Hei!
Minulta voi tilata joko sähköpostin (olli.von.becker@googlemail.com) tai puhelimen (0458409833) välityksellä sukukirjan ensimmäistä osaa (30 euroa+postikulut) ja tuoretta sukukirjan toista osaa (35 euroa+postikulut).
tiistai 2. helmikuuta 2016
Yleislaatuista pohdintaa tulevasta väitöskirjan aiheesta
Tutkimuksen työnimi: Onko köyhyys moraalisesti väärin?
Köyhyys tarkoittaa etenkin resurssien puuttumista, sitä, että köyhällä ihmisellä ei ole mahdollisuutta ottaa osaa kaikkiin yhteiskunnan toimintoihin köyhyytensä takia. Köyhyys on siis tavallista merkitä tarkoittavan jonkin asteista puutetta. Köyhyyttä voidaan kuvailla ainakin kahdella alatermillä. Toinen on absoluuttinen köyhyys ja toinen suhteellinen köyhyys. Absoluuttinen köyhyys tarkoittaa sen kaltaisia elämän olosuhteita, jossa eivät täyty edes perustavimmat inhimilliseen olemiseen kuuluvat tarpeet ja asiat. Suhteellinen köyhyys tarkoittaa köyhyyttä mitattuna sen kaltaisella mittarilla, jossa toisten varallisuus ja toimeentulo määrittää jonkun köyhäksi tai ainakin köyhemmäksi siihen vertailtuna miten varakkaita toiset verrattavat ovat. Köyhyydestä seuraantuu useasti muita sosiaalisia ongelmia, joten voidaan määritellä että se olosuhteena määrittää ja laittaa alulle useita ei halutun käyttäytymisen muotoja, jotka voitaisiin ehkäistä sillä, että annettaisiin ihmisille sellaisia elämän resursseja, jotka voisivat olla ehkäisemässä epäsosiaalista käyttäytymistä sen alkusijoilla eli perhesuhteiden tasapainossa. Yksi tutkimuskysymys siis on se, että voidaanko suhteellista köyhyyttä ehkäistä ja länsimaiden ulkopuolella se, voidaanko absoluuttista köyhyyttä ehkäistä. Jotkut sanovat myös, että resurssien jakaminen maailmanlaajuisesti tuhoaa ilmakehää ja lyhentää maapallon elinikää. Kuitenkin pitäisi absoluuttisen köyhyyden viitekehyksessä vahvistaa se, ettei ihmisten tarvitsisi kokea sitä. Köyhyys määrittyy siis tavallisimmilla mittareilla siitä, kuinka paljon varallisuutta ihmisillä on. Useimmiten köyhyydellä tarkoitetaan taloudellisten voimavarojen puuttumista, vaikka sillä voidaan tarkoittaa myös erilaista, esimerkiksi henkistä köyhyyttä. Joskus voidaan myös sanoa, mutta etenkin kirjailijoiden ja taiteilijoiden kohdalla, että henkinen rikkaus lisää voimavaroja ja korvaa niitä puutteita, joita materiaalisten edellykkeiden puuttuminen aiheuttaa. Kysymys onko köyhyys moraalisesti väärin tarkoittaa sitä, voidaanko ihmisiä luokitella sen perusteella kuinka paljon varallisuutta heillä on. Isoenoni Martti ajoi koko elämänsä ajan pienellä fiatilla, vaikka hänellä metsäinsinöörinä ja piirin esimiehenä olisi ollut rahaa ajella mersulla tai volvolla. Hän ei kuitenkaan halunnut pröystäillä autollaan. Näin ollen tavallisinta köyhyyden mittaria eli sitä että resurssit puuttuvat ei voi pitää yhdenmukaisena mittarina kun luokitellaan ihmisten hyvinvointia. Jotkut tyytyvät tarkoituksella vähempään, eikä heitä voida sen perusteella pitää köyhinä. Vapaaehtoinen köyhyys oli fransiskaanimunkkien alulle panema elämänasenne, jonka mukaan ihmisen ei pitäisi tarkoituksella pyrkiä korkeaan elintasoon, vaikka hänellä olisivat resurssitkin siihen. SItä voidaan pitää hyvin eettisenä asenteena köyhyys-kysymyksessä. Munkeille vapaaehtoinen köyhyys tarjosi mahdollisuuden siihen, ettei heidän tarvinnut rasittaa itseään sellaisella työnteolla, joka olisi ollut liitteessä palkkaan tai etuihin. Kuitenkaan suomalainen keskiluokka ei katso hyvällä ajatuksia, jotka pyrkivät elintasokilpailusta pidättäytymiseen. Esimerkiksi joissakin yhteyksissä ihminen saa kokea olevansa huonompi ihminen varallisuutensa tai sen puutteen takia, esimerkiksi kerrankin olin kaupassa ja maksamalla kassalla, kun kassan keski-ikäinen tantta sanoi kun olin maksamassa, että eipä ole kortilla katetta. Tuo jo osoittaa sen, ettei Suomi ole kovinkaan kehittynyt kulttuuri. Tantan kommenttien mukaan sain kokea olevani huonompi ihminen, itse olisin kassana sanonut että laitteessa täytyy olla jokin vika. Tantta siis todisti huonommuuden tilani (rahojen yllättävän puutteen) ja hänen täytyi päästä toteamaan se. Yksi globaalia köyhyyttä koskeva kysymys on se, että mihin yltävät valtiollisen päätöksenteon tasot rajojensa ulkopuolella, eli millainen on globaalin päätöksenteon ulottuvuus. Joku filosofi mainitsi, että me olemme vastuussa kaikesta siitä mitä yksittäisille ihmisille tapahtuu. Köyhyys tarkoittaa perustavien resurssien puuttumista, joka ruokkii samalla kaikenlaisia muita ongelmia kuten rikollisuus, työttömyys, lyhyempi elinikä, teiniraskaudet, pelko, epäsosiaalinen käyttäytyminen ja päihteet. Yksi termi mitä voidaan käyttää köyhyyden yhteydessä on elämänlaatu, joka tarkoittaa sitä, kuinka onnellisia ihmiset ovat omaan elämäänsä. On tärkeää sanoa, että elämänlaatu ylittää joskus köyhyyden puutteet - ihmiset voivat olla onnellisia omaan elämäänsä vaikka olisivatkin köyhiä. Kuitenkin siinäkin on olemassa jonkinasteinen raja, kuinka paljon köyhyyttä yksilö voi sietää, että hän voisi vieläkin olla tyytyväinen elämänlaatuunsa. Suhteellista köyhyyttä voidaan ehkäistä progressiivisella verotuksella, mutta sitäkään tuskin voidaan koskaan poistaa siten, ettei se ilmenisi myöhemmin tulevaisuudessa. John Rawlsin Oikeudenmukaisuusteoria-kirjassaan esittelemä Tietämättömyyden verho, joka tarkoittaa sen kaltaista ajatuskoetta, jossa paikkaansa tulevassa yhteiskunnassa tietämättömät ihmiset päättävät yhteiskunnan positioista, tulonsiirroista ja köyhien ihmisten saamasta avusta. Silloin suurin osa ihmisistä Rawlsin mukaan antaisivat kaikista heikoimmille ja köyhille suuremman tulonsiirtomäärän rahaa ja muuta avustusta. Voidaan siis sanoa, että sellainen yhteiskunnallista viitekehystä kantava toiminta, joka edistää toisten ihmisten köyhyyttä on totaalisen väärin. Olen Rawlsin kirjaan perustuen luonnehtinut yhteiskuntaa, jossa varannot eivät keskity yhteiskunnan johdossa olevien ihmisten kukkaroihin, eli mitä korkeampi asema ja vaikutusvalta yhteiskunnassa sitä pienempi palkka ja edut. Näin valikoitaisiin yhteiskuntaan oikeita henkisiä johtajia johtajiksi. Suomessa on viime aikoina keskusteltu yhteiskuntasopimuksesta. Minun mielestäni se ei huomioi samalla tavalla kaikkia kansalaisia, sillä elämäntavoissa ja arjenkuvissa on eroja. Taloudellinen menestyminen ei saisi olla kiinni siitä, kuinka suuresti ihminen imartelee ja matkii valtion johtohenkilöstöä. Olen käsittänyt, että aiemmin raha oli ainakin sivistyneistön keskuudessa asia josta ei puhuttu. Se vain oli välttämätön paha, jonka korostaminen selkeimmin antoi ihmisestä moukan kuvan. Nozick on kirjoittanut Kantiin vedoten, ettei ihmisiä pitäisi käyttää keinoina vaan päämääränä. Tämäkin voi johtaa joissakin tapauksissa siihen, että ihmisen hyvinvointi päämääränä käytetään rahaa välinearvollisesti oman hyvinvoinnin edistämiseen. Eli näin ollen voidaan sanoa, että köyhät ihmiset eivät pysty omien rajoittuneiden resurssiensa takia edistämään hyvinvointia niin, että se jollakin tasolla riittäisi kunnolliseen elämään. Mutta toisin kuin rikkailla ihmisillä, jotka eivät ehdi saamaan ylimenevää rahaa tililleen ennen kuin verottaja vie ne pois, niin köyhien ihmisten kohdalla verottajalle ja omaan hyvinvointiin liittyviä rahoja otetaan suoraan pois tällaisen ihmisen perustarpeista. Pierre-Joseph Proudon kirjoitti 1800-luvulla, että omaisuus on varkautta, ja tällaisen perustavaa laatua olevan mielipiteen jälkeen voi helposti ruveta pohtimaan sitä, minkä takia jotkut ihmiset tulevat tai jäävät köyhiksi. Kuten aiemmin totesin, niin yhteiskunta tulisi rakentaa siten, että korkeammalla asteella yhteiskunnan päätäntävalta-asteella sijaitsevat henkilöt saisivat siis siten pienempää palkkaa kuin muut työntekijät ja samalla kaikille muille kuin johdossa toimiville ihmisille annettaisiin sama palkka. Olen myös maininnut joissakin yhteyksissä, että esimerkiksi lukioita voitaisiin muuttaa siten, että paikallaolopakkoa vähennettäisiin ja lisättäisiin omatoimisuutta vaativia kotona ja koulun ulkopuolella suoritettavia tehtäviä. Tämä valmentaisi lukiolaisia työntekoon, koska jäljellä jääneellä ajalla he voisivat hyvinkin käydä töissä. Palveluiden yksityistämisen puolesta on sanottava se, että lukiot voitaisiin yksityistää erilaisia erikoistumisaloja tarjoaviin kouluihin ja niihin voitaisiin asettaa lukukausimaksut jonka vuoksi koulun uusien opetuskäytäntöjen jälkeen nuoret saisivat itse tienata paikkansa koulussa. Köyhyydessä on se hyvä puoli, että se monesti tekee ihmisen nöyräksi, mutta kuitenkin nöyryydenkin lisäksi tarvittaisiin myös itseluottamusta sen suhteen, että jokainen ihminen voisi itse saadaa itselleen perustavimman toimeentulon tason. Olisi kuitenkin varmaankin hyväksi, jos jokainen ihminen joutuisi kokemaan joskus elämänsä aikana köyhyyttä, koska se opettaa tyytymään vähään, kuten fransiskaanimunkit periaatteessaan tiesivät. Tässäkin kouluasiassa tapahtuvan muutoksen myötä oppimisessa tulisi enemmän perustaa kuuntelemiseen kuin kysymiseen. Ja kyllä, opettaja voisi olla joskus paikalla koulussa yksityiseen opiskeluun soveltumattomien nuorten kanssa, mutta sillä poikkeuksella, että opettaja tulisi sijoittaa luokan edessä olevaan puolitoista metriseen kuoppaan aasinhattu päässä. Samalla kun voidaan toivoa tapahtuvan edistysaskeleita siinä kehityksessä kun absoluuttinen köyhyys poistetaan maailmasta niin suhteellista köyhyyttä ei varmaan koskaan saada poistettua, koska silloin vaadittaisiin kaikille yhtä suurta palkkaa ja muita marxistihömpötyksiä. Itse tutkimusongelmaa voidaan lähestyä kahdelta suunnalta, eli 1) onko muiden vika ja moraalinen häpeä, jos joku tai jotkut ovat köyhiä 2) Toimiiko yksilö moraalisesti väärällä tavalla, jos hän on köyhä ja esimerkiksi asuu samalla seudulla kuin muut ei-köyhät ihmiset.
