Kollektiivisista ilmiöistä

Kollektiivisuus tarkoittaa tavallisesti sellaista olemisen tai tekemisen laatua, jossa teon tai olemisen muodostaa ihmisten joukko, vastoin yksilöperäistä toimintaa, jossa ei havaita tai vaadita suuremman ihmisten porukan läsnäoloa. Toiminta on useimmin samanaikaista, joka perustuu reagoinnin ja arvojen samuuteen, jonka myötä tällaiset ihmiset toistavat toistensa reaktioita. Kollektiivisessa toiminnassa ihmiset tietyllä tavalla unohtavat itsensä ja mukautuvat suureen ja valheelliseen massaan. Monesti kollektiivinen toiminta vaatii sitä, että näillä ihmisillä on samanlaiset tai toisiaan joltain osin muistuttavat arvot. Arvojen vertailu tapahtuu kollektiivisessa toiminnassa melkein kuin ns. huutoäänestyksessä, ja tämän takia tälla tavalla toimivat ovatkin usein sosialistisia aatteita omaavia henkilöitä. Monilla kollektiiviseen toimintaan osallistuvilla ihmisillä ei ole omia ja omalaatuisia arvoja, vaan he antautuvat täysin tämän lauman säätelemään kollektiiviseen toimintaan. Kollektiivinen toiminta sopii sellaisille keskinkertaisuuksille, jotka eivät tulisi yksin toimeen ja vielä vähemmän pystyisivät itse tunnistamaan oman symboliverkostonsa näyttämät arvot. Kollektiivisessa toiminnassa vallitsevat lauman säännöt, jossa esimerkiksi kaikkein karkeinta valtaa edustavat mukajohtajatyypit pääsevät edustamaan korkeinta vallankäyttöä tällaisen instituution sisällä. Tämä perustuu siihen, miten huono ja epätarkka kuva kollektiiviseen toimintaan osallistuvilla on itsestään itsenäisinä yksilöinä. Tällainen kollektiivisuus muodostaa itselleen omat kriteerinsä joita se käyttää arvioidessaan sen piirissä ilmeneviä ihmisiä. Tällaiset kriteerit ovat mölinän ja huutoäänestyksen tuloksia, ainakin tavallisesti. Tällaisessa järjestelmässä on vain erittäin hyviä ja palvomisenarvoisia ihmisiä ja samanaikaisesti erittäin halveksuttuja ja vähäarvoisia ihmisiä. Tällaisessa järjestelmässä toiset saavat kaiken ja samanaikaisesti toiset eivät saa mitään. Kollektiivisessa toiminnassa mukana olevat ihmiset eli sellaiset ihmiset, joiden toimintaa instituutiossa määrittelee kollektiivisuus, reagoivat kaikkeen yhtäläisellä tavalla, koska he uskovat, että heidän välillään ei ole arvollisia eroja. Tällaiset ihmiset ajattelevat ja toimivat tiedostamattaan samoin. Tämä johtuu siitä arvopeitteestä, joka heidän arvojensa päällä on. Tuon peitteen värin mukaan he tulkitseat omiaan ja toistensa arvoja, joiden mukaan he adaptiivisen tulkinnan kautta sopeuttavat subjektiiviset arvokuvitelmansa objektiiviseksi arvoiksi, joita kaikkien toiminnassa mukana olevien täytyy noudattaa. Kollektiivisessa toiminnassa samat asiat korostuvat, ja tuo johtuu etenkin siitä, etteivä tuollaiset ihmiset näe todellisuutta ja maailmaa yhtä selvästi kuin itsenäiset yksilöt ja ajattelijat. Kuitenkin tavallisesti ihmiset ovat enemmän kollektiivisia kuin yksilöllisiä, mutta se ei anna suoranaista syytä siihen, miksi yksilöllisyyteen ei tulisi pyrkiä. Kollektiivinen toiminta myös sulkee piiristään kritiikin, sillä siitä tulee sen piirissä täysin merkityksetöntä ja kärjetöntä. Esimerkki tällaisesta Suomessa on esimerkiksi psykiatriainstituutio. Kollektiivisessa toiminnassa katsotaan jonkin olevan aina vain jotain tiettyä, joka on rekisteröity instituution symbolirekisteriin, joka