, mutta pian, kun hierarkkinen vanhojen aikojen valtajärjestelmä toistuu sukupolvesta toiseen, niin voidaan huomata, että kun valtaa hallussaan pitävä taho kertoo julkisesti ettei toisesta tarvitse välittää, muuttuvat naiset reaktioltaan entiselleen – valta kertoo ettei tarvitse välittää. Kuitenkin joitakin ilahduttavia poikkeuksia on, mutta tällaiset naiset edustavat enemmän yksilöä kuin kollektiivia ja vapaa-ajattelua ennen vallassa olevia vallan symboleita ja iänaikuisia valtajärjestelmiä. Naisten vastuun ja vallan oton takia, pitää naisia rohkaista kouluttautumaan mutta etenkin kehittymään riippumattomassa ajattelussa. Ongelma on vain se, että tällaisia naisia ei ole kovin paljon. Ja toisaalta naisilla on taipumus mukautua lähellä olevien ihmistensä ajatuksien ja arvojen kokonaisuuteen. Toisin sanoa, naiset ovat alttiimpia vaikutteellisuudelle ja kommentaariaatille, jonka ulkojäsenyys tekee ihmisen epävapaaksi. Toisaalta kommentaariaatin jäsenyys sopii hyvin vallattomille naisille, koska he hallitsevat tulkinnan ja kommentoinnin, joiden kohteena tavallisesti on miesalkuperäinen valtajärjestelmä ja miehen tapa toimia. Voidaan ottaa esimerkiksi Sanna Marin, joka vaalitenteissä räksytti ja nalkutti enemmän oikeiston periaatteita vastaan, kuin olisi itse ilmaissut jotain omaperäistä arvojen tasolla. Tässä nähdään, että naiset hankkivat arvonsa ja ajatuksensa ympärillään olevan kollektiivin kautta, ja tästä johtuu todennäköisesti koko postmodernin idea. Filosofiastakin on tullut tulkintaa ja arvostelua sen sijaan että joku haluaisi muodostaa omaa ajatteluaan. Tämäkin todennäköisesti johtuu siitä, että feministit hehkuttaessaan naisen paremmuutta suhtautuvat vartalon tulkintaan ja muuhun subjektiiviseen roskaan, jota tulee näiden feministi-punavihreiden toitottamista äänimasiinoista koko ajan. Voidaan esimerkiksi ajatella Sanna Marinia ja Li Anderssonia, joista jälkemmäinen on ilmiselvästi ajattelija jopa jossain vapauden asteessa, niin Marin edustaa perinteistä naista, joka voi juuri demareiden sapluunassa tapahtuvan huutoäänestyksen kautta tulla nykypäivänä esiin ja jopa pääministeriksi. Mutta, kuten olen sanonut: priimukset ja pääministerit eivät ole harvinaisia – niitä tulee tuon tuostakin (ja koulussa vudoden välein) uusia. Minun mielestäni ei ole kovinkaan uskottavaa, jos nimenomaan naisen sielumaailman kautta toimiva nainen yrittää opeteltujen maneerien ja papukaijan tavalla toistettujen mussutuksien kautta vaikuttaa muunlaiselta kuin mitä tosi asiassa on. Miehellä ja naisella pitää olla henkistä maskuliinisuutta, että he voisivat olla itsenäisiä, järkeviä ja tarvittaessa kyvyllisiä kantamaan vastuuta. Aika on siis naisten ylivallan mukaan muuttanut etenkin sellaisia instituutioita, joissa oli perinteisesti ollut enemmän miehiä, ja kyse ei ole siitä,, että esimerkiksi itse haluaisin pitää naisia poissa esimerkiksi filosofiasta, mutta se on varmaa, että postmodernisuus-höpötyksen ja filosofian tulkinnaksi ja kommentaariksi alentamisen kautta tavallisen ja vallattoman naisen suuntautuminen filosofiaan johtaa siihen että filosofia vähitellen naisistuu ja sen koko Sokrateelta tuleva alkuperäinen muoto muuttuu. Eli Levinaalta tuleva ajatus on se, että jokaikinen ihminen maailmassa on yhdessä ja erikseen vastuussa kaikesta maailmassa tapahtuvasta pahasta. Politiikka tulisi tuoda pois päättäjäsaleista ja kehottaa poliitikkoja kohtaamaan enenmän kannattajia ja tukemaan omakohtaisesti eettisyyden ja oikeudenmukaisuuden tilan parannusta yhteiskunnassa ja maailmassa. Mielestäni hyvinvointi on monimuotoinen ja moniulotteinen asia, jota ei esimerkiksi rahan tunkeminen kehityssmaihin suuremmin paranna. Voimakastahtoiset ja sellaiset, jotka ovat kykeneviä ottamaan vastuuta, tulisi Suomen kaltaisessa maassa korostaa myös naisten voimaantumista. Eli esimerkiksi Sanna Marin on omaksunut tyylinsä suoraan aiemmilta eduskunnassa olleilta, eli on toisin sanoen yksilöllisen ajattelun vastaisesti omaksunut eduskunnalta kollektiivina paljon julkisesta kuvastaan. Toisaalta Li Andersson poikkeaa Marinista jonkin verran. Oli pienen asian sanoakseni sympaattista, kun romutransu Markus Kuotesaho kävi eduskunnassa juttelemassa tiettyjen poliitikoiden kanssa, oli Andersson ainoa, joka nojasi romutransua päin, ja oli mielestäni eniten läsnä oleva politiikan edustaja tuossa jaksossa. Banaali välinpitämättömyys on vallattomien tarve painaa itsensä yläpuolella oleva alas, ja on mielestäni alkukantaista, että yksin toimivaa ja itseensä luottavaa kohdellaan eri tavalla kuin lähimpään kollektiiviin kuuluvaa ihmistä. Eli voidaan ihmisten sosiaalisuuden syytä tulkitessa sanoa, että monesti se on pelkoa yksin jäämisestä ja oman sanojensa mitättömäksi tekemisestä. Minä olen tyytyväinen yksinoloon, enkä toivo siihen muutosta. En yritä olla tavallinen enkä myöskään erilainen. Teen päätelmät mielestäni sellaisella tasolla, joka ei millään tavalla kollektiiviin ja yleiseen mielipiteeseen liity. Olen sen todennut aiemminkin, että on kuvottavaa erotella naisia ja miehiä ryhmiin heidän genitaaliensa eroavaisuuden kautta. Voi olla niin, että naiset ovat olleet historiallisesti niin vähän ajan poliittisessä päätöksenteossa mukana, että heidän suuri enemmistö ei pysty samaan poliittiseen arvojen kehittämiseen ja itsenäiseen poliittiseen ajatteluun kuin suuri osa miehistä. Kuitenkin on sanottava, että henkisesti maskuliinisia ihmisiä on maailmassa yhtä paljon kuin henkisesti feminiinisiä. Eli sopivan luonteen omaava nainen sopisi hyvin vaikka presidentiksi asti, mutta sukupuolia tulisi samanaikaisesti tarkastella rehellisemmällä tavalla. Mies ja nainen poikkeavat toisistaan etenkin henkisen sukupuolen kautta. Tavallisesti merkittäviin asemiin päässeet naispoliitikot ovat olleet enemmän maskuliinisiä kuin feminiinisiä. Esimerkkinä nyt vaikka Margaret Thatcher, joka tuli aina toimeen paremmin miesten kuin naisten kanssa, ja joka esimerkiksi Falklandin sodan aikana, kuunteli