Tutkimuksessani hyödynnän etenkin bioetiikkaan liittyvää lähdekirjallisuutta, jonka pystyn saamaan käsiini. Yksi tärkeä kirja on Teaysin Global bioethics and human rights ja toinen on Peter Singerin Practical ethics. Aiheen puolesta lähdemateriaalina voidaan myös käyttää esimerkiksi sanomalehtiä. Myös esimerkiksi Amartya Senin ja Martha Nussbaumin kirjallisuutta voi todennäköisesti käyttää lähteinä. Niiden lisäksi myös Rawls ja Nozick ovat klassikkoina luonnollisesti käytettävissä lähdemateriaalina.
Köyhyys tarkoittaa etenkin resurssien puuttumista, sitä, että köyhällä ihmisellä ei ole mahdollisuutta ottaa osaa kaikkiin yhteiskunnan toimintoihin köyhyytensä takia. Köyhyys on siis tavallista merkitä tarkoittavan jonkin asteista puutetta. Köyhyyttä voidaan kuvailla ainakin kahdella alatermillä. Toinen on absoluuttinen köyhyys ja toinen suhteellinen köyhyys. Absoluuttinen köyhyys tarkoittaa sen kaltaisia elämän olosuhteita, jossa eivät täyty edes perustavimmat inhimilliseen olemiseen kuuluvat tarpeet ja asiat. Suhteellinen köyhyys tarkoittaa köyhyyttä mitattuna sen kaltaisella mittarilla, jossa toisten varallisuus ja toimeentulo määrittää jonkun köyhäksi tai ainakin köyhemmäksi siihen vertailtuna miten varakkaita toiset verrattavat ovat. Köyhyydestä seuraantuu useasti muita sosiaalisia ongelmia, joten voidaan määritellä että se olosuhteena määrittää ja laittaa alulle useita ei halutun käyttäytymisen muotoja, jotka voitaisiin ehkäistä sillä, että annettaisiin ihmisille sellaisia elämän resursseja, jotka voisivat olla ehkäisemässä epäsosiaalista käyttäytymistä sen alkusijoilla eli perhesuhteiden tasapainossa. Yksi tutkimuskysymys siis on se, että voidaanko suhteellista köyhyyttä ehkäistä ja länsimaiden ulkopuolella se, voidaanko absoluuttista köyhyyttä ehkäistä. Jotkut sanovat myös, että resurssien jakaminen maailmanlaajuisesti tuhoaa ilmakehää ja lyhentää maapallon elinikää. Kuitenkin pitäisi absoluuttisen köyhyyden viitekehyksessä vahvistaa se, ettei ihmisten tarvitsisi kokea sitä. Köyhyys määrittyy siis tavallisimmilla mittareilla siitä, kuinka paljon varallisuutta ihmisillä on. Useimmiten köyhyydellä tarkoitetaan taloudellisten voimavarojen puuttumista, vaikka sillä voidaan tarkoittaa myös erilaista, esimerkiksi henkistä köyhyyttä. Joskus voidaan myös sanoa, mutta etenkin kirjailijoiden ja taiteilijoiden kohdalla, että henkinen rikkaus lisää voimavaroja ja korvaa niitä puutteita, joita materiaalisten edellykkeiden puuttuminen aiheuttaa. Kysymys onko köyhyys moraalisesti väärin tarkoittaa sitä, voidaanko ihmisiä luokitella sen perusteella kuinka paljon varallisuutta heillä on. Isoenoni Martti ajoi koko elämänsä ajan pienellä fiatilla, vaikka hänellä metsäinsinöörinä ja piirin esimiehenä olisi ollut rahaa ajella mersulla tai volvolla. Hän ei kuitenkaan halunnut pröystäillä autollaan. Näin ollen tavallisinta köyhyyden mittaria eli sitä että resurssit puuttuvat ei voi pitää yhdenmukaisena mittarina kun luokitellaan ihmisten hyvinvointia. Jotkut tyytyvät tarkoituksella vähempään, eikä heitä voida sen perusteella pitää köyhinä. Vapaaehtoinen köyhyys oli fransiskaanimunkkien alulle panema elämänasenne, jonka mukaan ihmisen ei pitäisi tarkoituksella pyrkiä korkeaan elintasoon, vaikka hänellä olisivat resurssitkin siihen. SItä voidaan pitää hyvin eettisenä asenteena köyhyys-kysymyksessä. Munkeille vapaaehtoinen köyhyys tarjosi mahdollisuuden siihen, ettei heidän tarvinnut rasittaa itseään sellaisella työnteolla, joka olisi ollut liitteessä palkkaan tai etuihin. Kuitenkaan suomalainen keskiluokka ei katso hyvällä ajatuksia, jotka pyrkivät elintasokilpailusta pidättäytymiseen. Esimerkiksi joissakin yhteyksissä ihminen saa kokea olevansa huonompi ihminen varallisuutensa tai sen puutteen takia, esimerkiksi kerrankin olin kaupassa ja maksamalla kassalla, kun kassan keski-ikäinen tantta sanoi kun olin maksamassa, että eipä ole kortilla katetta. Tuo jo osoittaa sen, ettei Suomi ole kovinkaan kehittynyt kulttuuri. Tantan kommenttien mukaan sain kokea olevani huonompi ihminen, itse olisin kassana sanonut että laitteessa täytyy olla jokin vika. Tantta siis todisti huonommuuden tilani (rahojen yllättävän puutteen) ja hänen täytyi päästä toteamaan se. Yksi globaalia köyhyyttä koskeva kysymys on se, että mihin yltävät valtiollisen päätöksenteon tasot rajojensa ulkopuolella, eli millainen on globaalin päätöksenteon ulottuvuus. Joku filosofi mainitsi, että me olemme vastuussa kaikesta siitä mitä yksittäisille ihmisille tapahtuu. Köyhyys tarkoittaa perustavien resurssien puuttumista, joka ruokkii samalla kaikenlaisia muita ongelmia kuten rikollisuus, työttömyys, lyhyempi elinikä, teiniraskaudet, pelko, epäsosiaalinen käyttäytyminen ja päihteet. Yksi termi mitä voidaan käyttää köyhyyden yhteydessä on elämänlaatu, joka tarkoittaa sitä, kuinka onnellisia ihmiset ovat omaan elämäänsä. On tärkeää sanoa, että elämänlaatu ylittää joskus köyhyyden puutteet - ihmiset voivat olla onnellisia omaan elämäänsä vaikka olisivatkin köyhiä. Kuitenkin siinäkin on olemassa jonkinasteinen raja, kuinka paljon köyhyyttä yksilö voi sietää, että hän voisi vieläkin olla tyytyväinen elämänlaatuunsa. Suhteellista köyhyyttä voidaan ehkäistä progressiivisella verotuksella, mutta sitäkään tuskin voidaan koskaan poistaa siten, ettei se ilmenisi myöhemmin tulevaisuudessa. John Rawlsin Oikeudenmukaisuusteoria-kirjassaan esittelemä Tietämättömyyden verho, joka tarkoittaa sen kaltaista ajatuskoetta, jossa paikkaansa tulevassa yhteiskunnassa tietämättömät ihmiset päättävät yhteiskunnan positioista, tulonsiirroista ja köyhien ihmisten saamasta avusta. Silloin suurin osa ihmisistä Rawlsin mukaan antaisivat kaikista heikoimmille ja köyhille suuremman tulonsiirtomäärän rahaa ja muuta avustusta. Voidaan siis sanoa, että sellainen yhteiskunnallista viitekehystä kantava toiminta, joka edistää toisten ihmisten köyhyyttä on totaalisen väärin. Olen Rawlsin kirjaan perustuen luonnehtinut yhteiskuntaa, jossa varannot eivät keskity yhteiskunnan johdossa olevien ihmisten kukkaroihin, eli mitä korkeampi asema ja vaikutusvalta yhteiskunnassa sitä pienempi palkka ja edut. Näin valikoitaisiin yhteiskuntaan oikeita henkisiä johtajia johtajiksi. Suomessa on viime aikoina keskusteltu yhteiskuntasopimuksesta. Minun mielestäni se ei huomioi samalla tavalla kaikkia kansalaisia, sillä elämäntavoissa ja arjenkuvissa on eroja. Taloudellinen menestyminen ei saisi olla kiinni siitä, kuinka suuresti ihminen imartelee ja matkii valtion johtohenkilöstöä. Olen käsittänyt, että aiemmin raha oli ainakin sivistyneistön keskuudessa asia josta ei puhuttu. Se vain oli välttämätön paha, jonka korostaminen selkeimmin antoi ihmisestä moukan kuvan. Nozick on kirjoittanut Kantiin vedoten, ettei ihmisiä pitäisi käyttää keinoina vaan päämääränä. Tämäkin voi johtaa joissakin tapauksissa siihen, että ihmisen hyvinvointi päämääränä käytetään rahaa välinearvollisesti oman hyvinvoinnin edistämiseen. Eli näin ollen voidaan sanoa, että köyhät ihmiset eivät pysty omien rajoittuneiden resurssiensa takia edistämään hyvinvointia niin, että se jollakin tasolla riittäisi kunnolliseen elämään. Mutta toisin kuin rikkailla ihmisillä, jotka eivät ehdi saamaan ylimenevää rahaa tililleen ennen kuin verottaja vie ne pois, niin köyhien ihmisten kohdalla verottajalle ja omaan hyvinvointiin liittyviä rahoja otetaan suoraan pois tällaisen ihmisen perustarpeista. Pierre-Joseph Proudon kirjoitti 1800-luvulla, että omaisuus on varkautta, ja tällaisen perustavaa laatua olevan mielipiteen jälkeen voi helposti ruveta pohtimaan sitä, minkä takia jotkut ihmiset tulevat tai jäävät köyhiksi. Kuten aiemmin totesin, niin yhteiskunta tulisi rakentaa siten, että korkeammalla asteella yhteiskunnan päätäntävalta-asteella sijaitsevat henkilöt saisivat siis siten pienempää palkkaa kuin muut työntekijät ja samalla kaikille muille kuin johdossa toimiville ihmisille annettaisiin sama palkka. Olen myös maininnut joissakin yhteyksissä, että esimerkiksi lukioita voitaisiin muuttaa siten, että paikallaolopakkoa vähennettäisiin ja lisättäisiin omatoimisuutta vaativia kotona ja koulun ulkopuolella suoritettavia tehtäviä. Tämä valmentaisi lukiolaisia työntekoon, koska jäljellä jääneellä ajalla he voisivat hyvinkin käydä töissä. Palveluiden yksityistämisen puolesta on sanottava se, että lukiot voitaisiin yksityistää erilaisia erikoistumisaloja tarjoaviin kouluihin ja niihin voitaisiin asettaa lukukausimaksut jonka vuoksi koulun uusien opetuskäytäntöjen jälkeen nuoret saisivat itse tienata paikkansa koulussa. Köyhyydessä on se hyvä puoli, että se monesti tekee ihmisen nöyräksi, mutta kuitenkin nöyryydenkin lisäksi tarvittaisiin myös itseluottamusta sen suhteen, että jokainen ihminen voisi itse saadaa itselleen perustavimman toimeentulon tason. Olisi kuitenkin varmaankin hyväksi, jos jokainen ihminen joutuisi kokemaan joskus elämänsä aikana köyhyyttä, koska se opettaa tyytymään vähään, kuten fransiskaanimunkit periaatteessaan tiesivät. Tässäkin kouluasiassa tapahtuvan muutoksen myötä oppimisessa tulisi enemmän perustaa kuuntelemiseen kuin kysymiseen. Ja kyllä, opettaja voisi olla joskus paikalla koulussa yksityiseen opiskeluun soveltumattomien nuorten kanssa, mutta sillä poikkeuksella, että opettaja tulisi sijoittaa luokan edessä olevaan puolitoista metriseen kuoppaan aasinhattu päässä. Samalla kun voidaan toivoa tapahtuvan edistysaskeleita siinä kehityksessä kun absoluuttinen köyhyys poistetaan maailmasta niin suhteellista köyhyyttä ei varmaan koskaan saada poistettua, koska silloin vaadittaisiin kaikille yhtä suurta palkkaa ja muita marxistihömpötyksiä. Itse tutkimusongelmaa voidaan lähestyä kahdelta suunnalta, eli 1) onko muiden vika ja moraalinen häpeä, jos joku tai jotkut ovat köyhiä 2) Toimiiko yksilö moraalisesti väärällä tavalla, jos hän on köyhä ja esimerkiksi asuu samalla seudulla kuin muut ei-köyhät ihmiset.
