Yksilö ja yhteisö

Yksilö ja yhteisö tarkoittavat tärkeimpiä ihmisen sosiaalisia ominaisuuksia ylläpitäviä asemia. Jotkut ihmisistä laskevat ne erilleen ja toiset ajattelevat niiden toimivan kiinteässä yhteydessä toisiinsa. Kuitenkin on varmaan ensin asianmukaista erotella näitä käsitteitä erillään. Näin ollen voidaan myös miettiä sitä, kumpiko näistä perusasemista on tärkeämpi? Voidaan sanoa, että nämä kaksi käsitettä tarkoittavat kahta suurinta voimaa, jotka vaikuttavat ihmiseen, hänen tarkastellessa itseään omien ominaisuuksiensa kautta sekä tarkastellessa itseään ryhmien jäsenenä. Ihmisen toiminnan ja ajattelun periaatteet monesti syntyvät liitteessä yksilöllisyyteen ja yhteisöllisyteen.  Yksilö ja yhteisö voidaan merkitä myös tarkoittavan samaa kuin mitä vapauden ja velvollisuuden käsitteet tarkoittavat. Probleemi ihmisen yksilö- ja yhteisöllisissä ominaisuuksissa on esimerkiksi se, että miten ihminen voi samanaikaisesti ohjata omaa olemistaan sekä muistaa toiset ihmiset. Tämän takia yksilön ja yhteisön käsitteet eivät voi olla suuresti erillään toisistaan, vaan niiden tulee olla sisäkkäin. Voi myös tietynlaisena metakysymyksenä kysyä, että miksi ihminen muodostaa toiminnalleen ja toiminnan osille viitekehyksiä kuten esimerkiksi nimeämällä käsitteet yksilö ja yhteisö. Tähän voidaan varmasti ensiksi vastata niin, että yksilön ja yhteisön kohdalla ihminen havainnoi itseään koskettavia voimia, jotka voidaan jossain mielessä käsitteellistää. Ihminen siis tietyllä tavalla reflektoi itseään muodostamalla parhaimpia asemia tai olosuhteita. Nuo asemat tarkoittavat loppujen lopuksi sitä, aivan kuten sotaväessä, jonkinlaisia poteroita, joihin ei jäädä ikuisesti, vaan koko ajan haetaan parempia mahdollisuuksia edetä ajattelun kannalta sellaiseen suuntaan, joka tuntuu oikealta. Yksilön ja yhteisön käsitteiden tulisi siis parhaimmassa tapauksessa kehittyä ja siinä toimii jonkinlainen dialektiikka, jota en kuitenkaan halua liittää minkäänlaiseen kommunistiseen retoriikkaan. Ihminen muodostaa viitekehyksiä sen takia, koska hän haluaa ymmärtää olemisensa suhteita, ja olemisensa suhteita tulkitsemalla ihminen pääsee kokonaisvaltaiseen ymmärrykseen oman toimintansa syistä. Toiminnalla pyritään yleensä johonkin päämäärään ja sen voi olla määrittelemässä niin yksilö kuin yhteisö, vaikka on sanottava, että tänä päivänä suurin osa työstä tapahtuu yhteisöllisesti ja muu kuten kansalaisyhteiskuntaan liittyvä toiminta on liitteessä enemmän yksilöllisyyteen ja individuaalisiin valintoihin. Mitä sitten tarkoittavat käsitteet yksilö ja yhteisö? Yhteisön käsite tarkoittaa epäilemättä sitä, että yhteisö kokoaa ihmisiä yhteen. Syinä yhteisöjen koostumiselle voivat olla esimerkiksi ideologia tai jonkinlainen ominaisuuksissa näkyvä samanlaatuisuus. Esimerkiksi kansallisvaltion idea voi muodostua ideologiasta, joka kuitenkin yleensä perustuu jonkinlaiseen samanlaatuisuuteen.  On kuitenkin myös suurempia yhteisöjä kuten valtio tai kansalaisyhteiskunta, jossa tänä päivänä muotiin tulleen moniarvoisuuden takia on annettu ihmisille oikeus poiketa merkittävälläkin tavalla toisistaan. Yhteisön käsite vaatii myös todella totena ollessaan joukkovoiman, jonka avulla se voi mahdollistaa joukkotoiminnan mitä ilman esimerkiksi nykymuotoista yhteiskuntaa ei olisi. Yhteisö siis pitää ihmisiä koossa vertikaalisessa suhteessa, mutta siinäkin tulisi varoa, ettei ihmisistä tule esimerkiksi Pohjois-Korean esimerkin mukaisia muurahais- ja robotti-ihmisiä. Tässäkin  on siis tarkasteltava sitä, miten yhteisön sisäinen arvojärjestys määritetään. Mielestäni organisaatio ei voi olla liian hierarkkinen, eli minkäänlaista henkilöpalvontaa ei voida suvaita, ja yhteisön johtoasemassa työskentelevän tulisi saada korkeimmassa asemassa olonsa ajalta muita pienempää palkkaa. Lisäksi johtoasemassa työskentelevien tulisi vaihtua tasaisin määräajoin ja johtajasta voitaisiin hyvin käyttää sellaisia ilmauksia kuten varajohtaja tai varapuheenjohtaja. Pompöösisyyden kehittymistä tulisi valvoa koko ajan sen takia etteivät johdossa väliajoin toimivat ihmiset korruptoituisi.  