kenraaleita ja amiraalejaan enemmän kuin oman Konservatiivisen puolueen jarrumiehiä. Mielestäni Elina Valtonen voidaan myös laskea uskottaviin naispoliitikkoihin Suomessa. Eli naisten ei tulisi juosta pois oman asemansa sisältävästä vastuusta ja oikeudenmukaisuuden ja eettisyyden aatteista. Poliitikkojen on kannettava vastuuta vaikka voidaankin määritellä valmiiksi säännökseksi että eduskuntaankin pääsisi vasta tietynlaisen filosofisen etiikan kurssin kautta. Nainen ja mies poikkeavat siis tavallisesti etenkin ajattelun ja resilienssin kautta. Naiset ovat olleet niin pitkään miehisen valtajärjestelmän alaisuudessa, että sen takia heillä ei ilmene yhtä paljon vapaata ajattelua kuin miehillä. Voidaan esimerkiksi nähdä kaikkien suurimpien filosofien ja tieteiilijöiden olleen miehiä. Naiset ovat sosialistien takia niin suuresti asetettu herkempään nostatusaemaan, jossa heitä pidetään heikompana eikä tasa-arvoista järjestystä tunneta. Eli naisten suosiminen jonkinlaisen heikkouden takia aiheuttaa sen, etteivät he koskaan pysty olemaan miehen kanssa samalla viivalla. Mielestäni positiivinen diskriminalisointi ei ole Suomessa toivottavaa, koska se mudostaa yksioikoisia kategorioita, jotka asemat tekevät ihmiset alttiimmaksi merkitysvallalle. Kaikkia yhteisöjä ja yksilöitä tulisi rohkaista pyrkimään itsellisyyteen ja olemaan ottamatta arvoja ja ajatuksia muilta kollektiivin jäseniltä. Itselähtöisyyden ja itsekriittisyyden tulisi olla täerkeitä periaatteita, joita voitaisiin opettaa jo koulussa käyttöön otettavalla arvojen asenteiden ja arvostelukyvyn kritiikillä, Asenteiden arvojen ja arvostelukyvyn kritiikin tulee olla katsomusaine, joka samalla korostaisi myös luovuutta, luovaa osallistumista ja olisi samalla jonkinlaista kansalaistaitoa, jota filosofian oppiminen korostaisi merkityksessään. Voidaan sanoa, että koko filosofian järjestelmäni on muodostunut halusta hallita ympärillä olevaa maailmaa. Se ei ole tarkoitettu hyötymisen tarkoitukseen. Monesti menestys jollakin tavalla houkuttaa kaikenlaisia hupakoita, jota voi välillä hieman hyödyntää vaikka olen aina kokenut, etten sovi jatkuvaan yhteistalouteen naisen kanssa. Toisaalta aspergerihmisen on väitetty hermoston ja aivojen poikkeeamisen kannalta muistuttavan äärimmäistä maskuliinista ajattelua ja päätöksentekoa. Eli toisin sanoen: feminiinisellä tavalla ajattelevat ihmiset eivät tavallisesti ole pioneerimaisia uudistajia, vaan jälkijoukot sopivat heille paremmin. Uudistajat ovat tavallisesi älyllisesti kyvykkäitä tyyppejä, joilla on taipumusta epäsosiaalisuuteen. Suuruus ei löydy maailmassa toisia ja kollekttiivia seuraten. Nykyaikainen sosiaalisuuden korostaminen joka tilanteessa, tekee ihmisistä merkityksettömiä ja ihmisten ajattelusta pinnallista ja merkityksetöntä. Ontokraattinen järjestelmä perustuu siihen miten vapaus ja vastuu vuorottelevat yhteiskunnassa ja ihmisten heikkouden takia solmittujen sosialistiyhteisöjen kautta. Eli on olemassa hyvääkin sosiaalisuutta, mutta sen pitää olla itselähtöistä ja yksilöistä alkavaa. Mielestäni postmodernin käsitettä ei tarvita, koska ainakin minun läppäristäni lähtee tällä hetkellä itsenäistä ajattelua, enkä katso edustavani postmodernistista älyttömyyttä. Mielestäni voidaan sanoa, että kun historioitsijat ovat tavallisesti määritelleet myöhemmin jonkun ajan merkitsevän jotain, niin on sanottava, etteivät nämä kulttuurikaudet kuitenkaan ole määritellyt ihmisluontoa ja -luonnetta. Olisi älyllisen rehellisyyden kannalta suotavaa ettei kaikkea määritellä kulttuurikausien mukaan, sillä perustavimmat kardinaalihyveet ovat syntyneet jo antiikissa yli kaksi tuhatta vuotta sitten. Eli voidaan myös sanoa, että kirkolliset instituutiot ja niiden painavuus on vähentynyt huomattavasti, että ne ovat olleet aiemmin jossain keskiajalla todella suuressa roolissa. Mielestäni olisi tavoitteen arvoista, jos yhteiskunnalliset instituutiot muistuttaisivat ja palvelisivat etenkin vapaita yksilöitä. Yhteiskunnan toiminnot ovat sisällytetty vapaisiin instituutiohin, jotka eivät manipuloi arvoja arvoinstituutioihin ja niiden tukijoihin, jotka ovat tuki-instituutioita. Sillä oikeat arvot ovat itsestään selviä, itselähtöisiä. Tuki-instituutiot valvovat arvoinstituutioita ja estävät instituution arvoihin puuttumisen. Vapaa yhteiskunta ja vapaa ihminen muodostavat tunnustushierarkian ja siinä on siis merkittynä instituutioiden ja asioiden tasolla kollektiivit, siinä järjestyksessä ylhäältä alas, jossa ensimmäisenä huipulla on vapaim instituutio ja siihen johtavat arvot. Eli mielestäni kristillinen lähimmäisenrakkaus on vapautta, koska siihen ei pakoteta, ja sen takia uskonnolliset instituutiot ovat korkeimmalla paikalla tunnustushierarkiassa. Ihanteellisin tilanne olisi se, kun kaikki instituutiotasot muuttuisivat vapaaksi, vaikka voidaankin katsoa että alimmalla tasolla tasolla tunnustushierarkiassa on ruokaan liittyvät asiat, vaikka voidaankin sanoa, että esimerkiksi syömistä voi harvemmin valita, mutta kapitalismi on tuonut vaihtoehtoja syömiseen ja Suomessakin voi syödä vaikka vegaanina tai muiden maailman maiden ruokaa. Eli instituutio kehittyy sen myötä kuinka paljon valinnanalaisuutta siihen mahtuu. Ihminen suhtautuu loppujen lopuksi, jos hänellä on pienintäkään yksilöllisyyden tasoa, ihmisiin yksilöllisesti. Siitä kun filosofia, uskonto, taide ja tiede ovat aina olleet jonkinlaisen kollektiivista poikkeamisen tulosta, voi tehdä monta päätelmää. Tiedettä on perinteisesti arvosteltu Suomessa Pohjanmaan Raamattu-vyöhykkeellä. Tuokin johtuu siitä, että jotkut kuvittelevat oman todellisuutensa olevan kaikkia muita parempia. Uskovaiset katsovat, että uskonto on juuri se, jota pitäisi myötäillä kaikissa asioissa. Se on kuitenkin Suomen evankelisluterilaisen kirkon tilanne, että suurin osa esimerkiksi pappiskunnasta hyväksyy tärkeimmät liberaaliset uudistukset, jotka nekin tulivat Suomessa lakiin paljon myöhemmin kuin esimerkiksi läntisessä naapurissamme.