Tutkimuksessani hyödynnän etenkin bioetiikkaan liittyvää lähdekirjallisuutta, jonka pystyn saamaan käsiini. Yksi tärkeä kirja on Teaysin Global bioethics and human rights ja toinen on Peter Singerin Practical ethics. Aiheen puolesta lähdemateriaalina voidaan myös käyttää esimerkiksi sanomalehtiä. Myös esimerkiksi Amartya Senin ja Martha Nussbaumin kirjallisuutta voi todennäköisesti käyttää lähteinä. Niiden lisäksi myös Rawls ja Nozick ovat klassikkoina luonnollisesti käytettävissä lähdemateriaalina.
Kuunvalosonetti
Soudan yksin yössä
en löydä ketään
ja kuitenkin haluaisin olla löydettävissä
Yö on julma, se ei kysele
Kuka tahtoo sen hyväksyä, saa sen
Ilman rajoitteita ja liennytyksiä
katson kohti kuunvaloa, ja
samalla minut täyttää toive tulevasta
vaikka minun pitäisi olla hiljaa
tyytyä rooliini, mutta kuitenkin
tunnen olevani lähellä tavoitettani
En halua antaa sinulle turhia toivoja
sillä se on nyt se asia
josta minun ei kannata puhua
kuunvalo täyttää mieleni toivolla
sen tajuamisella että meille kaikille on tehtävä
voimme auttaa itseämme sen löytämisessä
hallaiselta pellolta kultaisille rannikoille
sitä myötä kun pieni lapsi nauraa, ja äiti
hymyilee lapselle takaisin alkuhymyään
Alku kai on se mitä tavoittelen
että voisin palata kuunvaloon toivomaan
sitä mistä olen jäänyt paitsi
Mutta en tiedä todellakaan sellaisesta
olenhan kuitenkin kokenut paljon
Mutta kertovatko kokemukseni sellaista
mihin muut eivät usko
toiveeseen ikuisesta lemmestä
ja säilytetystä kunniasta?
en löydä ketään
ja kuitenkin haluaisin olla löydettävissä
Yö on julma, se ei kysele
Kuka tahtoo sen hyväksyä, saa sen
Ilman rajoitteita ja liennytyksiä
katson kohti kuunvaloa, ja
samalla minut täyttää toive tulevasta
vaikka minun pitäisi olla hiljaa
tyytyä rooliini, mutta kuitenkin
tunnen olevani lähellä tavoitettani
En halua antaa sinulle turhia toivoja
sillä se on nyt se asia
josta minun ei kannata puhua
kuunvalo täyttää mieleni toivolla
sen tajuamisella että meille kaikille on tehtävä
voimme auttaa itseämme sen löytämisessä
hallaiselta pellolta kultaisille rannikoille
sitä myötä kun pieni lapsi nauraa, ja äiti
hymyilee lapselle takaisin alkuhymyään
Alku kai on se mitä tavoittelen
että voisin palata kuunvaloon toivomaan
sitä mistä olen jäänyt paitsi
Mutta en tiedä todellakaan sellaisesta
olenhan kuitenkin kokenut paljon
Mutta kertovatko kokemukseni sellaista
mihin muut eivät usko
toiveeseen ikuisesta lemmestä
ja säilytetystä kunniasta?
Novelli
Suhteita asioissa ja ihmisissä
"Miksi minun tulisi vain jatkuvasti ajatella sitä, mitä mieltä te päätätte olla minusta ja tekemisistäni? Enhän minäkään kuitenkaan pakota ketään olemaan samanlainen kuin minä olen ja jotain erilaista siihen nähden mitä joku toinen on tai haluaa olla? Onko yleensäkin niin, että maailmassa menestyäkseen täytyisi mukautua olemaan jotain sellaista, mitä muut haluavat jonkun olevan eikä olla siten kuin itse tahtoo? Ja mitä se lopulta ihmisille tarkoittaa, jos heistä kukaan ei saa tärkeimmissä elämänvaiheissaan olla mitä haluaa, koska heidän täytyy vain totella sitä, mitä muut haluavat heidän olevan. En usko, että olisin menestynyt jo näin hyvin opinnoissani ja taiteen ja kirjallisuuden luomisessa, jos minulla ei olisi jo ollut jonkinlaista yksilöllisyydentajua. Mutta eihän tällaisissa paikoissa tietysti ymmärretä taiteilijuutta ja omaperäisyyttä". Näin totesi Olivier McDough sosiaalityöntekijälle ja äidilleen, jotka olivat kaikesta ilmeisimmin ahdistamassa häntä nurkkaan omilla konventionaalisilla mielipiteillään siitä, missä järjestyksessä ihminen mutta etenkin nuoren ihmisen tulisi elää ja olla ja siitä millainen yhteiskunta näillä imperatiiveilla tulisi rakentaa. Huoneessa leijaili sen kaltainen tuulahdus, mitä varmasti on koettu kaikissa niissä tilaisuuksissa, kun ihminen on haluttu kääntää uskonnosta toiseen. Ahdistajat olivat päättäneet tehdä Olivierin kulkusista korvakorut. Itse Olivier vaikutti kiihtyneeltä ja hänen poskensa olivat punakat, minkä lisäksi hän alkoi kokea sen viime aikoina ilmestyneen ahdistuksen tilan taas mielessään, jota hän yritti kuitenkin peitellä. Samalla hän lisäksi pureskeli nikotiinipurkkaa, johon hänellä oli viime vuoden aikana muodostunut riippuvuussuhde. Hän oli pukeutunut mustaan bleiseriin, punaisiin housuihin ja vihreisiin kenkiin. Housut olivat revenneet takaa, koska mies oli saanut ylipainoa viimeisten vuosien aikana. Äiti näytti surumieliseltä, minkälaiseksi hän monesti tavallisesti tuli kun hän yritti auttaa poikaansa ja kun hänen apunsa ei saanut tarvittavaa lopputulosta. Hän ajatteli koko ajan mielessään sitä, mitä hän voisi tehdä sillä ajalla, joka oli monta vuotta mennyt poikansa ongelmien selvittelemiseen. Nainen oli pukeutunut ikäistensä naisten tyyliin baskeriin, housupukuun ja vaaleaan kevättakkiin. Sosiaalityöntekijä selkeästi alkoi pehmetä, kun hän huomasi, että hänen asiakkaansa ei ollutkaan samalla matalalla älyllisellä ja henkisen aktiivisuuden ylläpiämisen tasolla, jolla hänen asiakkaansa tavallisesti olivat, hän jopa huomasi pienen uteliaisuuden ja kiinnostuksen heränneen mielessään tätä nuorta asiakastaan kohtaan. Olivierin mielestä sosiaalitantta oli miltei hyvännäköinen trimmatussa vartalossaan ja vitivalkeassa hymyssään. "Emme me tietysti tarkoita sitä, että sinun Olivier pitäisi tulla samanlaiseksi kuin mitä muut ovat, vaan että haluaisimme sinun pärjäävän paremmin samanikäisten ja asuinkumppanien kanssa. Sinun pitäisi muuttua siten, että voisit olla helpommin lähestyttävä ja tavoitettava." sosiaalityöntekijä sanoi. "Mutta sehän juuri tarkoittaa sitä, että minun pitäisi omaksua kiinnostuksenkohteeni ja ajatukseni toisilta ihmisiltä enkä voisi tai saisi ylläpitää minkäänlaista itsenäisen ajattelun toimintapuolta.", Olivier puuskahti. "Ei, ei se sitä tarkoita, tietysti sinä saat ylläpitää omaa ajattelua, mutta sen ei pitäisi olla sosiaalisten suhteiden muodostamisen tavoitteen tiellä. On ehkä parasta, että otamme tähän keskusteluun nyt mukaan äitisi tänne kutsuman Emmin, jonka sinä taidat tuntea aikaisemmilta kouluvuosiltanne.", sosiaalitantta sanoi. Silloin nuori lyhyt nainen tuli huoneeseen ja oli kuin ei olisi nähnytkään Olivieria, minkä tavan hän tietysti hallitsi hyvin jo niiltä ajoilta kun nämä kaksi olivat jotenkin tuntenee. "Ole hyvä Emmi ja istu. Mikä näissä Olivierin asioissa sinua etenkin omalta kohdaltasi mietityttää?" hän kysyi. "No kun se on niin passiivinen, en minä jaksa vetää tuollaista miehenkörilästä perässäni jokaiseen paikkaan. Sillä ei ole kunnon miehekästä otetta koska se on jo varhaisessa vaiheessa lannistettu kotonaan ja etenkin isänsä toimesta.", Emmi vastasi. "SInä et Emmi ymmärtänyt minua, sinä vain odotit, että minun olisi tullut miehenä osata jo siinä vaiheessa tietyt käyttäytymisen kriteerit, jotka elävät vain naisten mielipiteessä siitä millainen ihmisen ja etenkin miehen tulee olla.", Olivier kysyi. No mutta olisiko sinun sitten tullut saada se mitä minulta halusit, olisit vain tuottanut myötähäpeää minulle ja ystävilleni. Mitä kaikkea he olisivatkaan voineet sanoa, jos he olisivat sitten saaneet tietää, että seurustelen "sen" kanssa.", Emmi kiivahti. "Mutta todella Emmi... ", Olivier oli alkamassa sanomaan. "Nyt kuule Olivier, kyllä Emmillä on oikeus sanoa mielipiteensä tässä asiassa, ethän sinä hänen kertomansa mukaan siihen aikaan edes millään tavalla muistuttanut sellaista henkilöä, jonka oltaisiin voitu sanoa olevan mies.", sosiaalitantta järkeili." Ja miten sinäkin voit noin sanoa, ja Emmi minä todella rakastin sinua tuolloin ja olin tietysti hitusen riippuvainenkin hyväksynnästäsi ja et voi uskoa sitä, miten se kosketti minuun kun et hyväksynyt minua.", Olivier vakuutteli epätoivoisena. Ei sillä ole mitään väliä, en minä voinut sinua hyväksyä, kun sinä et ollut mies", Emmi latasi. "Ja minun mielestäni on ihan parempikin ettei siitä tullut mitään, minäkään en mielestäni saanut tarvittavan hyviä siemeniä silloin kun aloin odottaa Olivieria.", äiti totesi lakonisesti ja seurasi poikansa katsetta, jonka olivat peittäneet kyyneleet. Vieläkö teidän kaikkien pitää uudestaan ja uudestaan ahdistaa minua nurkkaan ja luopumaan kaikesta minkä minä katson olevani itselleni tärkeää ja arvokasta", Olivier totesi tuskaisesti. "Mutta ei kukaan ole sanonut sinulle noin, sinähän voit jatkaa hyvin alkanutta kirjailijan uraasi ja saada aikaan uusia voittoja, ei menestymättömyys naisten keskuudessa ole koskaan ollut minkäänlainen este menestymiselle kirjallisuudessa ja taiteessa", äiti totesi tukevasti. Jos sinä et osaa olla sosiaalinen, ei sinun myöskään tarvitse tavoitella sitä, koska on monia muita arvoja joiden eteen sinä saat työskennellä", sosiaalitantta täydensi. Tässä vaiheessa Olivierin tuskankyyneleet alkoivat lopettaa valumisensa ja hän tunsi olonsa tietyllä tavalla vapautetuksi niistä pakollisista velvoitteista, joiden eteen hänen oli täytynyt ryömiä ja kärsiä viimeisten vuosien aikana. Ne kärsimykset, jotka eivät olleet jättäneet häntä rauhaan edes syvässä unessa, vaikka monesti hän oli miettinyt sitä mitä muut ihmiset tekivät samalla aikaa kun hän istui kämpässään ryyppäämässa. Hän ei myöskään kokenut tarvetta puolustella miehyyttään, koska hän oli ymmärtänyt sen, ettei hänestä koskaan tulisi vakituista suhde-eläjää. Kuitenkin hän tiesi samalla sen, että hänestä oli suhde-eläjän sijaan tullut nero.
