Elintasoestetiikasta ja oikeasta estetiikasta

Nykyaikainen maailma tuottaa jatkuvasti keskiluokalle annettujen uusien mahdollisuuksien ja arjen helpottumisen myötä uudenlaista tapaa käsitellä estetiikan alaan kuuluvia ilmiöitä, ja tuon ilmiön nimi on elintasoestetiikka. Nykypäivänä lähes kaikki pyrkivät elintasonsa kohottamiseen, joka tarkoittaa siis todellisessa mielessä sitä, että arki helpottuu ja siihen kuuluvat nautinnot lisääntyvät. Elintason kohottamisen myötä siis haetaan kaupoista kaikenlaisia kulutushyödykkeitä. Kuitenkin elintasoestetiikka voi ylettää myös muihin ilmiöihin kuin pelkästään kaupasta ostamiseen. Kun aikaisemmin ei oletettu, että nainen lähtisi kotoaan ja kävisi töissä, on elintason vähittäinen nousu aiheuttanut sen, että naiset, joita ei olisi aiemmin suuremmin koulutettu, pyrkivät vaihtoehtoihmisen etiikallaan hankkimaan tohtoritutkinnot, koska kaikki muut tällaisen naisen tietämät feministisyötökkäät haluavat myös tohtoriksi. Nykyaikainen yhteiskunta, jossa jokaisen naisen tehtävä on olla vähintään tohtori, on tehnyt nykyaikaisesta tieteen teosta vähämerkityksellisempää aiempaan nähtynä. Nämä naistohtorit puskevat akateemisille markkinoille kaikkea epämerkityksellistä, ja tuovat oman tapansa arvottaa opiskelijoita akateemisen maailman keskuuteen, jossa ei ole enää minkäänlaista faustista elementtiä, jonka Oswald Spengler katsoi olevan merkityksellisintä asiaa länsimaisen tieteen historiassa. Faustisuus siis tarkoittaa kyltymätöntä etsimistä, ja nykyajan häiriintyneet feministit yliopistossa eivät todellakaan ymmärrä mitään siitä, Kaikenlaista ruumiillisuutta naisen roolia, podilangvitsia. empatiaetiikkaa, empatiestetiikkaa ja irrationaalisia tunteita korostavat tutkimukset ovat nykyisin arkipäivää lähes jokaisessa yliopiston tiedekunnassa. Yliopiston nykyisen sukupuolijakauman mukaan yliopiston professoritkin suosivat näitä kilttejä tyttöjä, jotka ovat lukeneet tenttiin, menestyneet siinä ja sen jälkeen täysin unohtaneet kaiken asiasisällön, sillä tämä on se malli, jolla naiset opiskelevat yliopistossa. Elintasoesteetikko ajattelee, että vertailukohdalliset symbolit ovat arvon lähteitä. Tällaista toimintaa korostavissa kulttuureissa henkisyys alistetaan elintasolle. Nämä ihmiset ajattelevat, että yliopiston käyminen ja siitä saatava oppiarvo on tärkeintä, eikä se, mitä on yliopiston aikana oppinut ja jotka olisi tullut kätkeä syvälle sisuksiin. Elintasoesteetikot siis haalivat krääsää, eli yhteiskunnan tuottamia vertailukohdallisia symboleita. Tämä perustuu täysin konformistiseen porvarillisuuteen, joka yllyttää kilpailemaan toisten ihmisten kanssa elämän keskeisimmistä hyödykkeistä. Tällaiset ihmiset hamuavat krääsää sen takia, että he tuntisivat nykyaikaisessa mainosviidakossa ja kulutusedellykkeistössä voivansa hyvin. Wittgenstein laskee estetiikan ja etiikan samaan lajiin ja ajattelee, ettei kumpaakaan voida perustella edes kielellisesti. Kuitenkin mielestäni voidaan sanoa, että tällainen yhteiskunnan tunkeminen myös kauneuden käsitteeseen, jonka kanssa sillä ei pitäisi olla mitään