Puhe Professori Reinhold von Beckerin stipendeillä palkittaville Kangasniemen Beckerin koulussa 3.6.2023

Professori Reinhold von Beckerin kirjoituskilpailun vuoden 2023 palkittaville, muille oppilaille ja opettajille Hyvät nuoret Kilpailu tänä vuonna koski nuorten elinalueiden lähellä asuvia eläimiä ja niiden suojelua. Uskoimme, että aihe on ajattelunhaluista ja osallistuvaa nuorisoa puhutteleva. Etenkin ihmistä lähellä asuvien eläinten suojelu on elintärkeää monimuotoisen luonnon ylläpitämisen kannalta. Greta Thunberg Ruotsissa, joka kuului toimintansa alkuvaiheessa teidän ikäluokkaanne, on tuonut luonnosta huolehtimista myöskin maailmanlaajuisten medioiden ja valtakuntien päättäjien tietoisuuteen. Uskon, että ainakin osa teistä on tietoinen Thunbergin toiminnasta edellisinä vuosina. Hänen toimintansa voi osoittaa, että kouluikäinen voi haastaa maailman mahtavimmat toimintaan monimuotoisemman elämän säilyttämiseksi. Aikaisemmin Suomessa tätä suuntausta edusti etenkin kalastaja Pentti Linkola. Esimerkiksi näiden kahden aiemmin mainitun mukaan luonnosta huolehtiminen on itsestäänselvyys, eikä vain jonkinlainen valinta. Linkolasta voidaan lisäksi mainita, että hänen luontoa kohtaan suuntaama kiinnostus ei rajoittunut vain kuivakkaisiin juhlapuheisiin, vaan hän harjoitti muun muassa vuosikymmenet lintujen rengastamista ja niiden asuinpaikkojen kartoittamista. Lisäksi Linkola osti oman luonnoperintösäätiönsä nimissä satoja hehtaareita luonnonalueita, jotka hän tarkoitti pelkästään eläinten ja muun ei-ihmisperäisen luonnon alueeksi. Kirjoituskilpailuteksteistä on sanottava, että oppilaiden kirjoitukset olivat tänä vuonna kaunokirjallisesti vaikuttavia. Ensimmäisen palkinnon saavasta kirjoituksesta voi huomata, että kirjoittaja on kirjoittanut jo aikaisemmin ja siitä voi huomata, että kirjoittaja voi edetä kirjoittamisessa vielä pitkälle. Tarina on taitavasti sommiteltua ja se laajuudestaan huolimatta pysyy hyvin kasassa. Hänen tekstinsä on kovin elävää ja saa ajattelemaan luonnon suojelemista. Hänen tulevaisuuden kirjoituksiaan voidaan varmasti tutkiskella suurella mielenkiinnolla. Toisen kirjoittajan kirjoitus on kaunokirjallisesti taitavasti kirjoitettu, ja palokärjen naputtamisen ja teknologian naputtamisen vertaus on hienosti tehty. Teksti antaa lukijalle ajattelemisen aihetta sekä luonnon että teknologian kannalta. Erään lukijan mielestä teksti aiheutti myös tietynlaisen vau-efektin. Kirjoittaja on myös ainoa varsinaisilla palkntosijoilla tänä vuonna palkittu poika. Kolmannen kirjoittajan teksti on kaunis ja koskettava runo, joka päättyy dramaattisella tavalla ja on kielellisesti onnistunut. Kirjoitus antaa hyviä viitteitä kirjoittajan lyyrisistä taidoista. Kirjoitus on myös lisäksi hyvin onnistunut kielellisesti. Kirjoituksien taso oli tänä vuonna todella korkea. Nuoret ilmaisivat sen, että he ovat perehtyneitä kilpailun aiheeseen. Kolme ensimmäistä saavat aikaisempien vuosien tapaan rahapalkinnon. Neljä seuraavaa saavat myös aikaisempien vuosien tapaan lahjakortin Suomalaiseen Kirjakauppaan. Von Becker-suvun lautakunta jatkaa kirjoituskilpailun järjestämistä myös tulevina vuosina. Lopuksi haluan toivottaa palkituille, muille oppilaille ja opettajille antoisaa kesälomaa! Von Becker-suvun palkintolautakunnan puolesta Olli von Becker

Mietelause

Keskustelu syntyy vain harvoin täydellisestä samanmielisyydestä.

Osallistuvan filosofian, luovan osallistumisen ja soveltavan etiikan yhteisistä piirteistä

Kirjoitin filosofian alan graduni noin kymmenen vuotta sitten ”Osallistuvasta filosofiasta”. Silloin siinä yhteydessä mainitsin sen tarkoittavan poliittisen filosofian ja sosiaalisen etiikan synteesiä. Käsittelin gradussa mm. Herbert Marcusen filosofiaa, jossa keskimmäinen painotus oli teoksessa Yksiulotteinen ihminen. Toisin sanoen Marcuse korosti sitä, että nykyaikainen yhteiskunta oli se sitten täydellistä sosialismia tai monopolikapitalismia tekee ihmisen maailmankatsomuksellisesta horisontista yksiulotteista, joka toisin sanoen heikentää ihmisten henkistä jaksavuutta. Tämän ratkaisuna Marcuse esittelee jonkinlaisen etiikan, joka ei ole niin vaikuttunutta taloudellisesta järjestelmästä. Hän siis korostaa jossain mielessä perustavimpia humanismin arvoja, vaikka hän eräässä vaiheessa pitkää elämäänsä tuli tunnetuksi vuoden 1968 opiskelijaliikkeen jonkinlaisena paappa-hahmona. Kuitenkin itse löysin Marcusesta selkeitä ihmisen hyvään pyrkiviä humanistisia arvoja. Käsittelen gradussani Iris Marion Youngin käsityksiä inklusiivisuudesta ja hyvän distribuutiosta yhteiskunnassa. Young oli kiinnostunut yhteiskunnan marginaalisista ryhmistä, jotka eivät ole saaneet riittävän suurta huomiota yhteiskunnan kehityksessä. Toisin sanoen hän laskee tuohon ryhmään seksuaalivähemmistöt ja esimerkiksi maahanmuuttajat. Moni ei varmaan haluaisi uskoa, että käsittelin feministifilosofiksi nimitetyn naisen ajatuksia gradussani, mutta näin kuitenkin menin tekemään. Mielestäni se osoittaa sitä, että pystyn Goethen malliiin tukeutuen näkemään kaikessa jotain olennaista ja kompetenttia – sellaista, jonka voi itsekin joissain olosuhteissa hyväksyä. Käsittelin gradussani myös etenkin Tukholman yliopiston valtiotieteen professorin Michele Michelettin käsitteellistämää luovaa osallistumista. Luova osallistuminen tarkoittaa sitä, että osallistumisesta halutaan tehdä enemmän luovaa, eli toisin sanoen silloin laajennetaan henkistä avaruutta sen kannalta minkälaisissa asioissa halutaan olla luovia. Lasken tämän todellakin liberalismiin enkä esimerkiksi konservatismiin. Luova osallistuminen tarkoittaa etenkin out of the box-tyyppisiä ratkaisumalleja, jossa kuunnellaan mahdollisimman paljon ihmisten ääniä, vaikka niiden paikka ja suunta ei olisikaan yhteisessä linjassa mahdollisesti vaikkapa poliittisten päätöksentekijöiden muotoon sidosteisessa suunnassa. Kirjoitan väitöskirjaa soveltavasta etiikasta ja tarkemmin sanoen siihen perustuen köyhyyden eettisistä tulkinnoista. Työn pääasiallinen tarkoitus on tarkastella köyhyyttä ja siihen liittyviä käsitteitä filosofisen etiikan kannalta. Pääasiallinen tarkoitus on