Moraalin sosiaalisesta perustasta

Moraali tarkoittaa yksilöpohjaista eettistä käsitystä, jonka mukaan ihminen valitsee sen tavan, jolla hän haluaa olla tekemisissä toisten ihmisten kanssa, niin omassa yhteisössä kuin myös omien yhteisöjen ulkopuolella. Moraali tarkoittaa siis sitä kehää, minkä rajat ympäröivä yhteiskunta toisaalta asettaa, ja myös sitä, millä tavoin yksilön omatunto asettaa omalle toiminnalle rajat joiden kohtuullisuuden sisällä yksilö voi yhteiskunnassa toimia. Moraali siis näyttää ihmiselle oikean tavan toimia. Moraali on syntynyt yhteiskuntaan sitä myötä kun ihmisten väliset ominaisuudelliset erot ovat kaventuneet. Moraali on syntynyt myös sen takia, kun ihmisten välille on tullut enemmän suvaitsevaisuutta, ja moniarvoiseen yhteiskuntaan liittyvät erot ovat tulleet esille. Moraalin perusteella ihmisen tulisi siis ottaa toiset huomioon niin teorian kuin käytännön tasolla. Rawlsin vapausperiaate on siis tärkeä tässä kohdin: tee vain jotain sellaista, joka ei rajoita toisten ihmisten vapautta. Kun etsitään vastausta siihen, miten moraali ja sosiaalisuus liittyvät yhteen, niin ensimmäisenä mieleen tulee se, että tapojen oppiminen tapahtuu useasti sosiaalisessa ympäristössä, jossa ollaan tekemisissä toisten ihmisten kanssa. Tapojen oppimisen vaiheessa, ennen etabloitumista tietyn toimintamallin alaiseksi, on siis tärkeää että saadaan esimerkkejä pyyteettömästi toimivien ihmisten taholta. Pyytettömyys tarkoittaa tässä sitä, ettei esimerkin antaja pyri esimerkkinsä antamisella provinsiaaliseen omakohtaiseen hyötyyn.  Sosiaalinen ympäristö siis käytännöllistää eettisiä tapoja toimia ja suhteuttaa moraalin sosiaaliseen ympäristöön siten, että moraalin pohjalta muotoutuvat käsitteet mukautuvat ympäristöön missä niitä käytetään. Jokainen yhteisö on kuitenkin sen arvioinnin alainen, että siinä arvioinnissa ihmisen omakohtaisen moraalisen arvioinnin tulisi olla ylin päämäärä johon pyritään. Kuitenkin huonoja esimerkkejä siitä, kuinka sosiaalinen voi joskus vaikuttaa ihmisten moraalikäsityksiin väärin on olemassa, ja yksi niistä on se, miten yhteiskunnallisen kommentaariaatin ylläpitämä vaikutteellinen merkitysvalta voi ohjailla ihmisiä sosiaalisen kautta jopa niin, että se voi yltää hänen moraalikäsityksiinsä. Tämä kommentaariaatin ohjailema ihmisen vaikutteellistamisen pyrkimys perustuu siis siihen postautoritaariseen yhteiskunnan muotoon, jota se pitää hyvänä: pyrkimys on siis tehdä ihmisestä moraalisesti kehitysvammainen, joka ei pysty kertomaan itselleen minkäänlaisia omakohtaisia moraalisen arvioinnin välineitä.  Sosiaalista ympäristöä tulisi siis voida arvottaa moraalin kautta, eikä vain pelkästään antaa aina sosiaalisen vaikuttaa moraaliin itsensä kautta. Sosiaalinen siis voidaan määritellä ihmiselle sillä tavoin, että sosiaalinen toistaa ihmisille tietynlaisia ilmiöitä itsensä kautta. Tätä jatkuvuutta voidaan nimittää sosiaaliseksi jatkuvuudeksi, ja voidaan sanoa, että tuo jatkuvuus vaikuttaa kaikilla hetkillä kaikkien ihmisten elämään jossain mittasuhteessa. Etabloitunut moraaliarvioija toimii sosiaalisen jatkvuuden taskuissa, joissa vallitsee jo aiemmin saatu käsitys sosiaalisesta ja joiden ei siten tarvitse olla koko ajan mukautumassa sosiaalisen jatkuvuuden ilmiöiden antamaan palautteeseen. Moraali ei kuitenkaan ole suhteellista esimerkiksi tuon sosiaalisen piirin vaikutuksen takia. Moraali ei voi olla suhteellista, koska se alkaa ensisijaisesti ihmisen omastatunnosta eikä joistakin ulkoisista vaikutteista. Jos ajateltaisiin, että moraalisuus alkaisi yhteisöstä tai sosiaalisesta jatkuvuudesta, voitaisiin ajautua jonkinlaiseen Pohjois-Korea moraaliin, jonka myötä ihmisistä voitaisiin johtajien häikäilemättömyyden asteen perusteella tehdä minkälaisia robotteja hyvänsä. Yhteisö voi kuitenkin vaikuttaa myös myönteisellä tavalla moraaliin ja se käy siten, että jos se edistää yksilöllisyyttä ihmisten kesken, on yksilölliselle moraaliarvioinnilla riittävästi tilaa. Mielestäni kysymykseen siitä, onko olemassa absoluuttista moraalia, voidaan sanoa, että se ei ole läheskään aina mahdollista itsensä kannalta. Jos ajateltaisiin, että on olemassa jonkinlainen kaikkiin tilanteisiin sopiva moraaliarvio, jonka joku tai jotkut on meille sanellut, niin emme silloin ottaisi huomioon ihmisen omaatuntoa, joka on tärkein