"Miksi minun tulisi vain jatkuvasti ajatella sitä, mitä mieltä te päätätte olla minusta ja tekemisistäni? Enhän minäkään kuitenkaan pakota ketään olemaan samanlainen kuin minä olen ja jotain erilaista siihen nähden mitä joku toinen on tai haluaa olla? Onko yleensäkin niin, että maailmassa menestyäkseen täytyisi mukautua olemaan jotain sellaista, mitä muut haluavat jonkun olevan eikä olla siten kuin itse tahtoo? Ja mitä se lopulta ihmisille tarkoittaa, jos heistä kukaan ei saa tärkeimmissä elämänvaiheissaan olla mitä haluaa, koska heidän täytyy vain totella sitä, mitä muut haluavat heidän olevan. En usko, että olisin menestynyt jo näin hyvin opinnoissani ja taiteen ja kirjallisuuden luomisessa, jos minulla ei olisi jo ollut jonkinlaista yksilöllisyydentajua. Mutta eihän tällaisissa paikoissa tietysti ymmärretä taiteilijuutta ja omaperäisyyttä". Näin totesi Olivier McDough sosiaalityöntekijälle ja äidilleen, jotka olivat kaikesta ilmeisimmin ahdistamassa häntä nurkkaan omilla konventionaalisilla mielipiteillään siitä, missä järjestyksessä ihminen mutta etenkin nuoren ihmisen tulisi elää ja olla ja siitä millainen yhteiskunta näillä imperatiiveilla tulisi rakentaa. Huoneessa leijaili sen kaltainen tuulahdus, mitä varmasti on koettu kaikissa niissä tilaisuuksissa, kun ihminen on haluttu kääntää uskonnosta toiseen. Ahdistajat olivat päättäneet tehdä Olivierin kulkusista korvakorut. Itse Olivier vaikutti kiihtyneeltä ja hänen poskensa olivat punakat, minkä lisäksi hän alkoi kokea sen viime aikoina ilmestyneen ahdistuksen tilan taas mielessään, jota hän yritti kuitenkin peitellä. Samalla hän lisäksi pureskeli nikotiinipurkkaa, johon hänellä oli viime vuoden aikana muodostunut riippuvuussuhde. Hän oli pukeutunut mustaan bleiseriin, punaisiin housuihin ja vihreisiin kenkiin. Housut olivat revenneet takaa, koska mies oli saanut ylipainoa viimeisten vuosien aikana. Äiti näytti surumieliseltä, minkälaiseksi hän monesti tavallisesti tuli kun hän yritti auttaa poikaansa ja kun hänen apunsa ei saanut tarvittavaa lopputulosta. Hän ajatteli koko ajan mielessään sitä, mitä hän voisi tehdä sillä ajalla, joka oli monta vuotta mennyt poikansa ongelmien selvittelemiseen. Nainen oli pukeutunut ikäistensä naisten tyyliin baskeriin, housupukuun ja vaaleaan kevättakkiin. Sosiaalityöntekijä selkeästi alkoi pehmetä, kun hän huomasi, että hänen asiakkaansa ei ollutkaan samalla matalalla älyllisellä ja henkisen aktiivisuuden ylläpiämisen tasolla, jolla hänen asiakkaansa tavallisesti olivat, hän jopa huomasi pienen uteliaisuuden ja kiinnostuksen heränneen mielessään tätä nuorta asiakastaan kohtaan. Olivierin mielestä sosiaalitantta oli miltei hyvännäköinen trimmatussa vartalossaan ja vitivalkeassa hymyssään. "Emme me tietysti tarkoita sitä, että sinun Olivier pitäisi tulla samanlaiseksi kuin mitä muut ovat, vaan että haluaisimme sinun pärjäävän paremmin samanikäisten ja asuinkumppanien kanssa. Sinun pitäisi muuttua siten, että voisit olla helpommin lähestyttävä ja tavoitettava." sosiaalityöntekijä sanoi. "Mutta sehän juuri tarkoittaa sitä, että minun pitäisi omaksua kiinnostuksenkohteeni ja ajatukseni toisilta ihmisiltä enkä voisi tai saisi ylläpitää minkäänlaista itsenäisen ajattelun toimintapuolta.", Olivier puuskahti. "Ei, ei se sitä tarkoita, tietysti sinä saat ylläpitää omaa ajattelua, mutta sen ei pitäisi olla sosiaalisten suhteiden muodostamisen tavoitteen tiellä. On ehkä parasta, että otamme tähän keskusteluun nyt mukaan äitisi tänne kutsuman Emmin, jonka sinä taidat tuntea aikaisemmilta kouluvuosiltanne.", sosiaalitantta sanoi. Silloin nuori lyhyt nainen tuli huoneeseen ja oli kuin ei olisi nähnytkään Olivieria, minkä tavan hän tietysti hallitsi hyvin jo niiltä ajoilta kun nämä kaksi olivat jotenkin tuntenee. "Ole hyvä Emmi ja istu. Mikä näissä Olivierin asioissa sinua etenkin omalta kohdaltasi mietityttää?" hän kysyi. "No kun se on niin passiivinen, en minä jaksa vetää tuollaista miehenkörilästä perässäni jokaiseen paikkaan. Sillä ei ole kunnon miehekästä otetta koska se on jo varhaisessa vaiheessa lannistettu kotonaan ja etenkin isänsä toimesta.", Emmi vastasi. "SInä et Emmi ymmärtänyt minua, sinä vain odotit, että minun olisi tullut miehenä osata jo siinä vaiheessa tietyt käyttäytymisen kriteerit, jotka elävät vain naisten mielipiteessä siitä millainen ihmisen ja etenkin miehen tulee olla.", Olivier kysyi. No mutta olisiko sinun sitten tullut saada se mitä minulta halusit, olisit vain tuottanut myötähäpeää minulle ja ystävilleni. Mitä kaikkea he olisivatkaan voineet sanoa, jos he olisivat sitten saaneet tietää, että seurustelen "sen" kanssa.", Emmi kiivahti. "Mutta todella Emmi... ", Olivier oli alkamassa sanomaan. "Nyt kuule Olivier, kyllä Emmillä on oikeus sanoa mielipiteensä tässä asiassa, ethän sinä hänen kertomansa mukaan siihen aikaan edes millään tavalla muistuttanut sellaista henkilöä, jonka oltaisiin voitu sanoa olevan mies.", sosiaalitantta järkeili." Ja miten sinäkin voit noin sanoa, ja Emmi minä todella rakastin sinua tuolloin ja olin tietysti hitusen riippuvainenkin hyväksynnästäsi ja et voi uskoa sitä, miten se kosketti minuun kun et hyväksynyt minua.", Olivier vakuutteli epätoivoisena. Ei sillä ole mitään väliä, en minä voinut sinua hyväksyä, kun sinä et ollut mies", Emmi latasi. "Ja minun mielestäni on ihan parempikin ettei siitä tullut mitään, minäkään en mielestäni saanut tarvittavan hyviä siemeniä silloin kun aloin odottaa Olivieria.", äiti totesi lakonisesti ja seurasi poikansa katsetta, jonka olivat peittäneet kyyneleet. Vieläkö teidän kaikkien pitää uudestaan ja uudestaan ahdistaa minua nurkkaan ja luopumaan kaikesta minkä minä katson olevani itselleni tärkeää ja arvokasta", Olivier totesi tuskaisesti. "Mutta ei kukaan ole sanonut sinulle noin, sinähän voit jatkaa hyvin alkanutta kirjailijan uraasi ja saada aikaan uusia voittoja, ei menestymättömyys naisten keskuudessa ole koskaan ollut minkäänlainen este menestymiselle kirjallisuudessa ja taiteessa", äiti totesi tukevasti. Jos sinä et osaa olla sosiaalinen, ei sinun myöskään tarvitse tavoitella sitä, koska on monia muita arvoja joiden eteen sinä saat työskennellä", sosiaalitantta täydensi. Tässä vaiheessa Olivierin tuskankyyneleet alkoivat lopettaa valumisensa ja hän tunsi olonsa tietyllä tavalla vapautetuksi niistä pakollisista velvoitteista, joiden eteen hänen oli täytynyt ryömiä ja kärsiä viimeisten vuosien aikana. Ne kärsimykset, jotka eivät olleet jättäneet häntä rauhaan edes syvässä unessa, vaikka monesti hän oli miettinyt sitä mitä muut ihmiset tekivät samalla aikaa kun hän istui kämpässään ryyppäämässa. Hän ei myöskään kokenut tarvetta puolustella miehyyttään, koska hän oli ymmärtänyt sen, ettei hänestä koskaan tulisi vakituista suhde-eläjää. Kuitenkin hän tiesi samalla sen, että hänestä oli suhde-eläjän sijaan tullut nero.
sunnuntai 31. tammikuuta 2016
Kirjoitus Uutis-Jousessa (tammikuu 2016)
Tiedon kuuluvuudesta
Tiedon sanotaan kuuluvan kaikille, sen ei siis ole tarkoitus olla esimerkiksi ideologista nautintoa, jossa ilahdutaan siitä, että saadaan sanoa asiat itselle oikealla tavalla sadoille tuhansille ihmisille. Kuitenkin tuo ideologisen nautinnon elementti nähtävästi liittyy lähes kaikkiin journalistina työskenteleviin ihmisiin. Se että kaikki ihmiset eivät saa kirjoittaa lehtiin, monesti eivät edes lukijanpalstalle, rajaa sitä inhimillistä potentiaalia, jonka lehden yhden version kokoaminen vaatii. Mielestäni journalismin tulisi perustua freelancereihin, mutta etenkin sellaisiin freelancereihin, joilla on kokemusta sellaiselta yliopistosivistyksen tai työelämän alalta, joka soveltuu tämänkaltaisiin asiantuntijatehtäviin. Mielestä esimerkiksi journalismin opiskelu ei anna tuleville toimittajille tarpeeksi kykyä sellaiseen toimeen, jossa tarvitaan oikeanlaista tiedon levittämisen kykyä
Jos toimittajina työskenteleviltä kysyttäisiin, kuinka useasti he ovat laiskasti heittäneet jonkin kirjoituksentapaisen lehteen julkaistaviksi, vastaus ei varmaankaan olisi yksi tai kaksi. Olen joskus lapsena ajatellut, että päivinä, jolloin uutisia ei ole tarpeeksi, olisi lehdissä tyhjät paikat juttujen tilalla. Vaikka tuo ilmensikin lapsellista ajatuksenkulkua pitkälle vietynä, olisi sekin asiantila mielestäni vielä tänäkin hetkenä ajatellen parempi kuin se, että lehti täytetään aivopieruilla, väärästi siteeratuilla lainauksilla, jotka naurettaisiin ulos kaikista tiedekunnista.