selvittää, miten ihmisten köyhyys voidaan poistaa siten, että kaikki pystyisivät pääsemään sen suhteen kaikkia miellyttävään sopimukseen. Yksi olennainen kysymys on se, miten ihmisten tulisi muodostaa arkensa, ja esimerkiksi se, millaisissa tilanteissa tulonsiirrot ovat oikeutettavissa, ja minkälaisessa suhteessa yksilön yhteiskunnalle antama kontibuutio on sen kanssa miten hyödykkeitä distribuutioidaan yhteiskunnan jäsenille. Mielestäni tämän yhteydessä voidaan puhua jonkinlaisesta hyvinvointiarkeologiasta. Hyvinvointiarkeologia tarkoittaa etiikkaan liittyvää taloutta sekä yhteiskunnallisella, maailmanlaajuisella ja yksilöihin liittyvällä tavalla. Yhteiskunnan tasolla esimerkiksi on olennaista korkotaso ja puututaanko siihen jollain tasolla. Myös valuutan muoto ja sen merkityksen laajuus on olennaista hyvinvointiarkeologiassa. Hyvinvointiarkeologia siis tarkoittaa hyvinvoinnin ja sen historian vaiheiden paljastamisesta. Voidaan mielestäni sosialisteja tarkoittaen mainita, että sen esiin tuomat dogmit ovat koittaneet vaikuttaa siihen, että hyvinvointi olisi aina vain tietyssä hetkessä ja sen takia heidän käsitystään hyvinvoinnista tulisi koko ajan edistää ilman vakaata tapaa arvioida valtiontaloutta yleensä. Toisin sanoen sosialistien loppujen lopuksi marxilaisuudesta juontuva käsitys siitä, että demokraattisten vaalien kautta palattaisiin aina samaan sosialistien edustamaan järjestykseen. Vaikka sosialistit ovat omasta mielestään irronneet ideologiansa kantaisien edustamasta pyrkimyksestä vallankumouksella proletariaatin diktatuuriin, on selvää, että heidän käsityksensä yhteiskunnasta perustuu historisismiin eli he katsovat ihmisistä riippumatta aina olevan ensimmäinen pyrkimys sosialismin edistämisestä. Eikä se ole mitenkään luvallista. Kova talouskuri ja verotuksen määrän vähentäminen käy ainakin meille mm. saksalaisesta juuresta peräisin oleville ihmisille. Ihmisten tulee tehdä enemmän töitä/opintoja. Ja se vaatii vaivan näkemistä. Myöskin työn käsitteestä filosofisessa mielessä tulisi kirjoittaa jotain olennaista. Sosialistien julkkiskulttuuri ja relaaminen on jo niin perusteellisesti nähty, että tämä kuvitelmaeuforia tulisi todellakin tuomita poliittisen historian romukoppaan. Köyhyyttä eettisenä terminä tarkastellen voidaan mielestäni havaita, että on aivan turhaa yrittää puuttua keskiluokan rahan tarpeeseen, koska heidän rahallinen menestyksensä on täysin heistä itsestää kiinni. Tämä siis on suhteellista köyhyyttä, eikä sitä voida loppujen lopuksi koskaan muualla kuin Karl Marxin tulevaisuusutopiassa kuvitella poistettavan. Sen ja Nussbaum ovat korostaneet toimintamahdollisuuksien lisäämistä absoluuttisessa köyhyydessä olevien ihmisten keskuudessa, joita ei Li Anderssoninkaan mielestä varmaan Suomessa ole. Minä katson, että ihmisen köyhyys tai rikkaus on joka tapauksessa riippuvaista siitä, millaisia valintoja yksilö on elämänsä aikana tehnyt, ja sen takia tuo ero voidaan unohtaa aivan täysin. Oli aika paha nakitus, kun Susanna Koski laitettiiin juttelemaan monia sairauksia omaavan pitkäaikaistyöttömän kanssa. Koska kyseinen leidi ei todellakaan ollut kokoomuslainen, niin miten Koski olisi voinut pärjätä tämän kanssa joko kiertämällä omat arvonsa tai tekemällä niin kuin kokoomuslainen ideologia kertoo? Sanoisin, että tuossakin tapauksessa voidaan pitää käsittämättömänä sitä, miksi kyseinen ihminen oli hankkinut itselleen lapsen. Mielestäni lapsien olemassaolo on jo sellainen lisäke ihmisen elämässä, että kyseinen nainen olisi voinut harkita tarkemmin sitä, tuottaako toisen ihmisen todistamaan samaa kurjuutta. Se oli kuitenkin sympaattista, että ko. Korkeakoulutettu nainen oli saanut hankittua tyttärelleen sellon tämän musiikkiharrastusta varten. Hyvinvointiarkeologia käsittää ihmisen valintoja ja sitä, millaisia arvoja ihminen on halunnut omassa elämässään toteuttaa. Sen myötä voidaan katsoa sitä, millä tavalla ihminen haluaa hyödyllistyä kapitalismissa, jonka ei kuitenkaan tarvitse olla missään nimessä monopolikapitalismia. Onhan tietysti selvää, että sairaista, raihnaisista ja vanhoista ihmisistä tulee kantaa huolta, mutta loppujen lopuksi mielestäni ihmisen on tehtävä yhteiskunnassa jotain, jos hän haluaa saada työstään vastinetta. Ja tämä on ehkä koko yhteiskunnassa olevien ihmisten piirissä perustava totuus. Hyvinvointiarkeologia tarkoittaa siis kokonaisuudessaan sitä, että ihmisille annetaan sen kautta mahdollisuuksia hyödyntää omia vahvuuksiaan sen mukaisesti missä he ovat toimineet esimerkillisesti. Koska miltei jokaisesta ihmisestä voidaan löytää jonkinlaisia hyvyyksiä, tulisi heidän korostaa niitä, ja hakeutua sen mukaisesti erilaisille työn ja opiskelun aloille. Voitaisiin jopa perustaa jonkinlaisia hyvinvointiarkeologin toimia, jossa toteutettaisiin Zweckmässigkeit-periaatetta, eli tarkoitusssuuntautuneisuutta, jossa ihmisiä opetettaisiin havaitsemaan sellaisia puolia, joille voisi olla tarvetta yhteiskunnassa ja taloudessa. Hyvinvointiarkeologi poikkeaa tavallisesta työvoimatoimiston palveluista siinä, että kun jälkimmäinen on pelkistetty työ- ja opiskeluhistoriaan ja pintapuolisiin mieltymyksiin, tuotaisiin hyvinvointiarkeologiassa esiin se, millaiset piirteet yksilö näkee itsessään ja sen jälkeen häntä ohjattaisiin johonkin suuntaan. Eli tässä korostettaisiin yksilön omia toiveita toisin kuin työvoimatoimistoissa, joissa vaan haetaan ihmisiä jonkinlaisiin työtehtäviin. Tässä yhteydessä esiin tulee myös sellainen käsite kuin kognitiivinen tonaalisuus, jossa toonikan ylä- ja alapuolella ovat pelkistetyimmät ihanteet ja ideaalit ja perustavimmat tarpeet, jotka korostuvat itsekkäissä toiveissa. Tähän liittyy myös preferenssiautonomia eli se, kuinka paljon vapautta ja vastuuta ihminen haluaa työssään ja yhteiskunnassa ottaa. Vaikka kognitiivinen tonaalisuus on myös kasvatustieteen käsite täysin selkeästi, voitaisiin toonikaan pyrkiessä omaksumaan selkeä ja kuvittelematon niin hyvään kuin huonoonkaan taipumaton asenne ja käsitys omista lahjoista. Tämä käsitehän liittyy etenkin Aristoteleen moraalifilosofiaan, jossa hän ajatteli, että ihmisen hyve kussakin tilanteessa