ei edusta vapautta ja oikeaa tulkintatapaa suhteessa arvoihin, merkityksiin ja symboleihin. Tällaisessa järjestelmässä ei siis esiinny liiemmin minkäänlaista omaperäisyyttä. Kollektiivisissa järjestelmissä kaikki tekevät samoin kuin miten toiset tekevät. Kaikki itkevät, nauravat ja antavat sukupuolielintään samalla tavalla sen mukaan, miten yhteisö määrittelee sen, ketkä ottavat tuohon systeemiin osaa. Kollektiivinen toiminta siis suosii tiettyjä ihmisiä toisten kustannuksella. Ihmiset nauravat kaikki samoille asioille ja samoille ihmisille, ja siinä paralleelisuudessaan ihmiset eivät tajua sitä, että tällaiselle ihmiselle on mahdollisesti naurettu jo aikaisemmin ja näin ollen viesti on jo ollut saatuna. Mutta ei! Ihmiset mutta etenkin naiset toistavat toistensa reaktioita, eikä uudenlaisia näkökulmia johonkin ihmiseen tai asiaan pyritä kovinkaan omaperäisesti hakemaan. Tällaisessa järjestelmässä joka perustuu toisten ihmisten nostamiseen korkeimmalle korokkeelle ja toisaalta toisten ihmisten alas painamiseen syvimpään mutalammikkoon. Toisaalta jotkut toiminnot ihmisten piirissä vaativat kollektiivista toimintaa mutta kun ajatellaan millaista se on (urheilua, lastentarhan yhteislauluja, rock-konserttien katsomo-osia) voidaan havaita, että muissa asioissa toiminnan ei tulisi perustua kollektiivisuuteen, sillä se perustuu siihen että ihmisille muistutetaan jatkuvasti toisten mukana olevien ihmisten huomioonottamista oman päättelyn ja yksilöllisen toiminnan kustannuksella. Mikä siis voisi olla vaihtoehto tuollaiselle toiminnan rakenteelle, joka vallitsee etenkin sosialistisesti ajattelevien ihmisten keskuudessa. Se on asiantuntijuus, johon kouluttamiseen ihmisten tulee aloittaa opinnot jo kouluiässä, myös erikoistuminen on tärkeää jo nykyistä aikaisemmalla koulutuksen asteella. Asiantuntijuuden takia ihmiset saisivat suoriutua työtehtävistään paljon itsenäisemmin ja vähemmän kollektiivisemmin. Ihmiset on siis tietyllä tavalla ohjelmoida omien alojensa asiantuntijoiksi, ja tuossa järjestelmässä kollektiivinen toiminta tulisi ohjelmoida uudelleen, siten että se perustuisi kaikilta osiltaan asiaperäisyyteen. Minkäänlaisia sosiaalisia hierarkioita, jotka useimmin ovat perustuneita epä-älyllisyyteen ja epärehellisyyteen, ei tulisi tässä kollektiivisen toiminnan uudelleenjärjestelyssä sallia. Kollektiivisen toiminnan tulisi perustua mahdollisuuksien tasa-arvoisuuteen, ja myös on sanottava, että kollektiivisien ryhmäjäsenyyksien ei tulisi olla sitovia, vaan yksilön toiminnasta motivoituneita. Esimerkiksi Suomen kouluissa vallitsee vieläkin tietynlainen liikuntapainotteisuus, jonka myötä urheilussa parhaat ovat myös muuten parhaita ihmisiä toisten lakeijoiden mielestä. Tulisi korostaa kirjallisuuden, luovuuden ja tieteellisen eksaktisuuden periaatteita. Lapsille tulisi opettaa etiikkaa ja tutkimuksen etiikkaa jo ala-asteella, ja yläasteella tieteenfilosofiaa ja tietoteoriaa. Matematiikan opintojen yhteydessä tulisi opettaaa logiikan historiaa ja matematiikan historiaa. Ja historiaa tulisi opettaa lapsille jo esikoulussa. Voisi miettiä sitä, että tiettynä koulupäivänä opetus annettaisiin samalla sivistyskielellä. Myös joskus voisi ajatella olevan sellaisia päiviä, jolloin tabletit, tietokoneet ja älypuhelimet eivät olisi oppilaiden käytettävissä.