Assosiaatioautonomiasta

Estetiikassa ja taidehistoriassa tarvitaan uusi käsite kuvaamaan sitä, miten taiteilijat valitsevat omat aiheensa ja miten he niitä työstävät. Onhan selvää, että varsinainen aiheen keksiminen on yksi tärkeimmistä taiteilijan skeemasta, jonka mukaan hän pyrkii muodostamaan omaa taidettaan. Kuitenkin käsitettä tarvitaan myös sitä varten kun mietitään kuinka suuri taiteellinen vapaus taitelijoille on annettava. Tälloin voidaan sanoa, että taitelijoille on annettava vapaus tietyistä yhteisöelämään tavallisesti kuuluvista obligaatioista. Assosiaatiohan tarkoittaa sellaista mielellistä impulssia (synapsit), joka yhdistää ajattelun osia, ja mieluiten yksilöllisellä ja omaperäisellä tavalla. Assosiaatio siis yhdistää ideoita toisiinsa ennennäkemättömällä tavalla. Ja taiteessa assosiointi on siis yksi tärkeimmistä taiteilijan kognitiivisen prosessin tuotteista. Assosiaatio siis on aivotoimintaa. Assosiaation kautta yksityinen muuttuu yleiseksi, ja siinä se tarvitsee adaptiivista tulkintaa. Adaptiivinen tulkinta pyrkii mukauttamaan yksilöllisest ja subjektiiviset arvot ja ajatukset yleiselle objektiiviselle tasolle, jossa ne joskus olosuhteiden mukaan yleistyvät yleisiksi arvoiksi. Autonomia tarkoittaa etenkin itseriippuvaisuutta ja itsenäisyyttä. Assosiaation yhteydessä autonomia tarkoittaa sitä, ettei tuollainen assosiointi tarvitse vuorovaikutusta toisten ideoiden tai ihmisten kanssa. Uusi idea syntyy siis tavallisesti sellaisesta mentaalisesta ponnistuksesta jonka myötä taiteilijan mieli täyttyy hetkittäisesti yhdestä hyvin kehitellystä ajatuksesta. Autonomia siis ottaa roolin mielikuvituksesta, jossa se nimensä mukaisesti alkaa korostamaan kokonaisvaltaista päättelyä yleisellä tasolla. Se siis erottaa oman luovan työn muusta vähäarvoisemmasta toiminnasta. Assosiaatioautonomia on siis taiteilijan tärkeä ominaisuusarvo, jonka perusteella hänen aatteidensa omaperäisyyttä ja pysyvyyttä voidaan arvostella. Se ei siis kyseenalaista ihmisen mielikuvituksen tuotteita siten, että olisi kyseessä jonkinlainen itsesensuuri. Omaperäisestä mielestä, jolla on tietyt ammatin vaatimat tekniset taidot voidaan olettaa seuraavan omaperäistä taidetta. On selvää, että tämänkaltaisen massalaumakulttuurin aikana kaikenlainen autonomia on harvinaista, mutta omaperäinen assosiointi vielä harvinaisempaa. Assosiaatioautonomia on siis luovuudelle todella tärkeä käsite. Ihminen jonka assosiaatioautonomia on tavallista korkeammalla tasolla, tekee vapaasti omiin päätelmiinsä luottavia ratkaisuja taiteessa. Se siis edistää kaikissa luovuuden kehittymistä ja edustaa niin ollen taiteilijoita. Assosiaatioautonomia voi saada itseensä erilaisia mahdollisesti myös negatiivisena pidettäviä piirteitä siinä mielessä, että liiallinen taiteellinen vapaus altistaa taiteilijan mielisairauksille. Tälloin taiteellisesta toiminnasta voi tulla epäintelligiibeliä jopa taiteilijalle itselleen. Kaikkein terveimpiä taideteoksia ei ole luotu psykoottisessa tilassa tai tukevalla psyykenlääkityksellä. Kuitenkin voidaan sanoa, että esimerkiksi mielisairauden alla tehdyt taideteokset ilmaisevat universaalisesti tällaisen hengen tuskaa ja ahdistusta, koska tuska ja ahdistus ovat universaaleja asioita. Kuitenkin tällaiset ongelmat voivat johtaa esimerkiksi siihen että tällainen ihminen ei voi ajatella edes omassa mielessään yksiselitteisesti ja näkyvästi. Mihin osaan tällainen käsite siis vastaa? Assosiaatioautonomia ja sen indeksaalinen taso määrittää sitä, kuinka riippumattomasti taiteilija voi jatkaa taiteellista työtään riippumattomana yhteisön antamista pintamielisimmistä arvoista ja havainnoista huolimatta. Yhteisö siis pyrkii antamaan joillekin taiteellista toiminta harrastaville keskinkertaisille ihmisille valmiita tapoja reagointiin, havaintojen tekemiseen ja itseilmaisuun. Tämän takia jotkut ihmiset puhuvat ns ”vaikutteista”, jotka ovat heidän mielestään tosi kiva ja loistava tapa saada virikkeitä omalle ”taiteelliselle työskentelylleen”. Kuitenkin taiteilija ei voi olla omaperäinen jos hän haluaa taiteelliseen työhönsä muiden ihmisten ”vaikutteita”. Strukturalismin mukaan ihmisyksilö ei luo itse omia taideteoksiaan tai kirjojaan vaan ne muodostuvat historiassa muodostuneista yhdysrakenteista. Ja on varmaa, että ellei halua lähteä tunnustamaan itseään postmoderniksi taiteilijaksi, on silloin autonomialle annettava tilaa ja rooli taiteilijan omassa luovassa työssään.