perustuu keskiväliin, eli keskivälin kautta löydetään hyve, joka on aina kahden paheen välissä. Kognitiivinen tonaalisuus siis perustuu samaan asiaan, eli toonikan etsimiseen, jonka molemmilla puolilla on sekä liialliset toiveet mutta toisaalta myös liiallinen itseluottamattomuus, se ei siis tarkoita sitä, että pyrkimys kaikilla olisi olla keskinkertaisia , sillä tämä kuvaamisen tapa ei tarkoita sitä, menestystä. Se tarkoittaa etenkin oppijan, työntekijän tai työtä hakevan mentaalista varmuutta siitä, että hän menestyy ja osaa asiansa. Tällä tavalla myös saataisiin ihmiset suhtautumaan realistisesti itseensä sekä yksilönä ja oman alansa osaajana. Kognitiivisen tonaalisuuden yhteydessä siis pidettäisiin ihmisiä preferenssiautonomian sisällä, jolloin vapauden ja vastuun määrä määrittyy sen kautta, kuinka hyvä ihminen on tekemään työtään. Hyvinvointiarkeologian kautta siis määritetään se, miten soveltuva ihminen on ottamaan vastuuta ja kuinka paljon vapauksia hänelle voidaan antaa. Se toisin sanoen tarkoittaa vapaa-ajan ja työtehtävien välistä indikaattoria. Köyhyydestä lisää sanoakseni voidaan siis hyvinkin ajatella kognitiivisen tonaalisuuden ja hyvinvointiarkeologian periaatteita. Eli toisin sanoen, on täysin turhaa suoltaa rahaa sellaisille ihmisille, jotka eivät voi antaa yhteiskunnalle ja talousjärjestelmälle minkäänlaista pätevää feedbackkia ja palautetta. Tietysti kuten jo aiemmin totesin, vanhat, raihnaiset ja sairaat voidaan tietysti käsittää ryhmänä, jota on autettava sekä omaisten että yhteiskunnan taholta. Mielestäni yhteiskunnassa tulisi antaa arvoa esimerkiksi omaishoitajille, koska tällaisen myönteisen huomionkin ansiosta ihmiset voisivat varmasti voimaantua ja ottamaan vastuuta, jos omaishoitajan työtä ei niin selkeästi väheksyttäisi talousihmisten toimesta. Köyhyyden yksi eettinen tulkinta on se, että ihmisille, jotka elävät enemmän tai vähemmän absoluuttisessa köyhyydessä tulisi selvittää sitä, millä tavoin heidän ympäristönsä voisi tukea työntekoa ja siitä hyötymistä. Eli toisin sanoen, heitä tulisi voimauttaa ottamaan kantaa ympäristönsä ja oman hyvinvointinsa kannalta. Olen jo aikaisemmin kirjoittanut siitä, miten köyhyydessä eläviin maihin tulisi viedä kehitysapuvirkamiehiä, joille voitaisiin antaa jonkinlainen hallinnollinen asema ja heidän tulisi tarkastella sitä, että kehitysapua suunnattaisiin oikealla tavalla ja oikeanlaisiin asioihin. Vaikka tämä voisi tuntua joistakin valtioista siltä, että siinä puututtaisiin niiden autonomiaan, niin on mielestäni asetettava kehitysapuvirkamiesten työ ehtona sille, jos joku kolmannen maailman valtio haluaa kehitysapua esimerkiksi Euroopasta. Eli toisin sanoen tulisi valvoa sellaista kehityksen linjaa, jossa absoluuttisesta köyhyydestä kärsivissä maissa voitaisiin vähitellen rakentaa omaa keskiluokkaa, joka sekä mahdollistaisi työvoiman riittävyyden, uuden yrityspotentiaalin ja ihmisten nousun pois kurjuudesta absoluuttisen köyhyyden mielessä. Mielestäni absoluuttisen köyhyyden ilmenemiseen tulisi aina vastata parantavilla toimilla, vaikka samanaikaisesti kehittyneissä maissa ihmisille tulisi markkinataloudellisen liberalismin näyttämällä tavalla antaa ihmisille oikeuden tienata riittävän hyvin tehdystä työstä ansiotulojen kautta. Mielestäni pääomatulojen verotus on paljon tärkeämpi asia, ja siinä voitaisiin ajatella, että suurista pääomatuloista otettaisiin pois sellainen osa, jolla autettaisiin maailmanlaajuisen köyhyyden poistamista. Luovasta osallistumsiesta kirjoittaakseni on sanottava, että siinä pyrittäisiin rakentamaan ihmisille yhteisymmärrystä sen suhteen, millä tavalla pystyttäisiin olemaan poissa sekä sosialismista ja ihmisten syrjinnästä heidän alkuperäänsä perustuen, ja miten voitaisiin rohkaista ihmisiä ottamaan vastuuta erilaisista ympäristöitä joiden piirissä he toimivat. Luova osallistuminen on siis mielikuvitusta, yhteistoimintaa ja vastuun ottamista ympäristöistä. Luovalla osallistumisella voitaisiin pyrkiä siihen, että ihmisten kaikenlaista sekä materiaalista että henkistä hyvinvointia lisättäisiin. Yksi piirre mikä tuotiin esiin jo luovan osallistumisen ensimmäisessä magnum opuksessa Creative participation, on se, että ihmiset tajuaisivat oman merkityksensä sekä yksilönä ja yhteisön jäsenenä. Silloin pyrittäisiin siihen, että esimerkiksi ihmisten tai ympäristön suhteen voitaisiin innovatiivisuuden kautta kehittyä siinä miten epätoivottavia asenteita ja ajatusmalleja voitaisiin vähentää merkityksessään. Osallistuva filosofia siis pyrkii luovan osallistumisen tavalla määritellä sitä, miten yhteiskunta tulisi järjestää toisistaan poikkeavin yksilöjäsenten kautta, ja toisaalta keksiä tapoja eli uudenlaisia tapoja, jolla voitaisiin pyrkiä eettisyyteen sekä ihmisten ja eläinten keskuudessa, sekä myös maailman kannalta. Osallistuva filosofia hyödyntää soveltavaa etiikkaa siinä, kun se kehittää uusia tapoja nähdä eettiset teoriat siinä kun niitä lähennetään erilaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Hakkerietiikka on oma lajinsa, mutta mielestäni voidaan pitää eettisenä ongelmana sitäkin, kuinka lapset koulussa ollessaan näpyttävät tablettejaan ja älypuhelimiaan, minkä lisäksi tuo ilmiö on vain yksi puoli koko ongelmasta. Ongelma on myös se, että ihmiset kuvaavat kännyköillään toisia ihmisiä nolaamisen ja kasvojen viemisen tarkoituksessa ilman että kyseiset nolattavat ihmiset siitä tietäisivät. Mielestäni korkeateknologian yleistymistä voidaan tarkastella myös eettisenä kysymyksenä, ja siinä keskeinen ongelma on, kuinka ihmiset voivat kunnioittaa ihmisten välisiä rajoja, ja eivät olisi niin raakoja sen suhteen, miten jokin ihminen ilmenee jossain tilanteessa. Mielestäni teknologian kehittyminen on siinä mielessä epäeettinen missio siinä määrin, koska teknologian kehittyminen on ohittanut muodossaan ihmisten moraalintajun kehittymisen. Toisin sanoen teknologia, joka kuuluisi mieluiten vaan muutaman etiikan kurssin käyneille aikuisille, on nyt annettu kehittymättömille nulikoille, joilla ei ole moraalintajua siinä, kun he käyttävät teknologiaa, joka on nykyään joka ikisen räkänokan käytettävissä.