Sanomalehtikirjoituksen tulisi siis mieluiten perustua asiantuntijuuteen, samalla kouluissa olisi varhaisimmilta luokka-asteilta alkaen opetettava sanomalehtikirjoitusta, ja noita kirjoituksia tulisi tarjota kurssi kurssilta enemmän lehtiin, vaikkakin siinä kohdin voidaan sanoa, että koulun lehden ylläpitäminen laadukkailla kirjoituksilla leventää nuorten halua tiedonvälitykseen.
Lehtikirjoittelun tulisi myös olla akateemisempaa ja lähteisiin perustavampaa kuin mitä se tänä päivänä monesti on. Ketään ei kiinnosta yksityiset juorut, vaikka ne tulisivatkin sellaisilta tyypeiltä, jotka ovat saaneet nauttia elintasosta monta vuotta saman lehden toimituksessa. Monilla kirjoittajilla lisäksi ilmenee monesti jumittuneita ajatuksia, jotka monesti ohjaavat kaikkia heidän kirjoittamiaan kirjoituksia. Vaikka tuon on sanottava kertovan pienoisesta itsenäisen ajattelun jyvästä, on todellakin totta etteivät ihmiset halua lukea kirjoituksia, joiden asiasisältö on todettu saman kirjoittajan toimesta jo useita kertoja.
Toimittajuus tarkoittaa monesti vain sitä, että tällaisella ihmisellä on sertifikoitu valtuutus vaivata ihmisiä omilla ajatuksillaan, jotka ennen todetun mukaan, toistuvat monesti kirjoitus kirjoitukselta. Ketään ei kiinnosta tästä asiasta nousevan ylpeyden sävyttämät juoruja kertovat mielipideautomaatit. Tieto ja tiedonvälittäminen kuuluvat kaikille, mutta mielestäni etenkin heille, jotka voivat asiantuntijana sanoa jotain asioista. Toimittajia tulisi sivistää ja sivistyneistöä tulisi opettaa kirjoittamaan.
Tiedon sanotaan kuuluvan kaikille, sen ei siis ole tarkoitus olla esimerkiksi ideologista nautintoa, jossa ilahdutaan siitä, että saadaan sanoa asiat itselle oikealla tavalla sadoille tuhansille ihmisille. Kuitenkin tuo ideologisen nautinnon elementti nähtävästi liittyy lähes kaikkiin journalistina työskenteleviin ihmisiin. Se että kaikki ihmiset eivät saa kirjoittaa lehtiin, monesti eivät edes lukijanpalstalle, rajaa sitä inhimillistä potentiaalia, jonka lehden yhden version kokoaminen vaatii. Mielestäni journalismin tulisi perustua freelancereihin, mutta etenkin sellaisiin freelancereihin, joilla on kokemusta sellaiselta yliopistosivistyksen tai työelämän alalta, joka soveltuu tämänkaltaisiin asiantuntijatehtäviin. Mielestä esimerkiksi journalismin opiskelu ei anna tuleville toimittajille tarpeeksi kykyä sellaiseen toimeen, jossa tarvitaan oikeanlaista tiedon levittämisen kykyä
Jos toimittajina työskenteleviltä kysyttäisiin, kuinka useasti he ovat laiskasti heittäneet jonkin kirjoituksentapaisen lehteen julkaistaviksi, vastaus ei varmaankaan olisi yksi tai kaksi. Olen joskus lapsena ajatellut, että päivinä, jolloin uutisia ei ole tarpeeksi, olisi lehdissä tyhjät paikat juttujen tilalla. Vaikka tuo ilmensikin lapsellista ajatuksenkulkua pitkälle vietynä, olisi sekin asiantila mielestäni vielä tänäkin hetkenä ajatellen parempi kuin se, että lehti täytetään aivopieruilla, väärästi siteeratuilla lainauksilla, jotka naurettaisiin ulos kaikista tiedekunnista.
Sanomalehtikirjoituksen tulisi siis mieluiten perustua asiantuntijuuteen, samalla kouluissa olisi varhaisimmilta luokka-asteilta alkaen opetettava sanomalehtikirjoitusta, ja noita kirjoituksia tulisi tarjota kurssi kurssilta enemmän lehtiin, vaikkakin siinä kohdin voidaan sanoa, että koulun lehden ylläpitäminen laadukkailla kirjoituksilla leventää nuorten halua tiedonvälitykseen.
Lehtikirjoittelun tulisi myös olla akateemisempaa ja lähteisiin perustavampaa kuin mitä se tänä päivänä monesti on. Ketään ei kiinnosta yksityiset juorut, vaikka ne tulisivatkin sellaisilta tyypeiltä, jotka ovat saaneet nauttia elintasosta monta vuotta saman lehden toimituksessa. Monilla kirjoittajilla lisäksi ilmenee monesti jumittuneita ajatuksia, jotka monesti ohjaavat kaikkia heidän kirjoittamiaan kirjoituksia. Vaikka tuon on sanottava kertovan pienoisesta itsenäisen ajattelun jyvästä, on todellakin totta etteivät ihmiset halua lukea kirjoituksia, joiden asiasisältö on todettu saman kirjoittajan toimesta jo useita kertoja.
Toimittajuus tarkoittaa monesti vain sitä, että tällaisella ihmisellä on sertifikoitu valtuutus vaivata ihmisiä omilla ajatuksillaan, jotka ennen todetun mukaan, toistuvat monesti kirjoitus kirjoitukselta. Ketään ei kiinnosta tästä asiasta nousevan ylpeyden sävyttämät juoruja kertovat mielipideautomaatit. Tieto ja tiedonvälittäminen kuuluvat kaikille, mutta mielestäni etenkin heille, jotka voivat asiantuntijana sanoa jotain asioista. Toimittajia tulisi sivistää ja sivistyneistöä tulisi opettaa kirjoittamaan.
lauantai 23. tammikuuta 2016
Kolumni Uutis-Jousessa (tammikuu 2016)
Töllöttimen sisältö on muuttunut
Suomen televisiosta tulevat ohjelmat ovat huonontuneet jatkuvasti viime vuosien aikana. Aikanaan saimme nauttia televisiosta englantilaisia, saksalaisia ja ranskalaisia elokuvia ja sarjoja. Tänä päivänä ne ovat korvaantuneet amerikkalaisilla yksinkertaista juonta, stereotyyppisiä hahmoja, paljasta pintaa ja riittävässä mitassa väkivaltaa sisältävillä räiskinnöillä, joiden joukosta ei löydy "vanhan mantereen" juurtuneempien hahmojen kaltaista sofistikoituneisuutta.
Aikanaan tvstä tuli mm. Englannin hienoimpien kirjailijoiden joukkoon lukeutuvan PG Wodehousen kirjoittamia komedioita ja farsseja, joita kirkasti hienostunut ironia, itseironia ja satiiri. Yksi hänen suurta mainetta saaneista tv-formaateista oli Jeeves and Wooster, jossa sisäsiittoinen aristokraatti Wooster, jolla on englantilaisille tyyppilliset hörökorvat, yrittää pärjätä maailman antamien paineiden kanssa, jossa pyrkimyksessä häntä auttaa Woosteria älykkäämpi Jeeves, vanhan ajan herrasmiespalvelija.
En nykyään siedä juurikaan amerikkalaisia sarjoja tai elokuvia, ne eivät siis kuulu minun yleissivistykseeni, ja kyllä se on niin, että johonkin on vedettävä tässäkin raja. Erityisen kömpelö oli amerikkalainen versio sarjasta House of cards, jolla suoranaisesti pilkataan Dobbsin alkuperäistä englantilaista versiota.
Amerikan vaikutus näkyy esimerkiksi siinä, etteivät koulun käyneet ymmärrä Englannin englantia ja sanavarasto rajoittuu amerikan englannin sanastoon. Esimerkiksi eräässäkin tvstä tulleessa englantilaissarjassa jälkiruokaa tarkoittava "pudding" oli käännetty "vanukkaaksi", eli "mitä meillä on vanukkaaksi?" Samanaikaisesti esikuvat haetaan amerikkalaisten viihdetähtien joukosta, ja samalla hyväksytään se, miten kapea ja vajavainen näiden ihmisten todellinen kulttuurinen tausta on.
Meidän pitäisi olla ylpeitä eurooppalaisuudestamme ja katsottava mieluiten ilman tekstityksiä eurooppalaisia elokuvia ja sarjoja (kirjojen lukemista unohtamatta). Suomalaiset eivät näytä enää tajuavan, että esimerkiksi saksan ja ranskan puhujia on kuitenkin edelleen Euroopassa paljon.
Ei-englantilaisista elokuvan tekijöistä on mainittava etenkin Luis Bunuel ja Luchino Visconti. Molemmat hallitsivat ideaalisen elokuvan tekemisen merkit ja piirteet, eli he ymmärsivät ironian ja siihen olennaisesti liittyvän dekadentismin periaatteita ja Bunuel etenkin loisti surrealistisen elokuvan alalla, ja etenkin Porvariston hillitty charmi kuuluu hänen mestariteoksiinsa. Uskon että kaikki eivät halua katsoa elokuvia joissa vain ammutaan ja naidaan - se ei vastaa ihmisen korkeimpien osien tarpeeseen ymmärtää ja luoda mielessään uudenlaisia merkityksiä. Esimerkiksi Viscontin dekadentit yläluokan kuvat, joita monesti Helmut Berger kuvasi, loistavat poissaolollaan amerikkalaisissa filmeissä, koska siellä ei ole vanhaa rahaa ja rikkaat eivät ole ehtineet köyhtyä.
Kun katsomme amerikkalaisia sarjoja ja niiden hahmoja, on meidän muistettava, että he ja ne ovat vain halpoja kopioita eurooppalaisista isoveljistään, koska ne vastaavat vain alemman tason tarpeisiin. Amerikkahan on vielä kovin nuori kulttuuri.
Suomen televisiosta tulevat ohjelmat ovat huonontuneet jatkuvasti viime vuosien aikana. Aikanaan saimme nauttia televisiosta englantilaisia, saksalaisia ja ranskalaisia elokuvia ja sarjoja. Tänä päivänä ne ovat korvaantuneet amerikkalaisilla yksinkertaista juonta, stereotyyppisiä hahmoja, paljasta pintaa ja riittävässä mitassa väkivaltaa sisältävillä räiskinnöillä, joiden joukosta ei löydy "vanhan mantereen" juurtuneempien hahmojen kaltaista sofistikoituneisuutta.
Aikanaan tvstä tuli mm. Englannin hienoimpien kirjailijoiden joukkoon lukeutuvan PG Wodehousen kirjoittamia komedioita ja farsseja, joita kirkasti hienostunut ironia, itseironia ja satiiri. Yksi hänen suurta mainetta saaneista tv-formaateista oli Jeeves and Wooster, jossa sisäsiittoinen aristokraatti Wooster, jolla on englantilaisille tyyppilliset hörökorvat, yrittää pärjätä maailman antamien paineiden kanssa, jossa pyrkimyksessä häntä auttaa Woosteria älykkäämpi Jeeves, vanhan ajan herrasmiespalvelija.