tekemistä, aiheuttaa sen, että vain elintasosta riippumattomalla estetiikalla voidaan todellisuudessa kuvailla kauneutta ja ehkä myös omaatuntoa, sillä siihen liittyy se, että ihminen ei ole riippuvainen elintason kohottamisesta. Minä kannatan vapaata markkinataloutta, mutta mielestäni siinäkin yksittäinen kuluttaja ja ihminen voi olla ostaessaan ja sijoittaessaan selkeän tietoinen siitä, millaisia hyödykkeitä hän ostaa ja hän voi määritellä itse oman tapansa suhtautua siihen todellisuuteen, joka on markkinatalous. Sitten onkin tarpeellista määritellä sitä, mitä todellinen pyyteetön ja omaperäisimpään taiteisiin perustuva estetiikka on. Voidaan ensimmäiseksi sanoa, että aitoa estetiikkaa ei osto- ja myyntitilannetta lukuun ottamatta, voida arvioida etenkin hintansa, symboliarvonsa tai kateudenaiheuttamiskykynsä perusteella. Taide on jotain mitä ei osteta, mikä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö siitä voisi aluksi maksaa jotakin. Tämä kuitenkin tarkoittaa etenkin sitä, ettei tällaista taidetta vertailla toisiinsa. Tietysti voidaan käyttää selittävinä tekijöinä esimerkiksi aiemmin aiheesta käytettyä kirjallisuutta ja jatkumoita. Kuitenkaan raha ei ole keskeisin tekijä taiteessa eikä oikeastaan myöskään etiikassa. Aito estetiikka on siis itseisarvoista, ja se perustuu siihen, kun arvot hakeutuvat kohti syväsymboleita, jotka eroavat elintasoestetiikan ylläpitämistä vertailukohdallisista symboleista siten, että ne ovat ajattomampia ja universaalisempia, sillä filosofia pyrkii etsimään ainutlaatuista ja universaalia, eikä esimerkiksi usein toistuvaa ja provinsiaalista. Elintasoesteetikan ja aidon estetiikan voi siis erottaa siten, kun katsotaan kumpiko niistä ilmentyy syväsymbolien mukaan toistuvaksi ja kumpiko keinotekoiseksi. Aidossa estetiikassa ohjaavia periaatteita ovat vanha, säilynyt, jalo ja rappeutuminen. Aidossa taiteessa on pyrittävä selvittämään tekijänsä assosiaatioautonomiaa, joka kertoo asteessaan esimerkiksi siitä, kuinka omaperäinen taideteoksen tekijä tai kirjailija on voinut olla tuotoksensa kanssa, esimerkiksi Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen on hyvä esimerkki tekijältään suurta panostusta vaatineesta taiteellisesta tuotoksesta. Mielestäni siis estetiikan tulisi naturalistisen kukkien, lintujen ja muun luonnon kuvauksen sijaan korostaa yhteiskunnassa merkittävimpien vanhoista suvuista tulevien ihmisten taidetta, eli siis dekadenssia. Tämän näkemyksen mukaan rappeutunut ja jalo on parvempi kuin porvarillinen, keskiluokkainen ja uusi. Esimerkkinä voidaan pitää esimerkiksi Giuseppe di Lampedusan romaania Tiikerikissa. Lampedusa tuli vanhasta ja rappion kohdanneesta aatelissuvusta, jonka viimeinen vesa hän myös oli. Estetiikan ja elintasoestetiikan havainnoinnista voidaan kirjoittaa, että se perustuu etenkin siihen, ettei symboleita vertailla toisiin, vaan pyritään kokonaisvaltaisimpaan selittävään tekijään, jonka syväsymbolit mahdollistavat havainnoitsijalleen. Rappeutuneisuus on parempaa kuin nousukkuus ja vanha ja arvokas on parempaa kuin nuoruus ja toiminnan disintegroituneisuus.