Olennaista elämässä on olennaisuus

Olen miettinyt viime aikoina sitä, mikä antaa elämälle merkityksellisyyttä ja tarkoituksen. Näkemykseni voi olla joidenkin mielestä erikoinen, ja sehän johtuu siitä, että olen lukenut yliopistossa filosofiaa. Mielestäni olennaista elämässä on se, että ihminen käsittää ja arvottaa asioita oikealla tavalla. Eli mielestäni vaikka kannatankin moniarvoisuutta, on siinäkin kyse lähinnä instrumentaalisuudesta, eli monien vaihtoehtojen kautta voidaan edetä olennaisempaan. Mielestäni on hyvä, että saamme Suomeen lopultakin oikeistohallituksen, koska mielestäni oikeisto edustaa miehekkäämpää politiikan teon tapaa. Sosialistit, jotka ovat tavallisesti oman feminiinisen ajattelunsa vankeja, tekevät politiikkaa reaktiivisuuden ja relatiivisuuden kautta. Onhan selvää, ettei sosialismi merkitse nykymaailmassa enää mitään ja sen takia heidän politiikkansa koostuu muille puolueille mutta etenkin Kokoomuksen käsityksille rätkyttämisestä. Mielestäni politiikassa tarvitaan omia arvoja, joiden kautta voidaan olla proaktiivisia. Mielestäni riidan haastaminen politiikassa on kuin nalkuttavan vaimon avautumisen kuuntelemista, ja sen takia sosialistit osaavat sen parhaiten. Se on tärkeää että seistaan omilla jaloilla, eikä se että arvostellaan toisten käsityksiä. Vasemmistolaisuus perustuu muutenkin kateuteen ja toisten ihmisten käsityksiin suuntautumiseen. Mielestäni elämässä on olennaista omien käsityksien kehittäminen ja sen jälkeinen proaktiivinen toiminta käsityksien jatkuvaksi kehittämiseksi. Proaktiivisessa toiminnassa toimija on vapaa, minkä takia se ei sovi sosialisteille. He eivät halua eivätkä kannusta vapautta – he korostavat sitä, että kaikkien ihmisten tulee olla samalla tavalla riippuvaisia muista, eli toisin sanoen yhteiskunnan tulee perustua siihen, että valtio ja yhteiskunta tulevat ennen yksilöä ja että kaikkien arvot on samaistettava samanlaisten periaatteiden alle. He haluavat tehdä ihmisistä epäautonomisia ja kyvyttömiä yksilöllisten valintojen tekemiseen. Eli kaikenlainen ajattelu pitää sosialistien mielestä rajoittaa vain tietoon huoneen koosta ja siihen minkälaista ravintoa ihminen tarvitsee elintoimintojensa ylläpitämiseksi. Vasemmistolaisesti ajattelevat ihmiset ovat tavanomaisesti hyvin reseptiivisiä ja he omaksuvat ”vaikutteita” ja toisten ihmisten tuottamia ajatuksia. Itse olen huomannut, vaikka olenkin lukenut paljon, että omakohtaisiksi ja erottuvaksi ajatukset tulevat, kun ne tuottaa itse esimerkiksi kirjoittamalla. Tämän takia naisistuneissa yliopistoissa ihmiset voivat saada koulutuksen vaikka filosofiassa, mutta siitä huolimatta voivat toistella ja briljeerata toisten käsitteillä ja ajattelulla. Tällaisia ihmisiä kohtaa enemmän kuin itsenäisiä ja autonomisia omien ajatusten ilmaisijoita ja kehittäjiä. Olen huomannut myös sen, että autistiset piirteet yksilöissä antavat monesti tällaisille ihmisille piirteitä itsenäisestä ajattelusta. Mutta tämähän on naismaisille keskinkertaisuuden edustajille ennennäkemätöntä ja siksi tälla tavalla toimiva yksilö voi saada kohtuuttomasti huomiota, vaikka ei olisi sitä koskaan halunnut. Olli von Becker YTM ja oikeustieteen ylioppilas

Suoraan sanoen

Minä olen viime aikoina vetäytynyt entistä enemmän omiin oloihini. Isovanhempien kuolema oli auttamatta myös jonkinlainen vedenjakaja, jonka jälkeen muiden sukulaisten kanssa tekemisissä oleminen on tuntunut samantekevältä. Lisäksi sekä isäni että äitini suvuissa ihmiset ovat eri tavalla koulutettuja, joten mielekkäitä keskustelun aiheitakaan ei suuremmin ole. Muutamia kunnollisia ihmisiä löytyy molemmilta puolilta, onhan äidin puolen noin 30 jäsenen miehenlinjaisessa suvussa ainakin neljä reservin upseeria, joten vanha soturisuku on saanut tässäkin mielessä jatkoa ainakin jonkin verran. Toinen enoistani on hyvä keskustelija ja osaa tehdä hyvin olennaisia kysymyksiä keskustelussa. Voin sanoa, että hän on ehkä läheisin sukulaiseni tällä hetkellä. Isän puolen vähät sukulaiset ovat porvarillisia muodosta ja tienaamisen määrästä kiinnostuneita ihmisiä, joista monella on insinöörin tai dippainsinöörin koulutus. Koska he ovat niin kiinnostuneita rahasta, ja samalla kun minä olen tottunut jo jonkinlaiseen vapaaehtoiseen köyhyyteen ja boheemisuuteen, ei yhteisiä kiinnostuksen kohteita paljoakaan ole. Kuitenkin sedälläni on ilmeisesti vielä tänäkin päivänä kohtalaisen laaja yksityiskirjasto. Alexander von Schönburg on kirjoittanut hienon kirjan Die Kunst des stilvollen Verarmens, jossa hän kertoo mm. sukulaisistaan, jotka menettivät DDR:n alueelle jääneet sukutiluksensa ja olivat sen jälkeen kerrostalossa elävää ns. Etage-Adelia. Schönburg kertoo kuinka isänsä ajoi ladalla, kuinka vaatteet tuli kierrättää eri-ikäisillä sukulaisilla ja miten hän koki rikkaampien sukulaisten kutsut esimerkiksi metsästämiseen lähtemiselle kiusallisiksi, koska arvon matalin määrittäjä eli raha tuli noissa tilanteissa esiin. Kuitenkin Schönburg on kreivi ja hänen vaimonsa on sukua Prinssi Philipille. Tampere on surkea loukko, jossa vallitsee suoranainen vihamentaliteetti sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka uskaltava olla eri lailla sitä mitä ovat. Muutan ulkomaille lähiaikoina, ja uskon mentaliteettien olevan siellä kehittyneempiä ja sivistyneempiä. Suomessa kaikki pakotetaan ”tasa-arvoon” ja yhtenäiskulttuuriin, jossa elävä tyhmyys määrittelee esimerkiksi sen, kuka tällaisessa kulttuurin irvikuvassa pääsee esimerkiksi johtavaan asemaan. Kansa ansaitsee sellaiset johtajat, jotka se saa, ja sen takia täytyisikin olla puolueeton tyhmien johtajiemme ja heidän kannattajiensa suhteen, koska he eivät todellakaan tiedä mitä tekevät. Sosiaalidemokratia ei tule palaamaan maassamme enää johtavaan asemaan, ja jos niin sattumalta joskus vielä kävisi, täytyy ihmetellä tämän kansan paksupäisyyttä. Olen sitä mieltä, että vähänkin kultivoituneemman kulttuuri-ihmisen ei tulisi jäädä Suomeen, koska täällä ei todellakaan ymmärretä ainakaan huippuälykkäitä kulttuuri-ihmisiä. Suomessa on epätyypillistä, jos jotenkin