En nykyään siedä juurikaan amerikkalaisia sarjoja tai elokuvia, ne eivät siis kuulu minun yleissivistykseeni, ja kyllä se on niin, että johonkin on vedettävä tässäkin raja. Erityisen kömpelö oli amerikkalainen versio sarjasta House of cards, jolla suoranaisesti pilkataan Dobbsin alkuperäistä englantilaista versiota.
Amerikan vaikutus näkyy esimerkiksi siinä, etteivät koulun käyneet ymmärrä Englannin englantia ja sanavarasto rajoittuu amerikan englannin sanastoon. Esimerkiksi eräässäkin tvstä tulleessa englantilaissarjassa jälkiruokaa tarkoittava "pudding" oli käännetty "vanukkaaksi", eli "mitä meillä on vanukkaaksi?" Samanaikaisesti esikuvat haetaan amerikkalaisten viihdetähtien joukosta, ja samalla hyväksytään se, miten kapea ja vajavainen näiden ihmisten todellinen kulttuurinen tausta on.
Meidän pitäisi olla ylpeitä eurooppalaisuudestamme ja katsottava mieluiten ilman tekstityksiä eurooppalaisia elokuvia ja sarjoja (kirjojen lukemista unohtamatta). Suomalaiset eivät näytä enää tajuavan, että esimerkiksi saksan ja ranskan puhujia on kuitenkin edelleen Euroopassa paljon.
Ei-englantilaisista elokuvan tekijöistä on mainittava etenkin Luis Bunuel ja Luchino Visconti. Molemmat hallitsivat ideaalisen elokuvan tekemisen merkit ja piirteet, eli he ymmärsivät ironian ja siihen olennaisesti liittyvän dekadentismin periaatteita ja Bunuel etenkin loisti surrealistisen elokuvan alalla, ja etenkin Porvariston hillitty charmi kuuluu hänen mestariteoksiinsa. Uskon että kaikki eivät halua katsoa elokuvia joissa vain ammutaan ja naidaan - se ei vastaa ihmisen korkeimpien osien tarpeeseen ymmärtää ja luoda mielessään uudenlaisia merkityksiä. Esimerkiksi Viscontin dekadentit yläluokan kuvat, joita monesti Helmut Berger kuvasi, loistavat poissaolollaan amerikkalaisissa filmeissä, koska siellä ei ole vanhaa rahaa ja rikkaat eivät ole ehtineet köyhtyä.
Kun katsomme amerikkalaisia sarjoja ja niiden hahmoja, on meidän muistettava, että he ja ne ovat vain halpoja kopioita eurooppalaisista isoveljistään, koska ne vastaavat vain alemman tason tarpeisiin. Amerikkahan on vielä kovin nuori kulttuuri.
lauantai 16. tammikuuta 2016
Alustus von Becker-suvun historiikin toisen osan julkaisutilaisuudessa Kaavilla 14.1.2016
Haluan puheeni alkuun ja kotiseutuneuvos Konosen linjakkaan puheen jälkeen kiittää paikalleentulleita kiinnostuksesta von Beckerin sukua ja sukuun liittyvää tutkimusta kohtaan. Sukututkimus elää vain kun ympärillä on sukulaisia. Tarkoitukseni on tässä lyhyehkössä kertauksessa käydä läpi von Beckerin suvun ainoan mieslinjaisesti elossa olevan sukuhaaran Luhangan haaran eli nykyisen Kaavin haaran vaiheita sukuhaaran kantaisästä isoisäni isoisän isoisästä luutnantti Axel von Beckeristä 1700-luvulta näihin päiviin 2000-luvulle.
Kirjan ensimmäisestä osasta on tässä sanottava, että se julkaistiin joulukuussa 2014 Kangasniemellä Beckerin koululla. Beckerin koulu on nimetty Kangasniemen haaroihin kuuluneen professori Reinhold von Beckerin mukaan. Siellä mukana oli vain yksi sukulainen, veljeni Mika, joka on ystävällisesti mukana täälläkin. Mukana meillä oli myös historian emeritusprofessori Ohto Manninen, joka piti siellä toisen alustuksen. Sain Manniselta apua myös menneen vuoden marraskuussa, kun lounastimme ja keskustelimme Kansallisarkistossa. Suvun liitteestä Kangasniemeen on sanottava, että olen ideoinut mielessäni ajatuksen jonka mukaan Beckerin koulun vanhimman luokka-asteen oppilaille kohderyhmänä voitaisiin perustaa professori Reinhold von Beckerin nimellä stipendirahasto, jonka myötä annettaisiin keväisin tietyn suuruinen stipendi koulun lahjakkaimmalle äidinkieltä joko vuoden aikana käyttäneelle tai kirjoituskilpailussa menestyneelle oppilaalle. Tämä tietysti vaatisi koulun kanssa käytävän neuvottelun lisäksi pienen rahasumman kokoamista suvun keskuudesta vuosittain, ja kysymystä on varmasti aiheellista pohtia myöhemmin koulun lisäksi myös suvun kesken.
Mutta aiheeseen:
von Beckereiden Luhangan haara - Itä-Hämeestä Koillis-Savoon
Von Beckerit asettuivat Luhankaan 1700-luvun lopussa. Suvun alkuperäinen kotipaikka oli ollut 1700-luvun alussa Sysmä ja sitä ennen Tuusula, mitä ennen Hans Beckerin uskotaan olleen baltiansaksalainen Liivinmaalla. Sysmässä suvun jäsenet hallinnoivat etenkin pitäjän kantatiloihin lukeutunutta Saaren Seppälän kartanoa. Luutnantti Axel von Becker, joka oli isoisänsä nimismies Axel Beckerin ja isänsä furiiri Axel von Beckerin huomioiden kolmas perättäinen Axel sukulinjassaan, palveli Savon jääkäreissä ja osti Luhangan säterin kornetti Alexander Magnus Reethin perillisiltä. Reeth, joka polveutui skotlantilaisesta alkuperäisesti nimellä Reid kulkeneesta suvusta, jonka oli onnistunut saada aateluutensa virallistetuksi myös Tukholman ritarihuoneella, oli Luhangan varhainen vaikuttaja, hän mm. osti Luhangan uuteen kirkkoon kellon. Reeth tuli murhatuksi alustalaistensa toimesta. Alustalaiset, jotka olivat lähteneet teon jälkeen Päijänteen yli reellä pakoon, saatiin kiinni ja heidät oikeuden jälkeen mestattiin ja teilattiin.
On siis oletettavaa, että Axel osti tilan Reethin perillisiltä, todennäköisesti kersantti Carl Gustaf Reethiltä, koska Luhangan historiikissa sanotaan, että 1700-luvun loppuaikoina Axel von Becker istui arvokkaimmalla ensimmäisellä paikalla Luhangan kirkossa ja säterin torppareita sanotaan olleen tuolloin 13, joka määrä kuitenkin tasaisesti lisääntyi 1800-luvun edetessä. Säteri tarkoitti siis rälssitaloa, joka oli vapautettu suorittamasta ratsupalvelusta kruunulle, ja Luhangan säteri oli Luhangan von Beckerien pääkartano, samalla kun suku omisti pitäjässä myös muita tätä vaatimattomampia tiloja. Säterien omistaminen oli tuohon aikaan vielä varsin aatelille kuulunut etuoikeus. Axel oli vanhempiensa Sysmän Seppälän furiiri Axel von Beckerin ja etenkin Kangasniemellä vaikuttaneesta suvusta tulleen vapaaherratar Maria von der Pahlenin vanhin sukuaan jatkanut poika, hän siis syntyi 1735. Von der Pahlen-suvulta tuli suvun toiselle Kangasniemen haaralle edellä mainitun avioliiton kautta mm. merkittävä Ohensalon rälssisäteri, joka kuului suvulle vielä 1900-luvun alussa. Luutnantti Axel von Becker meinasi jäädä vanhaksipojaksi, kunnes hän vuosisadan vaihteessa avioitui miltei viisikymmentä vuotta nuoremman aatelisneidon Anna Lovisa os. von Essenin kanssa, joka oli syntynyt Rautalammilla kapteeni Otto Magnus von Essenin ja Eva Helena Tandefeltin perheeseen. Axelin ja Anna Lovisan ensimmäinen lapsi kuoli nuorena, mutta he onnistuivat saamaan toisen, jonka nimeksi tuli Otto Reinhold, ennen kuin Axel kuoli seuraavana vuonna. Koska Otto Reinhold oli vasta pieni lapsi ja ei pystynyt ymmärrettävästi hallinnoimaan sukutiloja Luhangassa, siirtyivät ne vaimon haltuun sillä ehdolla, että ne myöhemmin siirtyisivät hänen pojalleen. Tuohon aikaan merkittävimmät yksittäiset kartanot olivat Klemettilän rustholli ja Honkala, joista jälkimmäinen tiettävästi perustui alkuperäiseen säteritilaan. Sittemmin Anna Lovisa meni uudestaan avioon tehtaan tirehtööri Anders Nohrströmin kanssa, ja heidän jälkeläisiään ovat mm. edesmennyt kirjailija Tito Colliander ja hänen lapsenlapsensa tv-juontaja Baba Lybeck. Leskelle jäi sittemmin Ånäs tai Oneinen-niminen tila, joka on edelleen Blom-Colliandereitten hallussa. Luhangan säteriin kuului ennen isoajakoa yli kymmenen tuhatta hehtaaria maata, josta tietysti suurin osa oli metsää.
Otto Reinhold koulutettiin hyvin ja hänestä tuli juristi. Hän siis opiskeli Turun Akatemiassa. Hän työskenteli senaatin talousosastolla kamarikirjurina ja sittemmin ensin Heinolassa ja sitten läänin pääkaupungin muuttuessa Mikkelissä lääninkirjanpitäjänä ja henkikirjoittajana. Samalla aikaa hän tilanhoitajan välityksellä piti huolta sukuperinnöstään Luhangassa. Otto Reinhold meni avioon 1830 serkkunsa Johanna Fredrika os. von Schrowen kanssa, eli heidän äitinsä Anna Lovisa ja Eva Margareta olivat molemmat von Esseneitä ja sisaria. Vaimo oli kotoisin Hartolan Putkijärven kartanosta, joka oli kuulunut tämän suvulle 1600-luvulta lähtien ja Putkijärven kartanossa oli parhaimmillaan jopa 35 torppaa. Vaimon isä oli vääpeli Carl Ludvig von Schrowe, joka kuului vanhaan ensin Westfalenista Liivinmaalle ja sieltä Suomeen 1600-luvulla tulleeseen ja vuonna 1650 Tukholmassa aateloituun sukuun. Otto ja Johanna von Becker saivat kahdeksan lasta, joista kolme oli poikia ja viisi tyttäriä. Kun Otto Reinhold luopui henkikirjoittajan toimestaan Mikkelissä, oli hän ilmeisesti jotenkin psyykkisesti epätasapainoinen ja hänen vaimonsa ja vaimon veljenpoika Johan Henrik von Schrowe huolehtivat hänen omaisuudestaan siihen asti kunnes hän vuonna 1873 kuoli. Otto Reinhold omisti mm. kaupunkikartanot Mikkelin ja Heinolan keskustoissa, minkä lisäksi hän oli hankkinut tai perinyt myös muita tiloja Luhangan ulkopuolella. Näitä sitten vaimon ja JH von Schrowen toimesta myytiin ja rahojen saaja ei ole vieläkään tiedossa. Voi jopa olla, että Otto Reinholdia saatettiin jossakin mitassa käyttää hyväksi. Tiettävästi aikalaiskuvauksen mukaan Oton ja Johannan avioliitto ei ollut onnistuneimpia ja he riitelivät paljon. Vaimo kuoli 1867 ennen miestään.