moraalisen arvioinnin väline ihmisessä. Kuten laissakin on tietyt normit toiminnalle, joka ihmisten kesken sallitaan, niin on varmaan totta, että on voitava olla olemassa joitakin yleispäteviä moraalisen arvioinnin sääntöjä, sillä muutenhan siis yhteiskunta ajautuisi totaaliseen anarkiaan ja sekasortoon. Sitten voi kysyä myös sitä, onko ihmisten välillä ennen moraalin syntyä jonkinlainen perustava sosiaalisuus, josta moraali syntyisi, vai onko ensin moraalikäsitysten alkeellinen nippu, josta taas sosiaalisuus ja sosiaaliset käsitykset yhteisöelämässä saisivat alkunsa. Ensimmäinen on totta siinä mielessä, että ovathan ihmiset aina olleet pienyhteisöjen kanssa tekemisissä suorastaan vielä silloinkin kun suurin piirtein metsästivät toisiaan ja kaikkea jaloilla kulkevaa. Pienyhteisöjen sosiaalisuus on siis varmaankin ollut olemassa ennen moraalia, mutta täytyy sanoa, että noina aikoina laajemmassa sosiaalisessa verkostossa toimiminen oli vielä varsin hierarkkista ja yhdestä muotista veistettyä. Tuohon aikaan vallitsi absoluuttinen moraali, jonka myötä voidaan tulkita niin, ettei suurimmalla osaa ihmisistä ollut minkäänlaista henkilökohtaista käsitystä oikeimmasta toiminnan ja ajattelun ohjaajasta. Mutta voidaan varmaan sanoa, että tuosta moraali on luultavasti alkanut, koska ei voida sanoa, että sosiaalisuus olisi alkanut ihmisten keskellä sellaisesta hetkestä, jonka myötä ihmisistä olisi tullut henkilökohtaisen moraalikäsityksen omaavia. Moraali on kehittynyt hyvin alkeellisesti ja aikaisemmin se on perustunut yhteisön ja monesti etenkin pienyhteisön arvostamiin toteemeihin, jotka ovat antaneet tai sanelleet ihmisille oikean käsityksen toiminnan suunnasta. Vähitellen nuo toteemit ovat saaneet ihmisissä vähemmän huomiota, kun laajemmat yhteisöt ovat kehittyneet, ja ihmiset ovat saaneet mahdollisuuden kunnioittaa hyvin monia ja erilaisia yhteiskunnasa moraalista valtaa edustavia tahoja. Kuitenkin nykyaikainen moraalikäsityksien arvostelija voi nähdä sen, ettei moraalia voida ylläpitää aina esimerkiksi uskonnollisia auktoriteetteja arvostamalla. Ihmisten on siis löydettävä sellainen moraalinen käsitys, joka on sekulaari, ja joka on mainio toiminnan ohjastaja myös sellaisten ihmisten kanssa tekemisissä olemisessa, jotka eivät tunnusta minkäänlaisia uskonnollisia auktoriteetteja. Koska uskonnot sisältävät monesti miltei sadistisuuteen liittyvää kilvoittelua, olisi oikeimman nykyaikaisen moraalikäsityksen tarkoitettava sitä, mikä on hyvää ihmiselle ja hänen inhimilliselle olemassaololleen. Tämä siis on humanistinisen moraalin pohja, se siis on tietoinen etenkin siitä, mikä on hyväksi ihmisen olemassaolon kaikille puolille. Tämän käsityksen on siis oltava etenkin auktoriteettikriittinen siinä mielessä, että ne eivät voi tarjota yksilön omaatuntoa parempaa ohjaajaa moraalille jota ihmiset käyttävät nykyaikaisessa yhteiskunnassa. Omatunto siis kertoo ihmiselle siitä, voidaanko hänen toimintaansa oikeuttaa moraalilla. On siis selvää, että sellaisen ihmisen, jonka geenit eivät ole sopivat hahmottamaan kaikkia tilanteita, tai joka on saanut sellaisen kasvatuksen, joka on vääristänyt hänen omaatuntoaan, tai hävittänyt sen täysin näkyvistä, mahdollisuudet toimia yhteiskunnassa sopuisasti kaikkien kanssa ovat varsin rajatut, ja tällaiset ihmiset tarvitsevatkin jonkinlaista auktoriteettiin perustuvaa kurinpalautusta siinä, kun ne yritetään palauttaa oikein toimivan omantunnon alaisiksi. Kuitenkin humanismi mielestäni perustuu siihen, että kaikille ihmisille tulee antaa mahdollisuus toimia tavalla, joka ei ole ristiriidassa toisten ihmisten kanssa. Moraalilla tulee siis olla sosiaalinen perusta siinä mielessä, että sen on voitava antaa palautetta ihmisille sellaisten sosiaalisessa jatkuvuudessa toistuvien ilmiöiden perusteella, joiden perusteella ihminen voi vertailla oman toimintansa oikeutuksellisuutta ja lopulta kasvaa niiden avulla niin, että hänestä voi tulla täysin omavaraisesti moraalin suhteen toimiva yksilö, joka voi lopulta antaa esimerkin kautta palautetta myös muille. Sosiaalisuuden ja sosiaalisen jatkuvuuden on siis annettava ihmisille palautetta moraalisesta toiminnasta vielä siinä vaiheessa, kun yksilön moraaliaisti tai omatunto kehittyy, mutta lopulta moraalinen ihminen voi olla sitä ilman sosiaalisen piirin antamaa esimerkkiä.