Yksilöllisyyden tajun on siis hillittävä sellaista kehitystä, jonka mukaan yhteisöllisyydentajusta kehittyisi ihmisille varsinainen laumavietti, joka ei todellakaan edusta minkäänlaista tietoista ajattelua. Yksilön ja yhteisön välistä rajanvetoa edustavat myös libertarianismi, joka korostaa yksilön oikeuksia ja vastuuta, ja kommunitarismi, joka korostaa ensisijaisesti yhteisön merkitystä ihmisen kehittymisessä ja hänen kokonaisvaltaisessa olemisessaan. Voidaan mielestäni sanoa tähän liittyen, että kaikilla vapautta haluavilla tahoilla ei todellisuudessa ole minkäänlaista henkilökohtaista käsitystä siitä, mitä vapaus tarkoittaa. Tällaisia tahoja ovat esimerkiksi anarkistit ja ateistit. Monesti he tulevat tunkkaisista ja ahtaista olosuhteista, joissa he eivät ole saaneet ääntään kuuluviin ja sitten ovat alkaneet syyttää ensiksi näkemiään käsitteitä siitä, että nämä käsitteet muka veisivät heiltä vapauden, kun todellisuudessa he eivät itsekään tiedä minkälaista vapautta ja yksilöllisyyttä he hakevat. Yksilön käsite tarkoittaa siis etenkin sellaista tilannetta, jossa yksilöä tarkastellaan irrallaan yhteisöstä. Yksilöllisessä kulttuurissa ihmisten annetaan tuoda ulos myös sen kaltaisia ominaisuuksiaan, jotka eivät ilmene sosiaalisessa yhteisöelämässä. Yksilön käsitteen yhteydessä tulee eteen etenkin kaksi ongelmaa: ne ovat epäsosiaalisuus ja solipsismi. Miten voitaisiin ehkäistä se, että samalla kun yhteisöt tänä päivänä tunnustavat suuren osan yksilöllisistä arvoista, ei tuon tunnustamisen tulisi edetä siihen, että ihmisistä tulisi narsistisia Narkissoksia, jotka katsovat omaa kuvaansa lähteestä. Yksi tärkeä kysymys yksilön ja yhteisön kohdalla on se, voivatko ne ja annetaanko niiden vaikuttaa ihmisten ajatteluun ja henkiseen toimintaan. Perinteisestihän vasemmisto on kannattanut etenkin yhteisön käsitteeseen liittyvien asioiden ylläpitämistä, kun taas oikeisto on jo pitkän aikaa korostanut ihmisten oikeutta yksilönvapauksiin ja -oikeuksiin. Kaiken päälle voidaan siis kysyä sitä, miksi jotkut pitävät yhteisöä kohtaan kuuluvia velvollisuuksia tärkeämpänä kuin yksilöille kuuluvia oikeuksia. Tästä on hauskasti kirjoittanut Robert Nozick kirjassaan Anarchy, state and utopia. Hänen mukaansa yhteisöt eivät saa rajoittaa ihmisten oikeutta itsemääräämiseen, ja hänen kannattamansa yhteisöelämän muoto on yövartijavaltio jonka ainoat tehtävät ovat ihmisten turvallisuudesta ja sopimuksien täyttämisestä vastaaminen. On sanottava, että mielestäni Nozickin teoria on parempi kuin esimerkiksi jonkinlainen sosialidemokratiakulttuuri. Jos ihmisellä on vapaa tahto, voi hän mielestäni havaita myös yhteisöt ja vastata merkittävällä tavalla niiden olemassaolosta ja koossapysymisestä. Ei voida kuitenkaan ajatella, että vapaan tahdon omaavan ihmisen kaikki toiminta olisi ehdottomasti hyvää. Mielestäni voidaan sanoa, että kasvuolot ja ympäristö tuottavat joillekin ihmisille toisia voimakkaamman yksilöntunnun. Se on mielestäni liitteessä taustaan ja sen takia köyhistä ja ahtaista oloista tulevat kommarit eivät voi tajuta yksilöllisyyttä. Olihan esimerkiksi Dostojevskin, Tolstoin ja Turgenevin perheet korkeasti aatelisia. Maaorjaluokasta on harvoin noussut merkittäviä vapauden teoreetikkoja. Pääpointti on se, että yksilö yksilönä voi edistää myös yhteisön käsitteen sisällön kehittymistä samalla aikaa kun toimii yksilöllisesti. Kommareiden ja kommunitaristien väitteet siitä, että yksilö vieraantuisi yhteisön ulkopuolella ei pidä lainkaan paikkaansa. Vieraantuminen tarkoitt    aa sitä, että yksilö erkanisi aivan toisaalle yhteisöjäsenyyksistään. Tämä ei suinkaan vastaa todellisuutta. Yhteisö on aivan kuin panssarivaunu ja yksilö sotilas joka suojaa tankin sivustoja, eli yksilö ja yhteisö ovat lähes kaikkien paitsi jonkun Donald Trumpin mielestä liitteessä ja siteessä toisiinsa.