julkisuudessa toimiva ihminen kehtaa ilmaista väittämiä ja havaintoja keskinkertaisten ihmisten tyhmyydestä. Silloin aletaan vinkumaan ”sosiaalisesta” ja ”tasa-arvosta”; jotka käsitteet todellisuudessa ilmenevät vain kaikenlaisten ”sosiaalipolitiikan” tutkijoiden toisilleen jakamissa lippusissa ja lappusissa. Suomalainen ei tavallisesti voi olla älyllisesti keveämielinen, etenkään jos tällainen ihminen sanoo jotain yleisyyksistä tai jos hän kritisoi valtaa pitäviä ihmisiä. Mielestäni hyvä periaate monille olisi ”inhimillisesti ihmisten keskellä” mutta ”kovasti ja suoraan yleisyyksien yhteydessä”. Tragikoomista on, että edellä mainittu malli on täysin päinvastainen suomalaisten suuren enemmistön joukossa. Ihmiset, joilla on kanttia seurata omia periaatteitaan ja toimia itsensä parhaaksi katsomalla tavalla, tulevat tässä alemman keskinkertaisuuden kulttuurissa haukutuksi ja pilkatuksi. Tuomitsevat idiootit, jotka tuovat ihmisten keskelle papyruksista tulkitsemiaan periaatteita, jotka heidän mukaansa kertovat absoluuttisesti oikeassa olevasta todellisuudesta, ovat Suomessa valtavirtaa – täällä jopa yksityishenkilöiden uhkailu jonkin tahon toimesta on oikeutettua, koska rahvas etenkin Tampereella kokee suurta nautintoa siitä, jos itseään parempi ja ominaisuuksiensa kautta näkyvämpi ihminen kokee jotain pahaa. Suomessa ollaan nimenomaan julmia ja ajattelemattomia ihmisten kesken samalla kun yleisyyksiä ei pystytä objektiivisuuden mielessä ilmaisemaan ja tavoittamaan, vaan korkeintaan halutaan teeskennellä sitä, että jokin objektiivinen periaate ohjaisi näiden ihmisten toimintaa. Vaikka jossain mielessä katsonkin että esimerkiksi Mooseksen laeissa on jotain hyvin perustavaa moraalisesti, niin olen tullut ajattelussani siihen tulokseen, että objektiiviset moraalilait etenkin silloin, kun niitä pakotetaan ja propagoidaan vapaille ihmisille, voivat johtaa kohtuuttomuuteen monessakin mielessä. Käsittelen väitöskirjassani köyhyyden eettisiä tulkintoja, enkä siinä yhteydessä korosta sitä, että ihmiset saisivat jaksamista arkeensa vain joidenkin uskonnollisten periaatteiden tai vaikkapa kansallishengen kautta, vaan ihmisille on annettava materiaalisia edellytyksiä siihen, että he voivat itse tiettyjen periaatteiden kautta parantaa omaa tilannettaan. Suhteellinen köyhyys ei itsessään ole minkäänlainen epätoivottavuus, koska ihmiset ovat tienanneet aina erilaisia summia, ja suhteellisen köyhyyden määritelmä tarkoittaa vain yleisiä tuloeroja, jotka minun mielestäni voi oikeuttaa toisenlaisten arvon kriteetien kautta. Absoluuttinen köyhyys on täysin eri asia ja sitä vastaan tulisi voida taistella kaikenlaisilla korjausmalleilla. Kuitenkin esimerkiksi Sen ja Nussbaum ovat korostaneet toimintamahdollisuuksien periaatetta absoluuttisen köyhyyden poistamisessa. Eli jos absoluuttista köyhyyttä pyrittäisiin poistamaan pelkästään tulonsiirtojen avulla, olisi tämä kuin Kalkuttan musta aukko. Paremminkin ihmisiä tulee voida aktivoida heidän resurssiensa mukaisesti ja kannustaa heitä tekemään työtä sen eteen, että heidän elämänolosuhteensa voisivat parantua. Kehitysmaihin voitaisiin perustaa jonkinlaisia kehitysapuvirkamiesten positioita, jotka olisivat mukana paikallisessa päätöksenteosta ja valvoisivat ihmisten elinolosuhteiden parantamista etenkin siellä missä kurjuutta on. On selvää, että absoluuttisessa köyhyydessä eläneet ihmiset, jotka on sen jälkeen otettu Eurooppaan eivät useimmissa tapauksissa onnistu pitämään huolta itsestään itsenäisesti. Maahanmuutto on tämän menneeseen juuttuneen köyhyyden konseption mukainen seuraus, joka perustuu rahan syytämiseen sellaisille, jotka eivät ole tehneet mitään rahan saannin eteen. Lisäksi on kirjoitettava siitä, miten kaikenlainen eurooppalaiselle sivistysihanteelle vastainen ajattelu lisääntyy Euroopassa sen myötä, kun sosialistit ovat jumittuneet ajatukseen, jonka mukaan suhteellinen köyhyys on niin hirveä asia, että sitä täytyy muuttaa ja ottaa muualta maailmasta köyhät ihmiset Suomeen elämään sosiaalituilla, joita niitäkin pitäisi heidän mukaansa kasvattaaa entistä suuremmiksi. Keskiluokka ei tarvitse enemmän rahaa, koska heillä ei ole sitä koskaan ollut. Verotuksen yhteydessä tulisi auttaa absoluuttisesti köyhiä (joita ei Suomessa ole) ja niitä, jotka ovat asettaneet tienaamisen kovalla työnteolla omaksi päämääräkseen. Keskiluokka on perinteisesti kaikkialla velttoa, ja sen takia tulisi käsitellä työnteon ja ansaitsemisen periaatteita näkyvämmällä tavalla. Älykkäämmillä ihmisillä on varmasti miltei minkälaisessa kulttuurissa hyvänsä nykypäivänä tulla hyväksytyksi, koska etenkin Suomessa on tyypillistä, että poikkeavia ihmisiä kyylätään jatkuvasti ja heille monet pyrkivät antamaan excommunicaatio-tuomion. Poikkeavalle ihmiselle vain harvoin on tilaa ”seurakunnassa”. En usko näin olevan muualla, nimittäin sen suhteen, että Suomessakin transut tapaavat olla psykopaatteja, olivat he sitten olevinaan kuinka hartaita ja hurskaita pastoreita/nuorisopedagogeja jne. Se on käsittämätöntä minkälaisen huomion Suomessa saa ihminen, jolla on kanttia sanoa asioista oman mielipiteensä ja ajatuksensa tai yleensäkin jos tällainen ihminen suuntautuu voimakkaasti yleisiin tai objektiivisiin periaatteisiin. Soveltava etiikka tarkoittaa teoreettisen etiikan teorioiden soveltamista uudenlaisiin eettisiin kysymyksiin. Toisaalta luova osallistuminen tarkoittaa sen kaltaista yhteisötoimintaa, joka ei arkaile ottaa erilaisia yhteiskunnallisia kiistakysymyksiä oman harkintansa alle. Michele Michelettin ja Andrew S. McFarlandin kirjasta Creative participation kerrotaan monista yhteiskunnallisista toimintatavoista, jossa on merkitystä etenkin mikropiirillä eli lähipiirillä. Luovuus osallistumisen yhteydessä tarkoittaa sitä, että monenlaisia yhteiskunnan ketjun ja ympäristön aiheita voidaan ottaa harkinnan alaiseksi sitä varten, että osallistuminen eli oman paikkansa kantaminen voisi mahdollistua. Yksi varsin perinteinen esimerkki oli ns. Boston tea party, jonka yhteydessä amerikkalaiset kaatoivat brittiläisen teelaivan lastin