Reinhold Octavius von Becker oli nuorin Oton ja Johannan kolmesta pojasta ja toiseksi nuorin heidän kaikista lapsistaan. Hänet koulutettiin suomenkielisessä Hämeenlinnan lyseossa, missä hän varmastikin tuli täysin kaksikieliseksi. Ei ole tiedossa, että hän olisi jatkanut opintojaan missään Lyseon jälkeen, vaikka on kuitenkin mainittava, että hän kyllä ainakin seurasi käräjien toimintaa mm. Laukaan pitäjässä. Sen jälkeen hänestä tuli Kuopion läänin lääninkanslisti, jossa toimessa hän hoiti tarvittaessa myös lääninsihteerin toimia. On sanottava, että noihin aikoihin Kuopion läänin maaherrana oli toiminut Johan August von Essen, joka oli Reinholdille sukua tämän molempien isoäitien kautta. Reinhold Octavius toimi joitain vuosia Kuopiossa virassaan ja lähti sitten Kaaville nimismieheksi. Hän osti vuonna 1879 Virrantalon tilan Luikonlahden kylästä, jonka voidaan arvella kuuluneen pitäjän suurimpiin tiloihin, koska esimerkiksi vuonna 1899 tehdyssä Suomenmaan kartassa Virrantalo oli ainoa kaavilainen tila, joka oli siinä erikseen mainittu ja merkitty. Virrantalo oli aikaisemmin kuulunut pitkän aikaa Hallikaisten suvulle.
Reinhold Octavius ei jatkanut esivanhempiensa tapaa naida aatelinen vaimo, vaan hän otti jälkeläisten myöhemmin käyttämän ilmaisun mukaan vaimon savolaiselta kaskipellolta. Tämä vaimo oli Maria Fredrika Julkunen, Matts Julkusen ja Maria Lovisa Tiilikaisen tytär. Mariansa kanssa Reinhold Octavius sai viisi aikuiseksi elänyttä lasta, joista yksi oli poika ja neljä tyttäriä. Poikaa Frans Edvardia suunniteltiin aluksi virkamieheksi ja hänet pantiin Kuopion Lyseoon, kuitenkin 1900-luvun alussa kun sortokausi koetteli suomalaisten kärsivällisyyttä, otti Reinhold Octavius eron virastaan nimismiehenä, koska ei halunnut tukea suomalaisen yhteiskunnan venäläistämistä pakottamalla kaavilaisia nuoria miehiä Venäjän armeijan kutsuntoihin. Kuvernööri myönsi hänelle eron ja hän sai vain vajaan eläkkeen. Samalla Reinhold Octavius otti lahjakkaan poikansa mielenosoituksellisesti pois Kuopion Lyseosta, ja näin Frans Edvard von Beckeristä tuli maanviljelijä. Tyttäret, joista kaikki yhtä lukuunottamatta olivat Fransia vanhempia, naitettiin maanviljelijöille, jotka saattoivat olla tilan alustalaisia ennen sitä, koska Reinhold Octavius irrotti Ahosenniemellä sijainneista maistaan tilat Heikkisille ja Hartikaisille, joiden kanssa kaksi vanhinta tytärtä Olga ja Hilda oli naitettu. Alma Fredrika niminen tytär meni avioon Adam Karjalaisen kanssa Polvijärven Saarivaaraan ja Johanna Aurora ensin Juho Kurosen kanssa, joka avioliitto oli hänen tyttärensä kertoman mukaan sovittu ja epäonnistunut, ja sitten onnistuneemmin Tuomas Järveläisen kanssa. Näin ollen tällä suvulla on jo aiemmin ollut liite Järveläisten sukuun, kun isoäitini Salli on myös omaa sukuaan Järveläinen. Näiden neljän tyttären avioliitoista syntyneiden jälkeläisten ja heidän jälkeläisten joukossa on paljon suvusta kiinnostuneita ihmisiä, esimerkiksi maisteri Marke Korkalainen, jonka isoisä oli Hilda Hartikaisen poika Lauri Hartikainen.
Viimeisistä von Beckereistä Luhangassa on sanottava vielä, että Reinhold Octaviuksen, joka kuoli vuonna 1916 Kaavilla, vanhin veli, majuri Odert Otto Alfred von Becker hallinnoi sukuperintöään Luhangassa vuoteen 1906 kuolemaansa asti, leski kuoli jo seuraavana vuonna ja sen jälkeen vanhimmaksi elänyt sisko Flora Wiktoria von Becker hallinnoi sukutilojen rippeitä Luhangassa kuolemaansa vuoteen 1926 asti. On sanottava, että Frans Edvard aikoi nuorena miehenä palata Luhankaan isänsä synnyinpaikkakunnalle, mutta jostain syystä se ei toteutunut. Minulla ei ole tiedossa sitä, onko joku mahdollisesti perinyt sukutiloja Flora Wiktorian jälkeen, ainakin on tiedossa, että tuon sisarussarjan aviottomia lapsia on elänyt Luhangassa vielä ainakin 1930- ja 1940-luvuilla. Suvun edustus aatelissa säätyvaltiopäivillä muodostui tiettävästi 1800-luvulla pääosin Kangasniemen haarojen jäsenistä.
Frans Edvardista tuli siis Virrantalon isäntä. Frans Edvard avioitui hyvin nuorena Hildan kanssa, joka oli omaa sukuaan Tukiainen, ja lähes naapuritalon tyttöjä. Vanhin poika Martti syntyi vuonna 1913 ja hän oli 1920-luvun lopussa joitain vuosia helsinkiläisten von Beckereiden kutsumana opiskelemassa Norssissa, Helsingin suomalaisessa normaalilyseossa, mitä koulua hän ei kuitenkaan jatkanut loppuun asti. Tuo saattoi olla yhtenä tekijänä siinä kun Frans Edvard von Becker muutti perheensä nimen vuonna 1935 Suomalaisuuden liiton kampanjassa kotitilan mukaan Virrantaloksi. Tänä päivänä suvussa on niin von Beckereitä kuin Virrantaloja. Frans Edvard Virrantalo toimi myös pitkän aikaa Kaavin kunnanvaltuustossa ja koulutuslautakunnassa sekä päättämässä Luikonlahden koulun kehittämisestä. Aikuiseksi eläneitä lapsia Fransilla ja Hildalla oli seitsemän, neljä poikaa ja kolme tytärtä. Martti työskenteli metsäteknikkona, Leosta tuli Virrantalon isäntä, Reino omisti myöhemmin Virrantalosta lohkotun Rantala-nimisen tilan ja Orvo muutti pohjoiseen. Tyttäristä Mirjam avioitui Unto Lankilan kanssa, Lempi Vilho Kinnusen kanssa ja Hanna Eljas Toivasen kanssa. Heistä Mirjam ja Lempi käyttivät myöhemmin myös von Becker-nimeä, minkä lisäksi äitini serkku Keijo ja serkkuni Jarno ja Jani ovat myöhemmin ottaneet käyttöönsä suvun alkuperäisen nimen.
Isovanhemmillani on viisi lasta, kaksitoista lastenlasta ja kolme lapsenlapsenlasta. Serkkuni Jani von Beckerin perheeseen syntyi viime vuoden lopussa isovanhempieni ensimmäinen miespuolinen lapsenlapsen lapsi. Isoisäni ja isoäitini ovat toimineet aktiivisesti erilaisessa yhdistystoiminnassa paikkakunnalla ja paikkakunnan ulkopuolella sekä isoäitini myös mm. kunnanvaltuustossa.
Hämäläinen von Becker-suvun Luhangan haara on kulkenut aikaa myöten mittavan matkan ja muuttunut samalla savolaiseksi, ja osa suvusta Virrantalo-nimisiksi. Kuitenkin mielestäni voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että jotain tärkeää on myös säilynyt.
Kirjan ensimmäisestä osasta on tässä sanottava, että se julkaistiin joulukuussa 2014 Kangasniemellä Beckerin koululla. Beckerin koulu on nimetty Kangasniemen haaroihin kuuluneen professori Reinhold von Beckerin mukaan. Siellä mukana oli vain yksi sukulainen, veljeni Mika, joka on ystävällisesti mukana täälläkin. Mukana meillä oli myös historian emeritusprofessori Ohto Manninen, joka piti siellä toisen alustuksen. Sain Manniselta apua myös menneen vuoden marraskuussa, kun lounastimme ja keskustelimme Kansallisarkistossa. Suvun liitteestä Kangasniemeen on sanottava, että olen ideoinut mielessäni ajatuksen jonka mukaan Beckerin koulun vanhimman luokka-asteen oppilaille kohderyhmänä voitaisiin perustaa professori Reinhold von Beckerin nimellä stipendirahasto, jonka myötä annettaisiin keväisin tietyn suuruinen stipendi koulun lahjakkaimmalle äidinkieltä joko vuoden aikana käyttäneelle tai kirjoituskilpailussa menestyneelle oppilaalle. Tämä tietysti vaatisi koulun kanssa käytävän neuvottelun lisäksi pienen rahasumman kokoamista suvun keskuudesta vuosittain, ja kysymystä on varmasti aiheellista pohtia myöhemmin koulun lisäksi myös suvun kesken.
Mutta aiheeseen:
von Beckereiden Luhangan haara - Itä-Hämeestä Koillis-Savoon
Von Beckerit asettuivat Luhankaan 1700-luvun lopussa. Suvun alkuperäinen kotipaikka oli ollut 1700-luvun alussa Sysmä ja sitä ennen Tuusula, mitä ennen Hans Beckerin uskotaan olleen baltiansaksalainen Liivinmaalla. Sysmässä suvun jäsenet hallinnoivat etenkin pitäjän kantatiloihin lukeutunutta Saaren Seppälän kartanoa. Luutnantti Axel von Becker, joka oli isoisänsä nimismies Axel Beckerin ja isänsä furiiri Axel von Beckerin huomioiden kolmas perättäinen Axel sukulinjassaan, palveli Savon jääkäreissä ja osti Luhangan säterin kornetti Alexander Magnus Reethin perillisiltä. Reeth, joka polveutui skotlantilaisesta alkuperäisesti nimellä Reid kulkeneesta suvusta, jonka oli onnistunut saada aateluutensa virallistetuksi myös Tukholman ritarihuoneella, oli Luhangan varhainen vaikuttaja, hän mm. osti Luhangan uuteen kirkkoon kellon. Reeth tuli murhatuksi alustalaistensa toimesta. Alustalaiset, jotka olivat lähteneet teon jälkeen Päijänteen yli reellä pakoon, saatiin kiinni ja heidät oikeuden jälkeen mestattiin ja teilattiin.