satama-altaaseen, koska he halusivat tällä tavalla edistään Yhdysvaltojen irtoamista Isosta Britanniasta mutta etenkin sen amerikkalaisille asettamista veroista ja tuontitulleista. Yksi aihio tuossa kirjassa käsitteli uskovaisten piiristä tulleiden sekularisoituneiden nuorten sekulaarista elämänkatsomusopetusta. Luovassa osallistumisessa siis pyritään löytämään uusista aiheista kollektiivisen osallistumisen välineitä. Soveltava etiikka käsittelee uusia perustavampia eettisiä ongelmia, joihin voidaan laskea lääketieteen ja terveydenhuollon ongelmia käsittelevä bioetiikka. Yksi soveltavan etiikan alalajeista on hakkerietiikka, eli onko sillä yksityishenkilöä kyyläävällä/kyyläävillä mulkeroilla oikeus kytätä, kuunnella ja katsella yksityishenkilöä salaa. Mielestäni näin ei ole. Yksi tärkeä soveltavan etiikan alalaji on eläinten kohtelun etiikka, joka on tullut itselleni hyvin tärkeäksi. On mielestäni olennaista, vaikka ihminen söisikin eläinperäistä ruokaa, että eläintä ei satuteta sen kasvun ja elämän aikana. Mielestäni voidaan hyvin tulkita tietyillä eläimillä olevan jonkinlaisen tietoisuuden, vaikka ne eivät ainakaan nykytiedon valossa tavallisesti pystykään reflektoimaan samalla tavalla ympäristöään ja itseään kuin ihminen. Mielestäni yksilön ei tarvitse välittää henkisesti kollektiivisista ajatelmista, koska ne vievät pois ihmisellä olevaa arvostelu- ja päättelykykyä. Henkinen kollektiivisuus kuulukin aivan tavallisesti vain rivikansalaisen, kymmenen uutisten katunäkymän ohikulkijaan ajatelmiin. Olen huomannut sen, että miten tyhmempi yksilö on, niin sitä kiinnostuneempi hän on etenkin niin sanotuista kollektiivisista tabuista ja voiteluaineesta muiden samanlaisten tollukoiden toiminnan välissä. Tavalliset ihmiset siis elävät asenteiden ja ennakkoluulojen puristuksessa, jonka kautta he yrittävät muodostaa muka yleiseen tai objektiivisuuteen viittaavia periaatteita. Tosi asiassa nämä heidän ”periaatteensa” ovat pelkästään heidän yksinkertaisuudestaan johtuvia oheistuotteita. Vapaa boheemi älykäs ihminen ei tunnista rahvaan jäsenen kanssa sitä, mitä hänen pitäisi tai ei pitäisi tehdä. Loppujen lopuksi etiikassakin on enimmäkseen kysymys vain voimakkaiden yksilöiden ylläpitämästä esimerkistä, sillä rahvaan edustajat eivät todellakaan ohjaile periaatteitaan minkäänlaisen etiikan kautta – se arvostaa voimakkuutta, toisten nujertamista ja epäoikeudenmukaisuuden hyväksyttämistä. Average-Joe ei tunnista hyvyyttä tai etiikkaa – se pelkää ja sen takia ylikunnioittaa niitä, joilla on heidän mukaansa eniten valtaa. Tässä tulee hyvänä esimerkkinä isäni, joka on täysin epäpoliittinen ja näissä yhteyksissä alatyylisyyksiin vetoava henkilö, jonka mukaan vaaleissa tulisi äänestää sitä, mikä pääsee hänen mukaansa varmasti valituksi. Sama asenne on kaikilla saman rahvaan edustajilla – he aina arvostavat sitä, jolla on eniten valtaa heidän oman käsityksensä ja omien itsestään kertovien arvostelmien mukaisesti. Thrasymakhos oli Platonin Valtiossa sofisti, joka kertoi voimakkaampien vallan olevan aina parhainta ja yksinkertaisinta oikeudenmukaisuutta. Platon taas ajatteli että vartijaluokassa oleva ihminen, filosofi, on ainoana mahdollisuutena siinä kehityksessä, jos yhteisöelämään halutaan oikeudenmukaisuutta ja eettisyyttä. Isäni myös samalla tavalla kuvittelee, että fyysinen valta on aina se, jolla on eniten merkitystä, ja tämän kautta saadaankin esiin aika osuva määritelmä siitä, millainen ihminen hän on. Hän kutsuu kirjojani ”aapisiksi ja lorukirjoiksi”, koska hän pelkää ja ei voi sietää sellaisia ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita kirjojen mukana tulevasta sivistyksestä. Jos jossain määrin koen olevani ns. kolmannen kulttuurin ihminen, niin ei todellakaan tarvitse mielestäni ihmetellä, miksi olen lähestynyt aina voimakkaammin Beckerien historiaa ja sukupiiriä. Isäni on yksinkertainen maalainen, joka ei siedä mitään sellaista, jonka hän katsoo itseään paremmaksi, eli toisin sanoen hän haluaa olla aina oikeassa ja pyrkii siihen, että hänen elämän periaatteensa ovat kaikkia muita parempia. Amerikassa siitetty isäni isä oli aivan toista maata tähän verrattuna – hänellä oli kirjoja, ja äitini on kertonut, että ukki antoi hänelle syntymäpäivinä ja jouluina aina lukuisia paksuja kirjoja. ”Kukkaan muu ei ou sammoo mieltä ku sinä!” Ei tarvitse ihmetellä, että jos tällaisesta ihmisestä sattuu tulemaan toisinajattelija ja ”loner”. Luultavasti isäni autoritarismiin ja ehdottomuuteen asennoitumalla olen tullut itsenäiseksi ajattelijaksi, ja voin jossain mielessä jopa kiittää häntä siitä. Minä en muistuta isääni millään muulla tavalla, kuin että puheäänemme muistuttaa suurin piirtein samaa. Yksilöllisyyden, kirjasivistyksen, taiteellisen lahjakkuuden ja sukuperimään liittyvän ylpeyden olen perinyt äitini suvulta, ja on hauskaa ajatella niitä, joiden mielestä yhä se, että otin äitini suvun nimen olisi jokin suuri rikos. Tietysti jos ei ole elänyt minun kokemaani elämää, eikä edes pyri sitä ymmärtään, niin joku tuomitseva idiootti voi tietysti saada oikeutuksen käsitykselleen. Ja on muistettava sekin, että isäni sukunimi tuli hänen isänsä äidiltä. Minun ensimmäinen mieslinjainen nimisukulainen on äitini isä, eli tässäkin on olemassa jo yhden sukupolven läheisempi liite tähän nimeen. Aatelisten tanssiaisiin en ole koskaan halunnut, ja on lapsellista ja kateellista kuvitella, että olisi halunnut pyrkiä joihinkin piireihin sen varalla, että minulla on äitni sukunimi. Kollektiivi ja yksilö – tästä ovat johtuneet monessa mielessä suuri osa omista ongelmistani. Rahvas on kollektiivia ja he elävät vain toistensa aavisteluista, virheellisistä asenteista ja poskettomista ennakkoluuloista. Ajattelija ei voi olla yhtä kuin kollektiivi vaan hänen täytyy olla yksilö. Rahvaan jäsen ei voi olla yksilö, koska silloin muut ihmiset saisivat hänen mielestään suuremman oikeuden arvostella itseään. Rahvas ei ajattele eikä ilmaise väittämiä, koska se erottaisi hänet laumastaan, missä on niin rauhallisen tuudittavaa olla olematta mitään mieltä mistään.