On siis oletettavaa, että Axel osti tilan Reethin perillisiltä, todennäköisesti kersantti Carl Gustaf Reethiltä, koska Luhangan historiikissa sanotaan, että 1700-luvun loppuaikoina Axel von Becker istui arvokkaimmalla ensimmäisellä paikalla Luhangan kirkossa ja säterin torppareita sanotaan olleen tuolloin 13, joka määrä kuitenkin tasaisesti lisääntyi 1800-luvun edetessä. Säteri tarkoitti siis rälssitaloa, joka oli vapautettu suorittamasta ratsupalvelusta kruunulle, ja Luhangan säteri oli Luhangan von Beckerien pääkartano, samalla kun suku omisti pitäjässä myös muita tätä vaatimattomampia tiloja. Säterien omistaminen oli tuohon aikaan vielä varsin aatelille kuulunut etuoikeus. Axel oli vanhempiensa Sysmän Seppälän furiiri Axel von Beckerin ja etenkin Kangasniemellä vaikuttaneesta suvusta tulleen vapaaherratar Maria von der Pahlenin vanhin sukuaan jatkanut poika, hän siis syntyi 1735. Von der Pahlen-suvulta tuli suvun toiselle Kangasniemen haaralle edellä mainitun avioliiton kautta mm. merkittävä Ohensalon rälssisäteri, joka kuului suvulle vielä 1900-luvun alussa. Luutnantti Axel von Becker meinasi jäädä vanhaksipojaksi, kunnes hän vuosisadan vaihteessa avioitui miltei viisikymmentä vuotta nuoremman aatelisneidon Anna Lovisa os. von Essenin kanssa, joka oli syntynyt Rautalammilla kapteeni Otto Magnus von Essenin ja Eva Helena Tandefeltin perheeseen. Axelin ja Anna Lovisan ensimmäinen lapsi kuoli nuorena, mutta he onnistuivat saamaan toisen, jonka nimeksi tuli Otto Reinhold, ennen kuin Axel kuoli seuraavana vuonna. Koska Otto Reinhold oli vasta pieni lapsi ja ei pystynyt ymmärrettävästi hallinnoimaan sukutiloja Luhangassa, siirtyivät ne vaimon haltuun sillä ehdolla, että ne myöhemmin siirtyisivät hänen pojalleen. Tuohon aikaan merkittävimmät yksittäiset kartanot olivat Klemettilän rustholli ja Honkala, joista jälkimmäinen tiettävästi perustui alkuperäiseen säteritilaan. Sittemmin Anna Lovisa meni uudestaan avioon tehtaan tirehtööri Anders Nohrströmin kanssa, ja heidän jälkeläisiään ovat mm. edesmennyt kirjailija Tito Colliander ja hänen lapsenlapsensa tv-juontaja Baba Lybeck. Leskelle jäi sittemmin Ånäs tai Oneinen-niminen tila, joka on edelleen Blom-Colliandereitten hallussa. Luhangan säteriin kuului ennen isoajakoa yli kymmenen tuhatta hehtaaria maata, josta tietysti suurin osa oli metsää.
Otto Reinhold koulutettiin hyvin ja hänestä tuli juristi. Hän siis opiskeli Turun Akatemiassa. Hän työskenteli senaatin talousosastolla kamarikirjurina ja sittemmin ensin Heinolassa ja sitten läänin pääkaupungin muuttuessa Mikkelissä lääninkirjanpitäjänä ja henkikirjoittajana. Samalla aikaa hän tilanhoitajan välityksellä piti huolta sukuperinnöstään Luhangassa. Otto Reinhold meni avioon 1830 serkkunsa Johanna Fredrika os. von Schrowen kanssa, eli heidän äitinsä Anna Lovisa ja Eva Margareta olivat molemmat von Esseneitä ja sisaria. Vaimo oli kotoisin Hartolan Putkijärven kartanosta, joka oli kuulunut tämän suvulle 1600-luvulta lähtien ja Putkijärven kartanossa oli parhaimmillaan jopa 35 torppaa. Vaimon isä oli vääpeli Carl Ludvig von Schrowe, joka kuului vanhaan ensin Westfalenista Liivinmaalle ja sieltä Suomeen 1600-luvulla tulleeseen ja vuonna 1650 Tukholmassa aateloituun sukuun. Otto ja Johanna von Becker saivat kahdeksan lasta, joista kolme oli poikia ja viisi tyttäriä. Kun Otto Reinhold luopui henkikirjoittajan toimestaan Mikkelissä, oli hän ilmeisesti jotenkin psyykkisesti epätasapainoinen ja hänen vaimonsa ja vaimon veljenpoika Johan Henrik von Schrowe huolehtivat hänen omaisuudestaan siihen asti kunnes hän vuonna 1873 kuoli. Otto Reinhold omisti mm. kaupunkikartanot Mikkelin ja Heinolan keskustoissa, minkä lisäksi hän oli hankkinut tai perinyt myös muita tiloja Luhangan ulkopuolella. Näitä sitten vaimon ja JH von Schrowen toimesta myytiin ja rahojen saaja ei ole vieläkään tiedossa. Voi jopa olla, että Otto Reinholdia saatettiin jossakin mitassa käyttää hyväksi. Tiettävästi aikalaiskuvauksen mukaan Oton ja Johannan avioliitto ei ollut onnistuneimpia ja he riitelivät paljon. Vaimo kuoli 1867 ennen miestään.
Reinhold Octavius von Becker oli nuorin Oton ja Johannan kolmesta pojasta ja toiseksi nuorin heidän kaikista lapsistaan. Hänet koulutettiin suomenkielisessä Hämeenlinnan lyseossa, missä hän varmastikin tuli täysin kaksikieliseksi. Ei ole tiedossa, että hän olisi jatkanut opintojaan missään Lyseon jälkeen, vaikka on kuitenkin mainittava, että hän kyllä ainakin seurasi käräjien toimintaa mm. Laukaan pitäjässä. Sen jälkeen hänestä tuli Kuopion läänin lääninkanslisti, jossa toimessa hän hoiti tarvittaessa myös lääninsihteerin toimia. On sanottava, että noihin aikoihin Kuopion läänin maaherrana oli toiminut Johan August von Essen, joka oli Reinholdille sukua tämän molempien isoäitien kautta. Reinhold Octavius toimi joitain vuosia Kuopiossa virassaan ja lähti sitten Kaaville nimismieheksi. Hän osti vuonna 1879 Virrantalon tilan Luikonlahden kylästä, jonka voidaan arvella kuuluneen pitäjän suurimpiin tiloihin, koska esimerkiksi vuonna 1899 tehdyssä Suomenmaan kartassa Virrantalo oli ainoa kaavilainen tila, joka oli siinä erikseen mainittu ja merkitty. Virrantalo oli aikaisemmin kuulunut pitkän aikaa Hallikaisten suvulle.
Reinhold Octavius ei jatkanut esivanhempiensa tapaa naida aatelinen vaimo, vaan hän otti jälkeläisten myöhemmin käyttämän ilmaisun mukaan vaimon savolaiselta kaskipellolta. Tämä vaimo oli Maria Fredrika Julkunen, Matts Julkusen ja Maria Lovisa Tiilikaisen tytär. Mariansa kanssa Reinhold Octavius sai viisi aikuiseksi elänyttä lasta, joista yksi oli poika ja neljä tyttäriä. Poikaa Frans Edvardia suunniteltiin aluksi virkamieheksi ja hänet pantiin Kuopion Lyseoon, kuitenkin 1900-luvun alussa kun sortokausi koetteli suomalaisten kärsivällisyyttä, otti Reinhold Octavius eron virastaan nimismiehenä, koska ei halunnut tukea suomalaisen yhteiskunnan venäläistämistä pakottamalla kaavilaisia nuoria miehiä Venäjän armeijan kutsuntoihin. Kuvernööri myönsi hänelle eron ja hän sai vain vajaan eläkkeen. Samalla Reinhold Octavius otti lahjakkaan poikansa mielenosoituksellisesti pois Kuopion Lyseosta, ja näin Frans Edvard von Beckeristä tuli maanviljelijä. Tyttäret, joista kaikki yhtä lukuunottamatta olivat Fransia vanhempia, naitettiin maanviljelijöille, jotka saattoivat olla tilan alustalaisia ennen sitä, koska Reinhold Octavius irrotti Ahosenniemellä sijainneista maistaan tilat Heikkisille ja Hartikaisille, joiden kanssa kaksi vanhinta tytärtä Olga ja Hilda oli naitettu. Alma Fredrika niminen tytär meni avioon Adam Karjalaisen kanssa Polvijärven Saarivaaraan ja Johanna Aurora ensin Juho Kurosen kanssa, joka avioliitto oli hänen tyttärensä kertoman mukaan sovittu ja epäonnistunut, ja sitten onnistuneemmin Tuomas Järveläisen kanssa. Näin ollen tällä suvulla on jo aiemmin ollut liite Järveläisten sukuun, kun isoäitini Salli on myös omaa sukuaan Järveläinen. Näiden neljän tyttären avioliitoista syntyneiden jälkeläisten ja heidän jälkeläisten joukossa on paljon suvusta kiinnostuneita ihmisiä, esimerkiksi maisteri Marke Korkalainen, jonka isoisä oli Hilda Hartikaisen poika Lauri Hartikainen.
Viimeisistä von Beckereistä Luhangassa on sanottava vielä, että Reinhold Octaviuksen, joka kuoli vuonna 1916 Kaavilla, vanhin veli, majuri Odert Otto Alfred von Becker hallinnoi sukuperintöään Luhangassa vuoteen 1906 kuolemaansa asti, leski kuoli jo seuraavana vuonna ja sen jälkeen vanhimmaksi elänyt sisko Flora Wiktoria von Becker hallinnoi sukutilojen rippeitä Luhangassa kuolemaansa vuoteen 1926 asti. On sanottava, että Frans Edvard aikoi nuorena miehenä palata Luhankaan isänsä synnyinpaikkakunnalle, mutta jostain syystä se ei toteutunut. Minulla ei ole tiedossa sitä, onko joku mahdollisesti perinyt sukutiloja Flora Wiktorian jälkeen, ainakin on tiedossa, että tuon sisarussarjan aviottomia lapsia on elänyt Luhangassa vielä ainakin 1930- ja 1940-luvuilla. Suvun edustus aatelissa säätyvaltiopäivillä muodostui tiettävästi 1800-luvulla pääosin Kangasniemen haarojen jäsenistä.
Frans Edvardista tuli siis Virrantalon isäntä. Frans Edvard avioitui hyvin nuorena Hildan kanssa, joka oli omaa sukuaan Tukiainen, ja lähes naapuritalon tyttöjä. Vanhin poika Martti syntyi vuonna 1913 ja hän oli 1920-luvun lopussa joitain vuosia helsinkiläisten von Beckereiden kutsumana opiskelemassa Norssissa, Helsingin suomalaisessa normaalilyseossa, mitä koulua hän ei kuitenkaan jatkanut loppuun asti. Tuo saattoi olla yhtenä tekijänä siinä kun Frans Edvard von Becker muutti perheensä nimen vuonna 1935 Suomalaisuuden liiton kampanjassa kotitilan mukaan Virrantaloksi. Tänä päivänä suvussa on niin von Beckereitä kuin Virrantaloja. Frans Edvard Virrantalo toimi myös pitkän aikaa Kaavin kunnanvaltuustossa ja koulutuslautakunnassa sekä päättämässä Luikonlahden koulun kehittämisestä. Aikuiseksi eläneitä lapsia Fransilla ja Hildalla oli seitsemän, neljä poikaa ja kolme tytärtä. Martti työskenteli metsäteknikkona, Leosta tuli Virrantalon isäntä, Reino omisti myöhemmin Virrantalosta lohkotun Rantala-nimisen tilan ja Orvo muutti pohjoiseen. Tyttäristä Mirjam avioitui Unto Lankilan kanssa, Lempi Vilho Kinnusen kanssa ja Hanna Eljas Toivasen kanssa. Heistä Mirjam ja Lempi käyttivät myöhemmin myös von Becker-nimeä, minkä lisäksi äitini serkku Keijo ja serkkuni Jarno ja Jani ovat myöhemmin ottaneet käyttöönsä suvun alkuperäisen nimen.
Isovanhemmillani on viisi lasta, kaksitoista lastenlasta ja kolme lapsenlapsenlasta. Serkkuni Jani von Beckerin perheeseen syntyi viime vuoden lopussa isovanhempieni ensimmäinen miespuolinen lapsenlapsen lapsi. Isoisäni ja isoäitini ovat toimineet aktiivisesti erilaisessa yhdistystoiminnassa paikkakunnalla ja paikkakunnan ulkopuolella sekä isoäitini myös mm. kunnanvaltuustossa.
Hämäläinen von Becker-suvun Luhangan haara on kulkenut aikaa myöten mittavan matkan ja muuttunut samalla savolaiseksi, ja osa suvusta Virrantalo-nimisiksi. Kuitenkin mielestäni voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että jotain tärkeää on myös säilynyt.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)